NIIN PALJON KUULUU RAKKAUTEEN? (Jussi Valtonen: Siipien kantamat)

Sanotaan, että jokainen nainen muistaa ensimmäisen ahdistelukokemuksensa. Minä myös. Olin 16-vuotias ja kivassa kesätyössä maalaiskylän pienessä kesäkahvilassa. Vanhempi miesasiakas viittoi luokseen, halusi kiittää kahvista. En ehtinyt edes hahmottaa tilannetta ennen kuin mies halasi ja taputti pepulle.
     Olin kasvanut siihen asti niin pumpulissa, että kauhistelin asiaa kahvilasta vastanneelle mukavalle keski-ikäiselle naiselle. Hän totesi jotakin siihen suuntaan, että voi miten mukavaa, kun asiakas tykkäsi kahvista. Mitään tukea tai ymmärrystä en saanut – ja miksi olisinkaan. Onhan tuollainen ihan viatonta ja miesten perustarpeisiin kuuluvaa käyttäytymistä.
     Tänä syksynä on vihdoin alettu sanoittaa ja purkaa normiksi asettunutta seksuaalista ahdistelua, kiitos #Metoo-kampanjan. Toivon koko sydämestäni, että tulevaisuuden tyttöjen ei tarvitse enää kokea sitä epämääräisen niljakasta ja hämmentynyttä olotilaa, jonka oman koskemattomuuden loukkaaminen aiheuttaa. Tämä yhteiskunnallinen konteksti muodosti tietyn näkökulman, kun vastikään luin Jussi Valtosen esikoisromaanin Siipien kantamat (Tammi 2007, pokkarini 2015).
     Romaani on tavallaan kaunis kertomus 17-vuotiaaseen opiskelijaansa Marianneen rakastuvasta äidinkielenopettaja Juhanista. Marianne on poikkeuksellinen: hän siteeraa sujuvasti maailmankirjallisuuden klassikoita, käyttää sivistyssanoja, kirjoittaa omaa proosaa ja arvioi opettajansa kanssa suomen kielen tilaa. Tämä on epäilemättä virkistävää, kun opettajan normaali työarki koostuu lähinnä toisenlaisista kohtaamisista uudistustyöryhmissä ja "tavallisten" opiskelijoiden kanssa.
     "Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana oli totuttava käsityksiin, joiden mukaan Kalevalan kokosi Runeberg 1500-luvulla ja että Finlandia-palkinto myönnettiin viime vuonna Aleksis Kivelle teoksesta Tuntematon sotilas. Ahonen, joka opetti filosofiaa, kertoi että joku oli tänä vuonna kirjoittanut preleissä Aristoteleesta, kun kysyttiin nykyfilosofiasta." (20)
     Tässä vaiheessa on pakko todeta, että viimeiset kuusi vuotta lähin ystäväpiirini on koostunut tulevista ja osin jo valmistuneista äidinkielenopettajista, joiden innostus, paneutuminen ja asiantuntemus on todella ihailtavalla tasolla. Heillä ei ole harhakuvitelmia siitä, että opettaminen olisi tsehovilaisia keskusteluja opettajaansa palvovien runotyttöjen ja -poikien kanssa. Onneksi on nykyopettajat. Onneksi minä en opiskellut pedagogisia aineita, vaan tajusin oman kärsivällisyyteni rajat riittävän aikaisin.
     Äikänopettajaan rakastuminen on toki kirjallisuuden ja runotyttödiskurssin peruskauraa. Olen vierastanut sitä aiemmin (esimerkiksi Riikka Pulkkisen romaanina huiman Rajan tapauksessa) ja vierastan edelleen. Kliseisen ajatuksen kaukaisuus voi johtua siitä, että yksikään omista äidinkielenopettajistani ei ole missään tilanteessa antanut aihetta ihastumiseen. Syynä voi olla myös se, että tavallaan minä olin lukiossa tuollainen Marianne. Myöhemmän elämän perspektiivissä tuntuisi suhteellisen karmivalta, jos suhde opettajaan olisi nuorena ja keskenkasvuisena ylittänyt luontevat rajansa.
     Keskenkasvuisia lukiolaiset nimittäin ovat – sanavarastostaan ja omasta mielipiteestään riippumatta. Juhani seurustelee muiden kanssa ja yrittää vastustaa omia tunteitaan, kun näkee television keskusteluohjelmassa nuoria naisia puhumassa kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen, Mariannen ollessa jo täysi-ikäinen, suhteesta ja rakkaudesta tulee kuitenkin hyväksyttävää. Näin siitä huolimatta, että ylioppilaaksi päästyään moni vasta onkin hukassa, kun kaikki on yhtäkkiä auki ja samalla mahdollista.
     Varsin kaksinaismoralistisesti Juhani on samaa mieltä kanssani: etenkin samanikäiset teinipojat ovat hänestä halveksittavan keskenkasvuisia ja siksi vastenmielistä seuraa Mariannelle. Hän ei oikein myönnä edes itselleen, että oikeasti tytöt ovat samalla tavalla haavoittuvaisia ja kesken. Juuri kahden vasta aikuistuvan opetteleminen yhdessä tekee nuoresta rakkaudesta niin suloista. Tilannetta ei edesauta se, että aikuinen mies kokee sisimmässään olevansa yhtä hukassa ja tytön vietävissä.
     Juhani viittaa kirjallisuuteen todetessaan, että keski-ikäisen miehen halu on yhteiskunnan halveksituimpia asioita. Näin epäilemättä on. Koko mieslajia ei tietenkään ole syytä tuomita, vaikka esimerkiksi ahdistelukokemuksia on vähän joka naisella. Silti juuri Juhanin kaltaiset, aikeissaan sinänsä viattomat miehet voivat syyttää halveksunnasta itseään. Rehtori Martikainen, joka on myös Juhanin ystävä, tyytyy hänkin vain kerran toteamaan: "Onkohan tuo kuule hyvä juttu. Sille tytölle." (204) Miesten välinen solidaarisuus elää ja voi hyvin.
     Kuten puolihuolimattomasti yllä kirjoitin, epäilyttävä suhde opettajaan tuntuisi vanhempana karmivalta. Ajatus osoittaa ongelman ytimen: syyllisyys on aina enemmän uhrin kuin vastuullisen toimijan taakka. Opettaja–opiskelija-suhde ei ole koskaan tasavertainen, vaikka osapuolten henkiset valmiudet olisivat millaiset. Kyllä Juhani ja Mariannekin sen tietävät.
     Vaikeampaa onkin sitten määrittää, milloin esimerkiksi ikäeroltaan tai taustaltaan epätasaisesta suhteesta häviää moraalittomuus. En pidä esimerkiksi Ranskan nykyisen presidentin avioliittoa paheksuttavana, vaikka senkin alkujuurilta löytyy samankaltainen asetelma. Erilaisuus on vain positiivista niin kauan (tai siitä lähtien), kun sen varjolla ei aiheuteta kellekään vahinkoa.
     Ehkä tämän eettisen pohdinnan keskellä on syytä pysähtyä hetkeksi nauttimaan omasta onnellisesta elämänvaiheestaan: "Lapsettomat ja projektittomatkin ovat vielä toivoa täynnä, ensimmäiset oikeat työpaikat on vasta hankittu, ensimmäiset avioliitot solmittu, sillä ajatuksella että ne kestävät, toisen hankalat tavat ja epärealistiset odotukset ja huutavat lapset ja mahdottomat projektit ja väärin remontoidut puutalot eivät uhkaa vielä mitään." (94)
     Romaanina Siipien kantamat on luonnollisesti kaikin puolin priimaa. Se heittää moraalisia ongelmia lukijan eteen melkein hengästyttävällä tahdilla, puhuttelee ja saa ajattelemaan itse. Vaikka teemat ovat erilaisia, moraalia punnitseva ote siivittää hienosti kohti Finlandia-palkittua He eivät tiedä mitä tekevät -mestariteosta. Lisää, kiitos.

JA SOITTO SÄHKÖINEN LUO TUNNELMAA (Juha Itkonen: Palatkaa perhoset)

