Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

lauantai 19. helmikuuta 2011

RANGAISTUKSIA RAKKAUDESTA MORAALIIN (Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus)

     Tähän saakka itänaapurista pelkkää Leo Tolstoita lukeneena olen tehnyt suuren virheen niputtaessani kaikki venäläiset suurnimet yhteen ja samaan kasaan. Ainakin paljon pelätty Fjodor Dostojevski pitää nimittäin kerronnassaan melkoista vauhtia tolstoilaiseen maanmieheensä verrattuna. Dostojevskin kiistoitta tunnetuin teos Rikos ja rangaistus on sellainen sekoitus kieroilua, väkivaltaa, romantiikkaa ja psykologista sodankäyntiä ennen kaikkea omaa itseä vastaan, että tolstoilaisesti edes jollain lailla rauhallista, idyllistä ja viipyilevää kerrontaa odottanut lukija pudotetaan kyllä onnistuneesti maanpinnalle. Pudotus tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun rutiköyhä entinen opiskelijamies Rodion Romanovitš Raskolnikov, tuttavallisemmin Rodja, satasivuisen harhailulla kyllästetyn monologinsa päätteeksi käy ovelasti punomansa juonen varjolla lyömässä kirveellä vanhan koronkiskurieukko Aljona Ivanovnan kallon halki. Ensimmäinen ongelma seuraa eukon sisaren Lizavetan saapuessa kotiin, mutta Raskolnikov ei turhia aikaile, vaan siskokin pääsee hengestään. Ryöstösaaliineen jo melkein kiinni jäävä murhamies pääsee sattumien kaupalla onnistuneesti pakoon, hautaa saaliinsa sekä sairastuu. Kuumehoureistaan välillä heräten Raskolnikov tuhoaa milloin housunpunttejaan ja milloin mahdollisesti verisiä sukkiaan. Lukijaa alkaa hieman pelottaa, sillä mieshän tuntuu olevan täysin järjiltään.
     Apuun rientää onneksi opiskelijaystävä Dmitri Prokofjitš Razumihin, joka kaikesta päätellen on oikein korkeamoraalinen, ystävällinen ja hyväntahtoinen mies. Avun voisi tosin laittaa myös lainausmerkkeihin, sillä ensihetkistä lähtien Raskolnikovin sairasvuoteen äärellä ratkotaan kuumeisesti lähistöllä tapahtunutta koronkiskurieukon murhaa. Raskolnikov käyttäytyy vähintään epäilyttävästi herjatessaan ratkojia ja vihjaillessaan itsekin kykenevänsä moiseen tekoon. Nopeasti mies saakin epäilijöiden joukon kintereilleen.
     Pian asetelma muuttuu, kun Raskolnikoville rakkaat sukulaiset, äiti Pulheria Aleksandrovna ja pikkusisar Avdotja Romanovna, läheisilleen Dunja, saapuvat Pietariin. Jälleen lähes normaalilta vaikuttava Raskolnikov ei tule toimeen sisarensa järkisyistä valitun sulhasen Pjotr Petrovitš Lužinin kanssa, sillä hän tuntuu heti näkevän sulhon läpi tämän suurennellessa osuuttaan Dunjan ahdistelija-Svidrigailovilta pelastamisessa. Dunja onkin selkeästi sen sorttinen vahva nainen, ettei tarvitse vierelleen miestä ilman jotakin syvempää tarkoitusta, vaikka onkin valmis ikään kuin uhrautumaan perheensä eteen.
     Raskolnikovin kamppailu oman päänsä sisällä on huikeaa seurattavaa, eikä Rikosta ja rangaistusta lukiessa ole vaikea ymmärtää, miksi Dostojevskia tituleerataan psykologisen romaanin uranuurtajaksi. Raskolnikov on ensisilmäyksellä köyhyydestään huolimatta lempeä ja hyväntahtoinen naapurinpoika, joka antaa tarvittaessa viimeiset kopeekkansa kadulta löytämälleen tytölle tai vaikkapa myöhemmin pubissa tapaamansa Marmeladovin keuhkotautiselle leskelle Katerina Ivanovnalle. Hän todella välittää lähisukunsa naisista ja tahtoo oikeutta kaikissa asioissa. Kuitenkin sama mies käy viemässä hengen kahdelta ainakin päällisin puolin viattomalta, itseään iäkkäämmältä naisihmiseltä ja vieläpä kätkee ryöstösaaliinsa saman tien edes vilkaisematta saamaansa rahakukkaroon. Myöhemmin selviää, ettei alun perin rahapulaiselta vaikuttanut Raskolnikov olekaan tehnyt veritöitä toimeentulonsa turvaamiseksi, vaan osoittaakseen itselleen, että kuuluu moraalisesti jonkinlaiseen valioyksilöiden joukkoon - toisin sanoen kykenee tappamaan. Mies vaikuttaa todellakin äkkiä ajatellen olevan pelottavasti totaalisen järjiltään, mutta silti hänessä on loppuun asti jotakin erittäin sympaattista. Siinä tapauksessa, etten toiveeni mukaan ole ainoa, joka romaania näin tulkitsee, on vain sanottava, että tämän psykologisen myllerryksen aikaansaannin Raskolnikovin lisäksi lukijan päässä Dostojevski varsin isolla o-kirjaimella ilmaistuna todella osaa.
