IHMISSUDET SUVIYÖSSÄ (Aki Ollikainen: Pastoraali)

Heinäkuussa katsoin Hämeenkyrössä Waltteri Torikan voimanponnistusta Sillanpää-oopperaa ja ajattelin lukioaikaista näkemystäni Aleksis Kiven Nummisuutareista. Jälleen yksi elämänmittainen ryyppyreissu, jolla kotirintaman naiset jäivät maskuliinisuuteensa tukehtuvan luovan neron oikeuksien jalkoihin.
     Ei pidä käsittää väärin. Olen Sillanpääni toisellakymmenellä lukenut ja niiden kirjallisen arvon ajalleen ymmärtänyt. Siksi ja siitä huolimatta tervehdinkin ilolla Aki Ollikaisen oivaltavaa Sillanpää-pastissia Pastoraali (Siltala 2018), joka aavistuksen uhkaavasta alkuasetelmastaan huolimatta kasvoi paljoksi muuksi. Jo teoksen hypoteettinen aikakausi on hämmentävä sekoitus Sillanpää-kuvastoa ja saaressa eristyksissä pidettävää joogaretriittiä.
     Vahva luontokuvaus on toki sinänsä ajatonta – tai ainakin sen soisi olevan. Esimerkkejä ajan loppumisesta on nimittäin nähtävillä tässä ajassa ihan liikaa. Niin Valkoisessa talossa kuin Pastoraalissa, jossa ympäröivän luonnon alistaminen omaan käyttöön tuntuu olevan henkilöille itsestään selvä toimintatapa.
     "Hetken hiljaisuuden jälkeen Esko vaihtoi tapansa mukaan puheenaihetta varoittamatta ja ehdotti, että Aatu antaisi yhden lampaistaan syötiksi sutta varten." (59) Ihan vain, koska Eskon nyt teki mieli ampua susi. Kuningashauki taas pääsi hengestään, koska se tuntui mukavalta sulalta hattuun.
     Tiettyyn rajaan asti ihmisen on tietenkin hyödynnettävä luontoa ja muita luontokappaleita. En itsekään ole vegaani, vaikka jaksan riipivissä maailmantuskissa syyllistää kanssaihmisiä aivan järjettömästä lihansyönnin määrästä. Niin moni asia on lähtenyt meiltä täysin käsistä sen jälkeen, kun olemme päässeet valtaan. Kaikkea on kiva tehdä ihan vaan siks kun mä halusin.
     "Leena vilkaisi tien toista laitaa, josta oli edellisenä päivänä kitkenyt lupiineja parin kymmenen metrin matkalta. Hän oli löytänyt oman sotansa, arvoisensa vihollisen, jota vastaan saattoi käydä loputonta väsytystaistelua." (64)
     Kaikki käsistä karannut elämän sisältö ei liity fyysisen elinympäristön tuhoamiseen. Eilisen Helsingin Sanomissa oli hieno juttu ylisuorittamisesta, jolle olen suunnattoman allerginen – ehkä osittain siksi, että monet omistakin luonteenpiirteistäni ovat sille taipuvaisia. Lähes kaikki aikamme kiire on ihmisten itsensä aiheuttamaa – ja se vahvistuu, mitä jatkuvasti hoetaan.
     Olen viime aikoina pohtinut valtavan paljon sitä, miksi yksilöllä tulisi olla sairaalloisen ylikorostunut vapaus ja oikeus kaikkeen. Positiivisena kimmokkeena toimi alunperin lyhennetty työaika ja joustava hoitovapaa, jonka ansiosta pystyn aina hakemaan yksivuotiaani päivähoidosta heti iltapäivän unien jälkeen.
     Urakehitys ehkä hidastuu enkä tee ulkoiseen olemukseeni nähden riittävästi pakaralihasliikkeitä, mutta olen läsnä silloin, kun lapseni sitä eniten tarvitsee. Ehdin aivan varmasti ylentyä, harrastaa kulttuuria, opiskella lisää tai kirjoittaa kirjan siinä vaiheessa, kun lapsi ei vuorostaan ole kiinnostunut tiiviistä läsnäolosta. Jos en ehdi, so fucking what. Ehdin ainakin nukkua, ulkoilla päivänvalossa ja laittaa itse ruokaa vaikka joka päivä.
     Ja ei, henkinen kehitys tähän pisteeseen ei ole ollut helppo tai yksinkertainen. Olen tämän lyhytjännitteisen ajan lapsi siinä missä kaikki muutkin sodanjälkeiset sukupolvet. Pointti on siinä, ettei sen tarvitsekaan olla yksinkertaista. Elämässä voi olla kerroksia, vaikkei sitä koko ajan suorittaisi burnoutin partaalla vaiheesta toiseen.
