EN OSAA TEESKENNELLÄ HYMYÄ (Tommi Kinnunen: Pintti)

Albert Camus'n Sivullisessa (1942) kaikkeen varsin välinpitämättömästi suhtautuva herra Mersault kulkee tilanteesta toiseen ja "tulee tappaneeksi" itselleen vieraan miehen ampumalla häntä useamman kerran. Kerronnan mukaan kaikki on sattumaa eikä miehellä itsellään ole intohimoja sen enempää väkivaltaa kuin tyttöystävän vaatimaa avioitumistakaan kohtaan. Ilmeisen tunteettomalta näyttävä mies saa kuolemantuomion, jotta yhteiskuntarauha säilyy.
     Elämä vie sivullisia tahdosta riippumattomiin tilanteisiin myös Tommi Kinnusen odotetussa uutuusromaanissa Pintti (WSOY 2018). Kolme aikuista sisarusta asuu yhdessä pienessä kylässä, jossa lasitehdas pyörittää kaikkea elämää. Kuten Neljäntienristeyksessä ja Lopotissa, kielen kauniin pintatason takana väreilee jatkuvasti huonoenteinen tunnelma, että pian, ihan pian tapahtuu jotain yksiselitteisen kamalaa.
     Pari vuotta sitten Lopotin jälkitunnelmissa kyseenalaistin Kinnusen hahmoihin usein liitetyn sivullisuuden eetoksen. Pinttiin se istuu yllättäen paremmin. Tyynelän perhesuhteet eivät ole lämpimät, kehitysvammainen Jussi on siskoille taakka, pieni Saara on äidilleen taakka, Railin suorasukaisuus on koko kylälle taakka ja edesmenneen isän kohtalo on kaikkien yhteinen taakka. Sen, että mies antaa äänen naiselle, ei enää pitäisi olla alleviivattava asia, mutta Jussin omalaatuisen mielenmaiseman Kinnunen vangitsee kertakaikkisen upeasti.
     Samanlainen syvä koskettavuus on läsnä Helmin äitiyden kuvauksessa. Vaikka hänellä on riipaiseva syynsä olla väsynyt ja rikki, riisutuimmillaan kyse on samoista universaaleista vanhemmuuden tunteista, joita olen sivunnut myös ihan erilaisessa genressä.
     "Tyttö on kuin tuuli, kuin elosalama. Se ei ole hetkeäkään aloillaan, vaan rientää huoneesta toiseen, ruokapöydältä eteiseen ja sängyltä hellan viereen. Sille tulee aina yllättäen nälkä ja jano ja pissa, se tahtoo syliin ja heti lattialle, mukaan leikkimään ja kohta perään omaa rauhaa. Ja se ainainen juokseminen. Astiat helisevät ja tuolit kolisevat toisiaan vasten, kun se tömistää edestakaisin. Eikö se voisi joskus kävellä? Ja saman tien Helmiä hävettää, taas. Ihana lapsi Saara on. Kun se kävellessä livauttaa käden hänen käteensä, kun se aamulla herätessäänkin hymyilee niin, että kaikki maitohampaat välkkyvät. Tämäkin Saara nauraa. Lörpöttelee potalla, tahtoo auttaa kaikissa aikuisten askareissa." (146)
     Kylä lasitehtaan ympärillä on ihan oma juttunsa. Yhteisön kontrolli on vahva niin hyvässä kuin pahassa, ja väittäisin samanlaisen tilanteen elävän edelleen monessa pienessä maaseutupitäjässä. Olen itse kokenut sen nuorempana niin ahdistavaksi, että minun on jopa vaikea suhtautua asiaan. Yhteisö asettaa raamit ja säännöt, joiden sisällä elämä voi olla hyvin helppoa tai silkkaa helvettiä.
