tag:blogger.com,1999:blog-52834691310743947612024-03-13T06:44:19.926+02:00OMANA ILONAIlonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.comBlogger91125tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-74714750067555790622018-12-27T21:46:00.000+02:002018-12-27T21:46:36.277+02:00EPÄILEMÄTTÄ SE ON MINÄ JOKA MURENEE<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Olen lukenut tänä vuonna monta hienoa uutuusromaania, mutta Riikka Pulkkisen</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Lasten planeetta </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(Otava 2018) on ollut niistä tärkein.</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Me kokoonnutaan suurkaupunkeihin ja yritetään tehdä päätöksiä joihin kaikki voisivat sitoutua, mutta hotellin aamupalalla me ollaan taas niin väsyneitä, kehno yö, että me ahdetaan suumme täyteen pekonia ja varataan lomaksi lennot Balille, koska eihän just ne meidän lennot tuhoa aiheuta, me ollaan kuitenkin tehty niin paljon duunia viime aikoina." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(77)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Käyn arjessa väsyttävää taistelua tuulimyllyjä vastaan, kun yritän vähentää ruokavaliosta ne viimeisetkin maitotuotteet ja kuljen loskassa polkupyörällä – milloin mukana taapero, milloin kauas keräyspisteeseen kiikutettavat muoviroskat. Just ne meidän lennot ei aiheuta tuhoa, koska meidän perhe ei lennä koskaan, mutta kyllä muuten ahdistaa, kun ympärillä muutos tapahtuu tuskaisen hitaasti – tai sitä ei tapahdu ollenkaan.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Romaanin avainkysymys on yksinkertainen: Millainen on lasten planeetta? Eikö se ihan todella kiinnosta juuri ketään? Kertojan ja hänen ystävänsä dialogi saa välillä suorastaan pamflettimaisia piirteitä:</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Oikeasti eniten kyynisyyttä mussa aiheuttaa se, että marras-joulukuussa ihmiset on yhtäkkiä ilmastonmuutosaktivisteja, koska kaikkia raivostuttaa ainainen sade. Jouluun mennessä jokainen sitoutuu kampanjoimaan, koska kukaan ei kestä enää yhtä ainoaa räntäpäivää. Sitten tulee ensimmäiset pakkaset. Yhtäkkiä kukaan ei enää ole kiinnostunut tekemään mitään. Aina tulee lumisade tai lama, ja vastuunkanto on yhdessä yössä peruttu." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(348)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ilmastonmuutos ahdistaa syystä, mutta totta on sekin, että helposti vähän kaikki ahdistaa.</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Lasten planeetan </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">toinen iso teema onkin mieli, sen oikut ja järkkyminen. Takaumissa nuori kertoja seuraa liian läheltä isosiskonsa joutumista psykoosiin ja hoitoon psykiatriselle osastolle. Ääneen pääsee myös sisko itse, ja se on hurjaa luettavaa. Hurjaa ja hurjan aitoa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Itsessäni ehkä eniten ahdistusta aiheuttavat kaikki lohduttaviksi tarkoitetut puheenvuorot siitä, miten olisi paljon hullumpaa, jos näin sekopäinen maailma ei ahdistaisi. Ketä se nyt voisi lohduttaa? Ennemmin se johtaa harhaiseen käsitykseen, että sekoaminen olisi jotenkin väistämätöntä. Se ei ole, ja vaikka olisi, siitä voi usein parantua.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Oma elämäni on kovin monissa vaiheissaan ollut pakenemista jonnekin muualle – aina eteenpäin, seuraavaan vaiheeseen, lukioon, yliopistoon, kauas ahdasmielisestä pikkukunnasta, kihloihin, naimisiin, maisteriksi, äidiksi, töihin. Tietyissä rajoissa tällainen liike on tietenkin hyväksi, mutta entä jos nyt tuntuukin niin oudolta ja kipeältä siksi, että yritän ensimmäistä kertaa pysyä jossakin, juurtua johonkin – oikeasti tyytyä johonkin?</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ajelin taannoin pitkän tauon jälkeen läpi lapsuuden kotipaikkakuntani kylänraitit, jotka olen mieltänyt ahdistuksen tyyssijaksi. Tiesin olevani vain ohikulkumatkalla, mutta yllätyin silti siitä, miten lähes jokainen vuosien aikana tutuksi tullut paikka herätti ensimmäisenä voimakkaita positiivisia muistoja. Mietin, kannattaako sittenkään leimata pitkää elämänvaihetta muistoissaan kokonaan, kun kaikkeen siinä liittyy niin valtavasti hyvää. Kun koko elämässä, joka päivässä, on niin valtavasti hyvää.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Jossain sukupolviartisti Ellinooran musiikkia arvioineessa lehtijutussa todettiin vastikään, että Y-sukupolvelle ei ole mikään ongelma myöntää, että välillä ahdistaa. Se on hieno havainto, ja juuri se on ehkä ratkaisu kaikkeen. Kun ei väkisin paineta hymy kasvoilla läpi harmaan kiven totaalisen väärään suuntaan, osataan vielä ehkä puhaltaa peli ajoissa poikki.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Jopa itsenäisyyspäivän vastaanotolla Presidentinlinnassa puhuttiin tänä vuonna painokkaasti ilmastoasioista. Pääni kihisi jo ahdistusta siinä vaiheessa, kun ruutuun päästettiin Sitran johtaja Mari Pantsar. Hän sanoi valovoimaisesti hymyillen jotenkin niin, että meillä on kaikki ratkaisun avaimet käsissämme ja erinomaiset mahdollisuudet käyttää niitä oikein. Tuijotin ruutua, eikä kaikki yhtäkkiä tuntunutkaan ihan niin pahalta. Muutos tapahtuu varmasti – olennaisin kysymys on, tapahtuuko se liian myöhään.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Viimeisillä sivuillaan, rankan ja ristiriitaisen erovuoden loppumetreillä, myös</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Lasten planeettaan </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">ilmestyy kultaisia sävyjä. Kertoja esimerkiksi muistelee televisiossa haastateltua tulevaisuudentutkijaa ja tulee samalla sanallistaneeksi ehdottomasti parhaan kuulemani argumentin kuumana käyvään syntyvyyskeskusteluun.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> <i>"Meillä on kasvatettavana tällä hetkellä kultainen sukupolvi, hän sanoi. Kaikki maapallon ongelmat tulevat ratkaistuksi, siitä ei ole epäilystä.</i></span><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">'Sitä ei vain vielä ole tehty.'</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">'Miksei', toimittaja kysyi.</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Tutkija hymyili.</span></i><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><i>'Siksi, koska ne, jotka kaiken ratkaisevat, ovat vielä lapsia.'" </i>(381)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kun kahdeksan vuotta sitten perustin tämän blogin, se toimi hyvänä väylänä harjoittaa todellisuuspakoa ja etsiä elämän tarkoitusta maailmankirjallisuuden klassikoista. Sittemmin melkein kaikki on muuttunut, ja tekstien paloja hiukan liimailemalla pystyisi varmasti rakentamaan varsin todenmukaisen näköiskuvan elämästäni. Eikä se ahdista.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kahdeksan vuotta on kuitenkin pitkä aika kenen tahansa elämässä. Kun sen suhteuttaa milleniaalin kahdeksan sekunnin keskittymiskykyyn, se muuttuu erityisen pitkäksi. Uskon, toivon ja tiedän, että tyhjä tila täyttyy ennen pitkää jollakin uudella. En vanno, etten ikävöi, en lupaa, etten palaa. Juuri nyt tahdon kuitenkin katsoa, mitä on edessä, jos en murene.</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-55997960063464746162018-11-14T20:54:00.000+02:002018-11-14T20:54:44.394+02:00IHMISKUNNAN KYSYMYS (Minna Rytisalo: Rouva C.)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Naisia on ollut Suomessa vähintään viimeisimmän jääkauden päättymisestä saakka, joten tuntuu jokseenkin mahdottomalta, että vasta <a href="https://omanailona.blogspot.com/search/label/Canth" target="_blank">Minna Canth</a> (1844–1897) aikalaisineen olisi ajatellut heidän oikeuksiaan. Canthin erotti muista kuitenkin se, että hän toimi, vaikka suunnilleen kaikki todennäköisyydet ja todellisuudet olivat vastaan. Tämä riittää syyksi sille, että olen ihaillut (tai oikeammin jumaloinut) häntä suunnilleen niin kauan kuin olen jotain tiedostanut.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Tämä on hyvin puolueellinen lähtökohta lukea Minna Rytisalon uutuutta</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Rouva C. </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(Gummerus 2018), joka kuvaa fiktiivisesti Canthin elämää Jyväskylän vuosina ennen varsinaista kirjallista tuotantoa. Rytisalo suorittaa kuvauksen niin vaikuttavasti, että ainakin minulla on vaikeuksia a) muistaa tarinan fiktiivisyys ja b) ymmärtää, miksei</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Rouva C. </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">ole Finlandia-ehdokkaana, vaikka kerronnaltaan kovin samankaltainen</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="https://omanailona.blogspot.com/2018/04/haavat-polvesta-polveen-ne-siirtyy.html" target="_blank">Synninkantajat</a> </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">on.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Minna Canth jos joku ymmärsi, että ihmisen tausta ei merkitse mitään ja määrittää samalla kaiken. Romaanissa on yksi valtavan hieno virke, jossa Canth niittaa naisasian ytimen:</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Nämä asiat pitäisi opettaa kaikille, hän ajatteli ja lähes onnitteli itseään kun muisti tyyneytensä ja senkin, miten oli sanonut, että ei lapsia ilman miehiä synny mutta jostain syystä naiset joutuvat niistä vastuuseen." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(243) Niin kauan kuin lasten kasvattaminen on automaattisesti naisen homma, ei mikään puheista huolimatta muutu.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> En voi heittää ensimmäistä kiveä, koska tuomitsen itsekin ihmisiä ulkoisin perustein. En ehkä nimbyile julkisesti, mutta vaihdan vaistomaisesti kadun puolta pimeässä ja suljen silmäni päivänvalossa. Yhdenlaisen herätyksen sain pari viikkoa sitten, kun olin iltamyöhällä lähdössä ruokakaupasta ja silminnähden aineissa ollut epäsiisti nuorimies tuli juttusille. Hän kysyi hyvin kohteliaasti, saako kysyä, onko pyöräni perässä oleva kärry oikeasti hyvä ja turvallinen kuljetukseen. Kerroin, että on se ainakin lasten kuljetukseen verraton ja toimiva ratkaisu, jolloin mies avautui motiivistaan.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Hän oli löytänyt roskalavalta vastaavan kärryn, josta puuttui vain renkaat. Hän tykkää kunnostella asioita ja pohtii korjaavansa vaunun lahjaksi siskolleen, jolla on yksivuotias lapsi. Ei mies tosin ole koskaan saanut lasta tavata, mutta on omalta isältään kuullut. Kiitos kun kuuntelin ja vastasin, ja hyvää illanjatkoa, hän lähti hoippuen kävelemään illan pimeyteen. Minä vedin yli 300 euroa kustantaneen – vähän kuraisen mutta käytännössä tuliterän – Thulen kotiin oman yksivuotiaani luokse, joka näkee kaikkia lähisukulaisiaan monta kertaa kuukaudessa ja tuli juosten ovelle purkamaan sadan euron ruokaostoksia. En tiedä, mitä ajattelin. Ehkä jotain sinnepäin, että voi helvetti, mikä maailma.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Rytisalon romaanissa Canth menee etsimään vaivaistalosta omakotitalonsa rakennuksilla työskennellyttä miestä, jonka vaimo ja vastasyntynyt lapsi ovat juuri kuolleet vastenmielisen karujen olosuhteiden vuoksi. Ferdinand Canth ei haluaisi päästää vaimoaan koko taloon, muttei pysty häntä estämään. Vierailun jälkeen mikään ei ole ennallaan – Ferdinandin mukaan Minnan sisällä on puhjennut myrsky, joka ei tulisi rauhoittumaan.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> 150 vuotta myöhemmin tiedämme, että myrsky ei tosiaan rauhoittunut, mutta ilmaiseksi kaikki ei tullut. Oli pysäyttävää lukea ja tuntea nahoissaan Canthin masennuskaudet, joiden tuntemuksissa oli jotain pelottavan tuttua:</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"– – Minna oli saanut tarpeekseen ja niin väsynyt että olisi voinut kuolla. Jotain tällaista hän oli kokenut aiemminkin, kouluvuosina, joskus kun energia vain oli loppunut eikä hän ollut enää nähnyt mitä mieltä on yrittää pyrkiä eteenpäin, mutta nyt tämä oli lopullista, tämä ei enää ollut nimetöntä kaihoa." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(101)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ja kuitenkin aina on ollut mieltä pyrkiä eteenpäin. Joskus yhden yön nukkuminen riittää, joskus pienen jälkikasvun seuraaminen, joskus kaikki ne asiat, jotka maailmassa ovat vielä ratkaisematta. On käärittävä hihat ja tartuttava toimeen, kun ei kukaan muukaan sitä välttämättä tee. Tyttäriemme kasvatus on aina vain ajankohtaisempaa huomenna kuin tänään, ja suhteessa siihen on nyt mietittävä myös poikiemme kasvatusta.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Romaanin loppusanat kuvaavat täydellisesti sitä, millaisena Minna Canth on aina näyttäytynyt minulle. Tahdon naisena, jolle on vaikea vetää vertoja.</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Joskus loppu on vasta alku, hän tiesi, sillä muuta ei ollut kuin todellisuus, ja tässä se oli ensimmäinen kahvikuppi Kuopiossa, se oli äiti joka ei jättäisi lapsiaan, se oli nainen joka astui reestä kahden jalan varaan eikä horjunut, tämä ihminen joka ajatteli: en pelkää." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(362)</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Olihan tämä lukukokemus myös täydellisesti ajoitettu. Olin tuntenut haikean riipaisevaa Jyväskylä-ikävää jo muutaman viikon siitä huolimatta, että länsirannikolla elämä soljuu erinomaisen hyvin uomissaan. Suomen Ateenassa vain on oma, tuntuva henkensä, vaikkei kaupunki olisi enää sama kuin kultaisina opiskeluaikoina tiiviine yhteisöineen. Kuten Minna Canth, ajaton Seminaarinmäki elää.</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-72725574155358235072018-10-21T14:05:00.000+03:002018-10-21T14:05:23.248+03:00VALOSSA VALOSTA VALOON (Juha Itkonen: Ihmettä kaikki)<i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Juuri noin, minä ajattelen, täsmälleen tuosta perheessä on kyse – naimisiin mennessään kukaan ei sitä vielä tajua, mutta kaikki pidemmälle jatkavat törmäävät jossain vaiheessa tähän elämänmittaisen avioliiton ainoaan mutta ehdottomaan edellytykseen. Jos perhe pitää yhtä, se pysyy yhdessä. Jos se ei pidä, se hajoaa. Niin yksinkertaista se on." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(50)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kriisitilanteissa yhden köyden vetäminen on erityisen vaikeaa. Juha Itkosen tapauksessa vaikka sellaisessa, kun kauan odotettu iltatähti osoittautuu kohdusta puuttuvan lapsiveden vuoksi vaikeasti vammaiseksi. Tai sellaisessa, kun hänen jälkeensä hedelmöittyvät kaksoset syntyvät pikkuisina keskosina. Vaatii erityistä herkkyyttä ja toisaalta lujuutta pystyä tuottamaan tällaiset kokemukset romaaniksi.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ei olekaan ihme, että näistä aineksista syntyy juuri sellainen riipaisevan rehellinen teos kuin Itkosen</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Ihmettä kaikki </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(Otava 2018) on. Lukija ymmärtää kouriintuntuvan konkreettisesti, että ihmettä kaikki todella on. Minun elämäni, minun lapseni elämä, minun perheeni olemassaolo.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Minun lapseni kohdun ulkopuolinen elämä alkoi reilusti yliaikaisena, kun olin ollut jo viikkokausia fyysisesti tyytymätön ja henkisesti sekoamassa toimettomuuteen. Millainen onnellinen ihme oli, että hän kehittyi normaalisti loppuun saakka kaikessa rauhassa. Itse syntymäkin oli dramaattinen, mutta dramatiikalla on oma määritelmänsä silloin, kun lapsi painaa yli neljä kiloa ja tulee toimeen omillaan.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Lukijana jään vyöryvän huonon omantunnon alle, kun mietin asioita, joita olen pitänyt vaikeina ja valittamisen arvoisina. Kyse on juuri siitä onnellisuusparadoksista, jonka kanssa olen paininut <a href="https://omanailona.blogspot.com/2018/02/puolitiessa-perilla-eeva-kilpi-animalia.html" target="_blank">niin usein ennenkin</a>. Onneksi kirjailija antaa sille armoa ja selityksen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Ihminen toimi niin, kuvitteli että saatuaan jotain tai vältyttyään joltain olisi ikuisesti kiitollinen, mutta neljänkymmenenkahden vuoden kokemuksella tiesin jo varmasti, ettei niin ollut. Maailmassa ei ollut mitään, mikä tekisi ihmisen pysyvästi onnelliseksi. Toisaalta ei myöskään välttämättä mitään, mikä tekisi pysyvästi onnettomaksi." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(224)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kun viikko sitten aloin ensimmäistä kertaa kirjoittaa tätä tekstiä, luova ajatustyö katkesi pian lastenhuoneen oven narinaan. Pieni korvatulehduspotilas oli herännyt kesken unien ja tuli etsimään äitiä. Uni tuli uudelleen vasta, kun äiti – minä – istui vieressä pitämässä kädestä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Mietin ainoastaan yhtä asiaa. Kaikista vaihtoehdoista juuri minä olen niin turvallinen, että pieni ihminen uskaltaa kanssani mitä tahansa. Se on sellainen etuoikeus, joka särkee sydämen. Sellaisen vastuun edessä vahvinkin painaa päänsä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Miten kukaan maailmassa uskaltaa "hankkia" lapsia? Miten onnekas minä olen – ihan millä tahansa maailman mittarilla? Miten tervettä on joutua välillä menettämään kontrolli ja muistamaan, ettei mikään täällä ole omissa käsissäni? Että kaikkea ei voi selittää ja jäsentää selkeiksi ja ymmärrettäviksi lauseiksi? </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Sanat. Vitun sanat. Ja minun liiallinen luottamukseni niihin." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(140)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ehkä kaikista ihmeellisintä on, että maapallo pyörii omaa tahtiaan, vaikka yhden ihmisen elämä olisi täysin seisahtunut. Takakannen viittaus siihen,</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"miten poikkeustilojenkin keskellä arjen on jatkuttava"</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">, on ihmeellisyyden keskellä koskettavinta. Miten lukuisia kertoja romaanin kertojaisä laittaa vanhemmille lapsilleen ruokaa. Keittää autopilotilla aamupuuroa, lämmittää epäilyksiä herättävästi kalapuikkoja, kokkaa taas kerran "suoraan pakasteista".</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Tällaisen aiheen käsittelyssä olisi riski luisua ylidramaattisuuden puolelle, mutta niin ei nähdäkseni kertaakaan käy. Itkosen tuotantoon välillä liitetty tekotaiteellisuuden riskikin häviää kokonaan, kun kyse on oikeasta elämästä. On kunnioitettavaa, että kaiken tämän pystyy rehellisesti kirjoittamaan julkiselle paperille. Toivon sydämestäni, ettei siitä synny yhtään uutta otsikkoa Iltalehteen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kun oma elämä ja oma perhe tuntuvat kuilun reunalla tasapainoilevalta lasipatsaalta, on kertojallakin kiintopisteenä oma äiti. Se, joka on niin turvallinen, että levoton mieli hetkeksi rauhoittuu. Silti äitiin on tehtävä ero, joka on minunkin ihmeelläni vielä edessä. Se tuntuu kamalalta ja toisaalta helpottavalta. Siltä, että näistä hetkistä on otettava kaikki irti, <a href="https://omanailona.blogspot.com/2017/04/tarpeeksi-taydelliset-eve-hietamies.html" target="_blank">ennen kuin ne ovat jo menneet</a>.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Hän on minun äitini ja aina sataprosenttisesti minun puolellani, se on tehnyt minusta ehjän ja vahvan mutta aikuisen lapsen parisuhteessa äidin sataprosenttinen rakkaus aiheuttaa toisinaan myös ongelmia." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(36)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Vaikken omakohtaisesti tiedä, jotenkin kuvittelen tietäväni, miltä kertojasta lopulta tuntuu sairaalan pihalla kahden täyden turvakaukalon kanssa. Huolimatta liiallisesta luottamuksestani sanoihin en määritellyt sitä itse, vaan luovutan puheenvuoron samalle miehelle, joka paljon aiemmin kuvasi juuri lasta kaikkivaltiaaksi, joka meidät loi.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><br /></span>
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Valossa valosta valoon</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">vaeltaa outo kulkija</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">joka on ikänsä tarponut</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">hämärän rajamailla</span></i><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><br /></span>
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">ihmettelee aikansa</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">mutta oloutuu ja tottuu</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">koska on tapahtunut jotakin</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">hyvää</span></i><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><br /></span>
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">joskus tuntuu että</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">olen ansainnut sen</span></i><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(Juice Leskinen 2007, <i>Kosket</i>-kokoelma)</span><br />