     Pelottavaa on myös se, että Raskolnikov monologiensa perusteella vaikuttaa paikoin melko maanisdepressiiviseltä. Yrittäessään saada panttejaan takaisin ja onnistuessaan edesauttamaan Dunjan ja Lužinin kihlauksen purkamista mies on toisinaan jopa hilpeällä päällä, kuten antaa julistuksessaan ymmärtää: ”Pois harhakuvitelmat, pois turha pelko, pois aaveet…! Minä elän! - - Minun elämäni ei kuollut vielä sen vanhan eukon mukana!” Myöhemmin, Marmeladovin hautajaisten jälkeen, Raskolnikov tutustuu tämän olosuhteiden pakosta prostituoituneeseen tyttäreen Sofia Semjonovnaan eli Sonjaan ja tulee myös tunnustaneeksi tälle sotkeneensa kätensä koronkiskurieukon ja Sonjan ystävän Lizavetan vereen. Sonjan kauhistuessa hän järkeilee osansa kuitenkin kaikessa karmaisevuudessaankin jollain lailla viehättävällä tavalla. ”Tuskin minä sitä vanhaa eukkoa tapoin? Itsenihän minä tapoin, enkä eukkoa! Noin vain tuhosin itseni siinä yhdellä iskulla, iäksi…!” Raskolnikov toteaa ja osuu niin lähelle totuutta, että kylmät väreet kulkevat pitkin lukijan selkäpiitä. On aivan selvää, että ellei tuollaisen verityön tekijä ole täysin kylmäverinen murhaaja, on myös hänen oma loppuelämänsä aivan kiistoitta pilalla. Mutta saisiko noin raa’alla tavalla toiminutta murhamiestä kohtaan muka tuntea sympatiaa? Leimautuuko siinä itsekin hulluksi?
     Kaiken kaikkiaan en voi mitenkään väittää Rikosta ja rangaistusta helpoksi luettavaksi. Olli Kuukasjärven tuore suomennos on toki erinomaisen selkeää kieltä, mutta minulta taitaa edelleen auttamattomasti puuttua jonkinlainen välinpitämättömän lukemisen taito. Vaikka seitsemänsadan sivun aikana ajatus välillä lähtikin harhailemaan, se kiusallisen usein harhaili nimenomaan Pietarin hämyisillä kaduilla ja niillä liikkuvan Raskolnikovin sairaissa ja toisaalta häkellyttävän terveissä ajatuksissa. Olen kuullut ihmisten kuvitelleen itsensäkin lukiessaan murhaajaksi, mutta minulle oli riittävän ahdistavaa jo se, että todella olin lähes jatkuvasti tuon ryysyissä kulkevan entisen opiskelijan puolella.
     Rikoksen ja rangaistuksen yksi vahvuus ovat myös sen monet tavallaan sivuroolissa olevat juonenkäänteet, joilla kuitenkin on selkeästi tärkeä asema, jollei tarinan kulussa, niin ainakin teoksen yleisessä filosofiassa. Asunnostaan miehensä hautajaisten jälkeen häädetty Katerina Ivanovna pistää pienet lapsensa kerjäämään kadulla ranskaksi laulaen, kunnes jokseenkin epäilyttävä Arkadi Ivanovitš Svidrigailov maksaa naisen kuoltua lapsille paikat hyvässä orpokodissa. Svidrigailov kallistuu vaa’assa varsin pian kuitenkin mustemmalle puolelle, sillä hän houkuttelee Dunjan asuntoonsa Sonjan naapuriin vetoamalla Raskolnikovin salaisuuteen, jonka hän on kuullut seinän läpi. Loppujen lopuksi Svidrigailovia odotetusti kiinnostaa huomattavasti enemmän itse tyttö, mutta romaanin luultavasti veret seisauttavin käänne tapahtuu juuri tuossa kohtaamisessa Dunjan vetäessä ilman pienintäkään pohjustusta revolverin esiin. Tyttö tietää, että Svidrigailov on myrkyttänyt entisen puolisonsa Marfa Petrovnan ja siten perinyt tämän omaisuuden. Dunja ei ammu, mutta Svidrigailov tuntuu sekoavan pahemmin kuin itse Raskolnikov, ja jälkimmäisellekin mahdollisena välkkynyt kohtalo lankeaa hienomman herran osaksi: hän menee ja ampuu itsensä tuolla samaisella revolverilla.
