Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

AIDAN TAKANA VIHERTÄÄ KATEUS (Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen)

     Selvisin juuri vähän aikaa sitten ylioppilaskirjoituksista, ylioppilasjuhlista, tarkalleen ottaen koko lukiosta sekä muutamista yliopiston pääsykokeista eli tiivistäen tähänastisen elämäni stressimomentillisimmasta vuodesta. Palkitakseni itseni saavutuksistani aloin spontaanisti ja vauhdilla lukea kirjahyllyyni kasaantunutta juuri nyt tässä maassa pinnalla olevien kirjailijoiden teosrivistöä. Aloituskappaleen valintakaan ei ollut vaikea - kiitos minut kevään aikana niin monesti elvyttäneen tv-viikon pelastuksen, Nelosen paneelihuipun Hyvien ja huonojen uutisten. Mieleni olin pahoittanut Tuomas Kyrön kanssa jo monta monituista kertaa, mutta Hakaniemen harmaaseen demariin en ollut ehtinyt vielä tutustua.
     Päästyäni yli Vadelmavenepakolaisen suorastaan nerokkaasta nimestä aloin tehdä lähempää tuttavuutta mielenvikaisen (anteeksi) kouvolalaismiehen Mikko Virtasen kanssa. Ei Mikosta toki mielenvikaista tee se, että hän niin kovasti tahtoisi olla aito, syntyperäinen ruotsalainen - kukapa meistä ei hänen hyvin tyhjentävän perustelunsa jälkeen tahtoisi. Olen myös joskus kuullut tarkoituksen pyhittävän keinot, enkä itse asiassa (häpeä myöntää tässä yhteydessä) ole nähnyt Ingmar Bergmanin suureen rooliin nousevaa Kohtauksia eräästä avioliitosta -sarjaa. Silti jostain syystä tämä suomalainen (uskaltaisin tosin väittää, että ihan yleispohjoismaalainenkin) moraalitajuni ei oikein sulata ruotsalaisten lomatuttujen talon omin päin lainaamista joulunviettoon tai parin ihmisen kylmäverisen hyväntuulista murhaamista matkalla suureen ruotsalaisuuspäämäärään. Förlåt, käre Mikko.
     Mikon kouluttautuminen göteborgilaiseksi perheenisäksi juopon itsemurhakandidaatin Mikael Anderssonin opastuksella ja tämän henkilöllisyyden turvin on jo itsessään hulvatonta luettavaa, joten Vadelmavenepakolaisen ottaminen matkaseuraksi julkiseen kulkuneuvoon saattaa saada kanssamatkustajat tekemään yksinäisistä nauruntyrskähdyksistä omat päätelmänsä. Nousiaisen jo Hyvistä ja huonoista uutisista tutussa, oivaltavassa ja railakkaasti ylilyövässä tyylissä on absurdiudessaan hyvin paljon jotakin hotakaismaista - herrojen useiden päähenkilöiden ankara pakkomielteisyys ei suinkaan ole ainoa tekijä. Ehdottomasti parasta Nousiaisen esikoisessa on kuitenkin sen viileän hersyvä, rivien väleihin huimaavan taitavasti kätketty satiiri. Haaveissaan ruotsalainen Mikko paiskoo astioita Lordin voittaessa Euroviisut ja pitää suomalaisia stereotyyppisen jäyhinä ja yksinkertaisina ihmisinä, koskenkorva perkele. Näin hän tulee suhtautuneeksi Suomeen samalla tavalla, kuin suomalainen kansan syvien rivien näkyvä enemmistö Ruotsiin: pääasia ei ole voitto, vaan se että Ruotsi häviää, homot, joita kaikki ruotsalaisetkin luonnollisesti ovat, Ahvenanmaalle ja naapurin kieltä puhuville svedupelleille pakollinen kielikäännytys - perkele. Luonnollisesti Mikon yltiömäinen Borta bra, hemma bäst -ylistys alkaa käydä jossain vaiheessa hermoille - haluan tosin teroittaa, että se alkaisi niin tehdä, vaikka kysymys olisi ihan mistä tahansa muustakin maasta. Siinä sivussa Vadelmavenepakolainen on kuitenkin erinomainen peili ruotsalaisen sijaan juuri suomalaiseen kulttuuriin ja sen muutamiin suorastaan raivostuttaviin piirteisiin, joiden runsaan kukkimisen olen aiemmin havainnut etenkin lapsuuden asuinseudullani Satakunnassa.