<br />Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-62505937113917548462018-10-05T18:14:00.000+03:002018-10-05T18:14:45.381+03:00IHMISSUDET SUVIYÖSSÄ (Aki Ollikainen: Pastoraali)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Heinäkuussa katsoin Hämeenkyrössä Waltteri Torikan voimanponnistusta Sillanpää-oopperaa ja ajattelin lukioaikaista näkemystäni Aleksis Kiven <a href="https://omanailona.blogspot.com/2012/11/juodaan-viinaa-tullaan-viisaammiksi.html" target="_blank">Nummisuutareista</a>. Jälleen yksi elämänmittainen ryyppyreissu, jolla kotirintaman naiset jäivät maskuliinisuuteensa tukehtuvan luovan neron oikeuksien jalkoihin.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ei pidä käsittää väärin. Olen Sillanpääni toisellakymmenellä lukenut ja niiden kirjallisen arvon ajalleen ymmärtänyt. Siksi ja siitä huolimatta tervehdinkin ilolla <a href="https://omanailona.blogspot.com/search/label/Ollikainen" target="_blank">Aki Ollikaisen</a> oivaltavaa Sillanpää-pastissia <i>Pastoraali </i>(Siltala 2018), joka aavistuksen uhkaavasta alkuasetelmastaan huolimatta kasvoi paljoksi muuksi. Jo teoksen hypoteettinen aikakausi on hämmentävä sekoitus Sillanpää-kuvastoa ja saaressa eristyksissä pidettävää joogaretriittiä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Vahva luontokuvaus on toki sinänsä ajatonta – tai ainakin sen soisi olevan. Esimerkkejä ajan loppumisesta on nimittäin nähtävillä tässä ajassa ihan liikaa. Niin Valkoisessa talossa kuin</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Pastoraalissa</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">, jossa ympäröivän luonnon alistaminen omaan käyttöön tuntuu olevan henkilöille itsestään selvä toimintatapa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Hetken hiljaisuuden jälkeen Esko vaihtoi tapansa mukaan puheenaihetta varoittamatta ja ehdotti, että Aatu antaisi yhden lampaistaan syötiksi sutta varten." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(59) Ihan vain, koska Eskon nyt teki mieli ampua susi. Kuningashauki taas pääsi hengestään, koska se tuntui mukavalta sulalta hattuun.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Tiettyyn rajaan asti ihmisen on tietenkin hyödynnettävä luontoa ja muita luontokappaleita. En itsekään ole vegaani, vaikka jaksan riipivissä maailmantuskissa syyllistää kanssaihmisiä aivan järjettömästä lihansyönnin määrästä. Niin moni asia on lähtenyt meiltä täysin käsistä sen jälkeen, kun olemme päässeet valtaan. Kaikkea on kiva tehdä ihan vaan</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">siks kun mä halusin</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Leena vilkaisi tien toista laitaa, josta oli edellisenä päivänä kitkenyt lupiineja parin kymmenen metrin matkalta. Hän oli löytänyt oman sotansa, arvoisensa vihollisen, jota vastaan saattoi käydä loputonta väsytystaistelua." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(64)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kaikki käsistä karannut elämän sisältö ei liity fyysisen elinympäristön tuhoamiseen. Eilisen </span><a href="https://www.hs.fi/elama/art-2000005850951.html" style="font-family: Verdana, sans-serif;" target="_blank">Helsingin Sanomissa</a><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> oli hieno juttu ylisuorittamisesta, jolle olen suunnattoman allerginen – ehkä osittain siksi, että monet omistakin luonteenpiirteistäni ovat sille taipuvaisia. Lähes kaikki aikamme kiire on ihmisten itsensä aiheuttamaa – ja se vahvistuu, mitä jatkuvasti hoetaan.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Olen viime aikoina pohtinut valtavan paljon sitä, miksi yksilöllä tulisi olla sairaalloisen ylikorostunut vapaus ja oikeus kaikkeen. Positiivisena kimmokkeena toimi alunperin lyhennetty työaika ja joustava hoitovapaa, jonka ansiosta pystyn aina hakemaan yksivuotiaani päivähoidosta heti iltapäivän unien jälkeen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Urakehitys ehkä hidastuu enkä tee ulkoiseen olemukseeni nähden riittävästi pakaralihasliikkeitä, mutta olen läsnä silloin, kun lapseni sitä eniten tarvitsee. Ehdin aivan varmasti ylentyä, harrastaa kulttuuria, opiskella lisää tai kirjoittaa kirjan siinä vaiheessa, kun lapsi ei vuorostaan ole kiinnostunut tiiviistä läsnäolosta. Jos en ehdi, so fucking what. Ehdin ainakin nukkua, ulkoilla päivänvalossa ja laittaa itse ruokaa vaikka joka päivä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ja ei, henkinen kehitys tähän pisteeseen ei ole ollut helppo tai yksinkertainen. Olen tämän lyhytjännitteisen ajan lapsi siinä missä kaikki muutkin sodanjälkeiset sukupolvet. Pointti on siinä, ettei sen tarvitsekaan olla yksinkertaista. Elämässä voi olla kerroksia, vaikkei sitä koko ajan suorittaisi burnoutin partaalla vaiheesta toiseen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Tai sitten Aatu ja Elina vain olivat etsineet tietä, jolla onnellisuuden tavoittelusta voisi luopua ja löytää elämän yksinkertaisuuden – he eivät vain olleet ymmärtäneet, että ihmiset olivat aivan liian monimutkaisia olentoja nauttiakseen aidosti yksinkertaisuudesta." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(30)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ollikaisen</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Musta satu </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">sai minut aikoinaan ahdistuneeksi siitä, mitä ihan todella tapahtui.</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Pastoraalissa </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">samaa vaikutelmaa ei synny – ainakaan ennen viimeisiä lukuja – mikä on tällä kertaa ansio. Samalla mietin jälleen kerran, että kautta maailmanhistorian on kirjoitettu aivan liikaa aivan liian pitkiä romaaneja. Tiiliskivissä on lähes poikkeuksetta jotain liikaa, ja painavan asian saa sanottua paljon kevyemmässäkin opuksessa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Pastoraalissa </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">painaa se, kuinka paljon luonnossa on koko ajan liikettä. Kuinka oikein ihmiselle on, että käärme luikertelee huomaamattomasti ihan lähellä, kun hän omaan erinomaisuuteensa tuudittuneena tarkastelee valtakuntaansa kesäisellä pihamaalla.</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-84064872999048879962018-09-15T19:43:00.001+03:002018-09-15T19:43:54.004+03:00EN OSAA TEESKENNELLÄ HYMYÄ (Tommi Kinnunen: Pintti)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Albert Camus'n </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Sivullisessa </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(1942) kaikkeen varsin välinpitämättömästi suhtautuva herra Mersault kulkee tilanteesta toiseen ja "tulee tappaneeksi" itselleen vieraan miehen ampumalla häntä useamman kerran. Kerronnan mukaan kaikki on sattumaa eikä miehellä itsellään ole intohimoja sen enempää väkivaltaa kuin tyttöystävän vaatimaa avioitumistakaan kohtaan. Ilmeisen tunteettomalta näyttävä mies saa kuolemantuomion, jotta yhteiskuntarauha säilyy.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Elämä vie sivullisia tahdosta riippumattomiin tilanteisiin myös Tommi Kinnusen odotetussa uutuusromaanissa</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Pintti </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(WSOY 2018). Kolme aikuista sisarusta asuu yhdessä pienessä kylässä, jossa lasitehdas pyörittää kaikkea elämää. Kuten </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="http://omanailona.blogspot.com/2014/06/salatut-huudot-siirretyt-surut-tommi.html" target="_blank">Neljäntienristeyksessä</a> </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">ja</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="http://omanailona.blogspot.com/2016/02/tuntee-ajan-rosot-ja-sijaisuuden-tommi.html" target="_blank">Lopotissa</a></i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">, kielen kauniin pintatason takana väreilee jatkuvasti huonoenteinen tunnelma, että pian, ihan pian tapahtuu jotain yksiselitteisen kamalaa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Pari vuotta sitten</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Lopotin </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">jälkitunnelmissa kyseenalaistin Kinnusen hahmoihin usein liitetyn sivullisuuden eetoksen.</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Pinttiin </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">se istuu yllättäen paremmin. Tyynelän perhesuhteet eivät ole lämpimät, kehitysvammainen Jussi on siskoille taakka, pieni Saara on äidilleen taakka, Railin suorasukaisuus on koko kylälle taakka ja edesmenneen isän kohtalo on kaikkien yhteinen taakka. Sen, että mies antaa äänen naiselle, ei enää pitäisi olla alleviivattava asia, mutta Jussin omalaatuisen mielenmaiseman Kinnunen vangitsee kertakaikkisen upeasti.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Samanlainen syvä koskettavuus on läsnä Helmin äitiyden kuvauksessa. Vaikka hänellä on riipaiseva syynsä olla väsynyt ja rikki, riisutuimmillaan kyse on samoista universaaleista vanhemmuuden tunteista, joita olen sivunnut myös ihan <a href="http://omanailona.blogspot.com/2018/07/tuttu-pentupoppoo-taas-santaa-auttamaan.html" target="_blank">erilaisessa genressä</a>.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Tyttö on kuin tuuli, kuin elosalama. Se ei ole hetkeäkään aloillaan, vaan rientää huoneesta toiseen, ruokapöydältä eteiseen ja sängyltä hellan viereen. Sille tulee aina yllättäen nälkä ja jano ja pissa, se tahtoo syliin ja heti lattialle, mukaan leikkimään ja kohta perään omaa rauhaa. Ja se ainainen juokseminen. Astiat helisevät ja tuolit kolisevat toisiaan vasten, kun se tömistää edestakaisin. Eikö se voisi joskus kävellä? Ja saman tien Helmiä hävettää, taas. Ihana lapsi Saara on. Kun se kävellessä livauttaa käden hänen käteensä, kun se aamulla herätessäänkin hymyilee niin, että kaikki maitohampaat välkkyvät. Tämäkin Saara nauraa. Lörpöttelee potalla, tahtoo auttaa kaikissa aikuisten askareissa." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(146)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kylä lasitehtaan ympärillä on ihan oma juttunsa. Yhteisön kontrolli on vahva niin hyvässä kuin pahassa, ja väittäisin samanlaisen tilanteen elävän edelleen monessa pienessä maaseutupitäjässä. Olen itse kokenut sen nuorempana niin ahdistavaksi, että minun on jopa vaikea suhtautua asiaan. Yhteisö asettaa raamit ja säännöt, joiden sisällä elämä voi olla hyvin helppoa tai silkkaa helvettiä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Helsingissä vähän erilaista elämää viettänyt Raili on palannut tehtaalle, koska "se on helpointa". Tavallaan tunnistan tilanteen. Jopa huono mutta tuttu ratkaisu saattaa tuntua turvalliselta, jos vaihtoehtona on oma-aloitteisesti repiä itsensä irti ja aloittaa kaikki alusta. Kun itse muutin opiskelemaan kauas Jyväskylään, kaipasin hetken jopa sitä ahdistavaa maalaispitäjää – tuttuja reittejä ja varmuutta siitä, että jokainen päivä todellakin toistuu samanlaisena.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Pintissä </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">jokainen päivä ei tosin toistu samanlaisena, koska päiviä on vain kolme. Teoksen </span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">luokittelu kolmenpäivänromaaniksi nosti ensin kulmakarvojani, sillä lukukokemukseni yhdenpäivänromaaneista eivät ole erityisen intohimoisia. Yleensä niissä on venytetty päivä 300–500 sivuun (<i>Alastalon salissa</i> jopa lähemmäs tuhatta) sillä ilmeisellä keinolla, että jokainen typerä nyanssi on ansainnut oman lukunsa – niin kuin vaikka Joel Lehtosen</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="http://omanailona.blogspot.com/2014/09/katsaus-koyhyyteen-suomen-suvessa-joel.html" target="_blank">Putkinotkossa</a></i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Pinttiä </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">lukiessakin unohdin toistuvasti, että yhden päivän tapahtumat todella ovat yhden päivän tapahtumia. Tässä romaanissa jokaisella tapahtumalla tuntuu kuitenkin olevan tarkoitus, joka jotenkin liittyy kokonaisuuteen. Rakenne ei ehkä tuo tarinaan erityistä lisäarvoa, mutta ei missään nimessä vie sitä poiskaan. Peräkkäisiin jaksoihin pilkottu kertojuus on yhtä toimiva ratkaisu kuin</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Neljäntienristeyksessä </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">aikoinaan. Oih ja voih.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Jostain syystä jatkuva surumielisyys ja negatiivinen vire tuntuvat kuitenkin</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Pintissä </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">paikoin raskailta. Kinnunen kuvaa sinänsä kauniisti esimerkiksi vuodenaikojen kiertoa:</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Kesä on hetkeksi toteutunut haave siitä, mitä elämä voisi olla. Syksy on menneen muistelua ja kevät sykkivää uuden odottamista. Vain talvi on oma itsensä vailla kaipuuta taakse tai tulevaan. Se on arkea ja työtä, puhallusta ja hiontaa, silakkalaatikkoa ja saunan lämmitystä." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(92)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Nykyajan näkökulmasta mietin, mikä elämässä lopulta on parempaa kuin silakkalaatikko ja saunan lämmitys – tavallinen arki kaikkine suruineen mutta myös kuplivine iloineen? Talvinen pakkassää, jossa on tilaa hengittää. Silloin ehkä kaikista parhaiten tavoittaa tunteen, että tämä nykyinen, painollaan rullaava elämä riittää. Aina ei tarvitse kurkottaa tähtiin. Kesässä on aivan erilaiset suorituspaineet varsinkin nykyään, kun elämän jatkuminen on harvalla suomalaisella kesästä kiinni.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Vaikka</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Pintin </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">kauheat ja surulliset tapahtumat koskettavat, huomasin jälleen kaipaavani lukemista, jossa kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Samalla tosin muistuu mieleen, kuinka yritin joskus tehdä käsikirjoitusta, jossa kaikki oli ja meni ihan hyvin eikä eteen tuleviin asioihin syöksytty synkimmän pohjamudan kautta. Eihän siitä mitään tullut.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kai meidän ongelmien kaipuumme on läpäisevää laatua. Tai kuten valloittava Ellinoora totesi eilen Satulinnassa: elämä olisi aika paljon tylsempää, jos se kulkisi tasaisesti vaakatasossa – tai edes viistosti ylöspäin. </span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Elämä – se vaan lyö sivullisia niin kovaa, että sattuu. Bäng bäng bäng.</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-16700520322831685432018-08-19T19:55:00.000+03:002018-08-19T19:55:57.499+03:00KAJOA JA KAHLITSE (Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa)<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Kansalaiset, jotka karjuvat 'Kaikki valta kansalle!', haluavat vallan annettavaksi sellaisille kansalaisille, jotka karjuvat 'Kaikki valta kansalle!'"</span></i><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Törmäsin amerikkalaiskirjailija Leo Rostenin sitaattiin vastikään ja muistelin sitä eilen pohtiessani, kenellä on valtaa nykyaikaisessa oikeusvaltiossa. Millaisiin tarkoituksiin tuota valtaa käytetään? Voiko tiettyjä oikeuksia menettää, jos niiden varjolla jatkuvasti loukkaa toisten oikeuksia?</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Olen vakaasti sitä mieltä, että jokainen saa puhua ja jokaista on kuultava. Toiminta on aina eri asia, mutta juurisyiden ymmärtäminen on kenties ainoa väylä vaarallisten massaliikkeiden torjumiseen. Pari vuotta sitten vaikutuin suuresti Henrik Holapan rehellisen analyyttisesta</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Minä perustin uusnatsijärjestön </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">-teoksesta ja pidin sitä tärkeänä avauksena ongelman ratkaisussa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Toisin kävi kuin toivoin. Suomen ensimmäisen terrori-iskun vuosipäivänä yhteiskuntarauhaa valvova viranomainen varmisti, että historiallisen sivistyskaupungin kaduilla saa avoimesti julistaa toisten ihmisoikeuksia loukkaavaa ideologiaa ja huitoa natsitervehdyksiä. Se iskee ymmärrettävästi monen turvallisuudentunteeseen enemmän kuin yksittäinen terrori-isku. Vallan voisi käyttää ja lain tulkita toisinkin.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Samankaltainen vallankäytön tematiikka pyöri mielessäni, kun hiljattain luin Selja Ahavan hienon omaelämäkerrallisen romaanin </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Ennen kuin mieheni katoaa </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(Gummerus 2017)</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">. Puolison sukupuolenkorjausprosessia käsittelevää teosta kuvataan takakansitekstissä "brutaalin rehelliseksi tutkielmaksi", ja sitä se todella on. Romaanin kertoja, miehestä Lili-nimiseksi naiseksi muuttuvan ihmisen vaimo, raatelee toisen ihmisen elämän pieniksi kappaleiksi ja rypee järkytyksessä, kuinka juuri</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">hänelle </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">voidaan tehdä näin.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Sivusta on hyvä huudella, mutta todellisuudessa kukaan ei voi sanella tai hallita toisen elämää – hyvä jos edes omaansa. Toisen hyvinvoinnin tukahduttaminen itsekkäiden tarpeiden vuoksi on juuri sitä oikeuksien loukkaamista, jota ei tarvitse hyväksyä. Juuri tässä tematiikassa tullaan romaanin hienouteen: koska Ahava on brutaalin rehellinen eikä peitä poliittisen korrektiuden vuoksi yhtäkään mautonta ajatusta tai havaintoa, hän piirtää ihmisen, jonka jokainen tunnistaa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Meidät on geneettisesti koodattu vieroksumaan muutosta, uutta ja erilaista. On normaali primitiivinen reaktio pitää vierasta uhkana omalle hyvinvoinnille. Juuri se on välttämätöntä tunnistaa ja tunnustaa itsessään ennen kuin mikään muutos on mahdollinen. Vaaditaan brutaalia rehellisyyttä, ei vastuun ulkoistamista.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> On aivan vietävän luonnollista, että romaanin kertoja tarkastelee tapahtunutta henkilökohtaisena kriisinään. Sitähän se on, vaikka toiseen kuinka koskisi enemmän. Olen ollut kuluneen kesän yksin puolitoistavuotiaan uhmaikäiseni kanssa – ja ajoittain henkisesti ja fyysisesti aivan kuitti. Samalla olen potenut valtavan huonoa omaatuntoa, jos olen puhunut asiasta. Olen tuntenut loukkaavani jokaista todellista yksinhuoltajaa, leskeä ja muuta "oikeaa" selviytyjää. Mieheni on kadonnut (toivottavasti) vain muutamaksi kuukaudeksi, toiset elävät oikean katoamisen kanssa joka päivä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Vaikka kriisin kokemus on aina henkilökohtainen, tuntuu romaanin sinänsä ymmärrettävä tematiikka uusista mantereista ja löytöretkistä turhan teatraaliselta. Kolumbuksen vaiheilla esitelmöivät luvut irrottivat ainakin itseni tasaisin väliajoin muuten niin huumaavan tarinan imusta. Voi toki olla niin, että jokin nyanssi tai yhteenpunova lanka jäi minulta havaitsematta.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Sen kyllä ymmärrän, että traagista oli Cristoforonkin toiminta – myös muille kuin hänelle itselleen. Alistaa lähtökulttuurin hyvinvoinnin nimissä ihmisiä, kansoja ja mantereita omien tarkoitusperien alle. Vähän kuin roudata ulkomailta massoittain ihmisiä puolustamaan</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">kansallis</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">sosialismia.</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-63651115853018798162018-07-05T14:08:00.000+03:002018-07-05T14:08:06.991+03:00TUTTU PENTUPOPPOO TAAS SÄNTÄÄ AUTTAMAAN (Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #vauvavuosi)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Lapset ovat pieniä vain kerran. Tosiasia ei ikävä kyllä lohduta ketään siinä vaiheessa, kun yksivuotias juoksee ympäri Prisman käytäviä ja kiskoo hyllyistä alas leipäpusseja, keksejä, rahkaa, vaahtokarkkeja ja väärän kokoisia vaippoja. Tavaroiden mukana lattialta keräiltävä lapsi heittäytyy täydelliseksi spagetti-imitaatioksi ja huutaa kurkku suorana, kun hänen yksilönvapauttaan rajoitetaan.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ostoskärryjen istuimeen väkisin sullottuna taapero pysyy aloillaan kolmesta viiteen sekuntia, kunnes kiipeää ketterästi seisomaan. Äiti miettii, onko tämä hallitsematon riiviö tosiaan minun, joka entisessä elämässäni suuresti paheksuin vanhempia, jotka eivät saa jälkikasvuaan "käyttäytymään" edes yhden kauppareissun ajan. Vähänpä tiesin.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Onneksi on sellaisia samaistumisen kohteita kuin Usva ja Juha Karoliina Sallinen-Pentikäisen</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">#vauvavuosi</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">-romaanissa (Bazar 2018). Tutustuin pariin jo viime kesänä</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Tee-se-itse-vauvan </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">muodossa. Romaanit eivät ehkä yllä kaunokirjallisesti vau-efektin tasolle, mutta ovat sisällöltään aidosti tärkeitä. Lapsiperheessä kun juuri mikään ei koskaan suju ihan niin kuin (ennen niin) järkevä aikuinen on ajatellut.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Tee-se-itse-vauvan </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">lopuksi syntynyt neiti Matilainen saa nyt nimen Orvokki ja kasvaa yksivuotiaaksi asti. Vanhemmat kärsivät vauvavuosilobotomiasta ja huolestuvat – toki myös ilahtuvat – milloin mistäkin ulkopuolisen silmiin olemattomasta yksityiskohdasta.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Harkitsin? En ollut oikeasti vauvan syntymän jälkeen harkinnut enää mitään muuta kuin sitä, pitäisikö lapsen peppu pestä vedellä vai riittäisivätkö peppuliinat. Tai söisinkö itse imetysten välissä kaksi vai kolme riviä suklaata. Joskus kotoa ulos lähtiessä oli kummallista tajuta, että elämä muualla kyllä rullasi kuten ennenkin." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(25)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Mennyt kevät ja kuluva kesä ovat olleet perheessämme poikkeuksellista haipakkaa. Vaikka vauvavuoden haasteet ovat meillä vaihtuneet jo säntäilevään taaperoon ja kaikenlaisten elämien yhteensovittamiseen, harkinnalle ei edelleenkään aina jää aikaa tai tarmoa. En voi käsittää, miten toiset ihmiset ovat suunnitelleet elämäänsä jopa kuukaudeksi eteenpäin – tai miten heillä on siihen taloudellisesti varaa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> On toki mahdollista, että he eivät ole yhden aamupäivän aikana ripustaneet lapsen repimiä verhoja takaisin paikoilleen, kontrolloneet ainakin kuudentoista eri keittiövälineen käyttöä, kieltäneet pitämästä kenkiä sisällä, onkineet tuttia leluankan sisuksista, kantaneet spagettilasta pois isänsä työpöydän laatikolta, leikanneet rimpuilevan taaperon kynsiä ja yrittäneet kuitenkin toisella aivopuoliskolla vähän nauttia omasta ohjelmattomasta kesälomapäivästä. (Ehkä ne toiset eivät myöskään ole kuluttaneet lomarahojaan käytössä vilkkuviin Ryhmä Hau -kenkiin, jotka tosin olivat pikkumiehen riemuun suhteutettuina naurettavan alihinnoitellut.)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Samaistun Usvaan myös siinä, että prismariiviötkin osaavat hämmentävän usein käyttäytyä hämmentävän hyvin.</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Vaikka tyttö olikin kahvilassa möllötellyt tyytyväisenä sylissä ja unilla vaunuissa, kitinä alkoi kuin taikaiskusta heti lähtiessämme. Seurassa Orvokki oli usein niin vieraskorea, että sain kyllästymiseen asti kuulla, kuinka ihana, iloinen ja tyytyväinen vauva meillä oli." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(70)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Viimeksi juhannuksena ystäväpariskunta totesi, kuinka he haluavat meiltä kultaisia kasvatusvinkkejä sitten, kun ovat itse niiden tarpeessa. Meidän taaperomme on kuulemma aina niin iloinen, hyväntuulinen ja kiltti tapaus, etteivät ole toiseen samanlaiseen törmänneet.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Pienet kiukuttelut ja niille naureskelu jälkikäteen kätkevät liian usein taakseen maailman, jossa vanhempi (usein äiti) on paineidensa, väsymyksensä ja lapsirutiiniensa alla totaalisen yksin. Kun ei ole ketään, jolle soittaa. Tai kun soittokaan ei auta. Kun kukaan ei voi varsinaisesti siitä suosta nostaa – eihän lastakaan voi pois antaa eikä se mitään auttaisi. Kun arkiseen yksinhuoltajuuteen on tavallaan tottunut eikä silti totu koskaan.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Inhosin näitä aamuja, jolloin joku oli vaatimassa minulta jotakin ennen kuin sain silmiäni edes auki. – – Juha oli taas kerran jossain perkeleen työreissussa. Minun piti hoitaa taas asiat yksin – kuten ihan liian usein. Olisin yhtä hyvin voinut olla yksinhuoltaja. Niin harvoin Juha oli huhtikuussa ollut kotona." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(83)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">#vauvavuosi </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">on tsemppaavaa viihdekirjallisuutta, joten aika moni asia siinä ratkeaa lopulta halilla ja suklaalla. Se on ihan hyvä. Esimerkiksi rintatulehduksen tuottama tuska on kuitenkin käsitelty niin pinnallisesti ja kevyesti, että alkaa vähän ärsyttää. Vietin itse lapsen ensimmäiset viisi viikkoa tulehduskierteessä ylös-alas sahanneessa neljänkymmenen asteen kuumeessa. Heräsin viikkotolkulla kahden tunnin välein ympäri vuorokauden pumppaamaan maitotiehyitä tyhjiksi – vauvan syöttökertojen lisäksi.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Elintärkeä imettäminen sattui niin paljon, että usein potkin kaikin voimin sängyn jalkopään patjaa samalla, kun mies piti vauvaa turvallisesti paikallaan. Samalla olin synnytyksessä tulleen lähes kahden litran verenhukan vuoksi niin heikko, että jokainen pystyyn nouseminen oli harkittava tarkoin. Olisin ollut aika onnellinen, jos suklaan syöminen television ääressä olisi ollut riittävä lääke.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Miehestäni tuli kyllä </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">#vauvavuoden </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Juhan tavoin rintapumppujen asiantuntija. Yksi pumppu hajosi keskellä yötä, eikä vastaavaa saanut tilalle kuin parinsadan kilometrin päästä (kyllä, hän selvitti sen neljältä aamuyöllä). Toisella kerralla mies haki korvaavan pumpun iltamyöhällä lähiapteekista, jossa se oli ainoa jäljellä oleva tuote. Kotona siitä tietenkin puuttui jokin osa, ja kiroileva mies sai lähteä uudelle kierrokselle. Hau-tuotteiden lisäksi pelkästään rintapumput ovatkin nielleet satoja euroja.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Nykyvanhemmilla on periaatteessa helppoa. Lapset jäävät henkiin ja elävät globaalisti käsittämättömässä, oikeastaan aivan liiallisessa, yltäkylläisyydessä. Samalla vanhemmuuteen on kuitenkin aikaa kohdistaa järjettömiä odotuksia sekä sisä- että ulkopuolelta. Kukaan ei ymmärrä äitiä kuin toinen äiti, mutta kukaan ei myöskään ole äidille yhtä ilkeä ja vahingollinen kuin toinen äiti.