     Jokin tärkeä moraalinen kannanotto kätkeytyy ilman muuta siihenkin, että Raskolnikov Sonjan myötävaikutuksesta lopulta itsemurhan sijaan marssii poliisiasemalle ja tunnustaa rikoksensa kylmän rauhallisesti sille samaiselle poliisimiehelle, joka useamman kerran on häntä epäilyjensä vuoksi jo kuulustellutkin - ja oikeastaan tiennyt kaiken jo pidemmän aikaa. Tunnustus on kuitenkin selvästi merkittävä, ja jokin varma varmistus saadaan Raskolnikovin mielen järkkymisestäkin hänen saadessaan tuomiokseen lievennysten jälkeen vain kahdeksan vuotta pakkotyötä Siperiassa. Sonja lähtee luonnollisesti mukaan, jo kauan Dunjaa katsellut Razumihin saa tämän lopulta vaimokseen, ja odotetusti Sonjasta ja Raskolnikovistakin tulee onnellinen pari. Niin paljon kuin olenkin romanttisten rakkaustarinoiden ystävä, on tämä loppuratkaisu kaikessa kliseisyydessään jotenkin liian siirappinen: eihän murhamiehen kuulu saada elää elämäänsä onnellisena loppuun asti, minkä suuntaan kertoja kyllä jälkinäytöksen viimeisissä kappaleissa aivan selkeästi vihjailee.
     Tämän ajatusmylläkän jäädessä päällimmäiseksi päähäni pitää kai tarkemmin ajatellen tunnustaa Dostojevskin lähinnä onnistuneen - jälleen kerran. Häkellyttävien ajatusteni johdosta en ihan vielä lisää naapurimaan suurmiestä suosikkikirjailijoihini, mutta kyseessä olevalle teokselle annan kyllä varauksetta kaiken sen ansaitseman arvon. Ja se arvo on kieltämättä melkoisen korkea.

tiistai 8. helmikuuta 2011

KAHDEN NEIDON KOULUTIELLÄ (Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani)

     Kaikki alkoi punaisista kengistä ja valkoisesta esiliinasta. Ensimmäiset jalassani minä tallustelin reilut kymmenen vuotta sitten koulutielleni Länsi-Suomessa. Toisen riisui yltään jossain päin 1800-luvun Englantia samanikäinen orpotyttö Jane Eyre, kun häntä tultiin hakemaan Lowoodin sisäoppilaitokseen.
     Lapsina emme oikeastaan olleet ystäviä. Janessa oli jotakin ärsyttävän pikkuvanhaa, enkä näin jälkeenpäin miettien voi välttyä ajattelemasta sitä mahdollisuutta, että sen asian suhteen meissä oli liikaa samaa. Erotuksena voidaan tosin pitää sitä seikkaa, että minä olin saanut asiallisen ja erinomaisen kasvatuksen, kun Janea olivat orpona tätinsä luona kohdanneet lähinnä lukemattomat sanktiot. Kouluun pääseminen oli kuitenkin meille molemmille yhtä suuri riemu: minulla oli keijukaisen näköinen opettaja ja jo heti kättelyssä hallinnassa kaikki ekaluokan asiat, kun taas Jane oli kuunnellut kateellisena selostusta siitä, miten tytöt koulussa osasivat suorittaa kauniita maisema- ja kukkamaalauksia, laulaa ja soittaa, ommella kauniita koruompeleita ja lukea ranskankielisiä kirjoja. ”Sitä paitsi koulu merkitsi - - minulle täydellistä olojen muutosta, pitkää matkaa, eroa Gatesheadista, uuden elämän alkua”, hän kertoi muistelmateoksessaan parikymmentä vuotta myöhemmin.
