Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

KURJUUDEN KUNINGATAR (Minna Canth: Köyhää kansaa)

     Jyväskylän Kirkkopuistossa on nuoren Minna Canthin patsas, jonka ohi usein kävelen matkalla yliopistolta rautatieasemalle. Jos junan lähtö ei odota kriittisten minuuttien päässä tai liian suuret lumimassat eivät tuki polkua (kuten viime aikoina on usein käynyt), olen jostain syystä ottanut tavaksi pysähtyä patsaan eteen muutamaksi sekunniksi. Se näyttää määrätietoiselta, joten luulen sen näyttävän Minna Canthilta.
     Canth on siitä mukavaa luettavaa, että hänen teoksensa ovat varsin lyhyitä ja siten helposti tartuttavia. Minä, jolla on kirjoittaessani varsin usein vaikeuksia tiivistää olennainen, ihailen sitä, miten nainen on saanut niin lyhyeen tilaan mahtumaan niin suuren määrän tunteita ja pieniä mutta kuitenkin kokonaisuuden kannalta hyvin merkittäviä tapahtumia. Tällä kertaa luin tenttimateriaalinakin vaikuttavan Köyhää kansaa -novellin (1886, minulla Valitut teokset 2008), josta on pakko kirjoittaa siksi, että se jäi vaivaamaan.
     Näin opiskelijayhteisössä elävänä tuntuu välillä siltä, ettei ole luokkansa oikeanlainen edustaja, ellei valita siitä, miten kaikki maksaa liikaa eikä mihinkään ole varaa. Siksi kai ihan hyvin toimeentulevana kaksinasujana sorrun siihen hävettävästi toisinaan itsekin. Totuus kuitenkin on, ettei tällä vuosisadalla yksikään suomalainen opiskelija ole köyhä. Lukukokemuksellani maailmankuvaani jälleen hieman avartaneena uskaltaisin melkein sanoa, että jos kodittomat jätetään laskujen ulkopuolelle, ei yksikään pienituloinen tai työtönkään ole tässä edelleen suhteellisen hyvinvoivassa yhteiskunnassa sillä tavalla perinteisesti "köyhä", että kelpaisi Köyhää kansaa -novellin maailmaan. Tällä purkauksella en tarkoita väheksyä sitä, miten elämä todella on edelleen harvinaisen hankalaa, jos rahaa ei ole. Sen sijaan yritän nimenomaan purkaa ahdistustani Mari Holpaisen lasten puolesta.
     Ehkä pysäyttävintä novellin maailmassa on se, että se oli täällä nykyisessä yltäkylläisessä hyvinvointivaltiossamme täyttä totta vain muutama hassu vuosikymmen sitten. Marin vain kahdeksanvuotias Hellu-tyttö on puoliksi sokea mutta auttaa kuin ihmisen mieli äitiään aivan kaikessa, käy kylällä kerjäämässä ja hoitaa vakavasti sairasta Anni-vauvaa. Pojat sen sijaan eivät osaa edes pitää kummallisena sitä, että heistä toisella ei ole housuja vaan pelkkä vanha mekko, vaan muistuttelevat vain äitiään siitä, miten heillä olisi niin hirvittävän kova nälkä. Täytyy olla sydäntäsärkevää äidille, että lapset käyvät omin päin varastamassa leipää, kun eivät sitä muuten saa – ja silti varastamisesta on rangaistava.
     Kaikesta huolimatta Mari pysyy parhaansa mukaan kovana, jättää itse syömättä, jotta lapsille riittäisi vähän enemmän, ja jättää nukkumatta, koska Annia pitää hoitaa ja Hellunkin on saatava välillä nukkua. Hän säälii työtöntä miestäänkin niin, että lähtee itse hakemaan toimeksiantoja ja auttaa vielä matkalla toista itsensä kaltaista naista. Kaikesta päätellen Holpaisten elämä ei ole koskaan ollut tämän parempaa, vaan samanlaisessa tilanteessa on kituutettu jo vuosikaudet. Canth on vain päättänyt ottaa kuvauksensa kohteeksi sen vaiheen, kun vahvinkin selkä lopulta katkeaa. Mari alkaa nähdä harhoja ja ajatella, että lasten olisi parempi kuolla kuin kärsiä maan päällä. Minulla ei vielä ole lapsia, joten en tietenkään tiedä, miltä tämän lukeminen tuntuisi, jos olisi. Arvelen kuitenkin, että hirvittävältä, kun nyt jo tekee pahaa. "Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet, kun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat. Parempi poloisten olisi ollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan. Olematon ei tuskaa eikä nälkää näe" (49), Mari huokailee ja menettää pian tajuntansa.
     Pikku-Annin kuoltua Mari ei enää jaksa, vaan muiden kuvauksen mukaan tulee hulluksi ja joutuu ankeisiin oloihin hoitolaitokseen. Holpainen rakentaa rautatietä ja kotona ollessaan enimmäkseen nukkuu. Pojat eivät vieläkään osaa ajatella minkään olevan varsinaisesti pielessä, mutta pienen Hellun suru ja pelko on musertavaa. Kahdeksanvuotias muistaa, että äiti on kieltänyt itkemästä, ja yrittää parhaansa mukaan pitää taloa pystyssä. Tyttöä pelottaa pikkusiskon ruumis ulkorakennuksessa, äidin sekoamispiste tuvan nurkassa ja se, miten kaikesta oikein selvitään. Ja hän on edelleen vain kahdeksanvuotias.
     Holpaisten perhe ei ole edes mikään yksittäinen poikkeus, minkä kohtaus tiellä toisen samassa tilanteessa olevan naisen kanssa osoittaa. Kurjista oloista olen lukenut muistakin klassikoista, mutta jotenkaan ne eivät ole saaneet aikaan tällaista vaikutusta. Marin tapaama nainen kuvaa perheensä surkeaa tilannetta näin: "Kaksi kappaa jyviä antavat viikossa miehelle leiväksi; minulle ei mitään eikä lapsille. Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra siunaa, kun ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi. En minä mieron tielle lähtenyt, koetin ennemmin kärsiä ja pysyä yhdessä kohden, riihessämme siellä salolla. Ja panin iltasilla lapsineni maata jokapäiväisen nälän kanssa. Vaan kun sitten rupesi jo ihan kuolema tulemaan, niin täytyi viimein pesästään irtaantua." (31)
     Tulee jälleen vähän sellainen olo, että lakatkaa nyt rakkaat ihmiset sättimästä nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää kaikista sen pienistä puutteista, kun näin huimasti on menty näin lyhyessä ajassa eteenpäin. Ja sitten, vähän hirveää kyllä, tulee sellainen onnellinen olo, että onpas minulla kaikki valtavan hyvin. Canth on tainnut haudan tai patsaansa takaa onnistua tavoitteessaan.