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Havahduin vasta nyt siihen, että koko eteläisen kaupunginosamme lapsikatras näytti siltä kuin olisi repäisty suoraan katalogista, jossa esiteltiin kaikki tällä hetkellä pinnalla olevat lastenvaatemerkit. Se oli kuin kollaasi kaikesta siitä, mihin kotiäitien rahat menivät ja millaiselta nykylapsen haluttiin parhaimmillaan näyttävän." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(153)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Taannoisella Prima-reissulla mukana ollut siskoni kysyi ostosten pakkaamisen jälkeen, "onko tää muka oikeasti sen arvoista, jos vertaat siihen että olis sinkku". Pidäteltyä raivoa kihisevänä, hikisenä ja lapsen kanssa yhtä nälkäisenä en miettinyt hetkeäkään. On se sen arvoista, vaikka oma kesäloma pitää ehkä rakentaa niistä pienistä hetkistä, kun päiväunien aikaan joku ei koko ajan vaadi jotain. Vaikka selän takana tiskivuori odottaisikin valloitusta.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Toivottavasti Orvokista tulee vielä taaperoikäinen. Usva ja Juha ansaitsevat kokea sen, kun pieni tahmatassu riemastuu tuoreista mansikoista, oppii laittamaan lusikan oikein päin suuhun tai hukuttaa vanhempansa litimärkiin pusuihin. Nauraa sydämensä pohjasta tai oppii laulamaan Ryhmä Haun tunnusmusiikin. Herää loma-aamuna kuudelta vaippa täynnä eikä ole enää yhtään väsynyt.</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-73221940488427272092018-05-26T21:40:00.001+03:002018-05-26T21:40:26.894+03:00MINÄ TIPUTTELEN LUNTA KEVÄISIN (Laura Manninen: Kaikki anteeksi)<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Sinä olet minun tuulensuoja / talon seinät sekä postin tuoma / Minä luen sua pitkään aamulla."</span></i><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><i> </i>Olen monesti ennenkin ylistänyt Samuli Putroa lyyrikkona, mutta tämä kolmen rivin vertauskuva ("Tuulensuoja" 2001) on niin hieno, että karvat nousevat pystyyn joka kerta sen kuullessani. Avaussäkeitä tunnetumpi on kappaleen kertosäe, joka jatkaa rakkaustarinaa: "</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Sinä olet minun toiveeni ja / haaveeni ja / kaikki anteeksi. / Toiveeni ja / haaveeni ja."</i><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Olen hyräillyt kappaletta 16-vuotiaana vastarakastuneena, kun elämä on ollut enimmäkseen toivetta ja haavetta. Olen lisännyt aihetunnisteen #tuulensuoja lukuisiin siirappisiin valokuviin Instagramissa. Olen kuunnellut tätä nyt jo 17 vuotta vanhaa Zen Café -klassikkoa lukemattomina iltoina, kun mies on tehnyt pitkiä työreissuja ympäri maata.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Tekisikin mieli olla Laura Mannisen</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Kaikki anteeksi </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">-esikoisromaanille (WSOY 2018) vähän vihainen siitä, kuinka totaalisesti se pilasi minulta kyseisen kappaleen. Ehkä olisinkin, jos romaani itsessään ei olisi niin vangitsevan hyvä – ja yhteiskunnallisesti tärkeä. Hämmentävästi kirjailijan kaimaksi nimetty minäkertoja Laura tapaa ihanan Mikon, jolla on kaksi puolta. Toinen Mikko on kaikkea sitä, mitä nainen voi toivoa. Herra Hyde lyö, uhkailee, raiskaa ja alistaa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Monen muun tavoin Laura on päättänyt lähteä ensimmäisestä iskusta, mutta monen muun tavoin hänkin keksii selityksiä, etsii tekijälle apua, ymmärtää ja antaa</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">toiveeni ja haaveeni ja kaikki anteeksi</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">. Mikko solvaa lasten edessä, seuraa töihin, uhkaa tappaa ja on sairaalloisen mustasukkainen. Yhtäkkiä "Tuulensuoja" näyttäytyykin täysin eri valossa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> <i>"Olet minun mattopiiska / aina viritetty rotanliiska / Minä pidän sua vaatekaapissa."</i></span><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Minä olen sinun kaikkialla / olen housuissa ja paitas alla / Minä olen siellä joka päivä."</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Sinä olet minun pakkasakka / kevytpornahtava korttipakka / Minä pidän sua povitaskussa."</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Olet minun tuulensuoja / talon seinät sekä lehdentuoja / Minä katson sua postiluukusta."</span></i><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Romaanin kertoja toteaa epilogissa, että kolmasosa suomalaisista naisista on kokenut entisen tai nykyisen puolison tekemää fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. On helvetin aiheellinen kysymys, missä kaikki nämä naiset ovat. Yksinkertaisen todennäköisyyslaskennan perusteella heitä on useampi tässäkin kerrostalossa. Se vetää hiljaiseksi.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Näin raa'assa aihepiirissä olisi helppo shokeerata yksityiskohtaisilla teonkuvauksilla ja henkisellä kärsimyksellä. Manninen ei sorru siihen. Romaani on hieno psykologinen kokonaisuus, joka yrittää etsiä syitä ja ymmärtää, vaikkei hyväksyä. Mikkokin pääsee ääneen muutamaan otteeseen, mikä aiheuttaa itsessäni oudon reaktion: haluan tietää, mutta samalla en halua päästää tuota persoonallisuushäiriöistä hurmuria iholle.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Yksi kohta jää kummittelemaan mieleeni.</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Pahinta oli selittämätön häpeä, sellainen jonka alkuperää ei ymmärtänyt ja jolle ei pystynyt antamaan hahmoa, oli vain raskas ja ahdistunut tunne. – – Sellaisesta selittämättömästä tunteesta Mikko kärsi, ja minäkin. Ehkä me kaikki häpeämme jotakin, tai jos emme häpeä mitään, sitä juuri pitäisikin hävetä. Ehkä ihmisyyden olemus kietoutuu häpeän peittämisen tai kestämisen ympärille. Häpeää omasta itsestään voi yrittää peittää niin monin tavoin."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(315)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ihmisyyden olemus kietoutuu häpeän peittämisen tai kestämisen ympärille. Ihmisenä olemisesta en ehkä tiedä kaikkea, mutta ainakin olen tullut naisena olemisen suhteen samaan johtopäätökseen <a href="http://omanailona.blogspot.fi/2018/01/tallainen-pieni-tytto-helposti-haviaa.html" target="_blank">jo aiemmin tänä vuonna</a>. Olisi hirveän kiva tietää, mistä häpeä ja se raskas ja ahdistunut tunne kumpuavat. Ehkä vastuusta? Muiden odotuksista? Siitä, miten ympärillä jatkuvasti hoetaan mielenterveyshäiriöiden olevan lähes väistämätön kohtalo tässä mielettömässä maailmassa? En tiedä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Odotuksia ja todellisuutta ei ainakaan kannata verrata. Kaikki on aina enemmän tai vähemmän toivetta ja haavetta. Kuinka monta kertaa olen pelkästään yhden viikon aikana turhautunut ja pettynyt tuulensuojaani – joka paikasta löytyvien likaisten sukkien ja tyhjentämättömien tiskikoneellisten vuoksi. Tai vähintään siksi, että hänen ammatinvalintansa vuoksi olen kolmasosan vuodesta väsynyt yksinhuoltaja. Kuinka usein haaveilen siitä, että häipyisin itse edes viikonlopuksi?</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ja kuinka harmittomia haaveita ja murheita nämä kaikki ovat. Paljon pitää antaa anteeksi, muttei kaikkea. Mikon ja Lauran mantranomainen vetoaminen Zen Cafén lyriikkaan vertautuu mielessäni </span><a href="http://omanailona.blogspot.fi/2018/04/haavat-polvesta-polveen-ne-siirtyy.html" style="font-family: Verdana, sans-serif;" target="_blank">uskonnolliseen väärinarmahdukseen</a><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">. Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi, jolloin niistä ei tarvitse kertoa ulospäin. Toiveeni ja haaveeni ja kaikki anteeksi, jolloin mitään ei ehkä oikeasti tapahtunutkaan.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Haluan niin kovasti uskoa hyvään, että yritän vielä kuunnella "Tuulensuojaa" siinä vanhassa valossa.</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Sinä olet minun alkuilta, loppupäivä, yöni kiireinen / Sinä olet minun / Sinä olet minun." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Vain siinä tapauksessa, että itse tahdot olla. Rotanliiskaksi määrittäminen ei ole kaikki anteeksi.</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-53556166273744662242018-04-29T20:25:00.003+03:002018-04-29T20:25:59.010+03:00HAAVAT POLVESTA POLVEEN NE SIIRTYY (Pauliina Rauhala: Synninkantajat)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Pauliina Rauhalan</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="http://omanailona.blogspot.fi/2014/05/pimeydesta-valoon-kulkeva-on-meista.html" target="_blank">Taivaslaulu</a> </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">teki minuun aikoinaan sellaisen vaikutuksen, että tartuin</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Synninkantajat</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">-uutuuteen (Gummerus 2018) heti ilmestymispäivänä. Alkuinnon jälkeen kirja unohtui muutamaksi viikoksi, ja syykin tuntui selvältä: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Taivaslauluun </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">verrattuna romaani oli pettymys. Tästä näkökulmasta olin varautunut kirjoittamaan ennen kuin luin viimeiset 50 sivua.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ilmat pihalle lyövä loppuratkaisu tuntui tarpeettoman rajulta ja ravistelevalta, vaikka se oli samaan aikaan itsestään selvä. Muuhun ratkaisuun ei olisi voinut päätyä myöskään siksi, että vanhoillislestadiolaisten hoitokokoukset ja niihin kietoutuva kulttuuri ovat aidosti aiheuttaneet samanlaisia kohtaloita. Alleviivaaminen on kenties ainoa tapa jättää se kunnolla lukijan mieleen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Synninkantajien </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">perusjännite kiteytyy näin:</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"On olemassa kahdenlaista kristinuskoa. Toinen keskittyy Jeesukseen ja käskyyn rakastaa ja toinen Ilmestyskirjaan. On olemassa lempeyden kristinusko, ja on olemassa itsensä korottamisen kristinusko, sellainen jossa nöyrät ylistävät itseään. Traagista on, että Ilmestyskirja on vaikuttanut nimenomaan oppimattomiin ihmisiin enemmän kuin evankeliumit tai Uuden testamentin kirjeet." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(202) Tämäkin on vain yksi kaunokirjallinen näkemys eikä Jumalan sana. Tekee silti mieli todeta: Amen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Maallikkosaarnaaja Taisto tekee mielestään oikein, kun korottaa itsensä Jumalan asemaan puhdistamaan yhteisöä synnin tavoista ja langenneista ihmisistä. Seuraukset tuntevat kirkkokuorossa syntisesti laulava Aliisa ja hänen tyttärensä Auroora, joka on rakastunut uskonnottomaan mieheen. Seurauksen tuntee nahoissaan ja mielessään myös pieni Aaron, joka on sekä Taiston että Aliisan lapsenlapsi ja pelkää jatkuvasti olevansa syntinen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Synninkantajat </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">rinnastuu</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Taivaslauluun </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">juuri siinä, miten pahasti, osuvasti ja raastavasti kaikki uskonnollinen arvottaminen vaikuttaa lapseen. Olen nykyään erityisen otollista kohderyhmää lapsiin kohdistuvalle vääryydelle, mutta uskon, että Rauhalan kuvaus saa reaktioita aikaan muissakin. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Sillä synnillä on nimi, kahtia halkeamisella. Se nimi on hempeys. Tekee mieli rakastaa. Tekee mieli sääliä. Vaikkei enää saisi. – – Miehet osaavat yleensä paremmin pysyä kokonaisina. Heillä on lujempi vastustuskyky. He ovat vahvoja ja karaistuneita. Paitsi minä." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(277)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Sydän musertuu ja tekisi mieli sulkea pieni poika syliinsä. Samalla vallan ottaa sisäinen leijonaemoni, joka vaanii ihmisten hyvääkin tarkoittavia sanoja ja tekoja. Ettei kukaan käskisi poikaani nousemaan reippaasti ylös, koska "ei sattunut", tai kehottaisi häntä "tekemään miehissä" jotain "miesten hommia". Kaikkeen ei vain voi vaikuttaa. Usein ajattelemattomuuksia tipahtelee omastakin suusta. Jokaista ei kannata jäädä murehtimaan, mutta ei vanhemmuus liian helppoa ole.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Aaronin äiti Raakel pukee sen myös sanoiksi seitsemännen poikansa synnyttyä:</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Sinä olet aina ymmärtänyt, mitä lapsen saaminen tarkoittaa. Siinä tarvitsee suojaa pieni, mutta suojaa tarvitsee myös äiti, sanonko ennen kaikkea äiti." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(299) Seitsemäs poika liittyy myös siihen, miksi on vahvasti liioiteltua väittää, ettei </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Synninkantajat </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">jatkaisi</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Taivaslaulun </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">tarinaa. Minulle se on positiivista.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Sama seitsemäs poika eli kirjan kirjoittaja jakaa ajatuksiaan ja kipuiluaan tarinaan lomitetussa matkakertomuksessa. Se on tavallaan irrallinen, mutta ohjaa hienovireisesti tarinan suuntaa ja lukijan odotuksia tulevalle. Kirjoittajan suuhun on laitettu myös monet romaanin hienoimmista pohdinnoista.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Lapset tallentavat ihonsa alle sen mitä ei voi sanoa pois, he kantavat ja toistavat vanhempiensa taakat. Löydän itsestäni menneet kohtalot ja suvun miesten surullisen ketjun: Kiivaan oikeassa olemisen, hylkäämisen ja poissaolon. Auttamisen varjolla tapahtuvan vallankäytön ja vahingoittamisen. Oman erityisyydenjanon takana olevan rakkaudenkaipuun. Miksi minä osaisin toimia toisin?" </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(357–358)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kuinka tässä kukaan osaisi toimia oikein? Koska täydellistä vanhempaa ei huhujen mukaan olekaan, on väistämätöntä, että lapsi kokee jossain vaiheessa kolhuja. Kolhujen mittasuhteisiin voimme vaikuttaa. Kirjoittajan pohdinta toi mieleeni myös Juha Tapion 15 vuotta vanhan kappaleen sanat:</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Kuka pyyhkiä pois / ajan virrasta vois / haavat polvesta polveen ne siirtyy. / Kuka armahduksen / tois kun työt isien / poikien poikiin piirtyy." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(Poika, 2003) Ketju on mahdollista katkaista, mutta tiedostamista, hyväksyntää ja paljon työtä se vaatii.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Sattumalta </span><a href="https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005659389.html" style="font-family: Verdana, sans-serif;" target="_blank">Helsingin Sanomat</a><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> kirjoitti juuri tänä viikonloppuna oopperalaulaja Tuomas Katajalasta, jota vanhoillislestadiolainen tausta esti pitkään antautumasta oopperalle. Kun Katajalalta nyt kysyttiin, miten hänelle kävi liikkeestä lähtemisen jälkeen, vastaus oli hieno:</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Olen sama ihminen, evankelis-luterilaisen kirkon jäsen, ja aistin perusarvoni vain entistä voimakkaammin, kun olen irtautunut liikkeestä ja saavuttanut sen jälkeen sisäisen rauhan."</i><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Sisäisen rauhan ja tasapainon nimeen vannon itsekin nykyisessä filosofiassani. Ihmisellä voi olla paljonkin tekemistä, kunhan tekemiset tasapainottavat toisiaan. Liika työnteko ajaa varmasti loppuun, pelkkä lapsille omistautuminen saa hukkaamaan itsensä. Pidemmän päälle elämässä voi hyvin, kun yhden asian vastapainoksi löytyy aina toinen. Palasia voivat olla innostava työ, rakas perhe, voimauttava harrastus ja niin edelleen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Koska</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Synninkantajat </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">on tematiikaltaan tärkeä ja sisältää paljon upeita oivalluksia, kerronnan paikallaan polkeminen harmittaa. Romaanissa ei tavallaan tapahdu mitään, mikä on sinänsä myös ymmärrettävä kerronnan tehokeino. Esimerkiksi Aurooran tarina ei varsinaisesti etene, vaan toistaa samoja sekavia metaforia. Totta on, ettei elämäkään aina etene: välillä jäämme polkemaan suossa paikallamme. 360 sivua on silti tälle tarinalle liikaa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kuka sitten armahtaa? Ainakin Jumala. Hän on lempeä ja rakasti maailmaa niin paljon – kuten evankeliumeissa, ei Ilmestyskirjassa. Aliisa kysyy:</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Entä jos lopun aika tarkoittaakin sitä, Taisto, että me ihmiset teemme itse lopun rakkaudesta? Emme yritäkään ymmärtää ja kaivaudumme poteroihin?" </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(140) Tämä on hyvin olennainen kysymys, jonka myötä tulee kiusaus ajatella, että lopun aika olisi lähellä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Samaan tematiikkaan liittyy viime aikoina paljon toisteltu mantra, että syntyvyys laskee, koska ihmiset "eivät halua hankkia lapsia tällaiseen maailmaan". En voi olla miettimättä, millaiseen maailmaan niitä voisi hankkia, jos 2010-luvun Suomeen ei voi? Pieniä maailman pelastajia kasvatetaan rakastavilla rajoilla ja rajattomalla rakkaudella juuri täällä, missä ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Kun on elämää, on toivoa.</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-44247587788187512392018-03-17T21:23:00.000+02:002018-03-17T21:23:18.169+02:00SILLÄ NIIN OLIS HYVÄ JA NIIN OLIS OIKEIN (Riina Mattila: Järistyksiä)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Viime kuukausina olen käsitellyt paljon naisen osaa ja palannut
toistuvasti siihen, kuinka jokin sukupuoleen liittyvä häpeä on
istutettu meihin syvälle. <a href="https://omanailona.blogspot.fi/2018/01/tallainen-pieni-tytto-helposti-haviaa.html" target="_blank">Tammikuussa</a> totesin voivani vain
kuvitella, millä tasolla nämä tunteet ovat muilla kuin
cis-ihmisillä. Nyt kevään korvilla luettuani Riina Mattilan
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Järistyksiä</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">-esikoisen (WSOY 2018) kuvittelu tuntuu terminä
laimealta. Hetken voin tuntea tuon tunteiden tason.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Minäkertoja Eelia lähtee ahdistavasta pikkukaupungista Vällyyn,
taidelukioon, jossa saa olla oma itsensä. Enää kukaan ei pakota
pitämään mekkoa, suutu lyhyistä hiuksista tai väärältä
osastolta ostetuista vaatteista. Ketään ei kiinnosta, kuten uusi
paras ystävä Karhu pukee sanoiksi: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Kaikki on täällä
jollakin tavalla vinksallaan – – Siksi täällä ei kiusata tai
jakseta kelata miltä muut näyttää. Pitää olla niin helvetin
kärsivää taiteilijaa kato, ei sillon kerkeä muuta."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (17)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Miljöönä taidelukiot sekä niiden korostettu suvaitsevaisuus ja
yhteishenki on varsin nähty – ja herättää jo epäilyksiä,
vastaako todellisuus ollenkaan kuvitelmia. Virkistävät poikkeukset,
kuten Saara Turusen muutaman vuoden takainen </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="https://omanailona.blogspot.fi/2016/07/kaskee-lahde-jo-taalta-saara-turunen.html" target="_blank">Rakkaudenhirviö</a></i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">,
ovat toki vihjanneet, että ei vastaa. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Järistyksissä</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
fyysinen ympäristö on kuitenkin sivuseikka, jonka ruotiminen ei ole
tarkoituksenmukaista – siitä huolimatta, että Eelian
kotikaupungistaan käyttämä nimitys "pesäpallokaupunki"
kuulostaa vähän liikaa <a href="https://omanailona.blogspot.fi/search/label/Itkonen" target="_blank">Juha Itkos</a> -kopiolta.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Tarkoituksenmukaista on kuitenkin
keskittyä itse tarinaan ja kaikkiin sen välittämiin tunteisiin.
Tutustuin ja rakastuin itse entiseen poikaystävääni (nykyiseen
aviomieheeni) juuri 16-vuotiaana (epätaide)lukiolaisena. Siitä on
riittävän vähän aikaa, jotta minun ei tarvitse ollenkaan
kyseenalaistaa Mattilan taitavasti ja tuntuvasti kuvaamien kokemusten
aitoutta.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Nuori rakkaus imee matkallaan
kaiken muun, mutta ei ympäristön asenteista huolimatta ole
automaattisesti pinnallista, ohimenevää ja yksinomaan fyysistä.
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Isla ei ollut samanlainen kuin muut, ei edes lähellä.
Siitäkö kaikessa oli kysymys? Että kaksi samalla tavalla
sopimatonta törmäsivät toisiinsa ja alkoivat kasvaa toisiinsa
kiinni, kun juuria ei ennestään ollut." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(29)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Rakkauden kokemus on universaali, eikä se riipu sukupuolesta tai
sen puutteesta sen paremmin kuin rakkauden kohteen
ominaispiirteistäkään. Ulkopuolisten silmissä juuri niillä
kuitenkin on väliä. Eelia kokee olevansa muunsukupuolinen,
sukupuoleton. Isla on tyttö isolla teellä, mutta rakastuu söpöjen
poikien sijaan tyttöihin. Tässä ei pitäisi olla mitään
ihmeellistä vuonna 2018, mutta valitettavasti tiedämme kaikki, että
siinä on.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on ollut naispappeja 30
vuotta, mikä on edelleen toisille ongelma. Samassa kirkossa on
reilun vuoden ajan vihitty avioliittoon samaa sukupuolta olevia
pareja, mikä on ollut ongelma huomattavan monille ja myös itse
instituutiolle. Meidän kirkkomme on vieläpä edistyksellinen:
huomattavan suuri osa hengellisestä maailmasta näyttää olevan
sitä mieltä, että Jumalalle ihmisen sukupuoli ja suhde toisten
ihmisten sukupuoliin on jotenkin ylitsepääsemätön asia.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Mitä enemmän näitä jatkuvia vatvovia keskusteluja seuraan,
sitä voimakkaampana mieleen nousee kysymys, mitä väliä. Miten
kenenkään sukupuoli vaikuttaa viranhoitoon tai rakkauden aitouteen
tai oikeuteen? Miksi se jaksaisi kaivella Jumalaa? Miten
rakenteellinen ja läpäisevä syrjintä voi ikinä mitenkään olla
linjassa sen kanssa, mitä lähes jokainen uskonto opettaa: että
lähimmäistä on rakastettava kuin itseään ja pidettävä huolta
niistä, jotka kärsii?</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kun kaikkia suvaitsemattomia oman elämänsä ristiretkeilijöitä
riittää vielä pitkään, on juuri lähimmäisten suhtautuminen
aivan avainasemassa. Eelian vanhemmille oma lapsi on aina ollut
kummajainen, jonka pelätään siirtävän homous viattomaan
pikkuveljeen. Vanhemmat häpeävät Eelian heille tuottamaa
"ylimääräistä murhetta" ja ovat täysin kyvyttömiä
ymmärtämään tai tukemaan lastaan, joka tukea kipeästi
tarvitsisi.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Islan rakastavan, hyväksyvän ja
paikallislehden homofoobikoille vastineita kirjoittavan isän
rinnalla kontrasti kasvaa räikeän suureksi. Surullisinta on lapsen
oma murhe, joka äitinä ottaa syvältä sydämestä: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Ja
miksi äiti sulki jatkuvasti silmänsä ja näki kiinni painuneiden
silmäluomiensa takana jonkun ihan toisen."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (45)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> On jokseenkin selvää, että jokainen vanhempi haluaa omalle
lapselleen hyvää. On inhimillistä, että sitä hyvää ajattelee
edistävänsä toivomalla, ettei lapsi erotu joukosta. Valitettavasti
lapsen tapetoiminen ei vain ole ratkaisu yhtään mihinkään. Sen
huomaaminen vaatii vanhemmalta paljon ihan jokapäiväisessä
elämässä – itsekin kehun lastani "isoksi ja taitavaksi
pojaksi" joka päivä, vaikka samalla vahdin leijonaemon
tarmolla, ettei kukaan edes ohimennen määrittele hänelle tyttöjen
ja poikien leikkejä tai vihjaa tyttömäisestä käytöksestä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Lapsia ei ylipäätään tarvitse
tunkea mihinkään muotteihin. Se ei suinkaan tarkoita, että
sukupuolet kiellettäisiin tai ettei niillä olisi biologisesti
merkitystä. Totta kai niillä on. Juuri se on järisyttävän
oleellista, ettei biologia ole mustavalkoista. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Hitaiden
iltojen aikana ymmärsin, että aikuisissa oli jotain pahasti vialla.