     Helsingissä vähän erilaista elämää viettänyt Raili on palannut tehtaalle, koska "se on helpointa". Tavallaan tunnistan tilanteen. Jopa huono mutta tuttu ratkaisu saattaa tuntua turvalliselta, jos vaihtoehtona on oma-aloitteisesti repiä itsensä irti ja aloittaa kaikki alusta. Kun itse muutin opiskelemaan kauas Jyväskylään, kaipasin hetken jopa sitä ahdistavaa maalaispitäjää – tuttuja reittejä ja varmuutta siitä, että jokainen päivä todellakin toistuu samanlaisena.
     Pintissä jokainen päivä ei tosin toistu samanlaisena, koska päiviä on vain kolme. Teoksen luokittelu kolmenpäivänromaaniksi nosti ensin kulmakarvojani, sillä lukukokemukseni yhdenpäivänromaaneista eivät ole erityisen intohimoisia. Yleensä niissä on venytetty päivä 300–500 sivuun (Alastalon salissa jopa lähemmäs tuhatta) sillä ilmeisellä keinolla, että jokainen typerä nyanssi on ansainnut oman lukunsa – niin kuin vaikka Joel Lehtosen Putkinotkossa.
     Pinttiä lukiessakin unohdin toistuvasti, että yhden päivän tapahtumat todella ovat yhden päivän tapahtumia. Tässä romaanissa jokaisella tapahtumalla tuntuu kuitenkin olevan tarkoitus, joka jotenkin liittyy kokonaisuuteen. Rakenne ei ehkä tuo tarinaan erityistä lisäarvoa, mutta ei missään nimessä vie sitä poiskaan. Peräkkäisiin jaksoihin pilkottu kertojuus on yhtä toimiva ratkaisu kuin Neljäntienristeyksessä aikoinaan. Oih ja voih.
     Jostain syystä jatkuva surumielisyys ja negatiivinen vire tuntuvat kuitenkin Pintissä paikoin raskailta. Kinnunen kuvaa sinänsä kauniisti esimerkiksi vuodenaikojen kiertoa: "Kesä on hetkeksi toteutunut haave siitä, mitä elämä voisi olla. Syksy on menneen muistelua ja kevät sykkivää uuden odottamista. Vain talvi on oma itsensä vailla kaipuuta taakse tai tulevaan. Se on arkea ja työtä, puhallusta ja hiontaa, silakkalaatikkoa ja saunan lämmitystä." (92)
     Nykyajan näkökulmasta mietin, mikä elämässä lopulta on parempaa kuin silakkalaatikko ja saunan lämmitys – tavallinen arki kaikkine suruineen mutta myös kuplivine iloineen? Talvinen pakkassää, jossa on tilaa hengittää. Silloin ehkä kaikista parhaiten tavoittaa tunteen, että tämä nykyinen, painollaan rullaava elämä riittää. Aina ei tarvitse kurkottaa tähtiin. Kesässä on aivan erilaiset suorituspaineet varsinkin nykyään, kun elämän jatkuminen on harvalla suomalaisella kesästä kiinni.
     Vaikka Pintin kauheat ja surulliset tapahtumat koskettavat, huomasin jälleen kaipaavani lukemista, jossa kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Samalla tosin muistuu mieleen, kuinka yritin joskus tehdä käsikirjoitusta, jossa kaikki oli ja meni ihan hyvin eikä eteen tuleviin asioihin syöksytty synkimmän pohjamudan kautta. Eihän siitä mitään tullut.
     Kai meidän ongelmien kaipuumme on läpäisevää laatua. Tai kuten valloittava Ellinoora totesi eilen Satulinnassa: elämä olisi aika paljon tylsempää, jos se kulkisi tasaisesti vaakatasossa – tai edes viistosti ylöspäin. Elämä – se vaan lyö sivullisia niin kovaa, että sattuu. Bäng bäng bäng.

TUNTEE AJAN ROSOT JA SIJAISUUDEN (Tommi Kinnunen: Lopotti)

Kesäkuussa 2014 luin romaanin, joka käytännössä mullisti käsitykseni nykykirjallisuudesta. Rakastan suuria sukuromaaneja: suku on läsnä aina ja kaikkialla, vaikka väittäisimme mitä. Olin kuitenkin vuosikaudet varma, että sitten Väinö Linnan ajan ja raastavan upean ikisuosikkini Täällä Pohjantähden alla -trilogian uskottavia, koskettavia ja merkityksellisiä sellaisia ei yksinkertaisesti ole osattu kirjoittaa. Käsitys oli rajoittunut, mutta pysyin siinä. Suvut ja perheet olivat saaneet kirjallisuudessa kilpailijoita ennen kaikkea uuden ajan ystävyyssuhteista ja -yhteisöistä.