Elän tarinoista, ja tästä saadaan hieno tarina. Huhtikuussa 2016 kirjoitin edelleen puhuttelevan esseen Juha Itkosen menestysromaanista Anna minun rakastaa enemmän (2005). Syynä oli vastikään ilmestynyt jatko-osa Palatkaa perhoset (Otava 2016), jonka luin vasta tänä syksynä. Puolitoista vuotta on lyhyt aika, mutta siinä on tapahtunut niin paljon, että paluu Antin ja Suvin jakomielitautiseen rakkaustarinaan on paikallaan.
     Keväällä 2016 olin 22-vuotias ja juuri mennyt naimisiin. Tein gradua nuorten identiteettityöstä sosiaalisessa mediassa ja positioin itseni jo nuorison ulkopuolelle. Nyt olen 24-vuotias ja pidän itseäni merkittävästi kypsempänä aikuisena. Kolme-, neljä- ja kuusikymppiselle Ilonalle lähetän terveisiä tietäen, että hyvä kun kaksnelosen aivotkaan ovat vielä täysin kehittyneet. Puolessatoista vuodessa olen kuitenkin saanut maisterin paperit ja lapsen.
     Samalla Antti Salokoski on menettänyt elämänsä rakkauden lisäksi isän, vaimon, lapsen ja uskottavuuden. Maailmaa edelleen rock-tähti Summer Maplena kiertävä Suvi ei jätä miehen mieltä rauhaan. On lähdettävä Amerikkaan tekemään kirjaa ja tilejä selviksi menneisyyden kanssa. Loputtomia maanteitä ajellessa on hyvin aikaa päivittää lukijalle viimeisten vuosien käänteet. Tällä kertaa Antti vannoo niiden olevan kokonaan totta, eikä lupausta onneksi petetä.
     Itkosen kieli ja kyky kertoa ovat tallella, ja Palatkaa perhoset tuntuu aidosti jatkavan siitä, mihin 11 vuotta sitten jäätiin. Paljon on toki tapahtunut sekä kirjailijan että lukijan elämässä. Suvin äidin Leenan osuudet eivät häirinneet minua ollenkaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt tarinan imu tuntuu toistuvasti katkeavan niihin. Ehkä olen auttamatta liian nuori samaistumaan. Ehkä tietynlainen marttyyriäitiys ärsyttää ja osuu arkaan kohtaan, kun itse toivoo niin kiihkeästi olevansa muutakin kuin äiti.
     Kaikupohjan muutos kiinnittää myös huomion uudenlaisiin yksityiskohtiin. Antti muistelee poikansa Niilon syntymän jälkeisiä vierailijoita tavalla, joka pysäyttää autenttisuudellaan: "Lapsettomia kaikki, ulkopuolisina siinä, kiireisinä, matkalla elokuviin, aerobic-tunnille, Tavastialle, seuraaviin menoihinsa, niinä hetkinä näin sen aina selvästi: kuilun, joka välillemme juuri oli avautunut ja jonka toisella puolella vielä äsken itse olimme seisseet." (53)
     Välillä aidosti tuntui, että kuilun reunan sijaan istuin tyytyväisenä sen pohjalla. Hämmästelin sieltä ennen tuttuja ihmisiä, jotka yläilmoista kurkistelivat uuteen elämääni. Elämään, josta he eivät voineet tietää mitään ja josta oikeastaan ei huvittanut edes kertoa. Oli luontevampaa ajatella, että tämä pieni ihminen tulee olemaan koko elämäni sisältö seuraavat 18 vuotta. Oikeasti noin neljän kuukauden jälkeen aloin vilkuilla kuilun reunalle. Nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin tuntuu jo hyvältä kiivetä – lapsi selkärepussa toki.
     Keväällä 2016 kuvasin päämäärätietoisuutta näin: "Avioliittoon sitouduttaessa sitä kutsutaan tahtomiseksi, mutta silloinkin kyse on päätöksestä. Siitä, että kaikkeen tottuu ja enemmistö asioista alkaa vieläpä tuntua hyvältä." Tänään mietin, onko kaikkeen pakko tottua. Ongelmista, hiertävistä yksityiskohdista ja muualle suuntautuvista ajatuksista kannattaisi ennemmin puhua kuin jääräpäisesti päättää, ettei nainen voi miestä pelastaa. Antti ja Elisa alkoivat tulla paremmin toimeen eron jälkeen, mutta sen hintana oli arkipäiväinen isyys. Se on aika kallis maksaa.
     Romaanin viimeisessä osiossa ääneen pääsee kaikkien vuosien jälkeen yllättäen myös Suvi. Hän tiivistää lapsuutensa, isä- ja äitisuhteensa, oman henkisen tilansa ja Antin kaipuun ihailtavasti muutamaan lukuun. Ne vahvistavat sitä kovin tuttua tunnetta, että Antin tuskasta huolimatta miehillä on lopulta helpompaa. Työhaastatteluita kiertäessä tuntuu välillä siltä, kuin omaan otsaan olisi liimattu kirkuvanoranssi vauvavaroituslappu, vaikkei kukaan tietenkään myönnä virtahevon hengailevan ilmatilassa.
     "Et kävisi tätä tuhoon tuomittua taistelua, et jumalauta uhraisi sille ajatustakaan ja olisit uskottava silti, uskottava metsurinpartasi takana juuri niin keski-ikäisenä ja rähjäisenä ja ryypänneenä kuin olet, uskottavampi kuin nyt voit ikinä olla sillä sinä olisit mies ja keskittyisit vain musiikkiisi ja kaikki hurraisivat sinun aitouttasi. – – Sitä paitsi sinä olisit vasta neljäkymmentä, et jo neljäkymmentä. Sinä olisit vasta neljäkymmentä eikä sinulla olisi mitään hätää." (382)
     Myöhempi ikä tuo siis omia murheitaan – niitä odotellessa. Onneksi vaiheet seuraavat toisiaan usein peräkkäin eivätkä rinnakkain. "Teoreettiset mahdollisuudet valloittaa maailma ovat tallella", kuten arvioin tilannettani ikäloppuna 22-vuotiaana. Sitä paitsi Leenan maailmankuvan tietystä vastenmielisyydestä huolimatta on äärettömän lohdullinen ajatus, että lopulta äiti kopittaa aina. Pystyyn yrittävää yhdeksänkuista ihan konkreettisesti, myöhemmin henkisellä läsnäolollaan. Tämä on tietenkin täysin tasa-arvoisen vanhemmuuden vastainen lausunto. Jääköön se tähän.
     "Aika harvoin epäilin yhtäkään unelmaani, ja juuri sen naiivin epäilemättömyyden voimalla olen tainnut puskea vastatuulessakin eteenpäin", kirjoitin huhtikuussa 2016. Antti taas sanoo: "Eivät unelmat ole minun ongelmani. Unelmiini olen tottunut, niiden kanssa osaan elää. Oikeasti pelottavaa on vain unelmien katoaminen." (337)

TÄMÄ ON JA PYSYY JA JÄÄ (Saima Harmaja: Huhtikuu)

"Yli kentän likaisen / raaka valo lyhtyjen. / Värisevää ikkunaa / sade kiduttaa." ("Lokakuu") Rumassa maailmassa iskee usein kauniin kielen kaipaus. Rakennamme järjestyksen ympäröivään maailmaan kielen representaatioilla. Ne heijastavat sitä, miten maailma nähdään. Tästähän on pitänyt muistutella aikana, jona ulkoministeri tahtoo naisen olevan mies ja toisten mielestä pieni ahdistelu piristää päivää.

     Usein pakenen runoihin, tällä kertaa Saima Harmajan esikoiskokoelmaan Huhtikuu (1932). Pään sisäinen representaationi runoilijasta on pysyvästi keikahtanut Joosuan "Saima Harmaja" -kappaleen (2015) jälkeen. Tekikin pelkästään hyvää tutustua alkuperäisteksteihin. Olin toki kirjallisuushistoriani lukeneena tietoinen siitä, että 23-vuotiaana kuolleen Harmajan runoja värittävät masennuskaudet ja tuhoisa keuhkotuberkuloosi.
     "Oi ei! Tämä maa on kaunis!
Tämä on ja pysyy ja jää.
Se, mikä on iskenyt minuun,
ei voi tätä järkyttää.
Tämä heleä, kostea multa,
tämä kirkkaus loppumaton,
se ei välitä, välitä, vaikka
joku sydän murtunut on." ("Kevät")
     Synkästä sisällöstä huolimatta kieli tosiaan on kaunista – aivan kuin Edith Södergranilla, jonka kiihkeä, viaton runotyttöihailu on yhdistänyt nuorta Saimaa ja nuorta minua. Idolin nimeä kantavassa runossa todetaan: "Kostean ikkunan luona tiesin, / ettei minulla ole sinun voimaasi." ("Edith Södergran") "Voittaja"-runon Harmaja taas on kirjoittanut Uuno Kailaan saadessa Nuoren Voiman Liiton kultamerkin. Nykykirjailijat kehuvat toisiaan lähinnä Twitterissä.
     Olen kirjoittanut uskontoihin kriittisen ymmärtävästi suhtautuvista nykyromaaneista, kuten Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta ja viimeksi heinäkuussa Terhi Törmälehdon esikoisesta Vaikka vuoret järkkyisivät. Harmajan Huhtikuu on eri aikakaudelta, mutta herättelevä poikkeus siinä suhteessa, että kaiken jobinpostin keskelläkään puhujan jumalasuhde ei järky: "Tiedänhän: tähdellä millään / on pelätä mahdoton / sen, jolla ympärillään / kättesi suoja on." ("Rajalla")
     "Sateisena yönä" -runossa puhuja jopa kohtaa Kristuksen: "Sinä sateisena yönä / koko kaupunki sairasti. / Ei kukaan tiennyt: Kristus / oli tullut vastaani." Säkeistö kaiutti päässäni dialogia syksyn Vain elämää -kaudella kuullusta keskustelusta. Nykyrunoilijoiden aateliin kuuluva Toni Wirtanen kysyy kappaleessaan, missä taivas, jumala ja vapauttava kuningas ovat, "kun lauma polkee paikallaan" ("Jumala" 2002).
     Pöydän ääressä Juha Tapio totesi puhuttelevasti Jumalan olevan siellä, missä me ihmiset olemme toisillemme hyviä. "Aaltojen hyväilyistä / hiekka on väsynyt. / Tulisit aivan hiljaa, / tulisit juuri nyt –", totesi puolestaan Saima Harmaja ("Rannalla"). Kunpa vain voisimme ottaa kädestä ja rutistaa usein ja voimalla ennen kuin on liian myöhäistä. Kuinka vaikeaa on kohdata ihminen ihmisenä? Se on nähtävästi kysymys, jota toistan väsymykseen asti.
     Hieman modernisoimalla moni Huhtikuun runo tarjoaa myös toisenlaista vertaistukea. Vakavaa sairaala-ahdistustani on sivuttu sanallisesti muutama vuosi sitten, mutta tunnetasolla se selittyy vasta nyt. Kliinisyydessä tiedostettavasti väijyvä kuoleman uhka yskii liian sitkeästi. "Minun seinäni takana yskii / kuoleva ihminen. / Minä en ole kuollut vielä, / minä elän ja vapisen." ("Sairaalassa")
     Tuberkuloosi on eri kaliiberin juttu kuin perheenäidin kahdeksan kuukauden univelka, mutta tunnelmissa on ironisesti jotain samaa. "Siitä on liian kauan. / – Nyt minä rukoilen / vain, että tänään saisin / nukkua vähäsen." ("Sairas I") Ei se silti niin vakavaa ole, vaikken saisikaan. "Valvoja" kun toteaa meidänkin taloudessamme näin: "Minä olen äärettömän nuori / enkä ole vielä nähnyt mitään, / ja siksi minä tiedän enemmän kuin te."
     Saima Harmajalle tahtoisin viestittää, että luultavasti sinä tiesitkin. Mitä tulee Edith Södergraniin, minä kirjoitin jo vuonna 2012: "Minulle on ollut tärkeää huomata, että voin rakastaa tapaasi sanoa asioita, mutta samalla myöntää itselleni, ettei meillä olekaan konkreettisesti niin paljon yhteistä." Joosuan Olli Somerokaan ei tainnut viitata vain lääketieteen kehitykseen esittäessään omat kysymyksensä: "Jos eläisit nyt olisiko kaikki paremmin? / Ymmärtäisitkö Edith oli myös ihminen?"