Jos lapsilta koskaan kysyttäisiin mitään, ne olisi lapsia vaan."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
(12)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Jo yksinkertainen "vaiheesta" puhuminen kaapista
tulleelle tai oman identiteettinsä tunnistaneelle lapselle loukkaa
syvästi, vaikka tarkoitus olisi vanhemmasta hyvä. Jokaisella
sanalla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia – jotkin niistä eivät
unohdu ikinä. Kaikilta pelokkailta vanhemmilta pitäisikin kysyä,
kuinka paljon he ovat valmiita lapseltaan tuhoamaan pitääkseen oman
elämänsä käsikirjoituksen mukaisena?</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Meidän sukupolvemme yhteinen kokemus on taistelu sukupuolten ja
seksuaalisen tasa-arvon puolesta. Onkin huomattavan korkea aika, että
kaikelle tälle annetaan huomiota. Viimeksi tänään <a href="https://www.hs.fi/paivanlehti/17032018/art-2000005605193.html" target="_blank">Helsingin Sanomat</a> kertoi nuorille rodullistetuille tytöille ja
muunsukupuolisille tarkoitetusta kirjoittajakoulusta, jonka Ruskeat
Tytöt -sivusto ja S&S-kustantamo ovat vastikään perustaneet.
Toivoa sopii, että tämän kaltaiset avaukset moniäänistävät
kirjallisuuskenttää yhä kiihtyvällä tahdilla. </span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Samalla monesta ymmärrettävästi tuntuu kurjalta, että
lähtökohtaisesti jokainen valkoinen cis-hetero on ylimielinen,
ymmärtämätön ja itsekäs. Se on pieni ja vähän ylimielinen
murhe, mutta moni tahtoo aidosti ymmärtää – ja rakkauden kokemus
on todellakin universaali. Eelian ja Islan tunnekuohuja seuratessa
aidosti unohtaa heidän sukupuolensa, vähemmistöleimansa ja muut
epäolennaiset asiat. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Mummo totesi joskus, että leijuttavin
onnellisuus koostuu asioista, jotka saa tehdä oikean ihmisen kanssa
eri tavalla kuin ikinä ennen."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (58)</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-89479527999140104922018-02-25T20:17:00.000+02:002018-02-25T20:17:05.910+02:00PUOLITIESSÄ PERILLÄ (Eeva Kilpi: Animalia)<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Kun Olavi Uusivirta julkaisi "</span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">On
niin helppoo olla onnellinen"</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">-kappaleensa,
oli vuosi 2005 ja minä olin kuudesluokkalainen. Tein itselleni
mantran kappaleen kaksirivisestä kertosäkeestä: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Hei,
on niin helppoo olla onnellinen. Hei, ja tyytyy siihen mitä on."
</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Meni 13 vuotta ymmärtää, että
on kaikkea muuta kuin helppoa 1) olla onnellinen 2) tyytyä siihen,
mitä on.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Ensin ajattelin, että kyse on
taas <a href="https://omanailona.blogspot.fi/2017/03/prinsessoja-ja-astronautteja-johannes.html" target="_blank">tästä Y-sukupolvesta</a>, jolle mikään ei riitä eikä sekään
tunnu hyvältä. Sitten luin Eeva Kilven (s. 1928) runokokoelman
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Animalia</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> (WSOY
1987/2016) ja totesin, että metsään meni sekin ajatus. Vertaistuen
löytäminen kaukaa ja niin läheltä tuntui ristiriitaiselta. Vähän
kuin viime keväänä, kun luin tuoreena äitinä <a href="https://omanailona.blogspot.fi/2017/05/pyorit-tuolla-pillifarkuissas-ja-olet.html" target="_blank">Arja Tiaisen runoja</a>
ja mietin, eikö tämä siis koskaan lopu. Ja toisaalta: kun tämä
ei ilmeisesti koskaan lopu, olisiko parempi tehdä jotain omalle
päälle?</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Ensimmäinen relevantti kysymys
lienee, kuuluuko ihmisen edes olla onnellinen. Kuka keksi, että
kuuluisi? Laitamme jatkuvasti maailmaa ympärillämme saasteisiksi
atomeiksi, viemme aseita epävakaisiin valtioihin, kohtelemme lapsia
kaltoin ja sekoitamme aivojamme liian nopeasti kehittyvällä
teknologialla. Eikö olisi oikeastaan naiivia sulkea se kaikki
ulkopuolelle ja ajatella, että juuri minulla on oikeus olla
onnellinen ja jättää murheet muille?</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Sanokaa minulle yksi asia / jolla ihminen on hyödyttänyt
luontoa. / Olisi kaunista hiutua sitä muistellen. / Nostaisin pääni
pystympään, / korahtelisin uljaammin, / yrittäisin nähdä tässä
kaikessa jotain suurenmoista." </i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Yritin,
mutten varsinaisesti keksinyt yhtään asiaa. Ihminen on toki
keksinyt vaikka mitä hyödyllistä ja lohduttavaa, mutta yleensä
vain paikkaamaan omia mokiaan.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Seuraava relevantti kysymys on,
kuuluuko ihmisen edes olla. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Ei ihmisille enää
kokonaisia lauseita / kaikki on jo niin puitu. / Ei kukaan jaksaisi
kunnolla / mitään loppuun, / siksi alati niin nopeasti / ja kovalla
äänellä. / Pelkäävät ikävystyttävänsä / ja ovat siinä
oikeassa. / Hiljaisuus. / Ei tarvita kuin tämä kuiskaus / ja sen
jälkeen kaikki mikä jää sanomatta / on kaunista."
</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Näkemykseni mukaan ihmiset ovat
maailmassa toisiaan varten. Siksi on pohjimmiltaan aika
huolestuttavaa ja surullista, että enimmäkseen haluamme kaikkien
olevan vain hiljaa.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Minusta tuntuu harva se päivä,
että haluaisin painaa ympäröivän maailman pauselle ja hengittää
hetken ilman pienintäkään hälyä. Ei riitä, että menen itse
pimeään huoneeseen, koska silläkin aikaa jokin etenee
hallitsemattomasti. Tai siltä minusta </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">tuntuu</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">.
Oikeasti jatkuvan tavoitettavuuden ja saatavuuden illuusio on
puhkaistava reilusti yhteisellä päätöksellä. Aikuiselämässä
se voisi vielä olla mahdollista, yksivuotias on huonompi tekemään
pitäviä yhteisiä päätöksiä. Hänelle se sallittakoon.
Oikeastaan haluaisin itsekin elää siinä illuusiossa, että olen
aina ja rajattomasti lapseni saatavilla.</span><br />
<div style="font-style: normal;">
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Toiset sanovat, ettei elämässä
ole pakko kuin syntyä, kuolla ja ehkä maksaa veroja, mutta sekin on
lapsellinen ajatus. Oikeasti ainakin jonkun on pakko käydä töissä
– sekä yksityistalouden että kansantalouden näkökulmasta.
Henkisen hyvinvoinnin näkökulmasta on aina parempi, jos siitä
vielä tykkää. Sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta on edelleen
parempi, jos sen voi tehdä ilman riistävää tunnetta, että
pitäisi olla jossain muualla. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"– Ei, älä soita
minulle. / Joka kerta kun sinä soitat / on harkittava, / olisiko
sittenkin viisaampaa / käyttää tämä aika rakkauteen." </i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Mutta
jos aikaa olisi rajattomasti, käyttäisinkö sitä rakkauteen?</span></div>
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Viimeinen relevantti kysymys onkin, kuuluuko ihmisen edes.
Kuuluuko olla aina huolissaan? Kuuluuko yrittää pelastaa kaikki ja
hoitaa kaikki – ja sitten moittia itseään, kun yksi kymmenestä
jäi tekemättä? Muutos on väistämätöntä, ja aina voi kehittyä,
mutta </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">tarvitseeko</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> ihan aina kehittyä? Omalla kohdallani
vastaus vaihtelee päivittäin. Välillä päätän olla itselleni
armollisempi, koska kaikki on jo paremmin kuin hyvin. Välillä teen
ongelman siitäkin, että jo "olla itselleni armollisempi"
vaatii määrätietoista kehittämistä eikä ole armollista.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Elän muutoksesta ja liikkeestä, vaikka olen turvallisuushakuinen
ja asioita sisäisesti prosessoiva, erityisherkkä persoona. Yhtälönä
se ei ole helpoimmasta päästä, mutta suoraan minun päästäni se
on. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Aina matkalla jonnekin / minne ikinä päätyykin / on
puolitiessä jostain / tietää sen varsin hyvin itsekin"</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">,
laulaa Egotrippi. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Kaukana minä olen ollut. / Seuraavalla
kerralla minä kysyn: / – Olenko nyt täällä, olenko nyt lähellä?
/ Vai olenko perillä jo? // Sano sinä se minulle"</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">,
kirjoittaa Eeva Kilpi. Kuinka mielelläni ulkoistaisin tällaiset
vastaukset – enkä siltikään olisi niihin tyytyväinen.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Hän on yksin nyt kahden sen kanssa. / Se on työläämpää
kuin olla / kokonaan yksin. / Kokonaan yksin ja rauhassa / ei pääse
elämässä koskaan olemaan, / se on turha toivo." </i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Vain
kokonaisena, armollisena, rauhallisena voin olla tehokas suorittaja,
rakastava äiti ja muutenkin hyvinvoiva yksilö. Vain sopivasti
onnellisena ihminen pystyy auttamaan, välittämään ja välttämään
katkeruuden. Ihmisen siis kuuluu, kuuluu olla ja kuuluu olla
onnellinen. Vielä helpompaa se olisi, jos ajatukset asettuisivat
järjestykseen yhtä helposti kuin kieli.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Ehkä
aina ei olekaan hyväksi hahmottaa suuria kokonaisuuksia. Ehkä
välillä tarvitaan vain pieniä kokonaisuuksia, pieniä ajatuksia,
pieniä hetkiä hälyn keskellä. Pauselle ei saa, mutta kanavan voi
valita. Pussata ja kutittaa, antaa pienen suun pärisyttää mahaa ja
liittyä kikatukseen. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Ei surra liikaa. / Ollaan
kohtalaisen hyvällä tuulella. / Eletään se hetki mikä voidaan /
sellaisena kuin se tulee. / Ei elämässä muuhun pysty, / paitsi
että voi tehdä toisen iloiseksi."</i>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-77668029259237545952018-01-26T22:35:00.000+02:002018-01-26T22:35:30.165+02:00TÄLLAINEN PIENI TYTTÖ HELPOSTI HÄVIÄÄ (Riikka Ala-Harja: Kevyt liha)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Jospa onkin niin, että elän vain kerran ja sen yhdenkin kerran
tyttönä. Mitä se tarkoittaa? Vastaus riippuu näkökulmasta.
<a href="https://omanailona.blogspot.fi/2017/12/niin-paljon-kuuluu-rakkauteen.html" target="_blank">Joulukuussa</a> kirjoitin #Metoo-kampanjasta, häirinnästä, seksismistä
ja naisen osasta. Tammikuussa tartuin harkitsematta Riikka Ala-Harjan
romaaniin </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Kevyt liha</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (Like
2015), joka täydensi temaattisen kehyksen, no, täydesti.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Romaanin juonellinen tarina vuosien jälkeen uudelleen tapaavista
teatteritaiteilijoista on aika tavallinen eikä herätä suuria
mielenliikkeitä suuntaan tai toiseen. Sitä kiertävä sukupuolen
tematiikka puolestaan liikuttaa. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"En saa selvää onko ääni
miehen vai naisen. Mitä minä sillä tiedolla teen? Muodostan
ihmisestä käsityksen. Osaan hahmottaa tyypin, kun tiedän onko se
mies vai nainen. Teen sitä koko ajan, joka päivä. Vaikka vihaan
sitä."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (39)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> En kuulu niihin humanisteihin, jotka ovat massoina opiskelleet
sukupuolentutkimusta. Kirjallisuuden opinnoissa taiteiden ja
kulttuurintutkimuksen laitoksella sain kyllä aiheesta osani: ehdin
aineopintojen aikana tutkia esimerkiksi mieskuvaa Roope Lipastin
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="https://omanailona.blogspot.fi/2013/10/suomalainen-mies-on-hyva-mies-roope.html" target="_blank">Rajanaapurissa</a></i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (kunnianhimotonta nollatutkimusta) sekä
tyttöyden representaatioita </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Onneli ja Anneli</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> -kirjoissa ja
niistä tehdyssä lastenelokuvassa (kivaa ja paikoin ihan
oivaltavaa).</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Näin pienestä otannasta ei tehdä määrällisesti pätevää
analyysia. Sen voi silti päätellä, että omaan viiteryhmään on
helpompi samaistua, siitä on helpompi kiinnostua ja sille on vahva
houkutus antaa muita enemmän arvoa. Asioiden todellisesta tilasta
siitä ei voi päätellä mitään. Toistan: ei mitään. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Pienestä
pitäen olen tuntenut itseni vähäpätöisemmäksi kuin mies. En
minä miehiä syytä jos he eivät ymmärrä. Unohdan itsekin
ärsyttävät ja itseäni alentavat asiat kun niitä ei enää tule
vastaan."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (66)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Hieman aina mietityttää, miten rajattomasti voisi soveltaa "minä
en ole nähnyt häirintää/rasismia/kiusaamista/ilmastonmuutosta"
-ajattelutapaa. Minä itse en ole rakastunut, joten rakkautta ei ole?
En ole käynyt Kiinassa, joten Kiinan olemassaolo on vahvasti
liioiteltua? Miksi pitää syyttää kaikkia, jos vain yksi on
idiootti? (Miksi syyllistyt, jos et ole idiootti?) 50-luvullakin
pärjättiin ilman maahanmuuttajia? (2010-luvulla on vaikeuksia
pärjätä sinun kanssasi.)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Kevyt liha</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> lähestyy aihetta tarkasti ja tuorein, vaikka
ikiaikaisin, metaforin. Ensinnäkin kertoja Saara on
Kansallisteatterin valosuunnittelija, mitä positiota urautunut mieli
ei ensimmäiseksi naiselle ajattele. Tämä näköputki saattaa
johtua myös siitä, että valoteknikon vaimona olen oppinut
lajityypille kuuluvan pitkän parran. Toiseksi Saara treenaa, ja
romanssin toinen osapuoli Jarno on pieni ja hintelä puvuntakkiinsa
hukkuva mies. Kolmanneksi työryhmä teatterilla harjoittelee Jussi
Parviaisen </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Jumalan rakastajaa</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> ja rakentaa rekvisiitaksi
kolmemetristä Daavid-patsasta kaikkine yksityiskohtineen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ohjaaja Panuun peilaaminen konkretisoi Saaralle hänen oman
toiseutensa, johon voimallisesti samaistun. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Panu on rento,
irtonainen, aina valmis ja peittelemätön, sillä lailla alaston, ja
minä olen Panulle kateellinen. Minut on opetettu täydellisyyden ja
puhdasoppisuuden tavoittelijaksi, verhoilluksi, ei alastomaksi. Joku
sen minuun tartutti, koulussa ja kotona, Maritaan ja minuun, ja
muihin tyttöihin."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (204)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Etenkin kohtaamisia uusien ihmisten kanssa virallisissa
tilanteissa hännystelee lähes aina ahdistava tietoisuus omasta
kehostani. Voin olla väärässä, mutta uskon sen olevan nimenomaan
naisen taakka. Ainakin samaan tilaan reteästi solmio ojossa ja jalat
harallaan asteleva mies vaikuttaa itsevarmalta maailmanomistajalta.
Onko miehen itsetunnolla ollut enemmän tilaa kasvaa, kun ympäristön
odotukset ja puolihuolimattomat kommentit eivät ole yhtä usein
painaneet ilmatilaa pienemmäksi? Tässäkin on luonnollisesti kyse
vain itsessään viihtyvistä cis-miehistä: voin vain kuvitella,
mikä on ahdistuksen taso esimerkiksi transsukupuolisilla.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Oma ahdistukseni on siinä mielessä outo asia, että lähipiirini
on aina ollut täynnä ihania, viisaita, reiluja, vahvoja ja
tasapuolisia mieshahmoja, joille vahva nainen ei ole ongelma. Pieni
poikani täyttää pian vuoden ja tarttuu muskarissa tyttöjä
suloisesti kädestä. Ihan joka päivä en ole varma, kuinka kasvatan
hänestä tyttöjä ja naisia horjumatta kunnioittavan pienen ja
isomman miehen. Saaran ajatukset omasta 7-vuotiaastaan ovat
arvokkaita.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Minä kasvatan Marttia, en poikaa. Ovatko äitini ja
isäni kasvattaneet minusta poikaa, kun tykkään niin monesta niin
sanotusta miesten asiasta? Tykkään ringissä seisomisesta ja
vitsailusta. Tykkään kesämökin metsätöistä. Tykkään autoista
ja moottoreista. Tykkään uusista härveleistä. Tykkään lyhyestä
lauseesta. Tykkään pelata joukkuelajeja, tykkään seurata niitä,
tykkään kilpailla, tykkään juopotella."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (28) Tai: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"On
sellaisia hetkiä että haluan olla aivan yksin. Niitä tulee
jatkuvasti. Ja silti lapsi on kaikkein tärkein, maailman tärkein,
tärkeämpi kuin yksikään ihminen ikinä."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (133)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Mieheni on ollut muutaman viikon kotona edellä mainitun yksivuotiaan kanssa, kun omaa etuaan ajava bisnesäiti on monen
kipuilun kautta asettunut työelämään. Mieheltä kysytään
jatkuvasti, kuinka kauan hän aikoo olla kotona ja miten hän on
pärjännyt. Myös minä kysyn, vaikka vihaan sitä. (Minulta ei
juuri kysytty viime keväänä, miten pärjään vauvan kanssa, joka
ei silloin edes pärjännyt itse. Viimeksi tänään tämä
vaahtosammutin taas tepasteli kauppakassille, otti itse banaanin ja
haukkasi. Hengissä siis pysyy tarvittaessa.)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Neuvolassa terveydenhoitaja rastitti Kelan lomakkeista äitiys- ja
vanhempainrahakauden kutsuen niitä "vapaiksi, jotka äiti
pitää". (Onnea vain perhevapaauudistusten ja "isäKIN on
hyvä vanhempi" -jargoninne kanssa.) Sukulaismies kysyi
joulupöydässä, aikooko mies nyt olla sitten toukokuuhun saakka
ihan tekemättä mitään. (En voinut olla huokaamatta, miten olen
itsekin ollut vuoden ihan tekemättä mitään.) Esimerkkejä
riittäisi loputtomasti, ja suurin osa on niin systeemin nielemiä,
ettei niitä meinaa edes huomata.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Naisten tekemästä metatyöstä on puhuttu paljon, mutta edelleen
monella (miehellä, ah mikä epäreilu yleistys) ei ole edes
käsitystä siitä, mitä sillä tarkoitetaan. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Naisella ei
ole oikein aikaakaan, sillä lapsille pitää keittää spagettia ja
katsoa että niillä on hanskat ja lämpimät välihousut eikä
täitä. Naisen pitää edistää lapsen vitamiinipitoista ja
riittäväunista elämää, pestä lautasia että niistä voi taas
seuraavana päivänä syödä monipuolista ruokaa, pestä vaatteita
että niillä voi mennä taas johonkin lasta kehittävään
tilaisuuteen, huolehtia ettei lapsen hampaisiin tule reikiä."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
(65–66)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Metatyö vie kaistaa ja ärsyttää, sillä vaikka töissä
nauttisi suuresti projektoinnista, ei kotona jaksa ohjata toista kuin
lisälasta. Onko naisilla siis aikaa johtaa ja tarvittaessa vaikka
tappaa? Jäin jonkin aikaa sitten totaalisesti koukkuun Ylen hienoon
</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Naissotilaat-sarjaan. Sen neljä
päähenkilöä osoittavat kouriintuntuvasti, että on. Yllättävää
taas ei liene, että sen paremmin varusmiespalvelus yleensä kuin
heidän auktoriteettinsa johtajana eivät säästy
kyseenalaistukselta.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Sitten filosofiaan. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Aikuisen
ihmisen pitäisi olla onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen kun
hänellä on koti, säännöllinen palkka, automaattisesti tililtä
veloitettava kuukausikortti kuntosalille, terve lapsi, pehmeä sohva,
josta on näkymä sisäpihan koivuihin, kun hänet on kutsuttu
ystävien keskelle juhlimaan ja hänellä on vuoden vanha
taulutelevisio ja siivouskaapissa imuri leivänmurusten
siivoamiseen."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (127)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Oikeasti hän ei ole. Rakkaista, haasteista ja imureista
huolimatta hän keksii aina jonkin uuden ongelman, jota märehtiä.
Tarvittaessa hän tekee onnelleen esteen esimerkiksi sukupuolesta ja
epätasa-arvosta maassa, jossa kaikki on hyvää paitsi mieliala.
Filosofi <a href="https://www.hs.fi/paivanlehti/25012018/art-2000005537454.html" target="_blank">Frank Martelan mukaan</a> tämä
on inhimillistä. Minusta se on surullista.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Siksi aion tänä vuonna tavoitella vähemmän taivasta. Tai
ainakin käyttää vähemmän apuvälineitä. Sen verran korkealle
saa kurkottaa, kuin omilla varpailla ilman jakkaraa yltää.
