Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

VALOSSA VALOSTA VALOON (Juha Itkonen: Ihmettä kaikki)

"Juuri noin, minä ajattelen, täsmälleen tuosta perheessä on kyse – naimisiin mennessään kukaan ei sitä vielä tajua, mutta kaikki pidemmälle jatkavat törmäävät jossain vaiheessa tähän elämänmittaisen avioliiton ainoaan mutta ehdottomaan edellytykseen. Jos perhe pitää yhtä, se pysyy yhdessä. Jos se ei pidä, se hajoaa. Niin yksinkertaista se on." (50)
     Kriisitilanteissa yhden köyden vetäminen on erityisen vaikeaa. Juha Itkosen tapauksessa vaikka sellaisessa, kun kauan odotettu iltatähti osoittautuu kohdusta puuttuvan lapsiveden vuoksi vaikeasti vammaiseksi. Tai sellaisessa, kun hänen jälkeensä hedelmöittyvät kaksoset syntyvät pikkuisina keskosina. Vaatii erityistä herkkyyttä ja toisaalta lujuutta pystyä tuottamaan tällaiset kokemukset romaaniksi.
     Ei olekaan ihme, että näistä aineksista syntyy juuri sellainen riipaisevan rehellinen teos kuin Itkosen Ihmettä kaikki (Otava 2018) on. Lukija ymmärtää kouriintuntuvan konkreettisesti, että ihmettä kaikki todella on. Minun elämäni, minun lapseni elämä, minun perheeni olemassaolo.
     Minun lapseni kohdun ulkopuolinen elämä alkoi reilusti yliaikaisena, kun olin ollut jo viikkokausia fyysisesti tyytymätön ja henkisesti sekoamassa toimettomuuteen. Millainen onnellinen ihme oli, että hän kehittyi normaalisti loppuun saakka kaikessa rauhassa. Itse syntymäkin oli dramaattinen, mutta dramatiikalla on oma määritelmänsä silloin, kun lapsi painaa yli neljä kiloa ja tulee toimeen omillaan.
     Lukijana jään vyöryvän huonon omantunnon alle, kun mietin asioita, joita olen pitänyt vaikeina ja valittamisen arvoisina. Kyse on juuri siitä onnellisuusparadoksista, jonka kanssa olen paininut niin usein ennenkin. Onneksi kirjailija antaa sille armoa ja selityksen.
     "Ihminen toimi niin, kuvitteli että saatuaan jotain tai vältyttyään joltain olisi ikuisesti kiitollinen, mutta neljänkymmenenkahden vuoden kokemuksella tiesin jo varmasti, ettei niin ollut. Maailmassa ei ollut mitään, mikä tekisi ihmisen pysyvästi onnelliseksi. Toisaalta ei myöskään välttämättä mitään, mikä tekisi pysyvästi onnettomaksi." (224)
     Kun viikko sitten aloin ensimmäistä kertaa kirjoittaa tätä tekstiä, luova ajatustyö katkesi pian lastenhuoneen oven narinaan. Pieni korvatulehduspotilas oli herännyt kesken unien ja tuli etsimään äitiä. Uni tuli uudelleen vasta, kun äiti – minä – istui vieressä pitämässä kädestä.