     "Tai sitten Aatu ja Elina vain olivat etsineet tietä, jolla onnellisuuden tavoittelusta voisi luopua ja löytää elämän yksinkertaisuuden – he eivät vain olleet ymmärtäneet, että ihmiset olivat aivan liian monimutkaisia olentoja nauttiakseen aidosti yksinkertaisuudesta." (30)
     Ollikaisen Musta satu sai minut aikoinaan ahdistuneeksi siitä, mitä ihan todella tapahtui. Pastoraalissa samaa vaikutelmaa ei synny – ainakaan ennen viimeisiä lukuja – mikä on tällä kertaa ansio. Samalla mietin jälleen kerran, että kautta maailmanhistorian on kirjoitettu aivan liikaa aivan liian pitkiä romaaneja. Tiiliskivissä on lähes poikkeuksetta jotain liikaa, ja painavan asian saa sanottua paljon kevyemmässäkin opuksessa.
     Pastoraalissa painaa se, kuinka paljon luonnossa on koko ajan liikettä. Kuinka oikein ihmiselle on, että käärme luikertelee huomaamattomasti ihan lähellä, kun hän omaan erinomaisuuteensa tuudittuneena tarkastelee valtakuntaansa kesäisellä pihamaalla.

JA YKSI JOS MURTUIS, MUUT TUKENA OIS (Aki Ollikainen: Nälkävuosi)

     Alkuvuoden perinteisissä tulevan kirjavuoden katsauksissa puhuttiin muun muassa Aki Ollikaisen toisesta romaanista, johon kohdistuvat odotukset ovat huippumenestyneen esikoisen jälkeen suuret. Lueskelin noita lehtijuttuja ja myöhäisherännäisesti hoksasin, etten kaikkien näiden vuosien aikana ole lukenut Nälkävuotta (Siltala 2012). Periaatteessa ei ole ihme, että teos on silloin luiskahtanut ohi, sillä vuonna 2012 lukemani proosakirjallisuus mahtuu kahden käden sormiin – kiitos ylioppilaskirjoitusten, pääsykoesuman, itsenäistymisen, yliopiston fuksisyksyn ja harvinaisen väsyneiden silmien. Onneksi kirjat ovat siitä armollinen harrastus, että niitä saa yleensä kirjastosta vaikka kaksisataa vuotta myöhässä.
     Korjasin siis erheeni ja paikkasin aukon helmikuun ensimmäisen sunnuntain aikana. Se kannatti tehdä, sillä Nälkävuosi oli oikeastaan vielä hienompi kokonaisuus kuin odotin. Erityisesti se noin 140 sivun mitassaan osoittaa, että laatu todella korvaa määrän. Välillä sekä uutuuskirjoja että klassikoita lukiessa tulee tunne, että kirjailija on nyt vähän liikaa rakastunut omaan ääneensä ja henkilöihinsä, ja tarinan kerronta lipeää jaarittelun puolelle. Kai fyysisellä kirjalla on sitten edelleen jonkinlaista statusarvoa paksuutensa mukaan. Joka tapauksessa Ollikaisen esikoisesta tekee erityisen hienon se, ettei siinä ole mitään ylimääräistä. Jokainen luku, sivu ja virke on kokonaisuuden kannalta perusteltu.
     Aihe puolestaan on niin kylmäävä ja vaiettu, ettei sen venyttämistä varmaan olisi lukijan herkkä sydän kestänytkään. Nälkävuodet 1866–1868 ajoivat riutuneet ihmiset liikkeelle purevaan pakkaseen ja hyytävään hankeen, johon monet lopulta tuupertuivat ja kuolivat. Tämä on tosiasia, jota kirjailija ei todellakaan kaunistele. Romaanin keskiössä oleva nelihenkinen perhe lähtee jäätyneestä torpastaan matkaan, nääntyy yksi kerrallaan – and then there were none. Perheenäiti Marja on riutuneisuudestaan huolimatta verevä hahmo, jonka vihoviimeinen vaihtoehto on luopua lapsistaan, ja pienten Mataleenan ja Juhon nälän kuvaus on jotain, jota on vaikea sanallistaa.
     Olen havainnut viime aikoina itsessäni kaksinaismoralistin hyvinkin mitättömässä, mutta sentään runollisessa asiassa. Olen nimittäin aina paheksunut erilaisten juhlapäiväherkkujen kaupittelua ja nauttimista etukäteen – niiltähän menee ihan merkitys, jos mämmin mässytys alkaa helmikuun alussa ja laskiaispullia syödään, kun joulusta päästään. Olen asunut kolme viikkoa täysin yksin, kun mies on ollut tilapäisesti töissä toisella paikkakunnalla. Syytänkin vertaiskontrollin puutetta siitä, että viime viikolla nautiskelin erittäin varaslähtöisesti pari runebergintorttua. (Ne ovat muuten juhlapäiväleivonnaisista ehdottomia suosikkejani.)