Keskimittainenkin nainen yltää muuten aika korkealle. Suhdetta
<a href="https://omanailona.blogspot.fi/2012/03/kunnioittavin-terveisin-edith.html" target="_blank">Edith Södergraniin</a> on kipuiltu viimeksi <a href="https://omanailona.blogspot.fi/2017/10/tama-on-ja-pysyy-ja-jaa-saima-harmaja.html" target="_blank">lokakuussa</a>, mutta lopulta on
pakko lainata sata vuotta vanhaa esipuhetta (</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Septemberlyran</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
1918): </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt
ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen."</i>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-17331769082528044822017-12-20T21:22:00.000+02:002017-12-20T21:22:19.379+02:00NIIN PALJON KUULUU RAKKAUTEEN? (Jussi Valtonen: Siipien kantamat)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Sanotaan, että jokainen nainen muistaa ensimmäisen
ahdistelukokemuksensa. Minä myös. Olin 16-vuotias ja kivassa
kesätyössä maalaiskylän pienessä kesäkahvilassa. Vanhempi
miesasiakas viittoi luokseen, halusi kiittää kahvista. En ehtinyt
edes hahmottaa tilannetta ennen kuin mies halasi ja taputti pepulle.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Olin kasvanut siihen asti niin pumpulissa, että kauhistelin asiaa
kahvilasta vastanneelle mukavalle keski-ikäiselle naiselle. Hän
totesi jotakin siihen suuntaan, että voi miten mukavaa, kun asiakas
tykkäsi kahvista. Mitään tukea tai ymmärrystä en saanut – ja
miksi olisinkaan. Onhan tuollainen ihan viatonta ja miesten
perustarpeisiin kuuluvaa käyttäytymistä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Tänä syksynä on vihdoin alettu sanoittaa ja purkaa normiksi
asettunutta seksuaalista ahdistelua, kiitos #Metoo-kampanjan. Toivon
koko sydämestäni, että tulevaisuuden tyttöjen ei tarvitse enää
kokea sitä epämääräisen niljakasta ja hämmentynyttä olotilaa,
jonka oman koskemattomuuden loukkaaminen aiheuttaa. Tämä
yhteiskunnallinen konteksti muodosti tietyn näkökulman, kun
vastikään luin Jussi Valtosen esikoisromaanin </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Siipien kantamat
</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(Tammi 2007, pokkarini 2015).</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Romaani on tavallaan kaunis kertomus 17-vuotiaaseen opiskelijaansa
Marianneen rakastuvasta äidinkielenopettaja Juhanista. Marianne on
poikkeuksellinen: hän siteeraa sujuvasti maailmankirjallisuuden
klassikoita, käyttää sivistyssanoja, kirjoittaa omaa proosaa ja
arvioi opettajansa kanssa suomen kielen tilaa. Tämä on epäilemättä
virkistävää, kun opettajan normaali työarki koostuu lähinnä
toisenlaisista kohtaamisista uudistustyöryhmissä ja "tavallisten"
opiskelijoiden kanssa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana oli totuttava
käsityksiin, joiden mukaan Kalevalan kokosi Runeberg 1500-luvulla ja
että Finlandia-palkinto myönnettiin viime vuonna Aleksis Kivelle
teoksesta Tuntematon sotilas. Ahonen, joka opetti filosofiaa, kertoi
että joku oli tänä vuonna kirjoittanut preleissä Aristoteleesta,
kun kysyttiin nykyfilosofiasta."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (20)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Tässä vaiheessa on pakko todeta, että viimeiset kuusi vuotta
lähin ystäväpiirini on koostunut tulevista ja osin jo
valmistuneista äidinkielenopettajista, joiden innostus, paneutuminen
ja asiantuntemus on todella ihailtavalla tasolla. Heillä ei ole
harhakuvitelmia siitä, että opettaminen olisi tsehovilaisia
keskusteluja opettajaansa palvovien runotyttöjen ja -poikien kanssa.
Onneksi on nykyopettajat. Onneksi minä en opiskellut pedagogisia
aineita, vaan tajusin oman kärsivällisyyteni rajat riittävän
aikaisin.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Äikänopettajaan rakastuminen on toki kirjallisuuden ja
runotyttödiskurssin peruskauraa. Olen vierastanut sitä aiemmin
(esimerkiksi <a href="https://omanailona.blogspot.fi/search/label/Pulkkinen" target="_blank">Riikka Pulkkisen</a> romaanina huiman </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Rajan</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
tapauksessa) ja vierastan edelleen. Kliseisen ajatuksen kaukaisuus
voi johtua siitä, että yksikään omista äidinkielenopettajistani
ei ole missään tilanteessa antanut aihetta ihastumiseen. Syynä voi
olla myös se, että tavallaan minä olin lukiossa tuollainen
Marianne. Myöhemmän elämän perspektiivissä tuntuisi suhteellisen
karmivalta, jos suhde opettajaan olisi nuorena ja keskenkasvuisena
ylittänyt luontevat rajansa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Keskenkasvuisia lukiolaiset nimittäin ovat – sanavarastostaan
ja omasta mielipiteestään riippumatta. Juhani seurustelee muiden
kanssa ja yrittää vastustaa omia tunteitaan, kun näkee television
keskusteluohjelmassa nuoria naisia puhumassa kokemastaan
seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen,
Mariannen ollessa jo täysi-ikäinen, suhteesta ja rakkaudesta tulee
kuitenkin hyväksyttävää. Näin siitä huolimatta, että
ylioppilaaksi päästyään moni vasta onkin hukassa, kun kaikki on
yhtäkkiä auki ja samalla mahdollista.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Varsin kaksinaismoralistisesti Juhani on samaa mieltä kanssani:
etenkin samanikäiset teinipojat ovat hänestä halveksittavan
keskenkasvuisia ja siksi vastenmielistä seuraa Mariannelle. Hän ei
oikein myönnä edes itselleen, että oikeasti tytöt ovat samalla
tavalla haavoittuvaisia ja kesken. Juuri kahden vasta aikuistuvan
opetteleminen yhdessä tekee nuoresta rakkaudesta niin suloista.
Tilannetta ei edesauta se, että aikuinen mies kokee sisimmässään
olevansa yhtä hukassa ja tytön vietävissä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Juhani viittaa kirjallisuuteen todetessaan, että keski-ikäisen
miehen halu on yhteiskunnan halveksituimpia asioita. Näin
epäilemättä on. Koko mieslajia ei tietenkään ole syytä tuomita,
vaikka esimerkiksi ahdistelukokemuksia on vähän joka naisella.
Silti juuri Juhanin kaltaiset, aikeissaan sinänsä viattomat miehet
voivat syyttää halveksunnasta itseään. Rehtori Martikainen, joka
on myös Juhanin ystävä, tyytyy hänkin vain kerran toteamaan:
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Onkohan tuo kuule hyvä juttu. Sille tytölle."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
(204) Miesten välinen solidaarisuus elää ja voi hyvin.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kuten puolihuolimattomasti yllä kirjoitin, epäilyttävä suhde
opettajaan tuntuisi vanhempana karmivalta. Ajatus osoittaa ongelman
ytimen: syyllisyys on aina enemmän uhrin kuin vastuullisen toimijan
taakka. Opettaja–opiskelija-suhde ei ole koskaan tasavertainen,
vaikka osapuolten henkiset valmiudet olisivat millaiset. Kyllä
Juhani ja Mariannekin sen tietävät.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Vaikeampaa onkin sitten määrittää, milloin esimerkiksi
ikäeroltaan tai taustaltaan epätasaisesta suhteesta häviää
moraalittomuus. En pidä esimerkiksi Ranskan nykyisen presidentin
avioliittoa paheksuttavana, vaikka senkin alkujuurilta löytyy
samankaltainen asetelma. Erilaisuus on vain positiivista niin kauan
(tai siitä lähtien), kun sen varjolla ei aiheuteta kellekään
vahinkoa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ehkä tämän eettisen pohdinnan keskellä on syytä pysähtyä
hetkeksi nauttimaan omasta onnellisesta elämänvaiheestaan:
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Lapsettomat ja projektittomatkin ovat vielä toivoa täynnä,
ensimmäiset oikeat työpaikat on vasta hankittu, ensimmäiset
avioliitot solmittu, sillä ajatuksella että ne kestävät, toisen
hankalat tavat ja epärealistiset odotukset ja huutavat lapset ja
mahdottomat projektit ja väärin remontoidut puutalot eivät uhkaa
vielä mitään."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (94)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Romaanina </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Siipien kantamat </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">on
luonnollisesti kaikin puolin priimaa. Se heittää moraalisia
ongelmia lukijan eteen melkein hengästyttävällä tahdilla,
puhuttelee ja saa ajattelemaan itse. Vaikka teemat ovat erilaisia,
moraalia punnitseva ote siivittää hienosti kohti
Finlandia-palkittua </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="https://omanailona.blogspot.fi/2015/07/me-emme-tieda-mita-teemme-jussi.html" target="_blank">He eivät tiedä mitä tekevät</a></i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
-mestariteosta. Lisää, kiitos.</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-91771958930954995092017-11-13T15:20:00.000+02:002017-11-13T15:20:02.061+02:00JA SOITTO SÄHKÖINEN LUO TUNNELMAA (Juha Itkonen: Palatkaa perhoset)<span style="color: #666666;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Elän tarinoista, ja tästä saadaan hieno tarina. Huhtikuussa
2016 kirjoitin edelleen puhuttelevan esseen Juha Itkosen
menestysromaanista </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="https://omanailona.blogspot.fi/2016/04/ala-lahde-viela-pois-juha-itkonen-anna.html" target="_blank">Anna minun rakastaa enemmän</a> </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(2005)</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">.
Syynä oli vastikään ilmestynyt jatko-osa </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Palatkaa perhoset
</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(Otava 2016), jonka luin vasta tänä syksynä. Puolitoista
vuotta on lyhyt aika, mutta siinä on tapahtunut niin paljon, että
paluu Antin ja Suvin jakomielitautiseen rakkaustarinaan on
paikallaan.</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="color: #666666;"> Keväällä 2016 olin 22-vuotias ja juuri mennyt naimisiin. Tein
gradua nuorten identiteettityöstä sosiaalisessa mediassa ja
positioin itseni jo nuorison ulkopuolelle. Nyt olen 24-vuotias ja
pidän itseäni merkittävästi kypsempänä aikuisena. Kolme-,
neljä- ja kuusikymppiselle Ilonalle lähetän terveisiä tietäen,
että hyvä kun kaksnelosen aivotkaan ovat vielä täysin
kehittyneet. Puolessatoista vuodessa olen kuitenkin saanut maisterin
paperit ja lapsen.</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="color: #666666;"> Samalla Antti Salokoski on menettänyt elämänsä rakkauden
lisäksi isän, vaimon, lapsen ja uskottavuuden. Maailmaa edelleen
rock-tähti Summer Maplena kiertävä Suvi ei jätä miehen mieltä
rauhaan. On lähdettävä Amerikkaan tekemään kirjaa ja tilejä
selviksi menneisyyden kanssa. Loputtomia maanteitä ajellessa on
hyvin aikaa päivittää lukijalle viimeisten vuosien käänteet.
Tällä kertaa Antti vannoo niiden olevan kokonaan totta, eikä
lupausta onneksi petetä.</span></span><br />
<span style="color: #666666;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Itkosen kieli ja kyky kertoa ovat tallella, ja </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Palatkaa
perhoset</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> tuntuu aidosti jatkavan siitä, mihin 11 vuotta sitten
jäätiin. Paljon on toki tapahtunut sekä kirjailijan että lukijan
elämässä. Suvin äidin Leenan osuudet eivät häirinneet minua
ollenkaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt tarinan imu tuntuu
toistuvasti katkeavan niihin. Ehkä olen auttamatta liian nuori
samaistumaan. Ehkä tietynlainen marttyyriäitiys ärsyttää ja osuu
arkaan kohtaan, kun itse toivoo niin kiihkeästi olevansa muutakin
kuin äiti.</span></span><br />
<span style="color: #666666;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kaikupohjan muutos kiinnittää myös huomion uudenlaisiin
yksityiskohtiin. Antti muistelee poikansa Niilon syntymän jälkeisiä
vierailijoita tavalla, joka pysäyttää autenttisuudellaan:
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Lapsettomia kaikki, ulkopuolisina siinä, kiireisinä,
matkalla elokuviin, aerobic-tunnille, Tavastialle, seuraaviin
menoihinsa, niinä hetkinä näin sen aina selvästi: kuilun, joka
välillemme juuri oli avautunut ja jonka toisella puolella vielä
äsken itse olimme seisseet." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(53)</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="color: #666666;"> Välillä aidosti tuntui, että kuilun reunan sijaan istuin
tyytyväisenä sen pohjalla. Hämmästelin sieltä ennen tuttuja
ihmisiä, jotka yläilmoista kurkistelivat uuteen elämääni.
Elämään, josta he eivät voineet tietää mitään ja josta
oikeastaan ei huvittanut edes kertoa. Oli luontevampaa ajatella, että
tämä pieni ihminen tulee olemaan koko elämäni sisältö seuraavat
18 vuotta. Oikeasti noin neljän kuukauden jälkeen aloin vilkuilla
kuilun reunalle. Nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin tuntuu jo hyvältä
kiivetä – lapsi selkärepussa toki.</span></span><br />
<span style="color: #666666;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Keväällä 2016 kuvasin päämäärätietoisuutta näin:
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Avioliittoon sitouduttaessa sitä kutsutaan tahtomiseksi,
mutta silloinkin kyse on päätöksestä. Siitä, että kaikkeen
tottuu ja enemmistö asioista alkaa vieläpä tuntua hyvältä."
</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Tänään mietin, onko kaikkeen
pakko tottua. Ongelmista, hiertävistä yksityiskohdista ja muualle
suuntaut</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">uvista
ajatuksista kannattaisi ennemmin puhua kuin jääräpäisesti
päättää, ettei nainen voi miestä pelastaa. Antti ja Elisa
alkoivat tulla paremmin toimeen eron jälkeen, mutta sen hintana oli
arkipäiväinen isyys. Se on aika kallis maksaa.</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="color: #666666;"> Romaanin
viimeisessä osiossa ääneen pääsee kaikkien vuosien jälkeen
yllättäen myös Suvi. Hän tiivistää lapsuutensa, isä- ja
äitisuhteensa, oman henkisen tilansa ja Antin kaipuun ihailtavasti
muutamaan lukuun. Ne vahvistavat sitä kovin tuttua tunnetta, että
Antin tuskasta huolimatta miehillä on lopulta helpompaa.
Työhaastatteluita kiertäessä tuntuu välillä siltä, kuin omaan
otsaan olisi liimattu kirkuvanoranssi vauvavaroituslappu, vaikkei
kukaan tietenkään myönnä virtahevon hengailevan ilmatilassa.</span></span><br />
<span style="color: #666666;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> <i>"Et kävisi tätä tuhoon tuomittua
taistelua, et jumalauta uhraisi sille ajatustakaan ja olisit
uskottava silti, uskottava metsurinpartasi takana juuri niin
keski-ikäisenä ja rähjäisenä ja ryypänneenä kuin olet,
uskottavampi kuin nyt voit ikinä olla sillä sinä olisit mies ja
keskittyisit vain musiikkiisi ja kaikki hurraisivat sinun aitouttasi.
– – Sitä paitsi sinä olisit vasta neljäkymmentä, et jo
neljäkymmentä. Sinä olisit vasta neljäkymmentä eikä sinulla
olisi mitään hätää." </i></span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(382)</span></span><br />
<span style="color: #666666;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Myöhempi
ikä tuo siis omia murheitaan – niitä odotellessa. Onneksi vaiheet
seuraavat toisiaan usein peräkkäin eivätkä rinnakkain.
</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><i>"Teoreettiset
mahdollisuudet valloittaa maailma ovat tallella"</i></span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">,
kuten arvioin tilannettani ikäloppuna 22-vuotiaana. Sitä paitsi
Leenan maailmankuvan tietystä vastenmielisyydestä huolimatta on
äärettömän lohdullinen ajatus, että lopulta äiti kopittaa aina.
Pystyyn yrittävää yhdeksänkuista ihan konkreettisesti, myöhemmin
henkisellä läsnäolollaan. Tämä on tietenkin täysin
tasa-arvoisen vanhemmuuden vastainen lausunto. Jääköön se tähän.</span></span><br />
<span style="color: #666666;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Aika harvoin epäilin yhtäkään unelmaani, ja juuri sen
naiivin epäilemättömyyden voimalla olen tainnut puskea
vastatuulessakin eteenpäin"</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">, kirjoitin huhtikuussa 2016.
Antti taas sanoo: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Eivät unelmat ole minun ongelmani.
Unelmiini olen tottunut, niiden kanssa osaan elää. Oikeasti
pelottavaa on vain unelmien katoaminen."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (337)</span></span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-45811472885238208662017-10-24T19:51:00.000+03:002017-10-24T19:51:21.368+03:00TÄMÄ ON JA PYSYY JA JÄÄ (Saima Harmaja: Huhtikuu)<div style="font-style: normal;">
<i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Yli kentän likaisen / raaka valo lyhtyjen. / Värisevää
ikkunaa / sade kiduttaa."</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> ("Lokakuu") Rumassa
maailmassa iskee usein kauniin kielen kaipaus. Rakennamme järjestyksen ympäröivään maailmaan kielen representaatioilla. Ne
heijastavat sitä, miten maailma nähdään. Tästähän on pitänyt
muistutella aikana, jona ulkoministeri tahtoo naisen olevan mies ja
toisten mielestä pieni ahdistelu piristää päivää.</span></div>
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Usein pakenen runoihin, tällä kertaa Saima Harmajan
esikoiskokoelmaan </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Huhtikuu </i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">(1932).
Pään sisäinen representaationi runoilijasta on pysyvästi
keikahtanut Joosuan "Saima Harmaja" -kappaleen (2015)
jälkeen. Tekikin pelkästään hyvää tutustua
alkuperäisteksteihin. Olin toki kirjallisuushistoriani lukeneena
tietoinen siitä, että 23-vuotiaana kuolleen Harmajan runoja
värittävät masennuskaudet ja tuhoisa keuhkotuberkuloosi.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> <i>"Oi ei! Tämä maa on kaunis!</i></span><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Tämä on ja pysyy ja jää.</span></i><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Se, mikä on iskenyt minuun,</span></i><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">ei voi tätä järkyttää.</span></i><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Tämä heleä, kostea multa,</span></i><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">tämä kirkkaus loppumaton,</span></i><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">se ei välitä, välitä, vaikka</span></i><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><i>joku sydän murtunut on." </i><span style="font-style: normal;">("Kevät")</span></span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Synkästä sisällöstä
huolimatta kieli tosiaan on kaunista – aivan kuin <a href="https://omanailona.blogspot.fi/2012/03/kunnioittavin-terveisin-edith.html" target="_blank">Edith Södergranilla</a>,
jonka kiihkeä, viaton runotyttöihailu on yhdistänyt nuorta Saimaa
ja nuorta minua. Idolin nimeä kantavassa runossa todetaan: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Kostean
ikkunan luona tiesin, / ettei minulla ole sinun voimaasi."</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">
</span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">("Edith
Södergran") "Voittaja"-runon Harmaja taas on
kirjoittanut Uuno Kailaan saadessa Nuoren Voiman Liiton kultamerkin.
Nykykirjailijat kehuvat toisiaan lähinnä Twitterissä.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Olen kirjoittanut uskontoihin kriittisen ymmärtävästi
suhtautuvista nykyromaaneista, kuten Pauliina Rauhalan </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="https://omanailona.blogspot.fi/2014/05/pimeydesta-valoon-kulkeva-on-meista.html" target="_blank">Taivaslaulusta</a></i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">
ja viimeksi heinäkuussa Terhi Törmälehdon esikoisesta </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="https://omanailona.blogspot.fi/2017/07/han-pitaa-sinusta-huolen-terhi.html" target="_blank">Vaikka vuoret järkkyisivät</a></i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">.
Harmajan </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Huhtikuu</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> on eri
aikakaudelta, mutta herättelevä poikkeus siinä suhteessa, että
kaiken jobinpostin keskelläkään puhujan jumalasuhde ei järky:
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Tiedänhän: tähdellä millään / on pelätä
mahdoton / sen, jolla ympärillään / kättesi suoja on."</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">
("Rajalla")</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> "Sateisena yönä"
-runossa puhuja jopa kohtaa Kristuksen: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Sinä
sateisena yönä / koko kaupunki sairasti. / Ei kukaan tiennyt:
Kristus / oli tullut vastaani." </i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Säkeistö
kaiutti päässäni dialogia syksyn Vain elämää -kaudella
kuullusta keskustelusta. Nykyrunoilijoiden aateliin kuuluva Toni
Wirtanen kysyy kappaleessaan, missä taivas, jumala ja vapauttava
kuningas ovat, </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"kun lauma polkee paikallaan"
</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">("Jumala" 2002).</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Pöydän ääressä Juha Tapio
totesi puhuttelevasti Jumalan olevan siellä, missä me ihmiset
olemme toisillemme hyviä. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Aaltojen hyväilyistä /
hiekka on väsynyt. / Tulisit aivan hiljaa, / tulisit juuri nyt –"</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">,
totesi puolestaan Saima Harmaja ("Rannalla"). Kunpa vain
voisimme ottaa kädestä ja rutistaa usein ja voimalla ennen kuin on
liian myöhäistä. Kuinka vaikeaa on kohdata ihminen ihmisenä? Se
on nähtävästi kysymys, jota toistan väsymykseen asti.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Hieman modernisoimalla moni </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Huhtikuun </i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">runo
tarjoaa myös toisenlaista vertaistukea. Vakavaa
sairaala-ahdistustani</span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> on sivuttu sanallisesti <a href="https://omanailona.blogspot.fi/2014/07/saavutetuista-eduista-voi-tinkia-kari.html" target="_blank">muutama vuosi sitten</a>,
mutta tunnetasolla se selittyy vasta nyt. Kliinisyydessä
tiedostettavasti väijyvä kuoleman uhka yskii liian sitkeästi.
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Minun seinäni takana yskii / kuoleva ihminen. / Minä en
ole kuollut vielä, / minä elän ja vapisen."</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">
("Sairaalassa")</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Tuberkuloosi on eri kaliiberin juttu kuin perheenäidin kahdeksan
kuukauden univelka, mutta tunnelmissa on ironisesti jotain samaa.
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Siitä on liian kauan. / – Nyt minä rukoilen / vain, että
tänään saisin / nukkua vähäsen." </i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">("Sairas I")
Ei se silti niin vakavaa ole, vaikken saisikaan. "Valvoja" kun toteaa meidänkin taloudessamme näin: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Minä olen äärettömän
nuori / enkä ole vielä nähnyt mitään, / ja siksi minä tiedän
enemmän kuin te."</i><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Saima Harmajalle tahtoisin viestittää, että luultavasti sinä
tiesitkin. Mitä tulee Edith Södergraniin, minä kirjoitin jo vuonna
2012: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Minulle on ollut tärkeää huomata, että voin
rakastaa tapaasi sanoa asioita, mutta samalla myöntää itselleni,
ettei meillä olekaan konkreettisesti niin paljon yhteistä."</i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">
Joosuan Olli Somerokaan ei tainnut viitata vain lääketieteen
kehitykseen esittäessään omat kysymyksensä: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Jos eläisit
nyt olisiko kaikki paremmin? / Ymmärtäisitkö Edith oli myös
ihminen?"</i>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-40581656194042602572017-09-30T14:27:00.001+03:002017-09-30T14:27:20.258+03:00NIIN KUIN HYVIN TIEDETÄÄN (Matti Rönkä: Yyteet)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Stand up -koomikko Iikka Kivi kirjoitti vastikään Twitterissä:
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Ilta-Sanomat esittelee 13 uuden Tuntemattoman hahmoa!"
Ei vittu. Ei se mikään Vain elämää ole. Ne on ne samat hahmot
kuin 60 vuotta sitten."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ne samat hahmot sotivat myös Matti
Röngän uutuudessa </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Yyteet </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(Gummerus
2017), jossa kannas on vaihtunut ohjelmistoyritys Varma-Dataksi ja
Neuvostoliitto organisaatiouudistukseksi.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Hahmojen samuudestakin voi olla
montaa mieltä. Pinnallisesti tarkasteltuna monen etunimi ja
sukupuoli ovat vaihtuneet: Rocca ja Suzy ovat naispari, Lehtoa riipii
hermoileva Riitta Oja ja pääpahis Lammiostakin on tullut Tanja.
Muutokset ovat raikkaita ja toimivia. Niiden ymmärtäminen tarjoaa
jatkuvaa oivalluksen iloa samalla tavalla kuin lukuisien
pohjatekstiin viittaavien tapahtumien tunnistaminen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Yyteet </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">onkin yhdenlaista
fanifiktiota – ja sellaisena varsin tarkkaa ja viihdyttävää.
Tuntematta </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Tuntematonta sotilasta</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
romaani jäisi paljon ohuemmaksi tusinatavaraksi, sillä sen oma
juoni ei ole erityisen omaperäinen. Vanhan Kaarnan siirtyessä
sivuun hänen elämäntyötään Varma-Dataa alkaa kehittää
autoritäärinen Lammio konsultteineen. Sympaattinen koodari Ville
Koskela yrittää tasapainoilla johdon ja omien alaistensa välillä.