     Janen koulu oli kuitenkin melko lailla eri maata kuin omani. Minä pääsin öiksi kotiin, ja meillä tytöt ja pojat opiskelivat yhteisissä luokissa. Jane kävi tyttökoulua ja asui sen muurien suojissa. Paikoitellen minusta tuntui, että suljettu asetelma vääristi tulevan toverini maailmankuvaa. Oli melko pelottavaa, kun hän lavantautiepidemian aikaan meni nukkumaan kuolevan ystävänsä sänkyyn löytyen lopulta ruumiin vierestä. Ajattelin, ettei meillä kouluinnosta ja lukuintohimosta huolimatta ollut mitään yhteistä. Kenties syy oli heikon ravinnon, sillä vaikka me 2000-luvun koululaiset toki uudelleen nimesimme koulumme perunat niiden kumisen olomuodon mukaan, emme nähneet nälkää Janen ja hänen koulutovereidensa tavoin.
     Aina meillä ei ollut helppoa, vaikka näin myöhemmin tuntuukin suhteellisen vähäpätöiseltä se selkkaus, jossa pari luokkani poikaa oli koristellut kaikki koulutarvikkeeni ystäväkirjoja myöten tikkukirjaimilla tuherretuin ”hönö”-sanoin. Jane puolestaan joutui jo ennen koulutaivaltaan kohtaamaan kasvattiveljensä John Reedin harjoittamaa ruumiillista väkivaltaa. Me molemmat pakenimme jo pikkutyttöinä kirjoihin. Myöhemmin minä aloin kirjoittaa itse ja Jane maalata muotokuvia. Varaventtiili oli mielenterveydellemme välttämätön.
     Aika kuitenkin kului, ja me molemmat kasvoimme ja selvisimme. Täysi-iän kynnyksellä minä opiskelin lukiossa siinä samaisessa Länsi-Suomessa. Janekaan ei uudelleen tavatessamme ollut vaihtanut olinpaikkaansa, mutta jotakin merkittävää oli tapahtunut, sillä hän työskenteli Lowoodissa opettajattarena. Meitä yhdisti kunnianhimo, ja niinpä hänkään ei tyytynyt jo saavuttamaansa, vaan haaveili yksityisen kotiopettajattaren asemasta. Nykymaailma on hidastanut urakehitystä, sillä minua katsotaan tarpeelliseksi yleiskouluttaa kahdentoista vuoden ajan. Rehellisyyden nimissä en kuitenkaan voi väittää, että vielä tahtoisinkaan tehdä töitä. Minä opin monenlaisia asioita solubiologiasta ja sotahistoriasta derivaattaan ja ruotsin kielen s-passiiviin. Jane sai oppilaakseen herttaisen Adéle-nimisen pikkuranskattaren ja ympärilleen lämpimän työskentelyilmapiirin.
     Elämänkoulu myös johdatti meidät molemmat lähes samassa iässä elämämme merkkipaaluksi muodostuneeseen taloon. Jane löysi itsensä ja erittäin karismaattisen isäntänsä - tulevan aviopuolisonsa - palveluspaikastaan Thornfield Hallista. Minut kuljetettiin erääseen länsisuomalaiseen harrastelijateatteriin, jossa kävi samoin. Janen karikkoinen alkutunnelma oli itselleni tosin tutumpi edellisestä elämästäni, ja tuolloin minut saikin jo hymyilemään hänen itsesyytöksellinen paatoksensa: ”Suurempi hupakko kuin Jane Eyre ei ole koskaan hengittänyt tämän maapallon ilmaa, typerämpi haaveilija ei ole koskaan herkutellut suloisilla valheilla eikä juonut myrkkyä kuin se olisi ollut nektaria. Sinä, - - sinäkö olisit Mr. Rochesterin lemmikki? Sinäkö osaisit miellyttää häntä? Sinäkö merkitsisit hänelle jotakin? Mene, sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi!”
     Merkittävimmin meitä on kuitenkin aina yhdistänyt kiihkeä tarve puuttua yhteiskuntamme epäkohtiin. Olemme jakaneet monet ajatukset esimerkiksi naisten tai muiden ”heikompiosaisten” epäreilusta asemasta ja ennen kaikkea ihmisten suunnattomasta tyhmyydestä. Kaiken lisäksi osaamme ottaa elämämme ohjat omiin käsiimme fiksumminkin vaihtoehdoin kuin vaikkapa dramaattisuudellaan historiaan jäänyt Anna Karenina. Janen aikana ei ollut käsitettä feminismi, mutta ei minunkaan maailmani vielä ole lähelläkään valmista. Perusidea on edelleen sama: ”Naisia pidetään yleensä rauhallisina, mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta kyvyilleen ja alaa ponnistuksilleen - -, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä pysähdyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin, ja on ahdasmielistä heidän etuoikeutettujen kanssaihmistensä puolelta sanoa, että heidän pitäisi rajoittua leipomaan kaakkuja ja kutomaan sukkia. - - On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he koettavat tehdä tai oppia enemmän kuin mitä tapa määrää heidän sukupuolelleen tarpeelliseksi.”