NIIN KUIN HYVIN TIEDETÄÄN (Matti Rönkä: Yyteet)

Stand up -koomikko Iikka Kivi kirjoitti vastikään Twitterissä: "Ilta-Sanomat esittelee 13 uuden Tuntemattoman hahmoa!" Ei vittu. Ei se mikään Vain elämää ole. Ne on ne samat hahmot kuin 60 vuotta sitten." Ne samat hahmot sotivat myös Matti Röngän uutuudessa Yyteet (Gummerus 2017), jossa kannas on vaihtunut ohjelmistoyritys Varma-Dataksi ja Neuvostoliitto organisaatiouudistukseksi.
     Hahmojen samuudestakin voi olla montaa mieltä. Pinnallisesti tarkasteltuna monen etunimi ja sukupuoli ovat vaihtuneet: Rocca ja Suzy ovat naispari, Lehtoa riipii hermoileva Riitta Oja ja pääpahis Lammiostakin on tullut Tanja. Muutokset ovat raikkaita ja toimivia. Niiden ymmärtäminen tarjoaa jatkuvaa oivalluksen iloa samalla tavalla kuin lukuisien pohjatekstiin viittaavien tapahtumien tunnistaminen.
     Yyteet onkin yhdenlaista fanifiktiota – ja sellaisena varsin tarkkaa ja viihdyttävää. Tuntematta Tuntematonta sotilasta romaani jäisi paljon ohuemmaksi tusinatavaraksi, sillä sen oma juoni ei ole erityisen omaperäinen. Vanhan Kaarnan siirtyessä sivuun hänen elämäntyötään Varma-Dataa alkaa kehittää autoritäärinen Lammio konsultteineen. Sympaattinen koodari Ville Koskela yrittää tasapainoilla johdon ja omien alaistensa välillä. Myös Määttä, Vanhala, Lehto, Rahikainen ja kumppanit ovat kuin kuuluisat esikuvansa.
     Ilmiselvää on, että Yyteet on tarkoitettu 2000-luvun työelämän kritiikiksi. Jatkuvan kasvun tavoittelu ja ylenpalttinen konsultointi on lopetettava ja annettava ihmisten pitää työpaikkansa, -aikansa ja -rauhansa. Monet tapahtumat ja idioottimainen konsulttijargon saavatkin osuvuudellaan lukijan hymistelemään. Mutkia on silti vedetty suoriksi. Lammio on (kirjallisen esikuvansa tavoin toki) täysin epäinhimillinen ja käytökseltään naurettava pomo.
     Konsulttiyhtiön nettisivuilla lukee Vanhalan mukaan näin: "Organisaation muutoskonsultointi sisältää strategisten valintojen vaateiden määrittämisen organisaation toiminnalle, liiketoimintaprosessien kehittämisen ja yhteen liittämisen, päätöksenteon roolituksen ja avainpelaajien roolien määrityksen suhteessa uuteen organisaatiorakenteeseen." (55) Tämä kielenhuollollinen umpisolmu kuulostaa ainakin siltä, että minulle organisaatiokielen ja -viestinnän asiantuntijana ja kehittäjänä riittää töitä.
     Samalla tekisi mieli uskoa, että suurin osa työpaikoista on tekijöilleen ihan hyviä paikkoja, jos oma asenne on kunnossa. Moni esimies ja johtaja toivoo hyvää sekä yritykselle että alaisilleen. Yyteetkin lässähtää fanifiktion linjaan sopivaan onnelliseen loppuunsa. Silloinko asiat todella ovat hyvin, kun kaikki pysyy samanlaisena kuin aina ennenkin? Kun ei edes yritetä kehittyä, epämääräisesti "mennä eteenpäin"? Kehittymisen ja kehittämisenkin voi tehdä hyvin. Harva organisaatio on työnjaoltaan tai tavoitteiltaan huippuunsa hiottu timantti.
     Anna Perho siteeraa juuri julkaistussa teoksessaan Antisäätäjä – fiksun ajankäyttäjän opas (Otava 2017) ajattelijaa, jonka nimi jäi äänikirjasta mieleeni huonommin kuin itse ajatus. Sen mukaan syytämme maailmaa hulluksi tulemisesta, vaikka oikeasti maailma on ennallaan ja me itse tulleet hulluiksi. Olemme keskittymiskyvyttömiä, juoksemme ärsykkeiden perässä ja syytämme aina muita keskeytyksistä, häiriöistä ja hölmöistä vaatimuksista. Oikeasti voisimme tässäkin asiassa ottaa vastuun toiminnastamme itse. Yyteissä hulluiksi vaikuttavat tulleen lähinnä isot pomot, vaikka Koskelan hahmossa onkin ilahduttavaa rosoa ja epätäydellisyyttä.
     Joihinkin kipupisteisiin romaani osuu: "Mutta yyteet on nerokas keksintö. Ne muuttavat paskamaiset päätökset persoonattomiksi. Johtaja ne tekee, mutta kun kierrätetään yyteen kautta, niin siitä ei tule henkilökohtaista. Kaikki voivat pahoitella, että voi voi, tämmöistä se on." (234) Ehkä vastuunotto omasta toiminnasta voisi läpäistä kaikki organisaatiokaavion kerrokset. Olisiko meillä silloin enemmän työpaikkoja, joissa hommat toimivat ja tulosta syntyy? Ainakin omasta näkökulmastani toimiva sisäinen viestintä ja tulosteho kulkevat pitkälti käsi kädessä.
     Tuntemattoman sotilaan hallitsevuutta kritisoin varovasti jo elokuussa, mutta uudet kokemukset ovat saaneet minut varovaiseksi. Ainakin romaani on kiistaton klassikko, kun sen loputon uudelleenversiointi on mahdollista. Suomi 100 -tekona päätän oman uusi Tuntematon -trilogiani parin viikon kuluttua Louhimiehen elokuvan ennakkonäytökseen. Sitten kyllä riittää hetken tarpeiksi, vaikka aika velikultia ovatkin.

SOITTAA NOITARUMPUAAN (Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta)

Kaksi ja puoli vuotta sitten luin Aki Ollikaisen Nälkävuotta noin kaksi ja puoli vuotta myöhässä. Kuukautta myöhemmin kerroin jatkavani edelleen vuonna 2012 ilmestyneiden romaanien urakointia. Luulin silloin päässeeni voiton puolelle, mutta edelleen poimin hämmentävän usein kirjaston hyllystä kiinnostavan ja uudelta vaikuttavan kirjan, jonka huomaan olevan jo viisivuotias.
     Viimeksi näin kävi Mikko-Pekka Heikkisen esikoisromaanille Terveiset Kutturasta (Johnny Kniga 2012), jonka ajankohtaisuus ei tosin ollut näinä vuosina merkittävästi rapistunut. "Kuntauudistus-Suomen" kahtiajakautumisen aiheuttama sisällissota rikkaan Etelän ja köyhän, riistetyn Pohjoisen välillä tuntuu toki absurdilta ajatukselta. Valitettavasti se ei pidemmälle pohdittuna olekaan niin absurdi ajatus.
     Heikkisen romaanissa sekä Etelän alikersantti Jesse Purola ryhmineen että Pohjoisen vastarinnan johtaja Oula ovat ärsyttävän stereotyyppisiä hahmoja. Ensimmäinen on turkinpippureista riippuvainen yliopiston koulutussuunnittelija, joka ihailee fanaattisesti Tuntemattoman sotilaan Koskelaa niin kuin sota olisi jokin palkitseva itsensäkehittämispeli. Jälkimmäinen on poronmaidolla kilistelevä mystinen alkuperäiskansan edustaja, jota etelän naiset eivät kykene vastustamaan.
     En ole edelleenkään varma, onko tällainen kliseisyys harkittu valinta tai onko sillä muuta funktiota kuin pyrkimys humoristisuuden korostamiseen. Vähempikin olisi riittänyt. Romaanin tyyli muistuttaa etäisesti Miika Nousiaista, mutta Nousiainen hallitsee stereotypioilla leikkimisen paremmin. Hän on aina selvästi hahmojensa puolella, mikä on Kutturan kohdalla kyseenalaista. Paikoin trilleriä muistuttava juonenkuljetus jättää myös epäselväksi, pitäisikö romaania lukea kuin Remestä vai silkalla huumorilla. Jälkimmäinen tulkinta voittaisi, ellen vierastaisi niin kovasti sitä, että sodasta tehdään (miesten) leikkiä.
     Päätin kuitenkin päästä yli häiritsevistä yksityiskohdista, jotta pystyin hahmottamaan romaanin hienon ydinviestin Suomen kansan totaalisesta kahtiajakautumisesta riskeineen. Vielä ei olla Koreoiden tasolla, mutta syvää ymmärtämättömyyttä meilläkin riittää. Saamelaiset ovat Euroopan ainoa alkuperäiskansa, jonka kohtelu on menneinä vuosikymmeninä ollut yksiselitteisen häpeällistä. Pikkuhiljaa kuolevaa inarinsaamen kieltä yritetään nyt tuskallisesti elvyttää, kun sen puhumisesta esimerkiksi koulussa on ensin järjestelmällisesti rangaistu.
     "Kun Oula oli pieni, äiti luki iltasaduksi runoa, jossa saamelaisia ylistetään auringon pojiksi ja tyttäriksi. Äiti kertoi, että sama aurinko hehkuu Saamen lipun keltaisessa värissä. Koulussa Oula ihmetteli, miksei tätä opeteta tunnilla, omalla kielellä, inarinsaamella. Luokan seinällä oli vain Suomen lippu. Oula otti pulpetista väriliidut ja aanelosen ja piirsi Saamen lipun itse. Verisuoni paisui opettajan ohimolla, kun hän riuhtaisi piirroksen seinältä Suomen lipun vierestä ja komensi nurkkaan. Poika totteli ja itki." (99)
     Maantieteellistä jakautumista akuutimpi uhka syntyy näin vuonna 2017 maahanmuuttajien ja kantaväestön, "suvakkien" ja äärioikeiston keinotekoisesta yhteentörmäyttämisestä. En jaksa enää edes olla kovin diplomaattinen todetessani, että minua raivostuttaa koko viiteryhmän leimaaminen yksittäisen hullun perusteella. Sama logiikka ei koskaan päde esimerkiksi valkoisiin keski-ikäisiin miehiin. Se on tekopyhää ja epäloogista, keinotekoista ja idioottimaista. Vastakkainasettelu syntyy vastakkainasettelun sitkeästä synnyttämisestä. Jokainen ihminen pitäisi kohdata itsestään vastuussa olevana ihmisenä.
     Vielä takaisin Lappiin. Kaksi vuotta sitten kirjoitin Katja Ketun Kätilöä pureskellessani näin: "Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, mistä johtuu Lapin kiehtovuuden väheneminen omissa silmissäni. Olenko lukenut liikaa juuri tällaisia kirjoja? Olenko alkanut nähdä hiihtokeskusten ja valmiiden vaellusreittien läpi eri tavalla kuin ennen? Olenko niin kaupungistunut ja turmeltunut, että pitkien välimatkojen erämaa pohjoisessa ahdistaa? Haluan selittää asian itselleni niin, että vaikka maakunta elää nykyään turismista, ei Lappi kuulu turisteille, vaan sitkeille lappilaisille. Ei minun tarvitse mennä sinne vaatimaan palveluita ja korostamaan etelän erinomaisuutta sen enempää kuin Viron-lautalla Tallinnaan."
     Vuodesta 2012 kulunut aika on tehnyt myös sen, että Jesse Purolan intoilema "uusi Tuntematon" herättää vähän toisenlaisia mielikuvia kuin niitä Rauni Mollbergin elokuvaan liittyviä. Sinänsä on melkein huvittavaa, että menemme sekä sisällissotaan että Suomi100-juhlavuoteen aina Tuntematon sotilas edellä. Periaatteessa se on todellisen klassikon merkki. Ehkä freesimpää johtamisoppia nyky-yhteiskuntaan voisi silti hakea vaikka partiosta.
     Siihen ainakin itse pyrin. Samalla kuolemaa pelkäävän toimittaja-Ainon ajatukset tarjoavat vähän kevennystä ja lohtua oman lähikuukausina aktivoitavan työllistymissuunnitelmani suhteen. Lopultahan me kaikki ajattelemme sodassa, rauhassa ja rakkaudessa lähinnä itseämme.
     "Onneksi en opiskellut mitään hyödyllistä, kuten kauppatieteitä. Nyt olisi riesana osakkeita, sijoitusyhtiöitä sekä yhdistetty puku- ja aviomies, joka ei liiku ilman Audia." (64)