     Neljäntienristeys (WSOY 2014) muutti kaiken. Tuntuu aina ihan kornilta asettaa jokin romaani jalustalle ja ylistää sitä joka paikassa. Epäilevät kielet ovat jopa arvelleet, että oikeasti ihmiset hehkuttavat romaania, koska niin kuuluu tehdä, kun se on niin suosittu ja kaikkien huulilla. Olen ehkä jäävi, mutta minä kyllä kehuin jo ennen tätä buumia ja pidätän siksi itselleni oikeuden pysyä valitsemallani tiellä tai neljällä.
     Ennestään tuntematon kirjailija eli omasta mielestään lähinnä äidinkielenopettaja Tommi Kinnunen oli myös kiinnostava persoona, josta kirjoitettuja lehtijuttuja silmä aktiivisesti haki ja löysi. Turun kirjamessuilla syksyllä 2014 meidän piti äitini kanssa nähdä ja seurata vaikka mitä, mutta jotenkin päädyimme sukkuloimaan lavojen välillä Kinnusen esiintymisten rytmissä. Tunsin itseni hölmöksi fanitytöksi ja langenneeksi, sillä minä jos kuka olen kaikenlaisten henkilökulttien raivoisa vastustaja.
     Onneksi on Twitter, jolla tiputtaa itsensä maan pinnalle. Kinnusen twiitit representoivat kirjoittajaansa ihailtavan tavallisena keski-ikäisenä perheenisänä. Uskon, että olen vähitellen saanut takaisin analyyttisen otteeni, jolle onkin nyt tarvetta. Jo mainituilla kirjamessuilla kuulin nimittäin ensimmäisen kerran Lopotista (WSOY 2016). Voitte huviksenne uskoa, että sitä on odotettu raivoisasti ja välillä seottu kärsimättömyydestä. Sitten se tuli ja meni ja loppui mitättömän lyhyessä ajassa kaikkeen odotukseen nähden. Niinhän siinä aina käy.
     Kävin itkemässä läpi Turun kaupunginteatterin häikäisevän version Neljäntienristeyksestä vain kaksi päivää ennen Lopotin ilmestymistä. Tutut henkilöt ja maisemat olivatkin balsamia ikävän tuottamille haavoille. Tapahtumien suunta toki kulki nopeasti pohjoisesta etelän kaupunkeihin, kuten niin monilla nykyään. Löytövaaran sokean Helenan ja Johanneksen kuopuksen Tuomaksen elämät limittyvät romaanissa kerronnallisesti, mutta eivät tarinallisesti niin paljon kuin etukäteen annettiin olettaa. Se ei haittaa minua ollenkaan, sillä taustalla on ja pysyy sukuyhteys, joka limittää.
     Rakenteen ja aikatasojen näkökulmasta Lopotti on Neljäntienristeystä yksinkertaisempi, ja lukija pysyy kauan siinä uskossa, ettei kakkonen kätke myöskään ykkösen veroisia jymysalaisuuksia. Kaarinahan poltti jo sen suurimman, eivätkä lapset tunnu olevan asian kanssa enää niin hukassa kuin äitinsä Lahja aikoinaan. Tämä kaikki on kuitenkin suurta vedätystä, joka palkitsee lukijan mutta rankaisee hahmoja. Melkein alkaa jo itkettää, kun happily ever after on selvästi kirjailijalle tuntematon käsite. Samalla olen romaanikokonaisuuden puolesta onnellinen, että se on.