Myös Määttä, Vanhala, Lehto, Rahikainen ja kumppanit ovat kuin
kuuluisat esikuvansa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ilmiselvää on, että </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Yyteet
</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">on tarkoitettu 2000-luvun
työelämän kritiikiksi. Jatkuvan kasvun tavoittelu ja ylenpalttinen
konsultointi on lopetettava ja annettava ihmisten pitää
työpaikkansa, -aikansa ja -rauhansa. Monet tapahtumat ja
idioottimainen konsulttijargon saavatkin osuvuudellaan lukijan
hymistelemään. Mutkia on silti vedetty suoriksi. Lammio on
(kirjallisen esikuvansa tavoin toki) täysin epäinhimillinen ja
käytökseltään naurettava pomo.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Konsulttiyhtiön nettisivuilla lukee Vanhalan mukaan näin:
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Organisaation muutoskonsultointi sisältää strategisten
valintojen vaateiden määrittämisen organisaation toiminnalle,
liiketoimintaprosessien kehittämisen ja yhteen liittämisen,
päätöksenteon roolituksen ja avainpelaajien roolien määrityksen
suhteessa uuteen organisaatiorakenteeseen."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (55) Tämä
kielenhuollollinen umpisolmu kuulostaa ainakin siltä, että minulle
organisaatiokielen ja -viestinnän asiantuntijana ja kehittäjänä
riittää töitä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Samalla tekisi mieli uskoa, että suurin osa työpaikoista on
tekijöilleen ihan hyviä paikkoja, jos oma asenne on kunnossa. Moni
esimies ja johtaja toivoo hyvää sekä yritykselle että
alaisilleen. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Yyteetkin </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">lässähtää
fanifiktion linjaan sopivaan onnelliseen loppuunsa. Silloinko asiat
todella ovat hyvin, kun kaikki pysyy samanlaisena kuin aina ennenkin?
Kun ei edes yritetä kehittyä, epämääräisesti "mennä
eteenpäin"? Kehittymisen ja kehittämisenkin voi tehdä hyvin.
Harva organisaatio on työnjaoltaan tai tavoitteiltaan huippuunsa
hiottu timantti.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Anna Perho siteeraa juuri
julkaistussa teoksessaan </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Antisäätäjä – fiksun
ajankäyttäjän opas</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (Otava
2017) ajattelijaa, jonka nimi jäi äänikirjasta mieleeni huonommin
kuin itse ajatus. Sen mukaan syytämme maailmaa hulluksi tulemisesta,
vaikka oikeasti maailma on ennallaan ja me itse tulleet hulluiksi.
Olemme keskittymiskyvyttömiä, juoksemme ärsykkeiden perässä ja
syytämme aina muita keskeytyksistä, häiriöistä ja hölmöistä
vaatimuksista. Oikeasti voisimme tässäkin asiassa ottaa vastuun
toiminnastamme itse. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Yyteissä </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">hulluiksi
vaikuttavat tulleen lähinnä isot pomot, vaikka Koskelan hahmossa onkin
ilahduttavaa rosoa ja epätäydellisyyttä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Joihinkin kipupisteisiin romaani
osuu: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Mutta yyteet on nerokas keksintö. Ne muuttavat
paskamaiset päätökset persoonattomiksi. Johtaja ne tekee, mutta
kun kierrätetään yyteen kautta, niin siitä ei tule
henkilökohtaista. Kaikki voivat pahoitella, että voi voi, tämmöistä
se on." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(234) Ehkä vastuunotto omasta toiminnasta voisi
läpäistä kaikki organisaatiokaavion kerrokset. Olisiko meillä
silloin enemmän työpaikkoja, joissa hommat toimivat ja tulosta
syntyy? Ainakin omasta näkökulmastani toimiva sisäinen viestintä
ja tulosteho kulkevat pitkälti käsi kädessä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Tuntemattoman sotilaan</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
hallitsevuutta kritisoin varovasti jo <a href="https://omanailona.blogspot.fi/2017/08/soittaa-noitarumpuaan-mikko-pekka.html" target="_blank">elokuussa</a>, mutta uudet
kokemukset ovat saaneet minut varovaiseksi. Ainakin romaani on
kiistaton klassikko, kun sen loputon uudelleenversiointi on
mahdollista. Suomi 100 -tekona päätän oman uusi Tuntematon
-trilogiani parin viikon kuluttua Louhimiehen elokuvan
ennakkonäytökseen. Sitten kyllä riittää hetken tarpeiksi, vaikka
aika velikultia ovatkin.</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-21057146447646047082017-08-28T20:06:00.000+03:002017-08-28T20:06:09.346+03:00SOITTAA NOITARUMPUAAN (Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Kaksi ja puoli vuotta sitten luin Aki Ollikaisen <i><a href="https://omanailona.blogspot.fi/2015/02/ja-yksi-jos-murtuis-muut-tukena-ois-aki.html" target="_blank">Nälkävuotta</a></i>
noin kaksi ja puoli vuotta myöhässä. <a href="https://omanailona.blogspot.fi/2015/03/aina-kansa-ei-tieda-pirjo-hassinen.html" target="_blank">Kuukautta myöhemmin</a> kerroin
jatkavani edelleen vuonna 2012 ilmestyneiden romaanien urakointia.
Luulin silloin päässeeni voiton puolelle, mutta edelleen poimin
hämmentävän usein kirjaston hyllystä kiinnostavan ja uudelta
vaikuttavan kirjan, jonka huomaan olevan jo viisivuotias.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Viimeksi näin kävi Mikko-Pekka Heikkisen esikoisromaanille
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Terveiset Kutturasta </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(Johnny
Kniga 2012), </span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> jonka ajankohtaisuus ei tosin ollut näinä
vuosina merkittävästi rapistunut. "Kuntauudistus-Suomen"
kahtiajakautumisen aiheuttama sisällissota rikkaan Etelän ja
köyhän, riistetyn Pohjoisen välillä tuntuu toki absurdilta
ajatukselta. Valitettavasti se ei pidemmälle pohdittuna olekaan niin
absurdi ajatus.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Heikkisen romaanissa sekä Etelän alikersantti Jesse Purola
ryhmineen että Pohjoisen vastarinnan johtaja Oula ovat ärsyttävän
stereotyyppisiä hahmoja. Ensimmäinen on turkinpippureista
riippuvainen yliopiston koulutussuunnittelija, joka ihailee
fanaattisesti <i>Tuntemattoman sotilaan</i> Koskelaa niin kuin sota olisi
jokin palkitseva itsensäkehittämispeli. Jälkimmäinen on
poronmaidolla kilistelevä mystinen alkuperäiskansan edustaja, jota
etelän naiset eivät kykene vastustamaan.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> En ole edelleenkään varma, onko tällainen kliseisyys harkittu
valinta tai onko sillä muuta funktiota kuin pyrkimys humoristisuuden
korostamiseen. Vähempikin olisi riittänyt. Romaanin tyyli
muistuttaa etäisesti Miika Nousiaista, mutta Nousiainen hallitsee
stereotypioilla leikkimisen paremmin. Hän on aina selvästi
hahmojensa puolella, mikä on </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Kutturan</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> kohdalla kyseenalaista.
Paikoin trilleriä muistuttava juonenkuljetus jättää myös
epäselväksi, pitäisikö romaania lukea kuin Remestä vai silkalla
huumorilla. Jälkimmäinen tulkinta voittaisi, ellen vierastaisi niin
kovasti sitä, että sodasta tehdään (miesten) leikkiä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Päätin kuitenkin päästä yli häiritsevistä yksityiskohdista,
jotta pystyin hahmottamaan romaanin hienon ydinviestin Suomen kansan
totaalisesta kahtiajakautumisesta riskeineen. Vielä ei olla
Koreoiden tasolla, mutta syvää ymmärtämättömyyttä meilläkin
riittää. Saamelaiset ovat Euroopan ainoa alkuperäiskansa, jonka
kohtelu on menneinä vuosikymmeninä ollut yksiselitteisen
häpeällistä. Pikkuhiljaa kuolevaa inarinsaamen kieltä yritetään
nyt tuskallisesti elvyttää, kun sen puhumisesta esimerkiksi
koulussa on ensin järjestelmällisesti rangaistu.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Kun Oula oli pieni, äiti luki iltasaduksi runoa, jossa
saamelaisia ylistetään auringon pojiksi ja tyttäriksi. Äiti
kertoi, että sama aurinko hehkuu Saamen lipun keltaisessa värissä.
Koulussa Oula ihmetteli, miksei tätä opeteta tunnilla, omalla
kielellä, inarinsaamella. Luokan seinällä oli vain Suomen lippu.
Oula otti pulpetista väriliidut ja aanelosen ja piirsi Saamen lipun
itse. Verisuoni paisui opettajan ohimolla, kun hän riuhtaisi
piirroksen seinältä Suomen lipun vierestä ja komensi nurkkaan.
Poika totteli ja itki."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (99)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Maantieteellistä jakautumista akuutimpi uhka syntyy näin vuonna
2017 maahanmuuttajien ja kantaväestön, "suvakkien" ja
äärioikeiston keinotekoisesta yhteentörmäyttämisestä. En jaksa
enää edes olla kovin diplomaattinen todetessani, että minua
raivostuttaa koko viiteryhmän leimaaminen yksittäisen hullun
perusteella. Sama logiikka ei koskaan päde esimerkiksi valkoisiin
keski-ikäisiin miehiin. Se on tekopyhää ja epäloogista,
keinotekoista ja idioottimaista. Vastakkainasettelu syntyy
vastakkainasettelun sitkeästä synnyttämisestä. Jokainen ihminen
pitäisi kohdata itsestään vastuussa olevana ihmisenä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Vielä takaisin Lappiin. Kaksi vuotta sitten kirjoitin Katja Ketun
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="https://omanailona.blogspot.fi/2015/09/synnintunnustuksia-katja-kettu-katilo.html" target="_blank">Kätilöä</a></i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> pureskellessani näin: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Olen pohtinut viime
aikoina paljon sitä, mistä johtuu Lapin kiehtovuuden väheneminen
omissa silmissäni. Olenko lukenut liikaa juuri tällaisia kirjoja?
Olenko alkanut nähdä hiihtokeskusten ja valmiiden vaellusreittien
läpi eri tavalla kuin ennen? Olenko niin kaupungistunut ja
turmeltunut, että pitkien välimatkojen erämaa pohjoisessa
ahdistaa? Haluan selittää asian itselleni niin, että vaikka
maakunta elää nykyään turismista, ei Lappi kuulu turisteille,
vaan sitkeille lappilaisille. Ei minun tarvitse mennä sinne
vaatimaan palveluita ja korostamaan etelän erinomaisuutta sen
enempää kuin Viron-lautalla Tallinnaan."</i><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Vuodesta 2012 kulunut aika on tehnyt myös sen, että Jesse
Purolan intoilema "uusi Tuntematon" herättää vähän
toisenlaisia mielikuvia kuin niitä Rauni Mollbergin elokuvaan
liittyviä. Sinänsä on melkein huvittavaa, että menemme sekä
sisällissotaan että Suomi100-juhlavuoteen aina </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Tuntematon
sotilas</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> edellä. Periaatteessa se on todellisen klassikon merkki. Ehkä freesimpää johtamisoppia
nyky-yhteiskuntaan voisi silti hakea vaikka partiosta.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Siihen ainakin itse pyrin. Samalla kuolemaa pelkäävän
toimittaja-Ainon ajatukset tarjoavat vähän kevennystä ja lohtua
oman lähikuukausina aktivoitavan työllistymissuunnitelmani suhteen.
Lopultahan me kaikki ajattelemme sodassa, rauhassa ja rakkaudessa
lähinnä itseämme.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Onneksi en opiskellut mitään hyödyllistä, kuten
kauppatieteitä. Nyt olisi riesana osakkeita, sijoitusyhtiöitä sekä
yhdistetty puku- ja aviomies, joka ei liiku ilman Audia." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(64)</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-62870416905186943182017-07-24T15:10:00.001+03:002017-07-24T15:10:16.128+03:00HÄN PITÄÄ SINUSTA HUOLEN (Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Muutama viikko sitten vaunulenkkimaastomme Porin Kirjurinluodolla
täyttivät vähän toisenlaiset vaunut, kun
vanhoillislestadiolaisten Suviseurat keräsivät alueelle yli 80 000
ihmistä liikkuvine majoitusratkaisuineen. Uteliaina kävimme äidin
ja jälkikasvun kanssa kolmen polven voimin tutustumassa
seurakuplaan, jossa kovaääniset toistivat mahtipontista
raamatuntulkintaa. Viisikuiselle pojalle olisi ainakin riittänyt
samanikäistä leikkiseuraa, jota hän tosin tyytyi tarkkailemaan
rattaistaan pehmolelua järsien.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Pois teki meidän isompienkin pian mieli. Tunne saattoi johtua
ahdistavasta väenpaljoudesta, mutta oli siinä jotain muutakin.
Kaikkialla oltiin kovin ystävällisiä ja järjestelyt pelasivat
ilmeisen mallikkaasti, mutta joukkoon kuulumattomuuden pystyi
aistimaan. Tein viime vuonna graduni yhteisön yhteenkuuluvuuden
tunteen rakentumisesta, joten aistin syvällisempikin käsittely
onnistui. En mene siihen nyt syvemmin, mutta joukkoon kuulumisen
tunne on kiistatta yksi parhaista inhimillisistä kokemuksista.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Voimakkuudessaan se voi kantaa myös vähemmän inhimillisiin
kokemuksiin, kuten Terhi Törmälehdon voimakkaassa esikoisromaanissa
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Vaikka vuoret järkkyisivät </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(Otava 2017). Voimakasta on
etenkin kieli, jolla on tässä yhteydessä kaksoismerkitys.
Ensinnäkin Törmälehdon käyttämä kieli tavoittaa hämmentävällä
tarkkuudella syvän uskonnollisen kokemuksen ja siihen liittyvät
tunteet. Toiseksi kieli ja kielet, niiden puhuminen ja niillä
puhuminen, ovat romaanin keskeinen, kantava teema.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Minua väsyttää, mutta haluan kuulla suomea. Haluan
kuulla vokaalien ja konsonanttien tutut yhdistelmät joissa maailma
on sijoillaan ja ymmärrettävä"</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (119), toteaa Kolumbiaan
asettunut päähenkilö Elsa. Toisessa aikatasossa tavallisessa
maallistuneessa körttiperheessä elävä lukiolais-Elsa löytää
karismaattisen helluntailaisen yhteisön ja vierailla kielillä
puhumisen mysteerisen maailman.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Miksi se menikin niin, että kun ukin suusta tuli luodut
kaikki laulakaa, kukaan ei huokaillut ja puhunut muutosta. Mutta kun
hän sanoi kagla aglakaa, kaikkien kasvoille nousi huoli ja häpeä
ja kaikki etsivät sanoja, mitä vain sanoja, joilla hänen sanansa
saataisiin loppumaan. Pieniä, keskinkertaisia merkityksiä, sen ne
kestivät. Sitä ne eivät kestäneet että merkitys ei ollut niiden
ulottuvilla, eikä hänenkään." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(109)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Romaania lukiessa ei voi välttyä pohtimasta, mikä lopulta on
kielten ero. Pelkästään luonnollisia kieliä puhutaan maailmassa
tuhansia, joten laaja-alaisimpienkin ihmisten hallinta-aste lienee
prosentin luokkaa. Aviomieheni viiteryhmineen kommunikoi useamman
tunnin vuorokaudessa ohjelmointikielillä, joita kaltaiseni humanisti
ei osaa edes lukea. Siinä kontekstissa tuntuu aika harmittomalta,
että joku "puhuu kielillä" kuten Elsa ystävineen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kirjailija Törmälehto on tutkinut kielillä puhumista myös
omassa gradussaan ja päätynyt siihen, että kielillä puhumisen
taito omaksutaan muita kuuntelemalla (ks. <a href="https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/hurmosliikkeesta-eronnut-uskosta-luopunut-terhi-raskasta-ajan-huolissaan-omasta-sielustaan/" target="_blank">lähde</a>). Eri kielten ja
puhetapojen sopiminen eri tilanteisiin taas on niin ikään
universaalisti todettu asia, johon toisten on helpompi mukautua kuin
toisten. Rekisterejä riittää. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Miten Talville selittäisi,
kuinka naurettavaa oli puhua heillä niin kuin hellareille, se oli
yhtä tyhmää kuin mennä kylään ja alkaa puhua norjaa." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">64)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kun universaaleihin asioihin päästiin, jatketaan niiden parissa
hetki. Vähän yli kolme vuotta sitten kirjoitin tässä samassa
osoitteessa: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Hengellisyys ja suurimmat tunteet ovat
universaaleja ilmiöitä. Niiden paremmuutta ja aidommuutta ei
tarvitse kenenkään luokitella."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Näkemys nousi tuolloin
Pauliina Rauhalan </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="https://omanailona.blogspot.fi/2014/05/pimeydesta-valoon-kulkeva-on-meista.html" target="_blank">Taivaslaulusta</a></i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">,
jonka kanssa </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Vaikka vuoret järkkyisivät </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">loksahtaa
helposti samaan kirjalliseen lokeroon.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Taivaslaulun </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">pieni
Kaisla-tyttö tulee mieleeni myös silloin, kun Elsa kertaa
uskonnollista to do -listaansa: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Piti kirkastaa
näkyjä, vahvistaa armolahjoja, pyhittyä, piti kuolettaa se mikä
oli ihmisestä. Oli niin paljon rukoiltavaa, muutakin kuin herätys."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
(186) </span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Jatkuva </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">pitäminen</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
tuntuu edelleen kummalliselta, kun uskon voima voisi tarjota
mahdollisuuksia, lohtua ja huimaa turvassa olemisen tunnetta.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Olen kirjoittanut tänä vuonna
aika paljon <a href="https://omanailona.blogspot.fi/2017/03/prinsessoja-ja-astronautteja-johannes.html" target="_blank">Y-sukupolven</a> irrallisuuden kokemuksesta. Omassa
elämässäni se näyttäytyy esimerkiksi epämääräisesti
nakertavana epämukavuuden tunteena, vaikka kaikki olisi sekä
rationaalisesti että emotionaalisesti kunnossa. Tuon irrallisuuden
ja mahdollisuuksien vapauden olemassaolo johtaa myös siihen, että
Elsaa on lopulta helppo ymmärtää. Tarkasti rajattu uskonto ja
siihen liittyvä missio voi edelleen saada maailman aisoihin, tuoda
sille yksinkertaisen merkityksen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ongelmia tulee silloin, kun tarkasti rajattu missio
toteutustapoineen pitäisi yhdistää jokapäiväiseen maalliseen
elämään. Sen </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Vaikka vuoret järkkyisivät </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">kuvaa
erityisen hienosti. Nuoren ja aikuisen Elsan elämät edistyvät
vuoroluvuin, jolloin tarinaan jää jatkuvasti uusia aukkoja,
koukkuja ja ristikkäisiä viitteitä. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Miksi me
puhumme kolmannessa persoonassa. Miksi en kysy miten Mira sen kestää,
miksi Mira ei sano en enää suutu Jumalalle. Miksi me puhumme siitä
niin kuin se voisi tapahtua kenelle tahansa." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(173)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> On vielä yksi erittäin universaali asia. Se on niin uskon syvin
olemus kuin jumalattomien lohdutus. Elsan ja Benjaminin rakkaus on
niin kaunista ja tarkkakatseista kuin vain kahden nuoren viaton
ensirakkaus voi olla. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Se oli ihmeellisintä vastasyntyneessä
rakkaudessa, se että jakoi salaisuuksia sellaisen kanssa, jonka
vähän aikaa sitten ei tiennyt olevan olemassa."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (144)
Kauniimpaa on vain se, että joskus ensirakkaus myös kantaa. Sitä
sen sijaan mietin tätäkin romaania lukiessani, säilyvätkö
kaikkien muiden paitsi minun lukiokaverit läpi elämän?</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-60410532212247570082017-06-21T15:35:00.001+03:002017-06-21T15:35:28.255+03:00PÄÄ JÄÄSSÄ (Hanna Hauru: Jääkansi)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Välillä kohtaa kirjan, josta jo muutaman sivun jälkeen tietää,
ettei sitä tee mieli lukea. Samalla jokin huumaavasti pakottaa
jatkamaan, vaikka niin sisällöstä kuin muodostakin tulee
fyysisesti huono olo. Tällaista kirjaa on kai järjellä kuvattava
hyväksi, vaikka se tunteen perusteella on yksiselitteisesti hyvän
vastakohta. Ei huono, mutta paha.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Sellainen on Hanna Haurun </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Jääkansi </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(Like
2017), jonka sattumanvaraisesti, kirjailijasta koskaan kuulematta
poimin kirjaston uutuushyllystä reppuuni. Utuinen kansikuva ja
unenomaisen tarinan "sotienjälkeisestä elämästä pohjoisen
pienessä pitäjässä" lupaava takakansiteksti räsähtävät
jäävuoreen jo ensimmäisillä sivuilla päähenkilön puraistessa
orrelle jäätymään jätettyä kissanpentua. Mieleen tulevat niin
Rosa Liksom kuin <a href="http://omanailona.blogspot.fi/search/label/Mukka" target="_blank">Timo K. Mukka</a>.</span><br />
<div style="font-style: normal;">
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Jokin pakotti jatkamaan, vaikka
paloiksi jaettuun, verkkaiseen alkukohtaukseen takaumina lomittuva
varsinainen tarina työntää myös luotaan. Kertojatytön isä
kuolee sodassa, ja tämän tilalle saapuu ahdistava isäpuoli Paha.
Pian syntyvä pikkusisko sysätään sikalaan emakon hoivattavaksi,
kunnes kunnan täti tulee ja vie siskon mukanaan. Tyttö laitetaan
mielisairaalaan pesemään potilaiden eritteisiä pyykkejä. Valo ei
juuri välähtele.</span></div>
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Lukukokemuksena </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Jääkansi
</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">tuo mieleen Aki Ollikaisen
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;"><a href="http://omanailona.blogspot.fi/2015/02/ja-yksi-jos-murtuis-muut-tukena-ois-aki.html" target="_blank">Nälkävuoden</a></i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">.
Molemmissa sielua repivä toivottomuus on todettu lyhyesti ja
yksiselitteisesti, kaunistelematta mutta jotenkin kauniisti. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Äänet
jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärilläni
näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(15)
Lyhyen muodon vuoksi teokset ovat nopealukuisia, mutta mieli ei
meinaa pysyä mukana. Ahdistava ja epämukava olo jää vaivaamaan,
ja oma arkinen elämä tuntuu vähän aikaa vieraalta.</span><br />
<div style="font-style: normal;">
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Tunne johtuu luultavasti siitä, ettei
sitä voi ulkoistaa romaanimaailmaan. Lasten totaalinen
kaltoinkohtelu ja pahoinpitely on tälläkin hetkellä totta niin
monille sekä hyvinvoivassa Pohjolassa että ympäri maailmaa. Sen
ajatteleminen on entistä vaikeampaa nyt, kun oma jälkikasvu nukkuu
kylläisenä ja rakastettuna ruotsalaisissa merkkivaunuissaan. Ylitse
huokuva voimattomuuden tunne tekee kipeäksi, kun ei kertakaikkiaan
tiedä, mitä asialle voisi tehdä.</span></div>
<div style="font-style: normal;">
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Jokin kiero empatia saa ymmärtämään
myös (vain etunimellään esiintyvää) päähenkilön äitiä
Bettiä ja isäpuoli-Pahaa. Huutolaislasta ei ole rakastettu, vaan
häneen on suhtauduttu välineenä. Erään eduskuntapuolueemme tuore
puheenjohtaja ei varmaankaan näkisi mitään vikaa siinä, että
ihmisellä on pelkkä välinearvo, mutta minuun se sattuu. Paha taas
on mitä ilmeisimmin särkenyt mielensä sodassa ja etsii nyt
vihollista omasta pihapiiristä tai toista todellisuutta pullon
pohjalta. Miten voi rakastaa ja välittää, jos ei koskaan ole ollut
kummankaan kohteena?</span></div>
<div style="font-style: normal;">
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Onneksi myös hyvillä kokemuksilla ja
hyvällä lapsuudella on taipumus siirtyä seuraaville sukupolville.
Nykyään kuulee usein argumentoitavan, että tällaiseen hulluun
maailmaan on vastuutonta hankkia lapsia. Sillä perusteella moni
korkeasti koulutettu, turvallisesti kiintynyt ja hyvät eväät
elämäänsä saanut analyyttinen ja rationaalinen aikuinen päättää
jäädä vapaaehtoisesti lapsettomaksi.</span></div>
<div style="font-style: normal;">
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Päätöksessä ei ole mitään vikaa,
mutta perusteet näen varsin eri tavalla. Maailma tarvitsee
pelastajikseen ennakkoluulottomia, rohkeita ja älykkäitä lapsia.
