Canth on siitä
mukavaa luettavaa, että hänen teoksensa ovat varsin lyhyitä ja
siten helposti tartuttavia. Minä, jolla on kirjoittaessani varsin
usein vaikeuksia tiivistää olennainen, ihailen sitä, miten nainen
on saanut niin lyhyeen tilaan mahtumaan niin suuren määrän
tunteita ja pieniä mutta kuitenkin kokonaisuuden kannalta hyvin
merkittäviä tapahtumia. Tällä kertaa luin tenttimateriaalinakin
vaikuttavan Köyhää kansaa -novellin (1886, minulla Valitut
teokset 2008), josta on pakko kirjoittaa siksi, että se jäi
vaivaamaan.
Näin
opiskelijayhteisössä elävänä tuntuu välillä siltä, ettei ole
luokkansa oikeanlainen edustaja, ellei valita siitä, miten kaikki
maksaa liikaa eikä mihinkään ole varaa. Siksi kai ihan hyvin
toimeentulevana kaksinasujana sorrun siihen hävettävästi toisinaan
itsekin. Totuus kuitenkin on, ettei tällä vuosisadalla yksikään
suomalainen opiskelija ole köyhä. Lukukokemuksellani
maailmankuvaani jälleen hieman avartaneena uskaltaisin melkein
sanoa, että jos kodittomat jätetään laskujen ulkopuolelle, ei
yksikään pienituloinen tai työtönkään ole tässä edelleen
suhteellisen hyvinvoivassa yhteiskunnassa sillä tavalla
perinteisesti "köyhä", että kelpaisi Köyhää kansaa
-novellin maailmaan. Tällä purkauksella en tarkoita väheksyä
sitä, miten elämä todella on edelleen harvinaisen hankalaa, jos
rahaa ei ole. Sen sijaan yritän nimenomaan purkaa ahdistustani Mari
Holpaisen lasten puolesta.
Ehkä pysäyttävintä
novellin maailmassa on se, että se oli täällä nykyisessä
yltäkylläisessä hyvinvointivaltiossamme täyttä totta vain
muutama hassu vuosikymmen sitten. Marin vain kahdeksanvuotias
Hellu-tyttö on puoliksi sokea mutta auttaa kuin ihmisen mieli
äitiään aivan kaikessa, käy kylällä kerjäämässä ja hoitaa
vakavasti sairasta Anni-vauvaa. Pojat sen sijaan eivät osaa edes
pitää kummallisena sitä, että heistä toisella ei ole housuja
vaan pelkkä vanha mekko, vaan muistuttelevat vain äitiään siitä,
miten heillä olisi niin hirvittävän kova nälkä. Täytyy olla
sydäntäsärkevää äidille, että lapset käyvät omin päin
varastamassa leipää, kun eivät sitä muuten saa – ja silti
varastamisesta on rangaistava.
Kaikesta huolimatta
Mari pysyy parhaansa mukaan kovana, jättää itse syömättä, jotta
lapsille riittäisi vähän enemmän, ja jättää nukkumatta, koska
Annia pitää hoitaa ja Hellunkin on saatava välillä nukkua. Hän
säälii työtöntä miestäänkin niin, että lähtee itse hakemaan
toimeksiantoja ja auttaa vielä matkalla toista itsensä kaltaista
naista. Kaikesta päätellen Holpaisten elämä ei ole koskaan ollut
tämän parempaa, vaan samanlaisessa tilanteessa on kituutettu jo
vuosikaudet. Canth on vain päättänyt ottaa kuvauksensa kohteeksi
sen vaiheen, kun vahvinkin selkä lopulta katkeaa. Mari alkaa nähdä
harhoja ja ajatella, että lasten olisi parempi kuolla kuin kärsiä
maan päällä. Minulla ei vielä ole lapsia, joten en tietenkään
tiedä, miltä tämän lukeminen tuntuisi, jos olisi. Arvelen
kuitenkin, että hirvittävältä, kun nyt jo tekee pahaa. "Herra
Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet, kun tänlaiseen
elämään lapsia toimittivat. Parempi poloisten olisi ollut
syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan. Olematon
ei tuskaa eikä nälkää näe" (49), Mari huokailee ja
menettää pian tajuntansa.
Pikku-Annin kuoltua
Mari ei enää jaksa, vaan muiden kuvauksen mukaan tulee hulluksi ja
joutuu ankeisiin oloihin hoitolaitokseen. Holpainen rakentaa
rautatietä ja kotona ollessaan enimmäkseen nukkuu. Pojat eivät
vieläkään osaa ajatella minkään olevan varsinaisesti pielessä,
mutta pienen Hellun suru ja pelko on musertavaa. Kahdeksanvuotias
muistaa, että äiti on kieltänyt itkemästä, ja yrittää
parhaansa mukaan pitää taloa pystyssä. Tyttöä pelottaa
pikkusiskon ruumis ulkorakennuksessa, äidin sekoamispiste tuvan
nurkassa ja se, miten kaikesta oikein selvitään. Ja hän on
edelleen vain kahdeksanvuotias.
Holpaisten perhe ei
ole edes mikään yksittäinen poikkeus, minkä kohtaus tiellä
toisen samassa tilanteessa olevan naisen kanssa osoittaa. Kurjista
oloista olen lukenut muistakin klassikoista, mutta jotenkaan ne eivät
ole saaneet aikaan tällaista vaikutusta. Marin tapaama nainen kuvaa
perheensä surkeaa tilannetta näin: "Kaksi kappaa jyviä
antavat viikossa miehelle leiväksi; minulle ei mitään eikä
lapsille. Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra siunaa, kun
ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi. En minä mieron
tielle lähtenyt, koetin ennemmin kärsiä ja pysyä yhdessä kohden,
riihessämme siellä salolla. Ja panin iltasilla lapsineni maata
jokapäiväisen nälän kanssa. Vaan kun sitten rupesi jo ihan
kuolema tulemaan, niin täytyi viimein pesästään irtaantua."
(31)
Tulee jälleen vähän
sellainen olo, että lakatkaa nyt rakkaat ihmiset sättimästä
nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää kaikista sen pienistä
puutteista, kun näin huimasti on menty näin lyhyessä ajassa
eteenpäin. Ja sitten, vähän hirveää kyllä, tulee sellainen
onnellinen olo, että onpas minulla kaikki valtavan hyvin. Canth on
tainnut haudan tai patsaansa takaa onnistua tavoitteessaan.