HÄN PITÄÄ SINUSTA HUOLEN (Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät)

Muutama viikko sitten vaunulenkkimaastomme Porin Kirjurinluodolla täyttivät vähän toisenlaiset vaunut, kun vanhoillislestadiolaisten Suviseurat keräsivät alueelle yli 80 000 ihmistä liikkuvine majoitusratkaisuineen. Uteliaina kävimme äidin ja jälkikasvun kanssa kolmen polven voimin tutustumassa seurakuplaan, jossa kovaääniset toistivat mahtipontista raamatuntulkintaa. Viisikuiselle pojalle olisi ainakin riittänyt samanikäistä leikkiseuraa, jota hän tosin tyytyi tarkkailemaan rattaistaan pehmolelua järsien.
     Pois teki meidän isompienkin pian mieli. Tunne saattoi johtua ahdistavasta väenpaljoudesta, mutta oli siinä jotain muutakin. Kaikkialla oltiin kovin ystävällisiä ja järjestelyt pelasivat ilmeisen mallikkaasti, mutta joukkoon kuulumattomuuden pystyi aistimaan. Tein viime vuonna graduni yhteisön yhteenkuuluvuuden tunteen rakentumisesta, joten aistin syvällisempikin käsittely onnistui. En mene siihen nyt syvemmin, mutta joukkoon kuulumisen tunne on kiistatta yksi parhaista inhimillisistä kokemuksista.
     Voimakkuudessaan se voi kantaa myös vähemmän inhimillisiin kokemuksiin, kuten Terhi Törmälehdon voimakkaassa esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017). Voimakasta on etenkin kieli, jolla on tässä yhteydessä kaksoismerkitys. Ensinnäkin Törmälehdon käyttämä kieli tavoittaa hämmentävällä tarkkuudella syvän uskonnollisen kokemuksen ja siihen liittyvät tunteet. Toiseksi kieli ja kielet, niiden puhuminen ja niillä puhuminen, ovat romaanin keskeinen, kantava teema.
     "Minua väsyttää, mutta haluan kuulla suomea. Haluan kuulla vokaalien ja konsonanttien tutut yhdistelmät joissa maailma on sijoillaan ja ymmärrettävä" (119), toteaa Kolumbiaan asettunut päähenkilö Elsa. Toisessa aikatasossa tavallisessa maallistuneessa körttiperheessä elävä lukiolais-Elsa löytää karismaattisen helluntailaisen yhteisön ja vierailla kielillä puhumisen mysteerisen maailman.
     "Miksi se menikin niin, että kun ukin suusta tuli luodut kaikki laulakaa, kukaan ei huokaillut ja puhunut muutosta. Mutta kun hän sanoi kagla aglakaa, kaikkien kasvoille nousi huoli ja häpeä ja kaikki etsivät sanoja, mitä vain sanoja, joilla hänen sanansa saataisiin loppumaan. Pieniä, keskinkertaisia merkityksiä, sen ne kestivät. Sitä ne eivät kestäneet että merkitys ei ollut niiden ulottuvilla, eikä hänenkään." (109)
     Romaania lukiessa ei voi välttyä pohtimasta, mikä lopulta on kielten ero. Pelkästään luonnollisia kieliä puhutaan maailmassa tuhansia, joten laaja-alaisimpienkin ihmisten hallinta-aste lienee prosentin luokkaa. Aviomieheni viiteryhmineen kommunikoi useamman tunnin vuorokaudessa ohjelmointikielillä, joita kaltaiseni humanisti ei osaa edes lukea. Siinä kontekstissa tuntuu aika harmittomalta, että joku "puhuu kielillä" kuten Elsa ystävineen.
     Kirjailija Törmälehto on tutkinut kielillä puhumista myös omassa gradussaan ja päätynyt siihen, että kielillä puhumisen taito omaksutaan muita kuuntelemalla (ks. lähde). Eri kielten ja puhetapojen sopiminen eri tilanteisiin taas on niin ikään universaalisti todettu asia, johon toisten on helpompi mukautua kuin toisten. Rekisterejä riittää. "Miten Talville selittäisi, kuinka naurettavaa oli puhua heillä niin kuin hellareille, se oli yhtä tyhmää kuin mennä kylään ja alkaa puhua norjaa." (64)
     Kun universaaleihin asioihin päästiin, jatketaan niiden parissa hetki. Vähän yli kolme vuotta sitten kirjoitin tässä samassa osoitteessa: "Hengellisyys ja suurimmat tunteet ovat universaaleja ilmiöitä. Niiden paremmuutta ja aidommuutta ei tarvitse kenenkään luokitella." Näkemys nousi tuolloin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, jonka kanssa Vaikka vuoret järkkyisivät loksahtaa helposti samaan kirjalliseen lokeroon.
     Taivaslaulun pieni Kaisla-tyttö tulee mieleeni myös silloin, kun Elsa kertaa uskonnollista to do -listaansa: "Piti kirkastaa näkyjä, vahvistaa armolahjoja, pyhittyä, piti kuolettaa se mikä oli ihmisestä. Oli niin paljon rukoiltavaa, muutakin kuin herätys." (186) Jatkuva pitäminen tuntuu edelleen kummalliselta, kun uskon voima voisi tarjota mahdollisuuksia, lohtua ja huimaa turvassa olemisen tunnetta.
     Olen kirjoittanut tänä vuonna aika paljon Y-sukupolven irrallisuuden kokemuksesta. Omassa elämässäni se näyttäytyy esimerkiksi epämääräisesti nakertavana epämukavuuden tunteena, vaikka kaikki olisi sekä rationaalisesti että emotionaalisesti kunnossa. Tuon irrallisuuden ja mahdollisuuksien vapauden olemassaolo johtaa myös siihen, että Elsaa on lopulta helppo ymmärtää. Tarkasti rajattu uskonto ja siihen liittyvä missio voi edelleen saada maailman aisoihin, tuoda sille yksinkertaisen merkityksen.
     Ongelmia tulee silloin, kun tarkasti rajattu missio toteutustapoineen pitäisi yhdistää jokapäiväiseen maalliseen elämään. Sen Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa erityisen hienosti. Nuoren ja aikuisen Elsan elämät edistyvät vuoroluvuin, jolloin tarinaan jää jatkuvasti uusia aukkoja, koukkuja ja ristikkäisiä viitteitä. "Miksi me puhumme kolmannessa persoonassa. Miksi en kysy miten Mira sen kestää, miksi Mira ei sano en enää suutu Jumalalle. Miksi me puhumme siitä niin kuin se voisi tapahtua kenelle tahansa." (173)
     On vielä yksi erittäin universaali asia. Se on niin uskon syvin olemus kuin jumalattomien lohdutus. Elsan ja Benjaminin rakkaus on niin kaunista ja tarkkakatseista kuin vain kahden nuoren viaton ensirakkaus voi olla. "Se oli ihmeellisintä vastasyntyneessä rakkaudessa, se että jakoi salaisuuksia sellaisen kanssa, jonka vähän aikaa sitten ei tiennyt olevan olemassa." (144) Kauniimpaa on vain se, että joskus ensirakkaus myös kantaa. Sitä sen sijaan mietin tätäkin romaania lukiessani, säilyvätkö kaikkien muiden paitsi minun lukiokaverit läpi elämän?

PÄÄ JÄÄSSÄ (Hanna Hauru: Jääkansi)

Välillä kohtaa kirjan, josta jo muutaman sivun jälkeen tietää, ettei sitä tee mieli lukea. Samalla jokin huumaavasti pakottaa jatkamaan, vaikka niin sisällöstä kuin muodostakin tulee fyysisesti huono olo. Tällaista kirjaa on kai järjellä kuvattava hyväksi, vaikka se tunteen perusteella on yksiselitteisesti hyvän vastakohta. Ei huono, mutta paha.
     Sellainen on Hanna Haurun Jääkansi (Like 2017), jonka sattumanvaraisesti, kirjailijasta koskaan kuulematta poimin kirjaston uutuushyllystä reppuuni. Utuinen kansikuva ja unenomaisen tarinan "sotienjälkeisestä elämästä pohjoisen pienessä pitäjässä" lupaava takakansiteksti räsähtävät jäävuoreen jo ensimmäisillä sivuilla päähenkilön puraistessa orrelle jäätymään jätettyä kissanpentua. Mieleen tulevat niin Rosa Liksom kuin Timo K. Mukka.