     Tällaista ristiriitaa on täynnä niin Lopotti kuin elämäkin, jolta romaani vahvasti maistuu. Se on yhtään liioittelematta mestariteos, jonka kieli vie vahvasti mukanaan. Kinnunen kirjoittaa taitavasti kohtauksia, jotka tavoittavat elämästä jotain olennaista. Koskettavat kirjaimellisesti. Tuomaksen näkökulma ja tarkasti kuvatut suhteet vanhempiin sisaruksiin avaavat hienovaraisen järisyttävästi tämänkin esikoisen silmiä. Pienimmällä siskollani oli kuluneella viikolla lukion vanhojen tanssit, joita hän oli innolla ja hartaasti odottanut. Kuinka helposti meidän isompien suusta karkaavat kommentit, jotka kyllä tietävät, miltä tuo tuntuu, ja tulevat siten tahattomasti väheksyneiksi toisen aitoa kokemusta. Omatuntoon sattuu.
     "Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen. Kuopukset ovat niitä, jotka jäävät. Isommat tyhjentävät huoneensa, nostavat laukut autojen perään ja suuntaavat toisiin kaupunkeihin, mutta nuorimmat jäävät eivätkä enää pääse tarinoihin mukaan. Ja kun he viimein lähtevät itse, ovat isot jo kaiken kokeneet, nähneet maailman, valmistuneet ja hankkineet lapset. Tietävinä hymyillen he katsovat nuorinta, joka juuri on aloittamassa oman matkansa siihen maailmaan, jota vielä luulee kiinnostavaksi. Kun isommille yrittää kertoa rakkaushuolensa, valmistumisen riemun tai eroamisen haikeuden, ei ymmärrä selittävänsä sellaista, mille toisen elämässä on valmiina sanat, lauseet ja ajatukset." (96)
     Ajattelen usein, että oikeastaan olisi helpompi olla jotain muuta kuin molempien sukujen vanhin sukupolvensa edustaja. Toisaalta on aika ainutlaatuinen asema olla aina ensimmäinen ja tuntua ainutkertaiselta ennen kuin sukulaiset taas muistavat, että näinhän käy oikeastaan kaikille. Parasta on, että perhe voi aina kokoontua yhteen juhlimaan, ja kuopuksen juhlissa on aina läsnä omanlaisensa haikeus. Sen perusteella keskimmäisillä lapsilla on varmasti vielä ihan oma todellisuutensa, joka harvemmin pääsee kansiin.
     Niin, se perhe. Löytövaaran Tuomas on aika pieni, kun ymmärtää sen. "Hänen maailmassaan perhe on samalla tavalla tiukasti olemassa kuin maa tai taivas tai sinertävät vaarat." (65) Olen vakuuttunut, että tiukasti olemassa olevassa perheessä kasvaminen kantaa pitkälle, vaikka elämässä ennemmin tai myöhemmin tulee rättiä naamaan. Siksi Tuomaksen kokemusten lukeminen osuu syvälle ja ajatus siitä, ettei edes oman perheensä edessä voisi olla oma itsensä, moukaroi sydäntä. Lopulta juuri se perhe on kuitenkin parhaiten perillä niistäkin asioista, joista on vaikea puhua. "Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi." (271)
     Aikoinaan Neljäntienristeyksestä kirjoittaessani ymmärsin paljon parjattua Lahjaa. Lopotissa häntä tuntuvat ymmärtävän muutkin. Olin jopa yllättynyt siitä, miten Lahjaa lasten ja lastenlasten silmissä kuvataan Onnin ja Kaarinan katkerien kokemusten jälkeen. Mummu on rakas mummu, vaikka säästäisikin parhaat suklaakonvehdit serkuille. Kaikissa meissä on omat hyvät ja huonot puolemme, joiden vuoksi on tekopyhää tuomita toista hirviöksi. Lahja kuitenkin yrittää ja tahtoo tosissaan täyttää hyvän äitiyden vaatimukset. Hän ei vain osaa. Kohtaus avonaisen arkun äärellä tavoittaa jotain.