Lapsia, jotka on melkein rakastettu "pilalle" ja saatu
uskomaan, että heistä on ihan mihin tahansa. Eikö voisikin olla
todellista vastuunkantoa lisätä osaltaan näiden hyvinvoivien
tulevaisuuden tekijöiden määrää? Ehkä heillä lopulta olisi
edellistä polvea paremmat resurssit vähentää pahoinvointia.</span></div>
<div style="font-style: normal;">
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Henkilökohtaisten valintojeni valossa
olen itsekin tietenkin kaikkea muuta kuin objektiivinen kannanottaja.
Haluaisin kuitenkin ajatella, että ihmismieli on pohjimmiltaan altis
hyvään, kun sitä hyvää vain tarpeeksi ruokitaan ja hellitään.
Vastuu pienen ihmisen elämän lopullisesta suunnasta on tietenkin
ajoittain murskaava, kuten viimeksi <a href="http://omanailona.blogspot.fi/2017/04/tarpeeksi-taydelliset-eve-hietamies.html" target="_blank">huhtikuussa</a> totesin. En silti
pitäisi sitä perusteena välttää vastuuta.</span></div>
<div style="font-style: normal;">
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Samaan aikaan en lakkaa ihmettelemästä
sitä, kuinka järkyttävissä olosuhteissa ihmiset löytävät
toivoa. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Betti sai loukata minua isän kauniista ajatuksista,
mutta koskaan hän ei onnistunut viemään minusta pois silmiä,
jotka kaikesta pahasta kohtelusta huolimatta hymyilivät." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(107)
Ehkä siinä on jotain uhmakastakin, ehkä se on yksinkertaisesti
psyyken selviytymiskeino. En ole psykologi, mutta tunnistan saman
toivonkipeyden jopa tällaisen fiktion äärellä.</span></div>
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän
laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistin päätäni,
vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kerta, vaan
oikoi hameensa ja lähti."</i><i style="font-family: Verdana, sans-serif; font-style: normal;"> </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif; font-style: normal;">(22)
Kertojan kohtalo on yksiselitteisesti surullinen, ja romaanin
runollinen nimi aukeaa värisyttävyydessään vasta viimeisillä
sivuilla. Mutta ehkä edes kunnan tädin viemälle siskolle käy
paremmin. Ehkä.</span><br />
<div style="font-style: normal;">
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Romaanina </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Jääkansi
</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">sulkeutuu hienosti juuri
loppuratkaisussaan. Jäisen tematiikan ohella punainen veri tuntuu
korostuvan: kertoja kasvaa naiseksi kuuraten verisiä vaatteita ja
pohjoisen metsän mättäätkin ovat täynnä puolukoita. Lumikkiin
kertoja vertautuu myös kaipuussaan isään – ainoaan ihmiseen,
jolta on aikoinaan saanut hyväksyntää ja rakkautta. Taiteellisesti
lähes moitteettoman kokonaisuuden jälkeen mietin, olenko lukijana
vähän masokisti. Miten kokemus unohdetaan? Saako sitä ylipäätään
unohtaa?</span></div>
Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-33287682228847611002017-05-27T15:22:00.000+03:002017-06-21T15:43:08.534+03:00PYÖRIT TUOLLA PILLIFARKUISSAS JA OLET KUUSKYT (Arja Tiainen: Lapsilta kielletty)<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Ensimmäisestä lukiokeväästä lähtien olen lukenut toukokuisin
runoja. Ehkä räntäsateen alta lupaavasti pilkahteleva kevät saa
mielen lyyriseksi. Menneen opintoputken aikana fyysisesti keveämpi
lukeminen myös tuuletti vuoden pänttäämisen tukkimia aivoja. Tänä
keväänä runoista on paljastunut vielä yksi ylivertainen
ominaisuus: niiden lukeminen onnistuu silloinkin, kun yhtään
pidempi yhtenäinen teksti saa kotiäidin silmät väkisin painumaan
kiinni.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Viime aikoina lukulistallani ovat olleet sellaisetkin klassikot
kuin Harmaja, Tynni ja Leskinen, mutta säväyttävimmän vaikutuksen
sai aikaan Arja Tiaisen muutaman vuoden takainen kokoelma </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Lapsilta
kielletty </i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">(WSOY 2012). Näin
kävi pääosin kahdesta syystä. Ensinnäkin teoksen kaiuttama
ahdistus yhteiskunnallisesta ja maailmanpoliittisesta tilanteesta on
tänään entistäkin ajankohtaisempaa. Toisekseen oli samaan aikaan
lohdullista ja traagista huomata, että henkilökohtainen ahdistus,
kriiseily ja maailmantuska eivät taidakaan helpottaaa, kun täyttää
30, 45 tai 60. Lapsilta kielletyn materiaalin äärelle pääseminen
ei vielä tee seesteistä aikuista.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Päin vastoin: kaikissa elämänvaiheissa näyttävät
näyttäytyvän sama kaaos ja turhanpäiväinen murehdinta. Niinpä
olen päättänyt tässä kuussa nivoa yhteen oman pääni
(vuosimallia 1993) ja Arja Tiaisen (Wikipedian mukaan vuosimallia
1947) vastaavan tuottamia ahdistuksen aiheita. (Formaatti lienee mitä
sopivin myös niille kotiäidin aivoille, joille yhtään pidemmän
järkevän tekstin tuottaminen tuntuu toisinaan olevan huomattavan
vaikeaa huolimatta 324 opintopisteen laajuisesta alan
korkeakoulututkinnosta.)</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Onko maailma sekaisin? Millä estän
ilmastonmuutosta/Trumpia/Isisiä/kilpailuyhteiskuntaa/naapurin
kakaroita tuhoamasta lapseni tulevaisuutta? Miksi aina tulee uusi
terrori-isku? Miksei vähän vähemmän materiaa voisi olla
tarpeeksi?</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> <i>"Kuka tätä kaikkea jaksaa kantaa.</i></span><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Onko pakko tietää joka ikinen tuho,</span></i><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">murha, seikkaperäisesti kuvien kanssa.</span></i><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><i>Tapahtuuko Afrikassa mitään hyvää?"</i> (67)</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Miksen ota edellä mainittuja asioita tarpeeksi vakavasti? Miksen
tee mitään? Miksi iltarukouksessa toivon useammin onnellista
huomispäivää itselleni kuin ratkaisua nälänhätään? Miksi
väistämättä valitan pikkuasioista, vaikka kaikki on niin hyytävän
hyvin?</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> <i>"Kaikkien kauheiden uutisten keskellä mietin</i></span><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">pehmeää kasvissoppaa, raastanko porkkanat,</span></i><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">paahdanko valkosipulit. Timjamia, salviaa,</span></i><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><i>totta kai selleriä. Ikkunat huurtuu." </i>(9)</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Miksi meidän ihmisten on niin vaikea tuntea empatiaa/hakea
apua/ymmärtää toisiamme? Miksi välitän siitä, mitä joku muu
ajattelee? Mistä näitä rooleja riittää, miten niissä pysytään?
Kuinka olla yli-inhimillisillä kyvyillä siunattu työnhakija?
Oikeastihan olisin mieluusti soittamatta edes kampaaja-aikaa.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> <i>"Tulin kotiin aamuauringossa.</i></span><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Kiirastulta piisaa. Kävelin kapakasta</span></i><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">toiseen. Ihan vaan että jostain tulisin</span></i><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><i>myöhään. Naapurit näkisivät. Jossain se oli." </i>(13)</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Miten saadaan toiset huomaamaan, että oikeasti pystyn mihin vaan?
Otetaanko pienten lasten äitejä töihin? Miksi liian älykäs ei
saa olla, mutta tyhmemmille on tukiopetusta? <a href="http://omanailona.blogspot.fi/search/label/S%C3%B6dergran" target="_blank">Edith Södergran</a> kirjoitti jo 1918, että minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen. Miksei saa pärjätä?
Mitä jos ei pärjääkään? Jos rahat loppuu/pää hajoaa/kaikki
huomaa, että olen sittenkin vähän tyhmä huijari. Mitä jos kukaan
ei huomaa mitään?</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> <i>"Sivistys-sanan Lönnrot keksi</i></span><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">pellavanloukuttamisesta.</span></i><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Sievistää – se että kaikki on tasapäistä.</span></i><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Viivottimella vedettyä." (44)</span></i><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Miten ollaan ihan/riittävän/todella hyvä äiti? Mistä tietää,
jos naikin väärän miehen? Missä olen 2080-luvulla? Miksi odotamme
aina niin paljon? Miten voi riittää muille, muttei ikinä
itselleen? Mitä tänään/huomenna/ensi viikon keskiviikkona
syötäisiin (koska peruna)?</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> <i>"Puolison tulee olla kunnollinen,</i></span><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">luotettava, ei kummiskaan sohvaperuna,</span></i><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><i>liian arkipäiväinen moukka tolvana."</i> (16)</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Mitä jos kaikki loppuu ihan liian pian? Mitä jos tulee oikeita
murheita? Miten ollaan murehtimatta niitä pieniä asioita? Miten
ollaan murehtimatta myös isoja asioita? Puhuja auttoi vähän:</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> <i>"Ihminen on sen vanki mitä vastustaa.</i></span><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Älä vastusta. Unohda koko juttu.</span></i><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Hyppää pilven nokkaan, rentoudu.</span></i><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><i>Delegoi, hoitakoot muut juoksevat asiat." </i>(49)</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Meitä kaikkia
nuoria ja vanhoja, hyväosaisia ahdistujia auttakoon jälleen Samuli
Putro. Kesä on melkein täällä jossain. Hylly on täynnä kirjoja,
jääkaappi ruokaa, huoneilma pienen miehen kaikesta pahasta
tietämätöntä naurua. Elämä on juhlaa, keltainen toukokuu.
Unohda koko juttu.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Mitäpä
jos on ukkonen ja liekki syöksyy maata kohti, polttaa koko pitäjän,
sen ihmiset ja linnut?</i><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><i>Mitäpä
jos jäät työttömäksi?</i></span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><i>Mitäpä
jos et aikuistu, pyörit tuolla pillifarkuissas ja olet
kuuskyt?</i></span></span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><i>Mitäpä jos mä
löydän toisen?</i></span></span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><i>Mitäpä
jos se rakastuu ja tahtoo mennä naimisiin ja viettää häitä
viikon?</i></span></span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><br /></span>
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Mitäpä
jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?</span></i><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Mitäpä
jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?</span></i><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">– –</span><br />
<i><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Mitäpä
jos sä pelkäät turhaan</span></i><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><i>ja
elämä tapahtuu sinä aikana?"
</i>(Putro
2009, <i>"</i>Mitäpä
jos")</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-91451590288756213112017-04-21T15:10:00.000+03:002017-04-21T15:10:06.322+03:00TARPEEKSI TÄYDELLISET (Eve Hietamies: Hammaskeiju)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Huhtikuussa on tuntunut siltä, kuin olisi kohdannut vanhat hyvät
ystävät vuosien jälkeen. Jokainen tunnistanee sen riemastuttavan
tunteen, jossa juttu jatkuu kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Kaikki
osapuolet ovat kasvaneet – lapset kehitysvaiheesta toiseen ja
aikuiset enemmän vyötäröltä, vähemmän henkisesti – mutta
edelleen täysin tunnistettavissa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kun itse on tässä kuussa sekä nimennyt esikoisensa että
päättänyt parin viikon varoitusajalla vaihtaa asuinkaupunkia
useamman sata kilometriä, tuovat tällaiset kohtaamiset mukavasti
turvaa. Puhun tietenkin Pasasen Antista ja pikku-Paavosta, joka on
tosin mennyt jo kouluun (ainakin niinä päivinä, kun on muistanut,
mitä isin ympäriinsä jättämät herätyskellot tarkoittavat).
Ikävä on ollut, joten tervehdin Eve Hietamiehen uutukaista
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Hammaskeijua </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(Otava 2017)
vähintään yhtä suurella ilolla kuin tietoa Pasasen miesten
laajentamisesta leffabisnekseen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Meillä kotona eletään ympyrää
sulkien vasta </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Yösyöttö</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">-vaihetta,
mutta Antti kohtaa sydämellisen neropattikoheltaja Paavon ja
ympäröivän yhteiskunnan kanssa ihan uusia haasteita. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Äkkiä
elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama
kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä.
– – Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei
kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta
aikaisemmin. Vuosia oltiin isin kanssa kävelty käsi kädessä, ja
äkkiä pitikin hoitaa samat hommat yksin ja lukea aikuisten
kasvoista, että aikooko tuo tyyppi pysäyttää autonsa vai ajaa
päälle. Mitä ne oikein odottivat?"</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (94–95)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> No, toiset niistä odottivat lasten olevan lyhyitä aikuisia.
Aloitin urani milleniaaliekaluokkalaisena jo syksyllä 2000, mutten
ole vieläkään unohtanut, miten hurjalta tuntui odottaa yhdentoista
aamuina kouluun lähtöä yksin tyhjässä kodissa. Oli riski
myöhästyä koulusta, riski jäädä yksin koko päiväksi. Paavon
strategia huudella parvekkeelta apua tuntuukin varsin
ymmärrettävältä. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Hammaskeijun </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">hienoimpia
ominaisuuksia on se, miten rehellisesti ja monipuolisesti Hietamies
tavoittaa Paavon mielenmaiseman kaikkine rikkauksineen ja hersyvine
oivalluksineen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Toinen hienous on Antti Pasasen
inhimillinen, huumorintajuinen ja arkitragikoominen hahmo, joka
todella tuntuu jo vähän omalta kaverilta. Antin arvo kaikkia
vaahtosammuttimien vanhempia vertaistukevana sankarihahmona on
varmasti suurempi kuin (Hieta)mies itse aavistaa. Tunteet ovat
pitkälti universaaleja: lapsi tuottaa harmaita hiuksia, silmäpusseja
ja turhautunutta raivoa, mutta myös suurinta onnea, rakkautta ja
huolta. Kirjoitettuna ja puhuttuna se kuulostaa niin kliseiseltä,
verevästi tunnettuna se on kaikkea muuta.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kaikin puolin täydellisten, lastensa yksityisyyden uhranneiden
bränditietoisten somevanhempien aikakaudella ihan tavallinen
vanhemmuus lohduttaa. Yhdeksän viikkoa vanhana äitinä olen itsekin
jo havainnut tosiasiaksi sen, että kerran lapsen hankittuaan häneen
kohdistuvista huolista ei pääse eroon koko loppuelämänsä aikana.
Vastuu musertaa, vaikka meillä ei vielä hetkeen tehdä
Duudson-juttuja välitunnilla tai kuljeta omin päin inhottavaan
iltsuun.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kaikesta päätellen ihan kohta on kyllä niidenkin aika. Minua on
viime viikkoina muistuteltu muun muassa siitä, kuinka pian poika
menee rippikouluun tai jättää kakstahtibensalta haisevia
vermeitään lojumaan ympäri eteistä (ei muuten jätä). Lapset
ovat pieniä vain kerran, mutta siitä muistuttelu on suunnilleen
yhtä turhauttavaa kuin lasketun ajan jälkeen esitetyt tiedustelut
siitä, eikö mitään tosiaan ole vielä tapahtunut. Kaikkihan
täällä parhaansa mukaan yrittävät tarttua hetkeen ja tankata
liikutus kurkussa vauvan jokaista hymyä, vaikka ohimoilla polttelisi
vuorokausien univelka ja ajatus pesukoneeseen melkein unohtuneista
pyykeistä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Antin muistelu seitsemän vuoden
taakse tuntuu niin tutulta: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Pakkanen puri poskia,
parkkipaikka oli hiljainen. Nallekarhu tuhisi rintaani vasten
umpiunessa. Äkkiä ajattelin, että pysäytä tämä hetki. Anna
tämän vielä kestää. Pysähdyin keltaisen katulampun valoon ja
halusin jäädä siihen hetkeen, koska sydän paisui rinnassa. Pidin
lujasti kiinni vauvasta, joka painoi vielä tuskin mitään. Joka oli
vielä niin pieni, ettei pystynyt puolustamaan itseään, pärjäämään
tässä maailmassa. Jota minun oli puolustettava, jonka puolesta
minun oli pärjättävä tässä maailmassa." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(362)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Puolustuskyvyttömyyden, avuttomuuden
ja haavoittuvuuden aura tarttuu hämmästyttävän tehokkaasti
vastasyntyneestä lapsesta vastasyntyneisiin vanhempiin. Kuinka sitä
ennen pärjättiin edes omasta puolesta? Ja ennen kaikkea: kuinka
sitä edelleen suurimmaksi osaksi pärjätään myös sen
puolustuskyvyttömän nallekarhun puolesta niin, että se vähän
säheltäessäänkin osaa kiittää, katsoa silmiin ja auttaa
kaveria?</span><br />
<div style="font-style: normal;">
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Tilastot ovat silmäpusseja
keränneen murehtijan puolella, vaikka keskeytyksetön suihkussa
käyminen alettaisiinkin laskea vapaa-ajaksi eikä pyykinpesu Antin
sanoin onnistuisi enää vuosiin ilman dramatiikkaa. Siksi tämäkin
postaus päättyy tähän ja siirryn onnellisena parvekkeelle
kuorimaan omaa nallekarhuani turkistaan. Jokin juttu siinä selvästi
on, että kaikista lapsista on sitkeästi puettava eläimiä.</span></div>
Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-42389994522300881542017-03-06T18:37:00.000+02:002017-03-06T18:37:10.917+02:00PRINSESSOJA JA ASTRONAUTTEJA (Johannes Ekholm: Rakkaus niinku)<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">"jopa paperi t tekee samaa, vaik se onki ihana</span></i><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><i>"rankat" lyriikat = osoitus suuresta rakkaudesta"</i>
(44)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Helmikuun aihepiiri tuotti sen verran ajatuksia, että tässä
kuussa on suorastaan pakko jatkaa Y-sukupolven ja sen äänten
asialla. Akuutisti mieleni päällä ollut seuraavan (vielä mystistä
kirjainta kantavan) sukupolven synnyttäminen on ehkä laittanut
pohtimaan oman viiteryhmäni sukupolvikokemuksia. Joka tapauksessa
Johannes Ekholmin <i>Rakkaus niinku </i><span style="font-style: normal;">(Otava
2016) on tematiikaltaan niin oivallinen pari </span><i><a href="http://omanailona.blogspot.fi/2017/02/maailmanalkuja-paperi-t-post-alfa.html" target="_blank">post-alfalle</a></i><span style="font-style: normal;">, että se ansaitsee
ihan oman käsittelyn.</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ensin <i>Rakkaus niinku </i>vangitsee
muodollaan. Isänsä nurkkiin työttömänä ja rahattomana palannut
kolmekymppinen Joona on saanut kustannussopimuksen autofiktiiviseen
romaaniin. Sitä varten hän kerää materiaalia äänittämällä
erilaisia keskusteluja ja tilaisuuksia perheensä ja ystäviensä
kanssa. Litteroitujen äänitteiden ohella Joona sisällyttää
teokseensa Googlen pikaviestimellä käytyjä keskusteluja
SAD91RL-nimimerkin kanssa – siitä huolimatta, ettei tyttö anna
tähän lupaa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Koska <i>Rakkaus niinku
</i>koostuu vain puretuista
äänitteistä, kyseisistä keskusteluista ja muutamasta
sähköpostiviestistä, se oikeastaan on Joonan kirjoittama kirja,
vaikkei kuitenkaan ole. Lähtökohta vetoaa minuun, ja irrallisista
palasista todellisuutta rakentava toteutus onkin kiehtova ja
onnistunut. Lukemisen tapoja on tarjolla monia. Joonan tilitykset ja
pitkät yhteiskuntakriittiset filosofoinnit kuulostavat
keskusteluilta yliopiston kirjallisuustieteen luennoilla, eikä
niissä siten ole itsessään mitään hauskaa.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Oman pääni sisäinen maailma
ohjaa kuitenkin tulkitsemaan koko romaanin Y-sukupolven
mukayhteisölliselle itsekkyydelle piruilevana vitsinä. Voi olla,
ettei tulkinta ole kirjailijan tarkoituksen mukainen, mutta ainakin
se antaa lukijalle valtavasti ja tekee teoksesta merkittävämmän.
Joonan "Suomen Knausgårdiksi" pyrkivä kirjailijaisä
muistuttaa sukupolvensa yksioikoisuudessa monesti omien vanhempieni ikäluokkaa. Samalla juuri hän on paikoin samaistuttava järjen
ääni, jonka viiteryhmään tahtoisin itseni kohottaa:</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> <i>ISÄ: Tuo kuulostaa kaikki kyllä joltain, mutta mitä se
oikeasti tarkoittaa? Sinun on tultava alas sieltä yläpilvestä,
laskeuduttava maanpinnalle. Tuollainen käsiteakrobatia ei tarkoita
mitään. Kerro minulle, yksinkertaisin sanoin, niin että
idioottikin ymmärtää, mitä sinä aiot tehdä? Miten sinä aiot
hoitaa työnsaannin, asumisen, laskujen maksun jatkossa?</i></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><i>JOONA: En mä tiedä. Eikä mua just nyt kiinnosta tietää.
</i>(37)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Juuri käytännöllisen kiinnostuksen puute lienee sukupolvemme
suurimpia ongelmia. Elämme järjettömässä diskurssissa, jossa
"töitä ei välttämättä kannata tehdä", jos
palkkatuloa saadessaan saa vähemmän sosiaalitukia. Mukavuudenhalu
on ihmislajille myötäsyntyistä, mutta usein omaa elämänpiiriä
ja ympäröivää yhteiskuntaa kehitetään tehokkaammin
epämukavuusalueelta. Kun kaikkien pitää saada olla taiteilijoita,
tulemme helposti sokeaksi kaikille niille muille poluille, joiden
kautta voisi myös toteuttaa itseään. Se ei tarkoita omien
periaatteiden myymistä markkinavoimille, vaan järkevää ja
vastuullista suhtautumista omaan elämään.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> <i>"Ainoo mistä kukaan välitti puhuu oli mitä ite teki, ja
ainoo syy miks oli kiinnostunu kuulemaan muilta mitä niillä oli
menossa, oli että sais tietää onks se siistimpää vai ankeempaa
ku se mitä ite teki, että pitääks olla kateellinen vai voiks
salaa halveksia."</i> (156) Kilpailu on rakennettu sisään niin
koulutusjärjestelmään kuin lasten harrastuksiin, mutta samalla
menestyminen on paheksuttava ongelma, joka on nopeasti
tasapäistettävä pois päiväjärjestyksestä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Yhdessä some-aikakauden jatkuvan läsnä- ja mieltäolon
vaatimuksen kanssa tuo kaksinaismoralistinen asetelma tuottaa
Y-kansalle haasteita ja paineita, joista heidän vanhempansa eivät
tiedä mitään. Vakavasti ottaen siinä ei ole mielestäni mitään
väheksymisen tai pinnallistamisen arvoista. Minäkeskeinen
kilpailukulttuuri ajaa meidät esimerkiksi siihen, että
nykyvanhemmat <a href="http://www.hs.fi/elama/art-2000004879066.html" target="_blank">tahtovat lapsestaan mieluummin kiusaajan kuin kiusatun</a> samalla, kun
kauhistelemme konservatiivisia ja väkivaltaisia kehityssuuntia
yhteiskunnassa. Tällainen maailmankuva on yksinkertaisesti
vastenmielinen.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> SAD91RL kertoo Joonalle Anna Odellin <i>Luokkajuhla</i>-elokuvasta:</span><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">"siinä on sellane kohtaus kun ne tekee jotain mindmappii</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">sen annan luokkakavereiden välisest hierarkiasta</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">että kuka kiusas ketä, ja kuka oli johtaja jne</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">niin siin se anna sijottaa eka ittensä sinne pyramidin
pohjalle</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">mut sen joku assari on sillee, että hei,</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">sä oot nyt menestynyt taiteilija</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">joka tekee täst aiheesta leffaa</span></i><br />
<i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">sä oot tääl koko vitun pyramidin yläpuolella</span></i><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><i>riippumatta siitä onks edelleen haavoittuvainen olo vai ei"
</i>(229)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Oman itsetuntoni vuosien kiusaamiskierteessä paloitelleena uskon
tietäväni jotain siitä, miltä tuntuu kiivetä pyramidissa
ylöspäin ja tuntea voitonriemua alhaalla häilyviä pisteitä
kohtaan. Samalla haavoittuvainen olo ei kuitenkaan täysin helpota
enkä voi kuvitella, että äitinä tahtoisin omasta lapsestani
kiusaajan, joka "osaa tarvittaessa lyödä takaisin". Sen
sijaan toivoisin, ettei hän häpeäisi reilusti omalla työllä
ansaitsemiaan saavutuksia, vaikka ne tuottaisivatkin toisissa
ihmisissä kateellista halveksuntaa. Tärkeintä on itse kunnioittaa
myös eri tavalla ajattelevia, minkä tuo vaahtosammuttimien
sukupolvi kenties ehtii vielä oppiakin – aika pelottavasti ehkä
kantapään kautta.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> <i>"Ja sua on opetettu että se mitä sä sanot on tärkeetä,
ja se mitä sä ajattelet on objektiivista, ja se mitä sä haluut on
hyvää, ja siks hyvä maailma olis sellanen missä kaikki ajattelis
niin kuin sä, kaikkien pitäis tulla samanlaisiks kuin sä, tai siis
sellaisiks kuin sä haluisit tulla, parhaassa mahdollisessa
maailmassa, ilman kaikkia sun kiusallisia "poikkeamia"
mistä sä yrität niin kovasti "parantua". Mut mitä jos
maailmasta tulis kertaheitolla parempi yksinkertaisesti sillä, että
sä vaikenisit?" </i>(414)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Mitä, jos maailmasta tulisi kertaheitolla parempi
yksinkertaisesti sillä, että sinä jatkuvan analyyttisen
poliittisen räksyttämisen sijaan ihan vain katsoisit sitä
Netflixiä peiton alla – päivittämättä asiasta someen? Mitä,
jos sinulla ei olisikaan mielipidettä ihan kaikkeen? Esimerkiksi
<a href="http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000002926259.html?ref=hs-b-paakirjoitukset-3" target="_blank">tämän takia</a>.