     Mietin ainoastaan yhtä asiaa. Kaikista vaihtoehdoista juuri minä olen niin turvallinen, että pieni ihminen uskaltaa kanssani mitä tahansa. Se on sellainen etuoikeus, joka särkee sydämen. Sellaisen vastuun edessä vahvinkin painaa päänsä.
     Miten kukaan maailmassa uskaltaa "hankkia" lapsia? Miten onnekas minä olen – ihan millä tahansa maailman mittarilla? Miten tervettä on joutua välillä menettämään kontrolli ja muistamaan, ettei mikään täällä ole omissa käsissäni? Että kaikkea ei voi selittää ja jäsentää selkeiksi ja ymmärrettäviksi lauseiksi? "Sanat. Vitun sanat. Ja minun liiallinen luottamukseni niihin." (140)
     Ehkä kaikista ihmeellisintä on, että maapallo pyörii omaa tahtiaan, vaikka yhden ihmisen elämä olisi täysin seisahtunut. Takakannen viittaus siihen, "miten poikkeustilojenkin keskellä arjen on jatkuttava", on ihmeellisyyden keskellä koskettavinta. Miten lukuisia kertoja romaanin kertojaisä laittaa vanhemmille lapsilleen ruokaa. Keittää autopilotilla aamupuuroa, lämmittää epäilyksiä herättävästi kalapuikkoja, kokkaa taas kerran "suoraan pakasteista". 
     Tällaisen aiheen käsittelyssä olisi riski luisua ylidramaattisuuden puolelle, mutta niin ei nähdäkseni kertaakaan käy. Itkosen tuotantoon välillä liitetty tekotaiteellisuuden riskikin häviää kokonaan, kun kyse on oikeasta elämästä. On kunnioitettavaa, että kaiken tämän pystyy rehellisesti kirjoittamaan julkiselle paperille. Toivon sydämestäni, ettei siitä synny yhtään uutta otsikkoa Iltalehteen.
     Kun oma elämä ja oma perhe tuntuvat kuilun reunalla tasapainoilevalta lasipatsaalta, on kertojallakin kiintopisteenä oma äiti. Se, joka on niin turvallinen, että levoton mieli hetkeksi rauhoittuu. Silti äitiin on tehtävä ero, joka on minunkin ihmeelläni vielä edessä. Se tuntuu kamalalta ja toisaalta helpottavalta. Siltä, että näistä hetkistä on otettava kaikki irti, ennen kuin ne ovat jo menneet.
     "Hän on minun äitini ja aina sataprosenttisesti minun puolellani, se on tehnyt minusta ehjän ja vahvan mutta aikuisen lapsen parisuhteessa äidin sataprosenttinen rakkaus aiheuttaa toisinaan myös ongelmia." (36)
     Vaikken omakohtaisesti tiedä, jotenkin kuvittelen tietäväni, miltä kertojasta lopulta tuntuu sairaalan pihalla kahden täyden turvakaukalon kanssa. Huolimatta liiallisesta luottamuksestani sanoihin en määritellyt sitä itse, vaan luovutan puheenvuoron samalle miehelle, joka paljon aiemmin kuvasi juuri lasta kaikkivaltiaaksi, joka meidät loi.

