Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

UUSIA KAIKUJA AURINGOSTA (Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat)

     Toisinaan sitä melkein unohtaa jonkun hyvän kirjailijan vain siksi, että on jo lukenut tämän koko tuotannon eikä uutta ole vielä saatavilla. Tällä kertaa niin kävi Khaled Hosseinille, jonka edellisen ravisuttavan mestariteoksen Tuhat loistavaa aurinkoa (2008) luin jo yläkoulussa. Vasta tänä kesänä kirjailija tuli mieleeni uudelleen – nyt Ja vuoret kaikuivat -romaanin (2013) mainostuksen myötä. Rehellisesti sanottuna nuo edelliset lukukokemukset olivat painuneet jo niin syvälle mieleni perälle, että jahkailin pitkään ennen kuin tartuin uutukaiseen. Nyt voin toki sanoa, että onneksi tartuin.
     Mielestäni Ja vuoret kaikuivat poikkeaa varsin paljon Hosseinin aiemmista teoksista. Se ei ole yhtä raaka eikä toisaalta samalla tavalla koskettavakaan, mutta harvinaisen hyvä kirja se on. Tarinan epäoikeudenmukaisuudet ja ennen kaikkea se, miten ihmiset väistämättä niihin turtuvat, vaikka yrittäisivät taistella vastaan, laittavat kyllä ajattelemaan entiseen tapaan. Edelleen teoksessa on myös jotakin leimallisesti Hosseinin kynänjälkeen kuuluvaa. Ehkä se on kaikkien kolhujen takaa kurkistavaa lohdullisuutta, toivoa aina vain käänteestä parempaan. Se on myös sellainen ansio, jota vaikkapa suomalaisessa kirjallisessa perinteessä ei useinkaan saavuteta – ehkei edes yritetä saavuttaa.
     Romaanin rakenne on mielenkiintoinen: se on kuin kudelma eri ihmisten tarinoita, jotka täydentävät toisiaan mutteivät kertaakaan myöhemmin itseään. Yksi ihminen pääsee siis ääneen vain yhden kerran, ja tuon kerran jälkeen lukijan on pääteltävä tai paikoitellen jopa kuviteltava hänen tarinansa loppu. Ratkaisuna tämä on kiinnostavan erilainen, vaikka montaa kertojaa toki käytetäänkin usein ja paljon. Henkilökohtaisesti tässä ehkä eniten häiritsee sellainen tekninen seikka, että yhden ihmisen kertomus on usein yhden luvun mittainen, ja siksi näistä luvuista muodostuu jopa kahdeksankymmentäsivuisia mammutteja. Pari lukua järjestelmällisesti iltaisin vaatii siis pitkiä iltoja, tai sitten on yksinkertaisesti vain yritettävä muistaa, mille riville merkityllä sivulla sattui jäämään.
     Hosseinin tuotannossa ehdottomasti kiehtovinta on aina ollut siinä kuvattu täysin toisenlainen maailma. Se on erilainen kuin meidän länsimainen maailmamme, mutta suurelta osin se on myös toisenlainen kuin meillä uutiskuvissa kuvattu Afganistan. Tässäkin taistelun kehdossa lapset tahtovat kuulla iltasadun, johon on kätketty syviä viisauksia – sellaisia kuin romaanin avaavassa allegorisessa tarinassa: "Rohkeuden edellytys on se, että on jotakin, minkä puolesta taistella. Minulla ei ole mitään menetettävää." (19)
     Avaustarinassa, iltasadussa, isän on valittava, kenet lapsistaan hän antaa kylää piinaavalle hirviölle saadakseen pitää loput. Samanlaisen ratkaisun oikeuttaa itselleen pienessä Shadbaghin kylässä tarinan jonkinlaisen pääparin, isoveli Abdullahin ja pikkusisko Parin isä erottaessaan sisarukset toisistaan ja antaessaan Parin adoptoitavaksi kabulilaiselle Wahdatin pariskunnalle, jonka autonkuljettajana hänen lankonsa Nabi toimii. Abdullah jää eron jälkeen lähes koko romaanin ajaksi taka-alalle, Parin tarinaa ja kasvua Pariisissa sentään seurataan jonkin verran. Asetelma muistuttaa yllättäen hieman dekkaria, sillä lukija saa koko ajan käyttää päätään pohtiessaan, miten kunkin henkilön tarina nivoutuu tähän kehyskertomukseen.