     Yksi asia minua häiritsee. Etenkin Lopotin lukuisissa kritiikeissä, mutta myös takakansitekstissä, todetaan teoksen olevan vahva kuvaus sivullisuudesta ja osattomuudesta. Omiin silmiini sivullisuuden alleviivaaminen terminä on sekä Helenan että Tuomaksen aliarvioimista. He eivät ole osattomia: heillä on työt, kaupunkiasunnot, perheet, ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet. Tunnistan kyllä loistavasti tunteen, jota osattomuudella yritetään kuvata. "Omasta mielestään hän kuuluu molempiin paikkoihin, tai sitten ei kumpaankaan. Hän on aina välitilassa, aina siirtymässä yhdestä paikasta toiseen, ja kaipaa sinne, minkä juuri jätti taakseen." (255)
     Olen itse ylempää keskiluokkaa edustavasta onnellisesta lapsuudenkodista, kuuden laudaturin ylioppilas, yliopisto-opiskelija, taloudellisesti suhteellisen turvattu, naimisissa ja saan asua Suomessa kenenkään kyseenalaistamatta. Täytän monet ulkonäköihanteet ja osaan ajatella menestyksekkäästi omilla aivoillani. Minulla on monenlaisia kavereita. Tuntemattoman silmin katsottuna elämäni on kaikilta osin varsin mallillaan. Silti ei kulu päivääkään niin, etten tuntisi itseäni sivulliseksi, ulkopuoliseksi, epänormaaliksi tai vääränlaiseksi. "Usein on helpompi sanoa mitä ei halua, kuin tietää mitä elämässä oikeasti tahtoo." (190)
     Rohkenisinkin väittää, ettei ole kyse sivullisuudesta, vaan ihmisyydestä. Valkoisen heteromiehen elämä on toki monilta osin etukäteen vaatimuksista kevennettyä, mutta väitän jopa heidän käyvän läpi samanlaisia tunteita. Ainakin yksi heistä, joka kantaa nimeä Samuli Putro, on onnistunut jopa vangitsemaan juuri sen tunnelman koskettavaan kappaleeseensa: "Tavallaan jokainen on surullinen / tuntee ajan rosot ja sijaisuuden / vaikka minä sanon että välitä en / Tavallaan jokainen on surullinen."
     Se on elämää. Siitä ja kaikesta muustakin elämästä kirjoittaminen on tietenkin valtavan tärkeää. Varsinainen ongelma on kuitenkin se, josta Lopotti minulle vahvimmin kertoo: jatkuvasti harrastamamme luokitteleminen. Tommi Kinnunen kertoi vastikään Suomen Kuvalehden (6/2016) haastattelussa, ettei tahdo eikä osaa olla joka paikassa kysytty kirjailija. Hän laajentaa yhteiskuntamme representaatiota kirjailijasta juuri sellaisella tavalla, jota olen itsekin peräänkuuluttanut.
     Minäkään en tahdo olla kirjailija, tai osuvammin kuvattuna julkkis. Kirjoitin ensimmäiset romaanini jo yläkouluikäisenä ja voin olla nyt vain onnellinen, etten antanut kenenkään lähettää niitä silloin minnekään. Kustannussopimus ei ehkä olisi ollut kovin todennäköinen, mutta koko prosessi olisi yhtä kaikki voinut olla melkoista linkousta 15-vuotiaan muutenkin herkälle, joskin kaikenpystyvälle, psyykelle. Yritän vain sanoa, että ymmärrän opettaja Kinnusta ehkä paremmin kuin itsekään ensin henkilökultittamiseni uhrina uskoin. Voisimmeko antaa Tommin vain kirjoittaa rauhassa – hän on joka tapauksessa omaa luokkaansa.

SALATUT HUUDOT, SIIRRETYT SURUT (Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys)

     Saatoin sittenkin jakaa vuoden merkittävimmän lukuelämyksen tittelin viime kuussa liian aikaisin. Onneksi Taivaslaulu julkaistiin viime vuoden puolella. Voin siis oikein mainiosti julistaa tämän kirjavuoden parhaaksi teokseksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen (WSOY 2014). Se tärisyttää ja värisyttää edelleen. 1) Jos luet tänä vuonna vain yhden kirjan, lue tämä. 2) Jotta voisin haltioitua kananlihalla myöhemminkin, toivon Tommi Kinnuselle pitkää ja hohdokasta proosauraa.
     Neljäntienristeys on upea palapeli, jonka tarina hahmottuu pala kerrallaan arvoituksellisista kohtaamisista elämän tienristeyksissä. Tiet ja risteykset muodostavat romaanille symbolisen kehikon, joka hahmotellaan jo sisällysluettelomaisessa "Kuljetut tiet" -listassa ensimmäisellä sivulla. Näkökulmahenkilöitä on neljä: pitäjänkätilö Maria 1900-luvun alkuvuosina, hänen avioton tyttärensä Lahja, joka rakentaa omaa elämäänsä sodan jälkeen, Lahjan kiltti puoliso Onni, joka ei ole itsessään kotonaan, ja näiden kahden miniä Kaarina, 1960–70-luvun uusi, moderni perheenäiti. Suvun tarinasta nähdään kunkin vuorolla vain lyhyitä kohtauksia, joiden merkitykset ja hienovaraiset vihjailut paljastuvat kokonaisuudessaan vasta myöhemmin – yksi kerrallaan.
     Koska tarinat ja kohtalot nivoutuvat ohuin seitein toisiinsa, hahmottelee Neljäntienristeys osuvasti sen, kuinka suvun käsittelemättömät painot siirtyvät aina vain seuraavan polven taakaksi. Lahja kärsii maineestaan itsenäisen Marian yksin kasvattamana tyttärenä ja yrittää äitinsä tavoin kohottaa komeilla pytingeillä itsetuntoaan. Lämmötön avioliitto hohkaa jäätävänä suhtautumisena lapsiin, jotka hakeutuvat kaikissa käänteissä isänsä luokse. Myöhemmällä iällä Lahja ei ole Johannekselle ja Kaarinalle lahja vaan rasittava taakka, jota kuitenkin kaivataan sen rauettua.
     "Johannes vaikuttaa vaimeammalta. Ikään kuin jatkuva sotiminen äitinsä kanssa olisi pitänyt sen iskukunnossa. Näkee että sillä on äitiään ikävä. Minullakin on ikävä, tavallani. Joskus pysähdyn ja mietin millainen minusta olisi tullut jossakin muualla. Jos anoppia ei olisi ollut. Olisinko minä joku ihan eri ja toisenlainen?" (330) Kaarina pohtii osuvasti. Elämä voi tuntua käänteissään epäreilulta, mutta kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Olisiko Maria kuitenkaan osannut elää rouvana, jos Lahjan isä ei olisikaan palanut? Olisiko Kaarina hitsaantunut yhtä tiukasti yhteen Johanneksen kanssa, jos he eivät olisi yhtenä rintamana suojanneet perhettään Lahjalta?
     Loppujen lopuksi edes Lahjan hieno hahmo ei ole ollenkaan paha. Lahja on sodat kokenut, epävarma nainen, joka on jäänyt lapsena yksin, avioliitossaan yksin, omien lastensa kanssa yksin. Lastenlastensa kanssa hän yrittää korjata aiempia virheitään, mutta yli kuusikymppisenä oman persoonallisuuden muuttaminen on vaikeaa. Tämä ja kaikki muutkin keskushenkilöiden sisäiset kivut kuvataan Neljäntienristeyksessä niin kertakaikkisen upeasti, että aitoudessaan hahmot tulevat tunteineen iholle ja tarttuvat kiinni.
     Puhumattomuus taas on riski, joka on varjostanut myös sodanjälkeisiä sukupolvia näihin päiviin asti. "Kun ei enää välitä. Kun ei enää tunne. Jokaisen miehen sisälle on juuttunut yhtä paljon huutoa" (255), huokaa Onni sodan keskellä. Valitettavasti on turhaa kuvitelmaa, että asiat katoaisivat, jos niistä ei puhu. Päin vastoin ne kasvavat korkoa eivätkä katoa ikinä, ellei niille laiteta käytännön stoppia. Romaanin viimeisillä sivuilla Kaarina tuhoaa kaikki löytämänsä todisteet Onnin ja Lahjan todellisista solmuista – Johanneksen ei tarvitse tietää, perheen jo aikuisten lasten ei tarvitse tietää. Tieto lisää tuskaa, turha tieto turhaa tuskaa.