     Jokin pakotti jatkamaan, vaikka paloiksi jaettuun, verkkaiseen alkukohtaukseen takaumina lomittuva varsinainen tarina työntää myös luotaan. Kertojatytön isä kuolee sodassa, ja tämän tilalle saapuu ahdistava isäpuoli Paha. Pian syntyvä pikkusisko sysätään sikalaan emakon hoivattavaksi, kunnes kunnan täti tulee ja vie siskon mukanaan. Tyttö laitetaan mielisairaalaan pesemään potilaiden eritteisiä pyykkejä. Valo ei juuri välähtele.

     Lukukokemuksena Jääkansi tuo mieleen Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Molemmissa sielua repivä toivottomuus on todettu lyhyesti ja yksiselitteisesti, kaunistelematta mutta jotenkin kauniisti. "Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan." (15) Lyhyen muodon vuoksi teokset ovat nopealukuisia, mutta mieli ei meinaa pysyä mukana. Ahdistava ja epämukava olo jää vaivaamaan, ja oma arkinen elämä tuntuu vähän aikaa vieraalta.

     Tunne johtuu luultavasti siitä, ettei sitä voi ulkoistaa romaanimaailmaan. Lasten totaalinen kaltoinkohtelu ja pahoinpitely on tälläkin hetkellä totta niin monille sekä hyvinvoivassa Pohjolassa että ympäri maailmaa. Sen ajatteleminen on entistä vaikeampaa nyt, kun oma jälkikasvu nukkuu kylläisenä ja rakastettuna ruotsalaisissa merkkivaunuissaan. Ylitse huokuva voimattomuuden tunne tekee kipeäksi, kun ei kertakaikkiaan tiedä, mitä asialle voisi tehdä.

     Jokin kiero empatia saa ymmärtämään myös (vain etunimellään esiintyvää) päähenkilön äitiä Bettiä ja isäpuoli-Pahaa. Huutolaislasta ei ole rakastettu, vaan häneen on suhtauduttu välineenä. Erään eduskuntapuolueemme tuore puheenjohtaja ei varmaankaan näkisi mitään vikaa siinä, että ihmisellä on pelkkä välinearvo, mutta minuun se sattuu. Paha taas on mitä ilmeisimmin särkenyt mielensä sodassa ja etsii nyt vihollista omasta pihapiiristä tai toista todellisuutta pullon pohjalta. Miten voi rakastaa ja välittää, jos ei koskaan ole ollut kummankaan kohteena?

     Onneksi myös hyvillä kokemuksilla ja hyvällä lapsuudella on taipumus siirtyä seuraaville sukupolville. Nykyään kuulee usein argumentoitavan, että tällaiseen hulluun maailmaan on vastuutonta hankkia lapsia. Sillä perusteella moni korkeasti koulutettu, turvallisesti kiintynyt ja hyvät eväät elämäänsä saanut analyyttinen ja rationaalinen aikuinen päättää jäädä vapaaehtoisesti lapsettomaksi.

     Päätöksessä ei ole mitään vikaa, mutta perusteet näen varsin eri tavalla. Maailma tarvitsee pelastajikseen ennakkoluulottomia, rohkeita ja älykkäitä lapsia. Lapsia, jotka on melkein rakastettu "pilalle" ja saatu uskomaan, että heistä on ihan mihin tahansa. Eikö voisikin olla todellista vastuunkantoa lisätä osaltaan näiden hyvinvoivien tulevaisuuden tekijöiden määrää? Ehkä heillä lopulta olisi edellistä polvea paremmat resurssit vähentää pahoinvointia.

     Henkilökohtaisten valintojeni valossa olen itsekin tietenkin kaikkea muuta kuin objektiivinen kannanottaja. Haluaisin kuitenkin ajatella, että ihmismieli on pohjimmiltaan altis hyvään, kun sitä hyvää vain tarpeeksi ruokitaan ja hellitään. Vastuu pienen ihmisen elämän lopullisesta suunnasta on tietenkin ajoittain murskaava, kuten viimeksi huhtikuussa totesin. En silti pitäisi sitä perusteena välttää vastuuta.

     Samaan aikaan en lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka järkyttävissä olosuhteissa ihmiset löytävät toivoa. "Betti sai loukata minua isän kauniista ajatuksista, mutta koskaan hän ei onnistunut viemään minusta pois silmiä, jotka kaikesta pahasta kohtelusta huolimatta hymyilivät." (107) Ehkä siinä on jotain uhmakastakin, ehkä se on yksinkertaisesti psyyken selviytymiskeino. En ole psykologi, mutta tunnistan saman toivonkipeyden jopa tällaisen fiktion äärellä.

     "Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kerta, vaan oikoi hameensa ja lähti." (22) Kertojan kohtalo on yksiselitteisesti surullinen, ja romaanin runollinen nimi aukeaa värisyttävyydessään vasta viimeisillä sivuilla. Mutta ehkä edes kunnan tädin viemälle siskolle käy paremmin. Ehkä.

     Romaanina Jääkansi sulkeutuu hienosti juuri loppuratkaisussaan. Jäisen tematiikan ohella punainen veri tuntuu korostuvan: kertoja kasvaa naiseksi kuuraten verisiä vaatteita ja pohjoisen metsän mättäätkin ovat täynnä puolukoita. Lumikkiin kertoja vertautuu myös kaipuussaan isään – ainoaan ihmiseen, jolta on aikoinaan saanut hyväksyntää ja rakkautta. Taiteellisesti lähes moitteettoman kokonaisuuden jälkeen mietin, olenko lukijana vähän masokisti. Miten kokemus unohdetaan? Saako sitä ylipäätään unohtaa?

PYÖRIT TUOLLA PILLIFARKUISSAS JA OLET KUUSKYT (Arja Tiainen: Lapsilta kielletty)

Ensimmäisestä lukiokeväästä lähtien olen lukenut toukokuisin runoja. Ehkä räntäsateen alta lupaavasti pilkahteleva kevät saa mielen lyyriseksi. Menneen opintoputken aikana fyysisesti keveämpi lukeminen myös tuuletti vuoden pänttäämisen tukkimia aivoja. Tänä keväänä runoista on paljastunut vielä yksi ylivertainen ominaisuus: niiden lukeminen onnistuu silloinkin, kun yhtään pidempi yhtenäinen teksti saa kotiäidin silmät väkisin painumaan kiinni.
     Viime aikoina lukulistallani ovat olleet sellaisetkin klassikot kuin Harmaja, Tynni ja Leskinen, mutta säväyttävimmän vaikutuksen sai aikaan Arja Tiaisen muutaman vuoden takainen kokoelma Lapsilta kielletty (WSOY 2012). Näin kävi pääosin kahdesta syystä. Ensinnäkin teoksen kaiuttama ahdistus yhteiskunnallisesta ja maailmanpoliittisesta tilanteesta on tänään entistäkin ajankohtaisempaa. Toisekseen oli samaan aikaan lohdullista ja traagista huomata, että henkilökohtainen ahdistus, kriiseily ja maailmantuska eivät taidakaan helpottaaa, kun täyttää 30, 45 tai 60. Lapsilta kielletyn materiaalin äärelle pääseminen ei vielä tee seesteistä aikuista.
     Päin vastoin: kaikissa elämänvaiheissa näyttävät näyttäytyvän sama kaaos ja turhanpäiväinen murehdinta. Niinpä olen päättänyt tässä kuussa nivoa yhteen oman pääni (vuosimallia 1993) ja Arja Tiaisen (Wikipedian mukaan vuosimallia 1947) vastaavan tuottamia ahdistuksen aiheita. (Formaatti lienee mitä sopivin myös niille kotiäidin aivoille, joille yhtään pidemmän järkevän tekstin tuottaminen tuntuu toisinaan olevan huomattavan vaikeaa huolimatta 324 opintopisteen laajuisesta alan korkeakoulututkinnosta.)
     Onko maailma sekaisin? Millä estän ilmastonmuutosta/Trumpia/Isisiä/kilpailuyhteiskuntaa/naapurin kakaroita tuhoamasta lapseni tulevaisuutta? Miksi aina tulee uusi terrori-isku? Miksei vähän vähemmän materiaa voisi olla tarpeeksi?
     "Kuka tätä kaikkea jaksaa kantaa.
Onko pakko tietää joka ikinen tuho,
murha, seikkaperäisesti kuvien kanssa.
Tapahtuuko Afrikassa mitään hyvää?" (67)
     Miksen ota edellä mainittuja asioita tarpeeksi vakavasti? Miksen tee mitään? Miksi iltarukouksessa toivon useammin onnellista huomispäivää itselleni kuin ratkaisua nälänhätään? Miksi väistämättä valitan pikkuasioista, vaikka kaikki on niin hyytävän hyvin?
     "Kaikkien kauheiden uutisten keskellä mietin
pehmeää kasvissoppaa, raastanko porkkanat,
paahdanko valkosipulit. Timjamia, salviaa,
totta kai selleriä. Ikkunat huurtuu." (9)
     Miksi meidän ihmisten on niin vaikea tuntea empatiaa/hakea apua/ymmärtää toisiamme? Miksi välitän siitä, mitä joku muu ajattelee? Mistä näitä rooleja riittää, miten niissä pysytään? Kuinka olla yli-inhimillisillä kyvyillä siunattu työnhakija? Oikeastihan olisin mieluusti soittamatta edes kampaaja-aikaa.
     "Tulin kotiin aamuauringossa.
Kiirastulta piisaa. Kävelin kapakasta
toiseen. Ihan vaan että jostain tulisin
myöhään. Naapurit näkisivät. Jossain se oli." (13)
     Miten saadaan toiset huomaamaan, että oikeasti pystyn mihin vaan? Otetaanko pienten lasten äitejä töihin? Miksi liian älykäs ei saa olla, mutta tyhmemmille on tukiopetusta? Edith Södergran kirjoitti jo 1918, että minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen. Miksei saa pärjätä? Mitä jos ei pärjääkään? Jos rahat loppuu/pää hajoaa/kaikki huomaa, että olen sittenkin vähän tyhmä huijari. Mitä jos kukaan ei huomaa mitään?
     "Sivistys-sanan Lönnrot keksi
pellavanloukuttamisesta.
Sievistää – se että kaikki on tasapäistä.
Viivottimella vedettyä." (44)
     Miten ollaan ihan/riittävän/todella hyvä äiti? Mistä tietää, jos naikin väärän miehen? Missä olen 2080-luvulla? Miksi odotamme aina niin paljon? Miten voi riittää muille, muttei ikinä itselleen? Mitä tänään/huomenna/ensi viikon keskiviikkona syötäisiin (koska peruna)?
     "Puolison tulee olla kunnollinen,
luotettava, ei kummiskaan sohvaperuna,
liian arkipäiväinen moukka tolvana." (16)
     Mitä jos kaikki loppuu ihan liian pian? Mitä jos tulee oikeita murheita? Miten ollaan murehtimatta niitä pieniä asioita? Miten ollaan murehtimatta myös isoja asioita? Puhuja auttoi vähän:
     "Ihminen on sen vanki mitä vastustaa.
Älä vastusta. Unohda koko juttu.
Hyppää pilven nokkaan, rentoudu.
Delegoi, hoitakoot muut juoksevat asiat." (49)
     Meitä kaikkia nuoria ja vanhoja, hyväosaisia ahdistujia auttakoon jälleen Samuli Putro. Kesä on melkein täällä jossain. Hylly on täynnä kirjoja, jääkaappi ruokaa, huoneilma pienen miehen kaikesta pahasta tietämätöntä naurua. Elämä on juhlaa, keltainen toukokuu. Unohda koko juttu.
     "Mitäpä jos on ukkonen ja liekki syöksyy maata kohti, polttaa koko pitäjän, sen ihmiset ja linnut?
Mitäpä jos jäät työttömäksi?
Mitäpä jos et aikuistu, pyörit tuolla pillifarkuissas ja olet kuuskyt?
Mitäpä jos mä löydän toisen?
Mitäpä jos se rakastuu ja tahtoo mennä naimisiin ja viettää häitä viikon?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
– –
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan
ja elämä tapahtuu sinä aikana?" (Putro 2009, "Mitäpä jos")

