Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

perjantai 26. tammikuuta 2018

TÄLLAINEN PIENI TYTTÖ HELPOSTI HÄVIÄÄ (Riikka Ala-Harja: Kevyt liha)

Jospa onkin niin, että elän vain kerran ja sen yhdenkin kerran tyttönä. Mitä se tarkoittaa? Vastaus riippuu näkökulmasta. Joulukuussa kirjoitin #Metoo-kampanjasta, häirinnästä, seksismistä ja naisen osasta. Tammikuussa tartuin harkitsematta Riikka Ala-Harjan romaaniin Kevyt liha (Like 2015), joka täydensi temaattisen kehyksen, no, täydesti.
     Romaanin juonellinen tarina vuosien jälkeen uudelleen tapaavista teatteritaiteilijoista on aika tavallinen eikä herätä suuria mielenliikkeitä suuntaan tai toiseen. Sitä kiertävä sukupuolen tematiikka puolestaan liikuttaa. "En saa selvää onko ääni miehen vai naisen. Mitä minä sillä tiedolla teen? Muodostan ihmisestä käsityksen. Osaan hahmottaa tyypin, kun tiedän onko se mies vai nainen. Teen sitä koko ajan, joka päivä. Vaikka vihaan sitä." (39)
     En kuulu niihin humanisteihin, jotka ovat massoina opiskelleet sukupuolentutkimusta. Kirjallisuuden opinnoissa taiteiden ja kulttuurintutkimuksen laitoksella sain kyllä aiheesta osani: ehdin aineopintojen aikana tutkia esimerkiksi mieskuvaa Roope Lipastin Rajanaapurissa (kunnianhimotonta nollatutkimusta) sekä tyttöyden representaatioita Onneli ja Anneli -kirjoissa ja niistä tehdyssä lastenelokuvassa (kivaa ja paikoin ihan oivaltavaa).
     Näin pienestä otannasta ei tehdä määrällisesti pätevää analyysia. Sen voi silti päätellä, että omaan viiteryhmään on helpompi samaistua, siitä on helpompi kiinnostua ja sille on vahva houkutus antaa muita enemmän arvoa. Asioiden todellisesta tilasta siitä ei voi päätellä mitään. Toistan: ei mitään. "Pienestä pitäen olen tuntenut itseni vähäpätöisemmäksi kuin mies. En minä miehiä syytä jos he eivät ymmärrä. Unohdan itsekin ärsyttävät ja itseäni alentavat asiat kun niitä ei enää tule vastaan." (66)
     Hieman aina mietityttää, miten rajattomasti voisi soveltaa "minä en ole nähnyt häirintää/rasismia/kiusaamista/ilmastonmuutosta" -ajattelutapaa. Minä itse en ole rakastunut, joten rakkautta ei ole? En ole käynyt Kiinassa, joten Kiinan olemassaolo on vahvasti liioiteltua? Miksi pitää syyttää kaikkia, jos vain yksi on idiootti? (Miksi syyllistyt, jos et ole idiootti?) 50-luvullakin pärjättiin ilman maahanmuuttajia? (2010-luvulla on vaikeuksia pärjätä sinun kanssasi.)
     Kevyt liha lähestyy aihetta tarkasti ja tuorein, vaikka ikiaikaisin, metaforin. Ensinnäkin kertoja Saara on Kansallisteatterin valosuunnittelija, mitä positiota urautunut mieli ei ensimmäiseksi naiselle ajattele. Tämä näköputki saattaa johtua myös siitä, että valoteknikon vaimona olen oppinut lajityypille kuuluvan pitkän parran. Toiseksi Saara treenaa, ja romanssin toinen osapuoli Jarno on pieni ja hintelä puvuntakkiinsa hukkuva mies. Kolmanneksi työryhmä teatterilla harjoittelee Jussi Parviaisen Jumalan rakastajaa ja rakentaa rekvisiitaksi kolmemetristä Daavid-patsasta kaikkine yksityiskohtineen.
     Ohjaaja Panuun peilaaminen konkretisoi Saaralle hänen oman toiseutensa, johon voimallisesti samaistun. "Panu on rento, irtonainen, aina valmis ja peittelemätön, sillä lailla alaston, ja minä olen Panulle kateellinen. Minut on opetettu täydellisyyden ja puhdasoppisuuden tavoittelijaksi, verhoilluksi, ei alastomaksi. Joku sen minuun tartutti, koulussa ja kotona, Maritaan ja minuun, ja muihin tyttöihin." (204)
     Etenkin kohtaamisia uusien ihmisten kanssa virallisissa tilanteissa hännystelee lähes aina ahdistava tietoisuus omasta kehostani. Voin olla väärässä, mutta uskon sen olevan nimenomaan naisen taakka. Ainakin samaan tilaan reteästi solmio ojossa ja jalat harallaan asteleva mies vaikuttaa itsevarmalta maailmanomistajalta. Onko miehen itsetunnolla ollut enemmän tilaa kasvaa, kun ympäristön odotukset ja puolihuolimattomat kommentit eivät ole yhtä usein painaneet ilmatilaa pienemmäksi? Tässäkin on luonnollisesti kyse vain itsessään viihtyvistä cis-miehistä: voin vain kuvitella, mikä on ahdistuksen taso esimerkiksi transsukupuolisilla.