     Nyt aika moni luultavasti miettii, miten ihmeessä runebergintortut liittyvät tähän väliin tai mistä ne ylipäätään tulivat mieleeni ihmisten nälkäkuolemia seuraillessa. Aika makaaberia ja mautonta kaikin puolin. Ehkä ratkaisun avain on kuitenkin nimenomaan tortussa ja siihen liittyvässä kaksinaismoraalissa. Kyllä minä voin melkein fyysisesti pahoin Nälkävuoden runollista kurjuutta lukiessani. Kyllä minulle tuli sellainen olo, ettei näin epäinhimillisiä asioita voi sattua. Kyllä minä heti aloin miettiä asiaa omalle kohdalleni, kun tässä harvinaisen vakavan ilmastomyllerryksen keskellä taas eletään ja erinäisissä diktatuureissa tällä pallolla on melkoiset nälkävuodet meneillään parhaillaan.
     Sitten minä kuitenkin mietin, ketä tai mitä se auttaa, että hurskastelen täällä ja kirjoitan taas muutaman liuskan tekstiä siitä, kuinka maailma on epäoikeudenmukainen ja ihmiskunta tätä menoa tuhon oma. Sen tietää jokainen sellainen ihminen, joka on vaivautunut tänne saakka lukemaan näin pitkiä virkkeitä blogista, joka ilmiselvästi käsittelee kirjahyllyissä pölyyntyviä tiiliskiviä. Sitä eivät ehkä tiedä sellaiset ihmiset, joita nyt ei muutenkaan kiinnosta mikään muu kuin oma kapea elämänpiiri ja se, että oma vatsa on täynnä. Heitä kuitenkaan tuskin kiinnostaa tämä blogikaan.
     Nyt olen todennut jälleen oman järisyttävän hyväosaisuuteni sekä elämäni fyysisten ja sosiaalisten puitteiden että omien henkisten valmiuksieni kannalta tarkasteltuna. Pitäisikö siitä tuntea syyllisyyttä? Se on varsin tärkeä teema myös Nälkävuodessa, joka on erityisen hieno myös siksi, että se kuvaa (vain 150 vuoden takaista!) kriisiä koko yhteiskunnan näkökulmasta. Ääneen pääsevät väsynyt senaattori, joka on yrittänyt parhaansa ongelman ratkaisemiseksi, sekä etenkin akateemiset kaupunkilaisveljekset Teo ja Lars Renqvist. "Teonkin on pakko hymähtää tilannetta muistellessaan. Samalla hän kuitenkin miettii, että jos kaikki tämä kurjuus ympärillä vain huvittaa heitä, miten se voisi heitä koskettaa? Jos he sen todella itsessään tuntisivat, voisivatko he enää nauraa?" (72)
     Nähdäkseni Teolla ei ole hätää. On kaikista tärkeintä, että hyväosainen muistaa ajatella näitä asioita ja niitä ihmisiä, joilla ei mene yhtä hyvin. Muistaa edes yrittää asettua heidän asemaansa, muistaa, ettei oma todellisuus ole koko maailman todellisuus eikä oma napa koko maailman napa. Muistaa olla kiitollinen. Yksi ihminen ei koskaan voi pelastaa koko maailmaa, harvoin edes maata. Pitämällä jalkansa maan pinnalla ja silmänsä ja sydämensä auki hän voi kuitenkin omalla olemuksellaan tehdä ympäristönsä ihmisten elämän paremmaksi. Pienillä teoilla ja herkkyydelläkin on paljon merkitystä. Enkä toisaalta sanoisi, että Teon teot kovin pieniksikään loppupeleissä jäisivät. En paljasta, mitä tällä tarkoitan, koska se vesittäisi romaanin kenties hienoimman kohdan.
     "Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. Raskaimpia kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa." (134) Ei minun tarvitse osoittelemalla sanoa, kuinka maailma kohtelee meitä kaltoin – ja varsinkin me sitä. Aki Ollikainen on jo sanonut sen osoittelematta.
     Onnellisinta meidän jälkipolvien egoistiselta kannalta on se, että seitsemän laihan vuoden jälkeen tulivat ne seitsemän lihavaa – ja niin tulee toivottavasti aina olemaan. Minun ei kovista vuosista historiankirjoista oppineena tarvitse kuin olla ihminen ihmiselle. Tai kuten viime syksyn ehdottomasti parhaan levyn tehnyt Tuure Kilpeläinen siteeraa kaihoisine karavaaneineen Eino Leinoa ("Hymyilevä Apollo" 1898): "Oi, onnellinen, joka herättää / niitä voimia hyviä voisi! / Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, / niin ette niin kovat oisi! / Miks emme me kaikki yhtyä vois? / Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois. / Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa! / Niin suuri, suuri on maa!"