TARPEEKSI TÄYDELLISET (Eve Hietamies: Hammaskeiju)

Huhtikuussa on tuntunut siltä, kuin olisi kohdannut vanhat hyvät ystävät vuosien jälkeen. Jokainen tunnistanee sen riemastuttavan tunteen, jossa juttu jatkuu kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Kaikki osapuolet ovat kasvaneet – lapset kehitysvaiheesta toiseen ja aikuiset enemmän vyötäröltä, vähemmän henkisesti – mutta edelleen täysin tunnistettavissa.
     Kun itse on tässä kuussa sekä nimennyt esikoisensa että päättänyt parin viikon varoitusajalla vaihtaa asuinkaupunkia useamman sata kilometriä, tuovat tällaiset kohtaamiset mukavasti turvaa. Puhun tietenkin Pasasen Antista ja pikku-Paavosta, joka on tosin mennyt jo kouluun (ainakin niinä päivinä, kun on muistanut, mitä isin ympäriinsä jättämät herätyskellot tarkoittavat). Ikävä on ollut, joten tervehdin Eve Hietamiehen uutukaista Hammaskeijua (Otava 2017) vähintään yhtä suurella ilolla kuin tietoa Pasasen miesten laajentamisesta leffabisnekseen.
     Meillä kotona eletään ympyrää sulkien vasta Yösyöttö-vaihetta, mutta Antti kohtaa sydämellisen neropattikoheltaja Paavon ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa ihan uusia haasteita. "Äkkiä elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä. – – Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta aikaisemmin. Vuosia oltiin isin kanssa kävelty käsi kädessä, ja äkkiä pitikin hoitaa samat hommat yksin ja lukea aikuisten kasvoista, että aikooko tuo tyyppi pysäyttää autonsa vai ajaa päälle. Mitä ne oikein odottivat?" (94–95)
     No, toiset niistä odottivat lasten olevan lyhyitä aikuisia. Aloitin urani milleniaaliekaluokkalaisena jo syksyllä 2000, mutten ole vieläkään unohtanut, miten hurjalta tuntui odottaa yhdentoista aamuina kouluun lähtöä yksin tyhjässä kodissa. Oli riski myöhästyä koulusta, riski jäädä yksin koko päiväksi. Paavon strategia huudella parvekkeelta apua tuntuukin varsin ymmärrettävältä. Hammaskeijun hienoimpia ominaisuuksia on se, miten rehellisesti ja monipuolisesti Hietamies tavoittaa Paavon mielenmaiseman kaikkine rikkauksineen ja hersyvine oivalluksineen.
     Toinen hienous on Antti Pasasen inhimillinen, huumorintajuinen ja arkitragikoominen hahmo, joka todella tuntuu jo vähän omalta kaverilta. Antin arvo kaikkia vaahtosammuttimien vanhempia vertaistukevana sankarihahmona on varmasti suurempi kuin (Hieta)mies itse aavistaa. Tunteet ovat pitkälti universaaleja: lapsi tuottaa harmaita hiuksia, silmäpusseja ja turhautunutta raivoa, mutta myös suurinta onnea, rakkautta ja huolta. Kirjoitettuna ja puhuttuna se kuulostaa niin kliseiseltä, verevästi tunnettuna se on kaikkea muuta.
     Kaikin puolin täydellisten, lastensa yksityisyyden uhranneiden bränditietoisten somevanhempien aikakaudella ihan tavallinen vanhemmuus lohduttaa. Yhdeksän viikkoa vanhana äitinä olen itsekin jo havainnut tosiasiaksi sen, että kerran lapsen hankittuaan häneen kohdistuvista huolista ei pääse eroon koko loppuelämänsä aikana. Vastuu musertaa, vaikka meillä ei vielä hetkeen tehdä Duudson-juttuja välitunnilla tai kuljeta omin päin inhottavaan iltsuun.
     Kaikesta päätellen ihan kohta on kyllä niidenkin aika. Minua on viime viikkoina muistuteltu muun muassa siitä, kuinka pian poika menee rippikouluun tai jättää kakstahtibensalta haisevia vermeitään lojumaan ympäri eteistä (ei muuten jätä). Lapset ovat pieniä vain kerran, mutta siitä muistuttelu on suunnilleen yhtä turhauttavaa kuin lasketun ajan jälkeen esitetyt tiedustelut siitä, eikö mitään tosiaan ole vielä tapahtunut. Kaikkihan täällä parhaansa mukaan yrittävät tarttua hetkeen ja tankata liikutus kurkussa vauvan jokaista hymyä, vaikka ohimoilla polttelisi vuorokausien univelka ja ajatus pesukoneeseen melkein unohtuneista pyykeistä.
     Antin muistelu seitsemän vuoden taakse tuntuu niin tutulta: "Pakkanen puri poskia, parkkipaikka oli hiljainen. Nallekarhu tuhisi rintaani vasten umpiunessa. Äkkiä ajattelin, että pysäytä tämä hetki. Anna tämän vielä kestää. Pysähdyin keltaisen katulampun valoon ja halusin jäädä siihen hetkeen, koska sydän paisui rinnassa. Pidin lujasti kiinni vauvasta, joka painoi vielä tuskin mitään. Joka oli vielä niin pieni, ettei pystynyt puolustamaan itseään, pärjäämään tässä maailmassa. Jota minun oli puolustettava, jonka puolesta minun oli pärjättävä tässä maailmassa." (362)
     Puolustuskyvyttömyyden, avuttomuuden ja haavoittuvuuden aura tarttuu hämmästyttävän tehokkaasti vastasyntyneestä lapsesta vastasyntyneisiin vanhempiin. Kuinka sitä ennen pärjättiin edes omasta puolesta? Ja ennen kaikkea: kuinka sitä edelleen suurimmaksi osaksi pärjätään myös sen puolustuskyvyttömän nallekarhun puolesta niin, että se vähän säheltäessäänkin osaa kiittää, katsoa silmiin ja auttaa kaveria?

     Tilastot ovat silmäpusseja keränneen murehtijan puolella, vaikka keskeytyksetön suihkussa käyminen alettaisiinkin laskea vapaa-ajaksi eikä pyykinpesu Antin sanoin onnistuisi enää vuosiin ilman dramatiikkaa. Siksi tämäkin postaus päättyy tähän ja siirryn onnellisena parvekkeelle kuorimaan omaa nallekarhuani turkistaan. Jokin juttu siinä selvästi on, että kaikista lapsista on sitkeästi puettava eläimiä.