     Oma ahdistukseni on siinä mielessä outo asia, että lähipiirini on aina ollut täynnä ihania, viisaita, reiluja, vahvoja ja tasapuolisia mieshahmoja, joille vahva nainen ei ole ongelma. Pieni poikani täyttää pian vuoden ja tarttuu muskarissa tyttöjä suloisesti kädestä. Ihan joka päivä en ole varma, kuinka kasvatan hänestä tyttöjä ja naisia horjumatta kunnioittavan pienen ja isomman miehen. Saaran ajatukset omasta 7-vuotiaastaan ovat arvokkaita.
     "Minä kasvatan Marttia, en poikaa. Ovatko äitini ja isäni kasvattaneet minusta poikaa, kun tykkään niin monesta niin sanotusta miesten asiasta? Tykkään ringissä seisomisesta ja vitsailusta. Tykkään kesämökin metsätöistä. Tykkään autoista ja moottoreista. Tykkään uusista härveleistä. Tykkään lyhyestä lauseesta. Tykkään pelata joukkuelajeja, tykkään seurata niitä, tykkään kilpailla, tykkään juopotella." (28) Tai: "On sellaisia hetkiä että haluan olla aivan yksin. Niitä tulee jatkuvasti. Ja silti lapsi on kaikkein tärkein, maailman tärkein, tärkeämpi kuin yksikään ihminen ikinä." (133)
     Mieheni on ollut muutaman viikon kotona edellä mainitun yksivuotiaan kanssa, kun omaa etuaan ajava bisnesäiti on monen kipuilun kautta asettunut työelämään. Mieheltä kysytään jatkuvasti, kuinka kauan hän aikoo olla kotona ja miten hän on pärjännyt. Myös minä kysyn, vaikka vihaan sitä. (Minulta ei juuri kysytty viime keväänä, miten pärjään vauvan kanssa, joka ei silloin edes pärjännyt itse. Viimeksi tänään tämä vaahtosammutin taas tepasteli kauppakassille, otti itse banaanin ja haukkasi. Hengissä siis pysyy tarvittaessa.)
     Neuvolassa terveydenhoitaja rastitti Kelan lomakkeista äitiys- ja vanhempainrahakauden kutsuen niitä "vapaiksi, jotka äiti pitää". (Onnea vain perhevapaauudistusten ja "isäKIN on hyvä vanhempi" -jargoninne kanssa.) Sukulaismies kysyi joulupöydässä, aikooko mies nyt olla sitten toukokuuhun saakka ihan tekemättä mitään. (En voinut olla huokaamatta, miten olen itsekin ollut vuoden ihan tekemättä mitään.) Esimerkkejä riittäisi loputtomasti, ja suurin osa on niin systeemin nielemiä, ettei niitä meinaa edes huomata.
     Naisten tekemästä metatyöstä on puhuttu paljon, mutta edelleen monella (miehellä, ah mikä epäreilu yleistys) ei ole edes käsitystä siitä, mitä sillä tarkoitetaan. "Naisella ei ole oikein aikaakaan, sillä lapsille pitää keittää spagettia ja katsoa että niillä on hanskat ja lämpimät välihousut eikä täitä. Naisen pitää edistää lapsen vitamiinipitoista ja riittäväunista elämää, pestä lautasia että niistä voi taas seuraavana päivänä syödä monipuolista ruokaa, pestä vaatteita että niillä voi mennä taas johonkin lasta kehittävään tilaisuuteen, huolehtia ettei lapsen hampaisiin tule reikiä." (65–66)
     Metatyö vie kaistaa ja ärsyttää, sillä vaikka töissä nauttisi suuresti projektoinnista, ei kotona jaksa ohjata toista kuin lisälasta. Onko naisilla siis aikaa johtaa ja tarvittaessa vaikka tappaa? Jäin jonkin aikaa sitten totaalisesti koukkuun Ylen hienoon Naissotilaat-sarjaan. Sen neljä päähenkilöä osoittavat kouriintuntuvasti, että on. Yllättävää taas ei liene, että sen paremmin varusmiespalvelus yleensä kuin heidän auktoriteettinsa johtajana eivät säästy kyseenalaistukselta.
     Sitten filosofiaan. "Aikuisen ihmisen pitäisi olla onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen kun hänellä on koti, säännöllinen palkka, automaattisesti tililtä veloitettava kuukausikortti kuntosalille, terve lapsi, pehmeä sohva, josta on näkymä sisäpihan koivuihin, kun hänet on kutsuttu ystävien keskelle juhlimaan ja hänellä on vuoden vanha taulutelevisio ja siivouskaapissa imuri leivänmurusten siivoamiseen." (127)
     Oikeasti hän ei ole. Rakkaista, haasteista ja imureista huolimatta hän keksii aina jonkin uuden ongelman, jota märehtiä. Tarvittaessa hän tekee onnelleen esteen esimerkiksi sukupuolesta ja epätasa-arvosta maassa, jossa kaikki on hyvää paitsi mieliala. Filosofi Frank Martelan mukaan tämä on inhimillistä. Minusta se on surullista.
     Siksi aion tänä vuonna tavoitella vähemmän taivasta. Tai ainakin käyttää vähemmän apuvälineitä. Sen verran korkealle saa kurkottaa, kuin omilla varpailla ilman jakkaraa yltää. Keskimittainenkin nainen yltää muuten aika korkealle. Suhdetta Edith Södergraniin on kipuiltu viimeksi lokakuussa, mutta lopulta on pakko lainata sata vuotta vanhaa esipuhetta (Septemberlyran 1918): "Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen."