Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

PUOLITIESSÄ PERILLÄ (Eeva Kilpi: Animalia)

Kun Olavi Uusivirta julkaisi "On niin helppoo olla onnellinen" -kappaleensa, oli vuosi 2005 ja minä olin kuudesluokkalainen. Tein itselleni mantran kappaleen kaksirivisestä kertosäkeestä: "Hei, on niin helppoo olla onnellinen. Hei, ja tyytyy siihen mitä on." Meni 13 vuotta ymmärtää, että on kaikkea muuta kuin helppoa 1) olla onnellinen 2) tyytyä siihen, mitä on.
     Ensin ajattelin, että kyse on taas tästä Y-sukupolvesta, jolle mikään ei riitä eikä sekään tunnu hyvältä. Sitten luin Eeva Kilven (s. 1928) runokokoelman Animalia (WSOY 1987/2016) ja totesin, että metsään meni sekin ajatus. Vertaistuen löytäminen kaukaa ja niin läheltä tuntui ristiriitaiselta. Vähän kuin viime keväänä, kun luin tuoreena äitinä Arja Tiaisen runoja ja mietin, eikö tämä siis koskaan lopu. Ja toisaalta: kun tämä ei ilmeisesti koskaan lopu, olisiko parempi tehdä jotain omalle päälle?
     Ensimmäinen relevantti kysymys lienee, kuuluuko ihmisen edes olla onnellinen. Kuka keksi, että kuuluisi? Laitamme jatkuvasti maailmaa ympärillämme saasteisiksi atomeiksi, viemme aseita epävakaisiin valtioihin, kohtelemme lapsia kaltoin ja sekoitamme aivojamme liian nopeasti kehittyvällä teknologialla. Eikö olisi oikeastaan naiivia sulkea se kaikki ulkopuolelle ja ajatella, että juuri minulla on oikeus olla onnellinen ja jättää murheet muille?
     "Sanokaa minulle yksi asia / jolla ihminen on hyödyttänyt luontoa. / Olisi kaunista hiutua sitä muistellen. / Nostaisin pääni pystympään, / korahtelisin uljaammin, / yrittäisin nähdä tässä kaikessa jotain suurenmoista." Yritin, mutten varsinaisesti keksinyt yhtään asiaa. Ihminen on toki keksinyt vaikka mitä hyödyllistä ja lohduttavaa, mutta yleensä vain paikkaamaan omia mokiaan.
     Seuraava relevantti kysymys on, kuuluuko ihmisen edes olla. "Ei ihmisille enää kokonaisia lauseita / kaikki on jo niin puitu. / Ei kukaan jaksaisi kunnolla / mitään loppuun, / siksi alati niin nopeasti / ja kovalla äänellä. / Pelkäävät ikävystyttävänsä / ja ovat siinä oikeassa. / Hiljaisuus. / Ei tarvita kuin tämä kuiskaus / ja sen jälkeen kaikki mikä jää sanomatta / on kaunista." Näkemykseni mukaan ihmiset ovat maailmassa toisiaan varten. Siksi on pohjimmiltaan aika huolestuttavaa ja surullista, että enimmäkseen haluamme kaikkien olevan vain hiljaa.
     Minusta tuntuu harva se päivä, että haluaisin painaa ympäröivän maailman pauselle ja hengittää hetken ilman pienintäkään hälyä. Ei riitä, että menen itse pimeään huoneeseen, koska silläkin aikaa jokin etenee hallitsemattomasti. Tai siltä minusta tuntuu. Oikeasti jatkuvan tavoitettavuuden ja saatavuuden illuusio on puhkaistava reilusti yhteisellä päätöksellä. Aikuiselämässä se voisi vielä olla mahdollista, yksivuotias on huonompi tekemään pitäviä yhteisiä päätöksiä. Hänelle se sallittakoon. Oikeastaan haluaisin itsekin elää siinä illuusiossa, että olen aina ja rajattomasti lapseni saatavilla.
     Toiset sanovat, ettei elämässä ole pakko kuin syntyä, kuolla ja ehkä maksaa veroja, mutta sekin on lapsellinen ajatus. Oikeasti ainakin jonkun on pakko käydä töissä – sekä yksityistalouden että kansantalouden näkökulmasta. Henkisen hyvinvoinnin näkökulmasta on aina parempi, jos siitä vielä tykkää. Sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta on edelleen parempi, jos sen voi tehdä ilman riistävää tunnetta, että pitäisi olla jossain muualla. "– Ei, älä soita minulle. / Joka kerta kun sinä soitat / on harkittava, / olisiko sittenkin viisaampaa / käyttää tämä aika rakkauteen." Mutta jos aikaa olisi rajattomasti, käyttäisinkö sitä rakkauteen?
     Viimeinen relevantti kysymys onkin, kuuluuko ihmisen edes. Kuuluuko olla aina huolissaan? Kuuluuko yrittää pelastaa kaikki ja hoitaa kaikki – ja sitten moittia itseään, kun yksi kymmenestä jäi tekemättä? Muutos on väistämätöntä, ja aina voi kehittyä, mutta tarvitseeko ihan aina kehittyä? Omalla kohdallani vastaus vaihtelee päivittäin. Välillä päätän olla itselleni armollisempi, koska kaikki on jo paremmin kuin hyvin. Välillä teen ongelman siitäkin, että jo "olla itselleni armollisempi" vaatii määrätietoista kehittämistä eikä ole armollista.
     Elän muutoksesta ja liikkeestä, vaikka olen turvallisuushakuinen ja asioita sisäisesti prosessoiva, erityisherkkä persoona. Yhtälönä se ei ole helpoimmasta päästä, mutta suoraan minun päästäni se on. "Aina matkalla jonnekin / minne ikinä päätyykin / on puolitiessä jostain / tietää sen varsin hyvin itsekin", laulaa Egotrippi. "Kaukana minä olen ollut. / Seuraavalla kerralla minä kysyn: / – Olenko nyt täällä, olenko nyt lähellä? / Vai olenko perillä jo? // Sano sinä se minulle", kirjoittaa Eeva Kilpi. Kuinka mielelläni ulkoistaisin tällaiset vastaukset – enkä siltikään olisi niihin tyytyväinen.
     "Hän on yksin nyt kahden sen kanssa. / Se on työläämpää kuin olla / kokonaan yksin. / Kokonaan yksin ja rauhassa / ei pääse elämässä koskaan olemaan, / se on turha toivo." Vain kokonaisena, armollisena, rauhallisena voin olla tehokas suorittaja, rakastava äiti ja muutenkin hyvinvoiva yksilö. Vain sopivasti onnellisena ihminen pystyy auttamaan, välittämään ja välttämään katkeruuden. Ihmisen siis kuuluu, kuuluu olla ja kuuluu olla onnellinen. Vielä helpompaa se olisi, jos ajatukset asettuisivat järjestykseen yhtä helposti kuin kieli.
     Ehkä aina ei olekaan hyväksi hahmottaa suuria kokonaisuuksia. Ehkä välillä tarvitaan vain pieniä kokonaisuuksia, pieniä ajatuksia, pieniä hetkiä hälyn keskellä. Pauselle ei saa, mutta kanavan voi valita. Pussata ja kutittaa, antaa pienen suun pärisyttää mahaa ja liittyä kikatukseen. "Ei surra liikaa. / Ollaan kohtalaisen hyvällä tuulella. / Eletään se hetki mikä voidaan / sellaisena kuin se tulee. / Ei elämässä muuhun pysty, / paitsi että voi tehdä toisen iloiseksi."