PRINSESSOJA JA ASTRONAUTTEJA (Johannes Ekholm: Rakkaus niinku)

"jopa paperi t tekee samaa, vaik se onki ihana
"rankat" lyriikat = osoitus suuresta rakkaudesta" (44)
     Helmikuun aihepiiri tuotti sen verran ajatuksia, että tässä kuussa on suorastaan pakko jatkaa Y-sukupolven ja sen äänten asialla. Akuutisti mieleni päällä ollut seuraavan (vielä mystistä kirjainta kantavan) sukupolven synnyttäminen on ehkä laittanut pohtimaan oman viiteryhmäni sukupolvikokemuksia. Joka tapauksessa Johannes Ekholmin Rakkaus niinku (Otava 2016) on tematiikaltaan niin oivallinen pari post-alfalle, että se ansaitsee ihan oman käsittelyn.
     Ensin Rakkaus niinku vangitsee muodollaan. Isänsä nurkkiin työttömänä ja rahattomana palannut kolmekymppinen Joona on saanut kustannussopimuksen autofiktiiviseen romaaniin. Sitä varten hän kerää materiaalia äänittämällä erilaisia keskusteluja ja tilaisuuksia perheensä ja ystäviensä kanssa. Litteroitujen äänitteiden ohella Joona sisällyttää teokseensa Googlen pikaviestimellä käytyjä keskusteluja SAD91RL-nimimerkin kanssa – siitä huolimatta, ettei tyttö anna tähän lupaa.
     Koska Rakkaus niinku koostuu vain puretuista äänitteistä, kyseisistä keskusteluista ja muutamasta sähköpostiviestistä, se oikeastaan on Joonan kirjoittama kirja, vaikkei kuitenkaan ole. Lähtökohta vetoaa minuun, ja irrallisista palasista todellisuutta rakentava toteutus onkin kiehtova ja onnistunut. Lukemisen tapoja on tarjolla monia. Joonan tilitykset ja pitkät yhteiskuntakriittiset filosofoinnit kuulostavat keskusteluilta yliopiston kirjallisuustieteen luennoilla, eikä niissä siten ole itsessään mitään hauskaa.
     Oman pääni sisäinen maailma ohjaa kuitenkin tulkitsemaan koko romaanin Y-sukupolven mukayhteisölliselle itsekkyydelle piruilevana vitsinä. Voi olla, ettei tulkinta ole kirjailijan tarkoituksen mukainen, mutta ainakin se antaa lukijalle valtavasti ja tekee teoksesta merkittävämmän. Joonan "Suomen Knausgårdiksi" pyrkivä kirjailijaisä muistuttaa sukupolvensa yksioikoisuudessa monesti omien vanhempieni ikäluokkaa. Samalla juuri hän on paikoin samaistuttava järjen ääni, jonka viiteryhmään tahtoisin itseni kohottaa:
     ISÄ: Tuo kuulostaa kaikki kyllä joltain, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? Sinun on tultava alas sieltä yläpilvestä, laskeuduttava maanpinnalle. Tuollainen käsiteakrobatia ei tarkoita mitään. Kerro minulle, yksinkertaisin sanoin, niin että idioottikin ymmärtää, mitä sinä aiot tehdä? Miten sinä aiot hoitaa työnsaannin, asumisen, laskujen maksun jatkossa?
JOONA: En mä tiedä. Eikä mua just nyt kiinnosta tietää. (37)
     Juuri käytännöllisen kiinnostuksen puute lienee sukupolvemme suurimpia ongelmia. Elämme järjettömässä diskurssissa, jossa "töitä ei välttämättä kannata tehdä", jos palkkatuloa saadessaan saa vähemmän sosiaalitukia. Mukavuudenhalu on ihmislajille myötäsyntyistä, mutta usein omaa elämänpiiriä ja ympäröivää yhteiskuntaa kehitetään tehokkaammin epämukavuusalueelta. Kun kaikkien pitää saada olla taiteilijoita, tulemme helposti sokeaksi kaikille niille muille poluille, joiden kautta voisi myös toteuttaa itseään. Se ei tarkoita omien periaatteiden myymistä markkinavoimille, vaan järkevää ja vastuullista suhtautumista omaan elämään.
     "Ainoo mistä kukaan välitti puhuu oli mitä ite teki, ja ainoo syy miks oli kiinnostunu kuulemaan muilta mitä niillä oli menossa, oli että sais tietää onks se siistimpää vai ankeempaa ku se mitä ite teki, että pitääks olla kateellinen vai voiks salaa halveksia." (156) Kilpailu on rakennettu sisään niin koulutusjärjestelmään kuin lasten harrastuksiin, mutta samalla menestyminen on paheksuttava ongelma, joka on nopeasti tasapäistettävä pois päiväjärjestyksestä.
     Yhdessä some-aikakauden jatkuvan läsnä- ja mieltäolon vaatimuksen kanssa tuo kaksinaismoralistinen asetelma tuottaa Y-kansalle haasteita ja paineita, joista heidän vanhempansa eivät tiedä mitään. Vakavasti ottaen siinä ei ole mielestäni mitään väheksymisen tai pinnallistamisen arvoista. Minäkeskeinen kilpailukulttuuri ajaa meidät esimerkiksi siihen, että nykyvanhemmat tahtovat lapsestaan mieluummin kiusaajan kuin kiusatun samalla, kun kauhistelemme konservatiivisia ja väkivaltaisia kehityssuuntia yhteiskunnassa. Tällainen maailmankuva on yksinkertaisesti vastenmielinen.
     SAD91RL kertoo Joonalle Anna Odellin Luokkajuhla-elokuvasta:
"siinä on sellane kohtaus kun ne tekee jotain mindmappii
sen annan luokkakavereiden välisest hierarkiasta
että kuka kiusas ketä, ja kuka oli johtaja jne
niin siin se anna sijottaa eka ittensä sinne pyramidin pohjalle
mut sen joku assari on sillee, että hei,
sä oot nyt menestynyt taiteilija
joka tekee täst aiheesta leffaa
sä oot tääl koko vitun pyramidin yläpuolella
riippumatta siitä onks edelleen haavoittuvainen olo vai ei" (229)
     Oman itsetuntoni vuosien kiusaamiskierteessä paloitelleena uskon tietäväni jotain siitä, miltä tuntuu kiivetä pyramidissa ylöspäin ja tuntea voitonriemua alhaalla häilyviä pisteitä kohtaan. Samalla haavoittuvainen olo ei kuitenkaan täysin helpota enkä voi kuvitella, että äitinä tahtoisin omasta lapsestani kiusaajan, joka "osaa tarvittaessa lyödä takaisin". Sen sijaan toivoisin, ettei hän häpeäisi reilusti omalla työllä ansaitsemiaan saavutuksia, vaikka ne tuottaisivatkin toisissa ihmisissä kateellista halveksuntaa. Tärkeintä on itse kunnioittaa myös eri tavalla ajattelevia, minkä tuo vaahtosammuttimien sukupolvi kenties ehtii vielä oppiakin – aika pelottavasti ehkä kantapään kautta.
     "Ja sua on opetettu että se mitä sä sanot on tärkeetä, ja se mitä sä ajattelet on objektiivista, ja se mitä sä haluut on hyvää, ja siks hyvä maailma olis sellanen missä kaikki ajattelis niin kuin sä, kaikkien pitäis tulla samanlaisiks kuin sä, tai siis sellaisiks kuin sä haluisit tulla, parhaassa mahdollisessa maailmassa, ilman kaikkia sun kiusallisia "poikkeamia" mistä sä yrität niin kovasti "parantua". Mut mitä jos maailmasta tulis kertaheitolla parempi yksinkertaisesti sillä, että sä vaikenisit?" (414)
     Mitä, jos maailmasta tulisi kertaheitolla parempi yksinkertaisesti sillä, että sinä jatkuvan analyyttisen poliittisen räksyttämisen sijaan ihan vain katsoisit sitä Netflixiä peiton alla – päivittämättä asiasta someen? Mitä, jos sinulla ei olisikaan mielipidettä ihan kaikkeen? Esimerkiksi tämän takia. Henkilökohtaisesti taidan tarvita seuraavaksi jonkin erityisen epähektisen maailmankirjallisuuden klassikon.

MAAILMANALKUJA (Paperi T: post-alfa)

Aloitamme tunnustuksella: Kun mieheni jonkin aikaa sitten alkoi yhä useammin kuunnella Ruger Haueria, huokailin teatraalisesti, ettei taas tätä. Rap-musiikki ei tosiaan ole kolahtanut sen jälkeen, kun alakoulussa oli sosiaalisesti suotavaa kuunnella innoissaan Pikku G:tä. Ei se kolahda vieläkään, mutta olen sentään oppinut suhtautumaan räppäreihin mahdollisesti ihan potentiaalisina ihmisinä.
     Jatkamme kielitieteilijän vastuuvapauslausekkeella: Sattuu silmiin tuo Paperi T:n post-alfan (Kosmos 2016) kirjoitusasu, josta puuttuu teosnimikkeelle ominainen iso alkukirjain. Sitä kuitenkin näyttävät käyttävän kuivissa asiayhteyksissäkin niin kustantaja Kosmos kuin Hesarin kulttuurisivut, joten en lähde sooloilemaan. Ehkä tahdomme korostaa post-alfauroksen mitäänsanomatonta postiutta sillä, ettei laji ansaitse edes isoja alkukirjaimia.
     Päädymme lopulta itse asiaan: Kaikki muu sattuukin sitten vain nauruhermoon tai sydämeen, koska post-alfa on nerokas. Y-sukupolven edustajana minun ehkä kuuluu sitä lukea ja siitä vaikuttua, mutta on tässä muutakin. Paperi T tekee runoissaan niin tarkkoja huomioita ja oivaltavia rinnastuksia, että saan niistä hengenahdistuksen lisäksi suurta tyydytystä. "olemme pahoillamme / sukupolvenne oli amputoitava / terveellä jalalla voit vielä hypätä benjihypyn / narulla tai ilman" (12)
     Wikipedian mukaan "Y-sukupolvea on arvosteltu pinnalliseksi, kärsimättömäksi ja kykenemättömäksi sietämään epäonnistumisia". Samaa kriittistä linjaa jatkaa post-alfa, jossa ensimmäisen maailman ongelmat ovat niitä oikeita ongelmia: "pelkään et sanon jotain tyhmää / ja joku tyyppi twitteristä tuhoaa mun elämän / voidaanko kommunikoida vaan giffeillä / ahistaa.jpg" (18). Kokonaan toinen kysymys on, onko tällaisista uhkakuvista ahdistuminen lopulta turhaa. Esimerkiksi vuosi sitten teki mieli kysyä nyt jo edesmenneeltä Teri Niitiltä, tuntuvatko Lähi-idän kriisit henkilökohtaisesti yhtä kovalta moukarilta kuin joku tyyppi Twitteristä.
    Post-alfaan lajina kohdistuu samalla tavalla ristipainetta kuin häntä edeltäneisiin miessukupolviin. Nyt saa näyttää tunteensa, mutta pitäisi kuitenkin välttyä olemasta liian pehmo. Samalla on melkein pakotettu kantamaan harteillaan valkoisen miehen taakkaa sekä niiden edellisten sukupolvien munausten että nykyisten suvaitsemattomien Odin-kansalaisten tekemisten johdosta. "älkää unohtako valkoista heteromiestä / ja hänen hätäänsä / ruuhkabussin katosta roikkuu pieniä hirttosilmukoita / jonain päivänä kaipaan vielä tätäkin" (10)
     Ahtaita paikkoja ja ihmisjoukkoja kammoavana kahvojen vertaaminen hirttosilmukoihin tuntuu loogiselta, mutta kyse on muustakin. Lopulta jokaisen ihmisen pahin vihollinen katsoo peilistä. Se tunne ja sen toivon mukaan aiheuttama vastuun ottamisen tarve on jotain, josta olen Y-ominaisuuksien joukossa erityisen ylpeä. "en pelkää hirviötä sängyn alla / pelkään hirviötä joka nukkuu sängyssäni / käyttää nimeäni / puhuu suullani" (62)
     Kyynisyys sen sijaan jakaa ajatuksiani. Post-alfan ilmestymisen jälkeen sosiaalisessa mediassa syntyi #teeomapapruruno-ilmiö, jossa ihmiset piruilivat Paperi T:n lyriikalle tuottamalla Twitterin täyteen teatraalisia näköiskappaleita. Tarkoitus oli kaiketi osoittaa, että ei tuo nyt niin hienoa ole. Naurakaa hetki ja keskittykää sitten oikeisiin asioihin. Runoilija itse oli toki varautunut reaktioon jo satiirisessa takalievetekstissään: "– – kynnys kritikoida esikoinen oikeasti kriittisesti olennaisesti kasvaa kun ennen ensimmäistäkään runoa jamppa on jo nostettu jalustalle suomiräpin pentti saarikoski – –".
     Tällainen etukäteen suojautuminen tuntuu olevan nykyään puoliksi pakollista. Kun jo ennalta on liikkeellä sillä asenteella, ettei tämä nyt niin tärkeää minulle ollut, voi myöhemmin legitiimisti todeta, että tämä nyt tosiaan oli puoliksi vitsi. Se on surullista, sillä vilpittömästi toivoisin meidän Y-yksilöidenkin kykenevän iloitsemaan niin omasta kuin toistemme puolesta. Asian ei siis olisi välttämättä oltava näin: "kun hyväksyt ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään / yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote / voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua" (87).
     Kollektiivisessa itseironiassaan ja nerokkaissa rinnastuksissaan post-alfan runot tuovat itse asiassa usein mieleeni alleviivatun kauheita runoja kynäilevän Antti Holman. En ole varma, onko se tarkoituksenmukaista, sillä aidosti pidän post-alfaa realistisena sukupolvikuvauksena, jonka tekotaiteelliseksi ja naurettavaksi kritisoiminen on usein merkki siitä, että osui ja upposi.
     Sitä paitsi antaa kokoelma meille nähdäkseni paljon toivoakin. "laske kaikki maailmanloput ja alut / kumpia on enemmän" (78), runoilija kehottaa. Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että juuri oman sukupolvemme aikana tapahtuvat muutokset ovat mullistavia ja maailmanhistoriassa totaalisen käänteentekeviä, jopa apokalyptisia. Historia on kuitenkin osoittanut, että ajatus on egosentrinen ja harhainen. Olen varsin vakuuttunut siitä, että maailmanalkuja on vähintään yhtä paljon kuin -loppuja.
     Ajan hengen mukaisesti kuitenkin totean jo näin ennalta, että tulkintani todenperäisyyden saa ilman muuta kyseenalaistaa. Kuuluuhan post-alfan viimeinen runokin näin: "nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin" (93)