Henkilökohtaisesti taidan tarvita seuraavaksi jonkin erityisen
epähektisen maailmankirjallisuuden klassikon.</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-64661365989008515502017-02-01T12:46:00.001+02:002017-02-01T12:46:52.977+02:00MAAILMANALKUJA (Paperi T: post-alfa)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Aloitamme tunnustuksella: Kun mieheni jonkin aikaa sitten alkoi yhä useammin </span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">kuunnella R</span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">uger Haueria, huokailin teatraalisesti,
ettei taas tätä. Rap-musiikki ei tosiaan ole kolahtanut sen
jälkeen, kun alakoulussa oli sosiaalisesti suotavaa kuunnella
innoissaan Pikku G:tä. Ei se kolahda vieläkään, mutta olen
sentään oppinut suhtautumaan räppäreihin mahdollisesti ihan
potentiaalisina ihmisinä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Jatkamme kielitieteilijän vastuuvapauslausekkeella: Sattuu
silmiin tuo Paperi T:n </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">post-alfan</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (Kosmos 2016) kirjoitusasu,
josta puuttuu teosnimikkeelle ominainen iso alkukirjain. Sitä
kuitenkin näyttävät käyttävän kuivissa asiayhteyksissäkin niin
kustantaja Kosmos kuin Hesarin kulttuurisivut, joten en lähde
sooloilemaan. Ehkä tahdomme korostaa post-alfauroksen
mitäänsanomatonta postiutta sillä, ettei laji ansaitse edes isoja
alkukirjaimia.</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Päädymme lopulta itse asiaan: Kaikki muu sattuukin sitten vain
nauruhermoon tai sydämeen, koska </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">post-alfa </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">on
nerokas. Y-sukupolven edustajana minun ehkä kuuluu sitä lukea ja
siitä vaikuttua, mutta on tässä muutakin. Paperi T tekee
runoissaan niin tarkkoja huomioita ja oivaltavia rinnastuksia, että
saan niistä hengenahdistuksen lisäksi suurta tyydytystä. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"olemme
pahoillamme / sukupolvenne oli amputoitava / terveellä jalalla voit
vielä hypätä benjihypyn / narulla tai ilman"</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
(12)</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Y-sukupolvi" target="_blank">Wikipedian mukaan</a> "Y-sukupolvea on
arvosteltu pinnalliseksi, kärsimättömäksi ja kykenemättömäksi
sietämään epäonnistumisia". Samaa kriittistä linjaa jatkaa
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">post-alfa</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">, jossa
ensimmäisen maailman ongelmat ovat niitä oikeita ongelmia: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"pelkään
et sanon jotain tyhmää / ja joku tyyppi twitteristä tuhoaa mun
elämän / voidaanko kommunikoida vaan giffeillä / ahistaa.jpg"</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
(18). Kokonaan toinen kysymys on, onko tällaisista uhkakuvista
ahdistuminen lopulta turhaa. Esimerkiksi vuosi sitten
teki mieli kysyä nyt jo edesmenneeltä Teri Niitiltä, tuntuvatko
Lähi-idän kriisit henkilökohtaisesti yhtä kovalta moukarilta kuin
joku tyyppi Twitteristä.</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Post-alfaan lajina kohdistuu
samalla tavalla ristipainetta kuin häntä edeltäneisiin
miessukupolviin. Nyt saa näyttää tunteensa, mutta pitäisi
kuitenkin välttyä olemasta liian pehmo. Samalla on melkein
pakotettu kantamaan harteillaan valkoisen miehen taakkaa sekä niiden
edellisten sukupolvien munausten että nykyisten suvaitsemattomien
Odin-kansalaisten tekemisten johdosta. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"älkää
unohtako valkoista heteromiestä / ja hänen hätäänsä /
ruuhkabussin katosta roikkuu pieniä hirttosilmukoita / jonain
päivänä kaipaan vielä tätäkin" </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(10)</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ahtaita paikkoja ja ihmisjoukkoja
kammoavana kahvojen vertaaminen hirttosilmukoihin tuntuu loogiselta,
mutta kyse on muustakin. Lopulta jokaisen ihmisen pahin vihollinen
katsoo peilistä. Se tunne ja sen toivon mukaan aiheuttama vastuun
ottamisen tarve on jotain, josta olen Y-ominaisuuksien joukossa
erityisen ylpeä. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"en pelkää hirviötä sängyn alla
/ pelkään hirviötä joka nukkuu sängyssäni / käyttää nimeäni
/ puhuu suullani"</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (62)</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kyynisyys sen sijaan jakaa
ajatuksiani. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Post-alfan</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
ilmestymisen jälkeen sosiaalisessa mediassa syntyi
#teeomapapruruno-ilmiö, jossa ihmiset piruilivat Paperi T:n
lyriikalle tuottamalla Twitterin täyteen teatraalisia
näköiskappaleita. Tarkoitus oli kaiketi osoittaa, että ei tuo nyt
niin hienoa ole. Naurakaa hetki ja keskittykää sitten oikeisiin
asioihin. Runoilija itse oli toki varautunut reaktioon jo
satiirisessa takalievetekstissään: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"– – kynnys
kritikoida esikoinen oikeasti kriittisesti olennaisesti kasvaa kun
ennen ensimmäistäkään runoa jamppa on jo nostettu jalustalle
suomiräpin pentti saarikoski – –"</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">.</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Tällainen etukäteen
suojautuminen tuntuu olevan nykyään puoliksi pakollista. Kun jo
ennalta on liikkeellä sillä asenteella, ettei tämä nyt niin
tärkeää minulle ollut, voi myöhemmin legitiimisti todeta, että
tämä nyt tosiaan oli puoliksi vitsi. Se on surullista, sillä
vilpittömästi toivoisin meidän Y-yksilöidenkin kykenevän
iloitsemaan niin omasta kuin toistemme puolesta. Asian ei siis olisi
välttämättä oltava näin: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"kun hyväksyt ettet
tule koskaan kirjoittamaan mitään / yhtä kaunista kuin daven pieni
ja hento ote / voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua"
</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(87).</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kollektiivisessa itseironiassaan ja nerokkaissa rinnastuksissaan
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">post-alfan </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">runot tuovat itse
asiassa usein mieleeni alleviivatun kauheita runoja kynäilevän
<a href="http://omanailona.blogspot.fi/2015/08/keisarilta-vaatteet-runoilijoiden.html" target="_blank">Antti Holman</a>. En ole varma, onko se tarkoituksenmukaista,
sillä aidosti pidän </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">post-alfaa </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">realistisena
sukupolvikuvauksena, jonka tekotaiteelliseksi ja naurettavaksi
kritisoiminen on usein merkki siitä, että osui ja upposi.</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Sitä paitsi antaa kokoelma
meille nähdäkseni paljon toivoakin. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"laske kaikki
maailmanloput ja alut / kumpia on enemmän" </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(78), runoilija
kehottaa. Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että juuri oman
sukupolvemme aikana tapahtuvat muutokset ovat mullistavia ja
maailmanhistoriassa totaalisen käänteentekeviä, jopa
apokalyptisia. Historia on kuitenkin osoittanut, että ajatus on
egosentrinen ja harhainen. Olen varsin vakuuttunut siitä, että
maailmanalkuja on vähintään yhtä paljon kuin -loppuja.</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Ajan hengen mukaisesti kuitenkin totean jo näin ennalta, että
tulkintani todenperäisyyden saa ilman muuta kyseenalaistaa.
Kuuluuhan <i>post-alfan </i>viimeinen runokin näin: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"nää on
kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin"</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (93)</span></span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-68487808405897852002017-01-09T13:47:00.000+02:002017-01-09T13:47:33.459+02:00RUPES SIINÄ PIIRTÄMÄÄN (Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista)<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Taisin todeta vuoden lopuksi, että <a href="http://omanailona.blogspot.fi/2016/12/tarpeellisia-ajatuksia-reko-lundan.html" target="_blank">Reko Lundánin</a> realistisissa teoksissa Helsinki ei ole hetkistäkään kaunis. Uuden
vuoden aluksi tämä ajatus sai kunnolla tasoitusta toisesta
ääripäästä. Mikä parasta, pääkaupunkimme kauneus ei edes
ollut göstamaisesti unta ja turhaa unelmaa, vaikka </span><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Jukka
Viikilän </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">Akvarelleja Engelin kaupungista</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">
(Gummerus 2016) koostuukin kaupunginarkkitehdin 1800-luvun
yöpäiväkirjoista.</span></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Tämä on kirkontekijän ensimmäinen ja tärkein oppi.
Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin
rakennusainetta." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(67)
Engelin intohimoisin ja pitkäkestoisin projekti oli päiväkirjan
mukaan tulevan tuomiokirkon piirtely Suurtorille, mutta lainaus
tiivistää myös romaanintekijän keskeisen opin. Koska
Finlandia-voittaja koostuu nimensä mukaisesti akvarelleista –
lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä neljältä vuosikymmeneltä –
jää rakennusaineiden väleihin paljon hiljaisuutta.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Toki hiljaisuuskin on
suhteellista: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Kaupunki ei ole äänetön, vaikka niin
ensin kuvittelee. Aina on jokin toista vähäisempi hiljaisuus, joka
liittyy seuraavaan, ehkäpä jo korvin kuultavaan."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (15)
Engelille hiljalleen hahmottuva pääkaupunki on värien, muotojen,
mittasuhteiden ja materiaalien ohella muun muassa inspiroivia ääniä
ja tuoksuja. Vaikka kaupungin infrastruktuuri on pahasti
keskeneräinen ja erilaiset kulkutaudit jylläävät, näkymä ei ole
lohduton vaan nimenomaan hetkisen kaunis.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kauneus aiheutuu suurelta osin akvarellien runollisesta kielestä.
Kieli on itse asiassa niin kaunista, että jo muutaman sivun
luettuani aloin pyörryksissä surra romaanin loppumista.
Haastatteluissa Viikilä on myöntänyt salakuljettaneensa
tarkoituksella lyriikkaa proosateokseen; jälkimmäisellä tunnetusti
saa enemmän mainetta, mammonaa ja merkittäviä
palkintoehdokkuuksia, vaikkei erottelulle varsinaisesti olisi
perusteita.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Osa akvarelleista on suorastaan aforistisia aivan sellaisinaan.
</span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi
olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He
tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan."
</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(25) Rakkaus kohdistuu ennen
kaikkea kaupunkiin ja arkkitehtuuriin, mutta on Engel toki myös
tavallinen mies haavoineen: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"On vaikea tietää
etukäteen herättääkö toisto kiintymystä vai kyllästymistä."
</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(28)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Kun Baba Lybeckin Finlandia-ratkaisua vasta jännitettiin,
todettiin varsin monessa yhteydessä, että ehdokkaita yhdistää
maahanmuuttajan näkökulma. Näin varmasti on, sillä Engel (ja
etenkin hänen vaimonsa) tuntee alusta alkaen outoa vierautta ja
syyllisyyttä hyisessä Itämeren helmessä. Ympäröivän
yhteiskunnan asenne on kuitenkin ratkaisevasti erilainen kuin
nykyään. Hienoa herraa kumarrellaan ja jopa ylistetään
joulukirkossa. Häntä ei suinkaan syytetä kalliista omaisuudesta
tai katsota sen mitätöivän oikeutta helsinkiläisyyteen, kuten
juuri maahanmuuttajasukujen vauraaksi rakentama maa nykyään
mielellään tekee.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Myös Engelin kulttuurinen pääoma tunnustetaan, vaikka hän itse
toistuvasti vähättelee sen merkitystä. </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Välillä kuulen
puhuttavan sivistyneistä seurapiireistä, joissa pärjätäkseen
olisi tunnettava jokin ajankohtainen kirja tai ooppera, mutta voin
kaikkialle kutsuttuna vakuuttaa, että mitään sivistyneitä
seurapiirejä ei ole, mitään merkittäviä aiheita ei käsitellä,
mitään älyn salamaailmoita ei ole, vain pelokasta kuulumisten
vaihtoa, joka sekin on enemmän kuvitelmaa ja toivetta siitä, miten
haluaisi elämänsä olevan kuin todellisia asioita."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (83)</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Tämän kaltaiset ulostulot saavat minut pohtimaan, onko Engel
kaikessa vieraantuneisuudessaan sittenkin lopulta suomalaisempi kuin
moni suomalainen. Sisäänpäinkääntynyt ja hieman neuroottinen
arkkitehti on seesteisimmillään oman puutarhansa armollisessa
hiljaisuudessa. Hän pohtii usein, mitä toiset silmäätekevät
mahtavat hänestä ajatella. Ilmiselvästi Engelillä on myös
minulle niin tuttu huijarisyndrooma, joka saa hänet pelkäämään
suunnitelmiensa surkeuden paljastumista. Huoli lienee aiheeton, kun
jälleen tämän päivän <a href="http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005037222.html" target="_blank">Helsingin Sanomista</a> saimme lukea
maan kalleimpien arvoasuntojen sijaitsevan miehen nimeä
kantavan Engelinaukion ympäristössä.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Arkkitehti ottaa minua suuresti kiehtovan näkökulman myös
politiikkaan: </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Olen aina ahdistunut ihmisistä, joilla on
vahvoja mielipiteitä tai jopa ideologia, sellainen tarkoittaa aina
kyvyttömyyttä ajatteluun tai ajattelun tietoista lopettamista
useimmiten seuraelämän helpottamiseksi." </i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">(146) Ideologia
helpottaa, mutta ajaa käytännössä aina sivuuttamaan muut
ideologiat ja väheksymään omalle ajattelulle esitettyjä
vasta-argumentteja.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Olen ennenkin aavistellut paremman maailman syntyvän lopulta
siten, että yhä useampi olisi valmis tarkastelemaan kriittisesti
omaa ajatteluaan ja myöntämään sen heikkoudet. Mielipiteitään
voi ja pitää muuttaa – jopa nauraen, kuten Engel kertoo parhaiden
ystäviensä tekevän. Edessä oleva vaalikevät antanee meille tosin
näyttöjä enimmäkseen päinvastaisesta.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> Olen tullut antaneeksi Engelille jos jonkinmoisia määritteitä:
hän voi olla saksalaisen ohella aavistuksen suomalainen, vähän
neuroottinen, mies, aviomies ja isä sekä tietenkin arvonsa
ansainnut arkkitehti. Ennen kaikkea hän on kuitenkin ihminen, joka
ei saa rauhaa. Miehen syyllisyyttä tulviva ja armoa aneleva purkaus
viimeisinä kuukausinaan koskettaa niin syvältä, että kyyneleet
nousevat silmiin.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> </span><i style="font-family: Verdana, sans-serif;">"Sano, etten minä tappanut tyttöjäni vaan annoin heille
yltäkylläisyyttä, jota Berliinissä ei olisi ollut, sano etten
tehnyt tätä itseni vuoksi ja että itseltäni piilossa olen
pyyteetön, hyvä ihminen."</i><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"> (209) Totta kai minä tiedän,
että tämän niin sanotun Engelin ajatukset ovat kirjailija-Viikilän
mielikuvituksen tuotetta. Mutta että itseltäni ja omalta
ruoskinnaltani piilossa olisin pyyteetön, hyvä ihminen – siinä
toive, jonka todella voi allekirjoittaa.</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5283469131074394761.post-21481241280922175482016-12-13T15:00:00.000+02:002017-01-09T10:35:34.807+02:00TARPEELLISIA AJATUKSIA (Reko Lundán: Ilman suuria suruja)<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">Aina joku eksyy tai lähtee liian aikaisin. Toisinaan
ajatuksen välttäminen on mahdotonta. Aika tarkkaan kolme vuotta sitten totesin tämän katsoessani Jyväskylän kaupunginteatterin intiimin hyytävää sovitusta muutama vuosi aiemmin kuolleen Reko Lundánin näytelmästä <i>Tarpeettomia ihmisiä </i>(2003).</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> <i>"Kaiken tän työn ja kodinhoidon ja lenkkeilyn ja vittu kaupunginosa-aktivismini alla mä oon täysin yksinkertasesti sekasin"</i>, näytelmän Petri toteaa. Työttömäksi jäänyt kaveri Kari keskittyy hakkaamaan vaimonsa päätä roska-astiaan, kun ei muuta väylää tunteilleen löydä. Helsinki ei ole hetkistäkään kaunis, vaan maailma näyttäytyy surullisena ja järjettömänä paikkana.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Näin joulun alla olen taas lukenut klassikoita tältä vuosituhannelta. Yksi niistä oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut ja Finlandia-eshdokkaaksi yltänyt Lundánin esikoisromaani <i>Ilman suuria suruja </i>(2002). Se on <i>Tarpeettomien ihmisten </i>aikalainen ja tematiikaltaankin erehdyttävän samankaltainen. Alussa Hanna ja Ripa ovat eronneet ja molemmilla on omat ongelmansa. Parin kaksoset Aki ja Liisa yrittävät tasapainotella mukana kuviossa ja varttuvat romaanin kuluessa pikkulapsista ylioppilaiksi.</span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-style: normal;"> Kaikkitietävän kertojan lisäksi
ääneen pääsee minäkertoja Aki, jonka lapsen näkökulmasta
tekemät havainnot ympäristöstään ovat riipivän tarkkanäköisiä.
Vanhemmat eivät ole tahallaan heikkoja ja välinpitämättömiä,
mutta voisivat edes tarkistaa, nukkuuko seinää päin kasvonsa
kääntänyt lapsi todella. Hannaa riepottavat ensin talousvaikeudet
ja myöhemmin kuningas alkoholi. Upseeri-Ripaa riipii yksinäisyys ja
houkuttaa varuskunnan upseerikerhon näennäisen kepeä ilmapiiri.
Mikäs hätä nukkuvilla lapsilla on?</span></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">
</span></span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><i> "Eteisessä kenkien ja takkien seassa Aki päätti että
jos hän joskus menee naimisiin, hän ei koskaan eroa. Ainakaan jos
saa lapsia. Päätös oli tärkeä, vaikka sen toteutumista hän ei
pitänyt todennäköisenä. Hän ei epäillyt, etteikö rakastuisi
johonkuhun, mutta ei uskonut löytävänsä ketään, joka rakastaisi
häntä." </i><span style="font-style: normal;">(78)</span></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">
</span></span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-style: normal;"> Lundán kääntää kerronnassaan
hienosti isän ja äidin rooleja edestakaisin ja ylösalaisin. Lapset
hakevat ensin turvaa äidistä ja vastustavat isän luokse
varuskuntaan muuttoa. Myöhemmin Hannan ongelmien ja
epäluotettavuuden myötä Ripan rooli korostuu, ja uuden vaimonsa
myötä hän alkaa sitä myös vastuullisemmin kantaa. Ehkä Ripa
tietyllä tavalla pystyy kääntämään uuden mieheyden puolelleen
paremmin kuin </span><i>Tarpeettomien ihmisten</i><span style="font-style: normal;">
Kari ja Petri. Ainakaan äiti ei ole yksiselitteisen pyhä
instituutio, jonka suojiin lapset voivat isää paeta.</span></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">
</span></span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-style: normal;"> Neljässätoista vuodessa on
toivottavasti tapahtunut taas jotain, joka saa isien ketjun seuraavat
lenkit kokemaan asemansa tasavertaiseksi äidin kanssa ja oikeutensa
tunteisiin yleisesti hyväksytyksi. Varma en voi olla, koska olen
keskittänyt suurimman osan maailmantuskastani sotien ja kurjuuksien
kaltoin kohtelemiin lapsiin sekä nuorten naisten (ja äitien)
kohtaamiin ennakkoluuloihin ja seksismin aiheuttamiin ongelmiin.</span></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">
</span></span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><i> Ilman suuria suruja</i> on nimetty hämmennystä herättävästi.
Mietin moneen otteeseen, mitä ovat suuret surut, jos kaikki nämä
Rinteiden perheen vaiheet käydään läpi ilman niitä. Ripan
subjektiivisten tuntemusten mukaan todellisia vastoinkäymisiä tulee
eteen vasta silloin, kun lukijan näkökulmasta pahin on jo takana.
<i>"Hän tajusi että koko hänen tähänastisen elämänsä
murheet olivat koskettaneet vain ohimennen, jättämättä syvää
jälkeä. Hän oli elänyt kokematta todellista surua."</i>
(344)</span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">
</span></span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"> Kuinka mitättömän pieniä ovat omat ajoittaiset suruni – ja
kuinka kauan niiden katsotaan riittävän? Kuinka luottavaisesti voin
tuudittautua omaan perusonnellisuuden tunteeseeni, vaikka
irrationaalinen maailma ympärilläni sitä moukaroi? Helsingin
Sanomien kirjallisuuspalkinnon yksitoista vuotta Reko Lundánin
jälkeen voittanut ikätoverini, runoilija Erkka Filander, totesi
lehdessä marraskuussa 2013: <span lang="fi-FI"><i>"Onnellisuuteni
sisällä voi tapahtua hirveitä asioita, mutta se ei kuitenkaan
poista onnea."</i></span></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">
</span></span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;"> Samaistuin
ajatukseen jo tuolloin, vaikka juuri samoihin aikoihin </span></span><span lang="fi-FI"><i>Tarpeettomia
ihmisiä </i></span><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">tarjosi
näkökulman johonkin muuhun. Tahdon samaistua siihen edelleen –
vaikka näin kaikkien elämän osa-alueiden muuttuessa yhtä aikaa en
ole ihan varma, kuinka hirveitä asioita onnellisuuteni lopulta
kestäisi. Ehkä hyvän lapsuuden suojaava vaikutus auttaa. Ehkä on
mahdollista elää elämänsä ilman suuria suruja, olla menemättä
täysin yksinkertaisesti sekaisin.</span></span></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">
</span></span><br />
<span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;"> Tai sitten
putoaa kovaa ja korkealta turruttavaan tarpeettomuuteen, mistä sitä
tietää.</span></span></span></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;"></span><span style="font-family: "verdana" , sans-serif;">
</span>Ilonahttp://www.blogger.com/profile/01564661945385417571noreply@blogger.com0