     Suurin osa näkökulmahenkilöistä, joita ovat muun muassa autonkuljettaja Nabi ja kreikkalaislähtöinen plastiikkakirurgi Markos, kutoutuukin palkitsevasti osaksi suurta kertomusta. Sen sijaan tästä kulmasta katsottuna amerikkalaistunut afgaanimaahanmuuttaja Idris tarinoineen jää hieman irralliseksi palaseksi. Hän on serkkuineen kyllä lapsena leikkinyt Wahdatien kartanon lähistöllä, mutta muuten hän ei varsinaisesti linkity muihin henkilöihin. Toisaalta erityisesti Idriksen tarina on helppo ymmärtää ristiriitana rikkaan mutta tunneköyhän lännen ja päinvastaisen idän välissä. Kotona Amerikassa kaikki tuntuu Afganistanin jälkeen tyhjältä ja merkityksettömältä – mutta vain hetken, sillä ihminen on uskomattoman nopea unohtamaan sen, mikä kerran on aiheuttanut syvääkin liikutusta. Idriksen ansioksi luettakoon myös yksi teoksen nerokkaimmista kielellisistä havainnoista: "Niin ihmiset aina sanovat. Järjetön väkivallanteko. Järjetön murha. Ikään kuin järjellisiä murhia olisi olemassa." (157)
     Palkitsevan juonen, jota en tahdo eritellä tällä kertaa enempää, ja ilmeisen toiveikkuuden lisäksi romaanin vahvuuksiin kuuluu myös ihmisluonnon osuva kuvaaminen. Markos kuvaa pienellä Kreikan saarella asuvaa äitiään ja tämän kautta koko saaren ilmapiiriä seuraavasti: "Hän on saarelainen. Hän suhtautuu epäluuloisesti kaikkien mantereella asuvien motiiveihin eikä usko heidän hyvään tahtoonsa. Se oli yksi syy siihen, että tiesin jo lapsena lähteväni Tinokselta, jos suinkin mahdollista. Minut valtasi aikoinaan epätoivo, kun kuulin ihmisten puhuvan niin." (295) Maailma on pieni paikka, sillä samalla tavalla voisi kuvata elämää niin monessa suomalaisessakin pikkukylässä. En ihmettele yhtään, että teiniä ahdistaa, jos hän elää kylässä, jossa rajalinjat luokkakavereiden välillä voivat ihan hyvin kulkea sen perusteella, mitä jonkun isoisä on mahdollisesti 50 vuotta sitten sanonut jonkun toisen isoisälle.
     Markos on pelastanut itsensä lähtemällä ja pystyykin siksi tekemään hymyilyttävän havainnon: "Lapsuudenkotiin tuleminen on hiukan hämmentävää, kuin lukisi lopun kirjasta, jonka on aloittanut kauan sitten." (340) Silti tässä vaiheessa olisi varsin rikollista olla nostamatta esiin myös sitä romaanissakin näkynyttä kantaa, että pieni yhteisö voi lämmöllään ja sulkeutumisellaan yhtä hyvin pelastaa. Kun ihmiset tottuvat toisiinsa ja hyväksyvät toisensa sellaisina kuin oikeasti ovat, ei kenenkään tarvitse naamioitua sen enempää vertauskuvallisesti kuin ihan konkreettisestikaan.
     Liekö pitkään jatkunut helle pehmittänyt Ilonan pään vai tekeekö sanojen rakastajana muuten vain mieli (taas kerran) jättää suuremmat analysoinnit tältä erää sikseen ja nauttia siitä, miten Hosseini liikuttaa verbaalista maalaussutiaan paperilla. Näitä fyysisiä ja mentaalisia maisemakuvia lukiessa ei varmasti kenenkään tarvitse kyseenalaistaa sitä, kuinka suuri toiveikkuus ja optimismi rivien välistä pulppuaa esiin. Joskus pelkkä vanhuus voi tuoda mukanaan uskomattoman seesteyden: "Mutta nyt Pari istuu. Hän sulkee silmänsä, kun kahvinkeitin alkaa pulputtaa, ja hänen silmäluomiensa takana nousevat esiin pyöreälakiset kukkulat ja sininen, korkea taivas ja tuulimyllyjen taakse laskeva aurinko, ja aina, aina, sumuinen vuoristoketju, joka katoaa horisonttiin." (245)