RUPES SIINÄ PIIRTÄMÄÄN (Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista)

Taisin todeta vuoden lopuksi, että Reko Lundánin realistisissa teoksissa Helsinki ei ole hetkistäkään kaunis. Uuden vuoden aluksi tämä ajatus sai kunnolla tasoitusta toisesta ääripäästä. Mikä parasta, pääkaupunkimme kauneus ei edes ollut göstamaisesti unta ja turhaa unelmaa, vaikka Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016) koostuukin kaupunginarkkitehdin 1800-luvun yöpäiväkirjoista.
     "Tämä on kirkontekijän ensimmäinen ja tärkein oppi. Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta." (67) Engelin intohimoisin ja pitkäkestoisin projekti oli päiväkirjan mukaan tulevan tuomiokirkon piirtely Suurtorille, mutta lainaus tiivistää myös romaanintekijän keskeisen opin. Koska Finlandia-voittaja koostuu nimensä mukaisesti akvarelleista – lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä neljältä vuosikymmeneltä – jää rakennusaineiden väleihin paljon hiljaisuutta.
     Toki hiljaisuuskin on suhteellista: "Kaupunki ei ole äänetön, vaikka niin ensin kuvittelee. Aina on jokin toista vähäisempi hiljaisuus, joka liittyy seuraavaan, ehkäpä jo korvin kuultavaan." (15) Engelille hiljalleen hahmottuva pääkaupunki on värien, muotojen, mittasuhteiden ja materiaalien ohella muun muassa inspiroivia ääniä ja tuoksuja. Vaikka kaupungin infrastruktuuri on pahasti keskeneräinen ja erilaiset kulkutaudit jylläävät, näkymä ei ole lohduton vaan nimenomaan hetkisen kaunis.
     Kauneus aiheutuu suurelta osin akvarellien runollisesta kielestä. Kieli on itse asiassa niin kaunista, että jo muutaman sivun luettuani aloin pyörryksissä surra romaanin loppumista. Haastatteluissa Viikilä on myöntänyt salakuljettaneensa tarkoituksella lyriikkaa proosateokseen; jälkimmäisellä tunnetusti saa enemmän mainetta, mammonaa ja merkittäviä palkintoehdokkuuksia, vaikkei erottelulle varsinaisesti olisi perusteita.
     Osa akvarelleista on suorastaan aforistisia aivan sellaisinaan. "Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan." (25) Rakkaus kohdistuu ennen kaikkea kaupunkiin ja arkkitehtuuriin, mutta on Engel toki myös tavallinen mies haavoineen: "On vaikea tietää etukäteen herättääkö toisto kiintymystä vai kyllästymistä." (28)
     Kun Baba Lybeckin Finlandia-ratkaisua vasta jännitettiin, todettiin varsin monessa yhteydessä, että ehdokkaita yhdistää maahanmuuttajan näkökulma. Näin varmasti on, sillä Engel (ja etenkin hänen vaimonsa) tuntee alusta alkaen outoa vierautta ja syyllisyyttä hyisessä Itämeren helmessä. Ympäröivän yhteiskunnan asenne on kuitenkin ratkaisevasti erilainen kuin nykyään. Hienoa herraa kumarrellaan ja jopa ylistetään joulukirkossa. Häntä ei suinkaan syytetä kalliista omaisuudesta tai katsota sen mitätöivän oikeutta helsinkiläisyyteen, kuten juuri maahanmuuttajasukujen vauraaksi rakentama maa nykyään mielellään tekee.
     Myös Engelin kulttuurinen pääoma tunnustetaan, vaikka hän itse toistuvasti vähättelee sen merkitystä. "Välillä kuulen puhuttavan sivistyneistä seurapiireistä, joissa pärjätäkseen olisi tunnettava jokin ajankohtainen kirja tai ooppera, mutta voin kaikkialle kutsuttuna vakuuttaa, että mitään sivistyneitä seurapiirejä ei ole, mitään merkittäviä aiheita ei käsitellä, mitään älyn salamaailmoita ei ole, vain pelokasta kuulumisten vaihtoa, joka sekin on enemmän kuvitelmaa ja toivetta siitä, miten haluaisi elämänsä olevan kuin todellisia asioita." (83)
     Tämän kaltaiset ulostulot saavat minut pohtimaan, onko Engel kaikessa vieraantuneisuudessaan sittenkin lopulta suomalaisempi kuin moni suomalainen. Sisäänpäinkääntynyt ja hieman neuroottinen arkkitehti on seesteisimmillään oman puutarhansa armollisessa hiljaisuudessa. Hän pohtii usein, mitä toiset silmäätekevät mahtavat hänestä ajatella. Ilmiselvästi Engelillä on myös minulle niin tuttu huijarisyndrooma, joka saa hänet pelkäämään suunnitelmiensa surkeuden paljastumista. Huoli lienee aiheeton, kun jälleen tämän päivän Helsingin Sanomista saimme lukea maan kalleimpien arvoasuntojen sijaitsevan miehen nimeä kantavan Engelinaukion ympäristössä.
     Arkkitehti ottaa minua suuresti kiehtovan näkökulman myös politiikkaan: "Olen aina ahdistunut ihmisistä, joilla on vahvoja mielipiteitä tai jopa ideologia, sellainen tarkoittaa aina kyvyttömyyttä ajatteluun tai ajattelun tietoista lopettamista useimmiten seuraelämän helpottamiseksi." (146) Ideologia helpottaa, mutta ajaa käytännössä aina sivuuttamaan muut ideologiat ja väheksymään omalle ajattelulle esitettyjä vasta-argumentteja.
     Olen ennenkin aavistellut paremman maailman syntyvän lopulta siten, että yhä useampi olisi valmis tarkastelemaan kriittisesti omaa ajatteluaan ja myöntämään sen heikkoudet. Mielipiteitään voi ja pitää muuttaa – jopa nauraen, kuten Engel kertoo parhaiden ystäviensä tekevän. Edessä oleva vaalikevät antanee meille tosin näyttöjä enimmäkseen päinvastaisesta.
     Olen tullut antaneeksi Engelille jos jonkinmoisia määritteitä: hän voi olla saksalaisen ohella aavistuksen suomalainen, vähän neuroottinen, mies, aviomies ja isä sekä tietenkin arvonsa ansainnut arkkitehti. Ennen kaikkea hän on kuitenkin ihminen, joka ei saa rauhaa. Miehen syyllisyyttä tulviva ja armoa aneleva purkaus viimeisinä kuukausinaan koskettaa niin syvältä, että kyyneleet nousevat silmiin.
     "Sano, etten minä tappanut tyttöjäni vaan annoin heille yltäkylläisyyttä, jota Berliinissä ei olisi ollut, sano etten tehnyt tätä itseni vuoksi ja että itseltäni piilossa olen pyyteetön, hyvä ihminen." (209) Totta kai minä tiedän, että tämän niin sanotun Engelin ajatukset ovat kirjailija-Viikilän mielikuvituksen tuotetta. Mutta että itseltäni ja omalta ruoskinnaltani piilossa olisin pyyteetön, hyvä ihminen – siinä toive, jonka todella voi allekirjoittaa.