     Takakansitekstin mukaan Neljäntienristeys on "hienovaraisen tarkkanäköinen romaani ihmisistä, jotka rakentavat unelmansa luvattomiin harjakorkeuksiin". Kuvaus on osuva vertauskuvallisesti, mutta myös konkreettisesti. Romaanissa hahmottuu kiinnostavasti se, miten ihmiset yrittävät taloilla, tavaroilla ja aina vain uudella materialla hukuttaa epävarmuuttaan. Materiaalisten puitteiden koetaan tarjoavan turvallisuuden tunteen, joka on kuitenkin paljon lyhytaikaisempi kuin se, jonka läheisyys voisi tarjota. Loppujen lopuksi kaiken voi joutua jättämään, kun on edessä kodin jättäminen venäläisille ja muutto jääkylmään korsuun.
     Kaikkien muiden hienosti rakennettujen vireiden yli Neljäntienristeyksen teemaksi nousee kuitenkin vapaus olla oma itsensä. Sen kanssa painivat hahmoista kaikki, ja sen kanssa varmasti edelleen painivat myös heidän jälkeläisensä – kaikista hyvistä aikeista huolimatta. Maria herättää vuosisadan vaihteessa epäilyksiä itsenäisyydellään. Varhainen feministi ottaa naisten oikeudet asiakseen täydestä sydämestään. Maria loukkaantuu, kun hänelle on tilattu naisten mallia oleva polkupyörä. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin kylällä muistellaan kätilön aviomiehille pitämiä nuhdesaarnoja. Tytärtään hän lohduttaa lähes nykyaikaisesti sanoen, että maailmassa on kai pahempiakin asioita kuin lapsen saaminen.
     Itse vaille kokonaista lapsuudenperhettä jäänyt Lahja haaveilee rakastavasta miehestä ja lapsikatraasta, muttei koskaan saa hellältä Onnilta sitä, mitä haluaa ja tarvitsee. Onni taas ei tule koskaan sallitusti saamaan sitä, mitä itse haluaa ja tarvitsee. Lukijana pohdin Onnin ratkaisua naida Lahja – onko siinäkin kaikessa kyse vain epätoivoisesta yrityksestä olla kuin kaikki muutkin? Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa, ja voi vain hämmästellä, kuinka paljon (edelleen vajavaisesti tasa-arvoiset) ihmisoikeudet ovat menneet eteenpäin puolen vuosisadan aikana, sekä naisten että seksuaalivähemmistöjen onneksi.
     Neljäntienristeyksen kaikista umpikujista riipaisevin lienee Onnin kohtalo. Kuinka paljon onnellisempi, tasapainoisempi ja terveempi hän olisi voinut olla? Kuten Mamba laulaa vielä 2000-luvulla: "Joku toinen aika ja toinen paikka niin tää vois olla tässä. Joku toinen hetki jossain muussa elämässä." ("Joku toinen aika", 2008) Se elämä voisi olla vaikka tänään. Jos Neljäntienristeystä lukiessa jokin historiallinen fakta asettuu kohdilleen, se on, että ennen ei ollut kaikki paremmin. Ennen ei ollut kaikki helpompaa. Silti elämä ennen oli aina se ainoa oikea ja todellinen sillä hetkellä, sille ihmiselle.
     Neljäntienristeyksessä elämä on kaipausta, haaveita ja ristiriitoja niiden ja oikean elämän välillä. Kaikkien niiden vuoksi se on elämää. Ei täydellistä, mutta kaikkina aikakausina kaikille omaa. Kohtaamisia risteyksissä, kohtaamisia, joissa ei oikeasti kohdata. Saapumista lopen uupuneena neljäntienristeykseen, josta näkee kotitalon ja siellä loistavan valon. Loppuun asti on toivoa, ja lopun jälkeenkin on käsi, johon tarttua kiinni.