     Ei tuota vaikeuksia ymmärtää ruotsalaisvanhempien toteuttaman ylitsepursuavan jälkihoidon Mikossa herättämiä mietteitä tapaninpäivän tsunamin jälkeen: ”Suomessa kriisiterapia tarkoittaa vähättelyä. Poika tulee kotiin käsi murtuneena. Isä sanoo, että samanikäisenä häneltä katkesi käsi ja jalka amputoitiin, hemmoteltu kakara. Suomalainen isä olisi hoitanut tämän kriisin sanomalla hukkuneensa samanikäisenä jo viidesti. Jos suomalaislapsi kertoo isälleen juosseensa kolme kilometriä, on isä samanikäisenä juossut 30 kilometriä, selässään kivireppu ja 95:n lihavan pikkuveljen eväät, pikkuveljet roikkuivat perässä pyörättömässä kelkassa. Ja ukki teki saman venäläisten ristitulessa, ja kivet rikkinäisessä repussa olivat kuolettavasti myrkytettyjä. Sillä tavalla minun lapsuudessani hoidettiin kriisitilanteita. Kyllä aika tulehduttaa haavat, isä varmaan ajatteli.” Luojan kiitos tässä maassa on jo vähän opittu puhumaan asioista, vaikka edelleen aivan liikaa on selviydyttävä kunniallisesti yksin ja oltava aina vähän parempi kuin muut. Yhä enemmän oppia voitaisiin ottaa siis muun muassa Mikon ruotsalaiselta Thaimaan-lomakaverilta Matsilta (yksikään suomalainen mies ei sanoisi suomalaisen miehen kirjoittamassa romaanissa näin, anteeksi vain yleistykseni), joka opettaa: ”Ilman pelkureita ei olisi rohkeita ihmisiä. Rohkeat ryntäävät keskellä yötä pimeään mereen, mutta he saavat rohkeuden tunteen meidän pelkureiden kautta.” Miksi, oi miksi meillä ei voitaisi myöntää, että jokainen saa joskus olla sopivasti pelkuri?
     Toinen asia, joka Mikon niin syvästi ihailemilta ruotsalaisilta pitäisi oppia, on myötäilo, josta meillä elävät enimmäkseen vain serkkupojat myötähäpeä ja myötäkateus. Onko lapsille ihan pakko opettaa, että sinun menestyksesi on jonkun muun menestyksestä pois? Että pidä nyt sitä kynttilää vakan alla, etteivät vain naapurit (laajemmin ymmärrettynä muuten ruotsalaiset) pääse sanomaan sitä, mitä ehkä luultavasti meistä saattavat ajatella. Mikko, josta viimein on tullut Mikael Andersson, onnistuu varsin nopeasti hankkimaan itselleen aidon ruotsalaisen ydinperheen, eikä se ole ruotsalaisille häävieraille, ravintolasta yhtenä iltana spontaanisti kutsutuille kansankodin rakentajaystäville, edes mikään ongelma. ”Suosionosoitukset ovat valtavat. Lähellä istuvat tulevat halaamaan meitä. He uskaltavat näyttää tunteensa. Jos Suomessa olisi joku kertonut saavansa kaksoset lokakuussa, olisi joku eturivissä ilmoittanut saavansa syyskuussa kolmoset.”
     Minun tulkintani mukaan kaiken satiirin ja osuvien huomioiden jälkeenkin ehdottomasti Vadelmavenepakolaisen ratkaisevin viesti syntyy loppuratkaisun myötä. Mikael Andersson pidätetään Thaimaasta periruotsalaiselta perhelomaltaan, sillä hänen hautaamansa oikean Mikael Anderssonin ruumis on löytynyt ja vankila kutsuu. Ruotsalainen idylli särkyy, mutta jälleen suomalaistunut ja virtaistunut Mikko ei jää kaipaamaan sitä, vaan ainoastaan suomalaista sellikaveriaan Peraa. Pera pukee sanoiksi kenties juuri sen perinteisen suomalaisen sielunmaiseman opettaessaan Mikolle elämän suuria totuuksia: ”Suomi on se luoti, paljon helpompi, vittumainen mutta suora. Ruotsi on puukonisku, ei se itse isku mitään, mutta se paskanjauhaminen ja auttamisyritykset on sama kun pyörittäis puukkoa haavassa.”
     Henkilökohtaisesti en voi sanoa suhtautuvani Ruotsiin ollenkaan niiden rivien syvyyteen tai vaihtoehtoisesti Tukholman-risteilyllä Itämereen hukkuneiden maanmiesteni tavoin. Ruotsin kielikin on itse asiassa kansallisvaltion virallinen kieli vain täällä meillä Suomessa. Ruotsi on hieno maa, ja pääsyy siihen on se, että se on niin kovasti itänaapurinsa kaltainen. Alemmuudentunne on turhaa, yhtään kumpaankaan suuntaan. Mikkokin on matkalla uusvanhaan kotiinsa ja pohtii äkkiä vanhojen luokkakavereidensa kuulumisia. ”Myös tuo tunne on uusi. Haluan tietää suomalaisesta menneisyydestäni, haluan tietää lisää kotimaastani, jonka olen vuosia kieltänyt. Keitä siellä asuu ja mitä he ajattelevat? Olin lapsuuteni liian lähellä nähdäkseni sen.”
     Ei arvoteta marjoja, vaan todetaan se diplomaattisesti: Borta bra, men hemma bäst. Ihan niillä molemmilla kotimaisilla.