Valossa valosta valoon
vaeltaa outo kulkija
joka on ikänsä tarponut
hämärän rajamailla

ihmettelee aikansa
mutta oloutuu ja tottuu
koska on tapahtunut jotakin
hyvää

joskus tuntuu että
olen ansainnut sen

(Juice Leskinen 2007, Kosket-kokoelma)

perjantai 5. lokakuuta 2018

IHMISSUDET SUVIYÖSSÄ (Aki Ollikainen: Pastoraali)

Heinäkuussa katsoin Hämeenkyrössä Waltteri Torikan voimanponnistusta Sillanpää-oopperaa ja ajattelin lukioaikaista näkemystäni Aleksis Kiven Nummisuutareista. Jälleen yksi elämänmittainen ryyppyreissu, jolla kotirintaman naiset jäivät maskuliinisuuteensa tukehtuvan luovan neron oikeuksien jalkoihin.
     Ei pidä käsittää väärin. Olen Sillanpääni toisellakymmenellä lukenut ja niiden kirjallisen arvon ajalleen ymmärtänyt. Siksi ja siitä huolimatta tervehdinkin ilolla Aki Ollikaisen oivaltavaa Sillanpää-pastissia Pastoraali (Siltala 2018), joka aavistuksen uhkaavasta alkuasetelmastaan huolimatta kasvoi paljoksi muuksi. Jo teoksen hypoteettinen aikakausi on hämmentävä sekoitus Sillanpää-kuvastoa ja saaressa eristyksissä pidettävää joogaretriittiä.
     Vahva luontokuvaus on toki sinänsä ajatonta – tai ainakin sen soisi olevan. Esimerkkejä ajan loppumisesta on nimittäin nähtävillä tässä ajassa ihan liikaa. Niin Valkoisessa talossa kuin Pastoraalissa, jossa ympäröivän luonnon alistaminen omaan käyttöön tuntuu olevan henkilöille itsestään selvä toimintatapa.
     "Hetken hiljaisuuden jälkeen Esko vaihtoi tapansa mukaan puheenaihetta varoittamatta ja ehdotti, että Aatu antaisi yhden lampaistaan syötiksi sutta varten." (59) Ihan vain, koska Eskon nyt teki mieli ampua susi. Kuningashauki taas pääsi hengestään, koska se tuntui mukavalta sulalta hattuun.
     Tiettyyn rajaan asti ihmisen on tietenkin hyödynnettävä luontoa ja muita luontokappaleita. En itsekään ole vegaani, vaikka jaksan riipivissä maailmantuskissa syyllistää kanssaihmisiä aivan järjettömästä lihansyönnin määrästä. Niin moni asia on lähtenyt meiltä täysin käsistä sen jälkeen, kun olemme päässeet valtaan. Kaikkea on kiva tehdä ihan vaan siks kun mä halusin.
     "Leena vilkaisi tien toista laitaa, josta oli edellisenä päivänä kitkenyt lupiineja parin kymmenen metrin matkalta. Hän oli löytänyt oman sotansa, arvoisensa vihollisen, jota vastaan saattoi käydä loputonta väsytystaistelua." (64)
     Kaikki käsistä karannut elämän sisältö ei liity fyysisen elinympäristön tuhoamiseen. Eilisen Helsingin Sanomissa oli hieno juttu ylisuorittamisesta, jolle olen suunnattoman allerginen – ehkä osittain siksi, että monet omistakin luonteenpiirteistäni ovat sille taipuvaisia. Lähes kaikki aikamme kiire on ihmisten itsensä aiheuttamaa – ja se vahvistuu, mitä jatkuvasti hoetaan.
     Olen viime aikoina pohtinut valtavan paljon sitä, miksi yksilöllä tulisi olla sairaalloisen ylikorostunut vapaus ja oikeus kaikkeen. Positiivisena kimmokkeena toimi alunperin lyhennetty työaika ja joustava hoitovapaa, jonka ansiosta pystyn aina hakemaan yksivuotiaani päivähoidosta heti iltapäivän unien jälkeen.
     Urakehitys ehkä hidastuu enkä tee ulkoiseen olemukseeni nähden riittävästi pakaralihasliikkeitä, mutta olen läsnä silloin, kun lapseni sitä eniten tarvitsee. Ehdin aivan varmasti ylentyä, harrastaa kulttuuria, opiskella lisää tai kirjoittaa kirjan siinä vaiheessa, kun lapsi ei vuorostaan ole kiinnostunut tiiviistä läsnäolosta. Jos en ehdi, so fucking what. Ehdin ainakin nukkua, ulkoilla päivänvalossa ja laittaa itse ruokaa vaikka joka päivä.
     Ja ei, henkinen kehitys tähän pisteeseen ei ole ollut helppo tai yksinkertainen. Olen tämän lyhytjännitteisen ajan lapsi siinä missä kaikki muutkin sodanjälkeiset sukupolvet. Pointti on siinä, ettei sen tarvitsekaan olla yksinkertaista. Elämässä voi olla kerroksia, vaikkei sitä koko ajan suorittaisi burnoutin partaalla vaiheesta toiseen.
     "Tai sitten Aatu ja Elina vain olivat etsineet tietä, jolla onnellisuuden tavoittelusta voisi luopua ja löytää elämän yksinkertaisuuden – he eivät vain olleet ymmärtäneet, että ihmiset olivat aivan liian monimutkaisia olentoja nauttiakseen aidosti yksinkertaisuudesta." (30)
     Ollikaisen Musta satu sai minut aikoinaan ahdistuneeksi siitä, mitä ihan todella tapahtui. Pastoraalissa samaa vaikutelmaa ei synny – ainakaan ennen viimeisiä lukuja – mikä on tällä kertaa ansio. Samalla mietin jälleen kerran, että kautta maailmanhistorian on kirjoitettu aivan liikaa aivan liian pitkiä romaaneja. Tiiliskivissä on lähes poikkeuksetta jotain liikaa, ja painavan asian saa sanottua paljon kevyemmässäkin opuksessa.
     Pastoraalissa painaa se, kuinka paljon luonnossa on koko ajan liikettä. Kuinka oikein ihmiselle on, että käärme luikertelee huomaamattomasti ihan lähellä, kun hän omaan erinomaisuuteensa tuudittuneena tarkastelee valtakuntaansa kesäisellä pihamaalla.