     Jostain ihmiset ovat vuosisatojen kuluessa ottaneet opikseen, mutta edelleen nainen kohtaa miesten maailmassa jatkuvia ennakkoluuloja ja alentavia tai väheksyviä suhtautumistapoja. En halua syyllistää ketään muita enempää, mutta monesti olen miettinyt, kenen luvalla, jollei omallaan. Uskon vakaasti, että kautta historian molempia sukupuolia on tarvittu kodin pyörittämisen lisäksi muussakin elämässä keskenään aivan yhtä paljon. Asia vain menee niin kuin maailman kuuluisin feministi Virginia Woolf on sen äidinkielellään muotoillut: ”For most of history, Anonymous was a woman.” Ystäväni Jane tosin oli kahdeksantoistavuotiaana minuun verrattuna vielä nöyrempi ja hukutti usein todelliset kuohuvat tuntemuksensa. Serkkunsa järkiavioliittohaaveiden kohteena ollessaankin hän totesi vain: ”Jos olisin kuunnellut ylpeyden ja kiukun ääntä, olisin jättänyt hänet siihen paikkaan, mutta jokin toinen, voimakkaampi ääni kuului rinnassani.” Minä puolestani en ole juuri nöyristellyt, jos olen saanut osakseni ennakkokäsityksiin pohjautuvaa kohtelua sukupuoleni vuoksi. Jane teki kuitenkin paljon, ja voin vain toivoa, että työ jatkuu oikeilla urilla edelleen sukupolvi toisensa jälkeen.
     Vaikka Jane kutsuukin Edwardiaan isännäkseen, ovat he liitossaan ja parisuhteessaan täysin tasavertaiset: kumpikin tarvitsee toista yhtä paljon ollakseen itse kokonainen. Juuri siinä on heidän onnellisuutensa ydin. Tässä elämänkoulussani ja Janen samanlaista seuratessani olen ymmärtänyt ainakin sen, ettei maailma todellisuudessa ole ratkaisevasti muuttunut kahdessasadassa vuodessa. Rakkaus kantaa edelleen, ja toisaalta samalla tavalla meitä riepotellaan, ellemme itse laita jarrusukkia jalkaamme.
     Minne tiemme vievät tämän koittaneen eron jälkeen? Minä jatkan opintojani ja ruokin rakkauselämääni onnellisena tulevaisuudesta enkä ole erityisen huolissani siitä, ettei minua Janesta poiketen ole liki kahdeksantoista ensimmäisen elinvuoteni aikana kosittu vielä kertaakaan. Jane itse taas epäilemättä elää iloisen vaatimattomasti elämänsä rakkauden ja kasvavan lapsikatraansa kanssa.
     Vaikkei eläisikään, on kyseisen parin rakkaus toteutuessaan ainakin tähän saakka ollut varsin valloittavaa seurattavaa. Miehisenä miehenä tunnustautunut Mr. Rochesterkin sen on vaimolleen sanonut: ”Kuherruskuukautemme tulee kestämään elämämme loppuun asti, ja sen kirkkaus himmenee vasta haudoillamme.” Jane miehineen toimii loistavana esimerkkinä siitä klassisesta uskomuksesta, ettei tosirakkautta voi estää ikäero, ruumiinvamma tai lopulta mikään muukaan seikka: se raivaa kyllä tiensä esteiden läpi.
     Niitä esteitä tosin voisi olla ihan hyvä vähentää, kun siihen kerran on annettu mahdollisuus. Sille en aikoinaan nimittäin voinut mitään, että huolimatta Janen vankemmasta elämänkokemuksesta hänen harhaillessaan karattuaan eksyneenä ympäri kyliä teki mieli antaa eräs pieni sisarellinen neuvo. Joskus elämän koulutien vesisateessa kannattaa nimittäin ihan vapaaehtoisesti vaihtaa jalkaan kumisaappaat - ja näin ollen suojata niitä sädehtiviä, tahrattoman punaisia kenkiään.