Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

HAAVAT POLVESTA POLVEEN NE SIIRTYY (Pauliina Rauhala: Synninkantajat)

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu teki minuun aikoinaan sellaisen vaikutuksen, että tartuin Synninkantajat-uutuuteen (Gummerus 2018) heti ilmestymispäivänä. Alkuinnon jälkeen kirja unohtui muutamaksi viikoksi, ja syykin tuntui selvältä: Taivaslauluun verrattuna romaani oli pettymys. Tästä näkökulmasta olin varautunut kirjoittamaan ennen kuin luin viimeiset 50 sivua.
     Ilmat pihalle lyövä loppuratkaisu tuntui tarpeettoman rajulta ja ravistelevalta, vaikka se oli samaan aikaan itsestään selvä. Muuhun ratkaisuun ei olisi voinut päätyä myöskään siksi, että vanhoillislestadiolaisten hoitokokoukset ja niihin kietoutuva kulttuuri ovat aidosti aiheuttaneet samanlaisia kohtaloita. Alleviivaaminen on kenties ainoa tapa jättää se kunnolla lukijan mieleen.
     Synninkantajien perusjännite kiteytyy näin: "On olemassa kahdenlaista kristinuskoa. Toinen keskittyy Jeesukseen ja käskyyn rakastaa ja toinen Ilmestyskirjaan. On olemassa lempeyden kristinusko, ja on olemassa itsensä korottamisen kristinusko, sellainen jossa nöyrät ylistävät itseään. Traagista on, että Ilmestyskirja on vaikuttanut nimenomaan oppimattomiin ihmisiin enemmän kuin evankeliumit tai Uuden testamentin kirjeet." (202) Tämäkin on vain yksi kaunokirjallinen näkemys eikä Jumalan sana. Tekee silti mieli todeta: Amen.
     Maallikkosaarnaaja Taisto tekee mielestään oikein, kun korottaa itsensä Jumalan asemaan puhdistamaan yhteisöä synnin tavoista ja langenneista ihmisistä. Seuraukset tuntevat kirkkokuorossa syntisesti laulava Aliisa ja hänen tyttärensä Auroora, joka on rakastunut uskonnottomaan mieheen. Seurauksen tuntee nahoissaan ja mielessään myös pieni Aaron, joka on sekä Taiston että Aliisan lapsenlapsi ja pelkää jatkuvasti olevansa syntinen.
     Synninkantajat rinnastuu Taivaslauluun juuri siinä, miten pahasti, osuvasti ja raastavasti kaikki uskonnollinen arvottaminen vaikuttaa lapseen. Olen nykyään erityisen otollista kohderyhmää lapsiin kohdistuvalle vääryydelle, mutta uskon, että Rauhalan kuvaus saa reaktioita aikaan muissakin. "Sillä synnillä on nimi, kahtia halkeamisella. Se nimi on hempeys. Tekee mieli rakastaa. Tekee mieli sääliä. Vaikkei enää saisi. – – Miehet osaavat yleensä paremmin pysyä kokonaisina. Heillä on lujempi vastustuskyky. He ovat vahvoja ja karaistuneita. Paitsi minä." (277)
     Sydän musertuu ja tekisi mieli sulkea pieni poika syliinsä. Samalla vallan ottaa sisäinen leijonaemoni, joka vaanii ihmisten hyvääkin tarkoittavia sanoja ja tekoja. Ettei kukaan käskisi poikaani nousemaan reippaasti ylös, koska "ei sattunut", tai kehottaisi häntä "tekemään miehissä" jotain "miesten hommia". Kaikkeen ei vain voi vaikuttaa. Usein ajattelemattomuuksia tipahtelee omastakin suusta. Jokaista ei kannata jäädä murehtimaan, mutta ei vanhemmuus liian helppoa ole.
     Aaronin äiti Raakel pukee sen myös sanoiksi seitsemännen poikansa synnyttyä: "Sinä olet aina ymmärtänyt, mitä lapsen saaminen tarkoittaa. Siinä tarvitsee suojaa pieni, mutta suojaa tarvitsee myös äiti, sanonko ennen kaikkea äiti." (299) Seitsemäs poika liittyy myös siihen, miksi on vahvasti liioiteltua väittää, ettei Synninkantajat jatkaisi Taivaslaulun tarinaa. Minulle se on positiivista.
     Sama seitsemäs poika eli kirjan kirjoittaja jakaa ajatuksiaan ja kipuiluaan tarinaan lomitetussa matkakertomuksessa. Se on tavallaan irrallinen, mutta ohjaa hienovireisesti tarinan suuntaa ja lukijan odotuksia tulevalle. Kirjoittajan suuhun on laitettu myös monet romaanin hienoimmista pohdinnoista.
     "Lapset tallentavat ihonsa alle sen mitä ei voi sanoa pois, he kantavat ja toistavat vanhempiensa taakat. Löydän itsestäni menneet kohtalot ja suvun miesten surullisen ketjun: Kiivaan oikeassa olemisen, hylkäämisen ja poissaolon. Auttamisen varjolla tapahtuvan vallankäytön ja vahingoittamisen. Oman erityisyydenjanon takana olevan rakkaudenkaipuun. Miksi minä osaisin toimia toisin?" (357–358)
     Kuinka tässä kukaan osaisi toimia oikein? Koska täydellistä vanhempaa ei huhujen mukaan olekaan, on väistämätöntä, että lapsi kokee jossain vaiheessa kolhuja. Kolhujen mittasuhteisiin voimme vaikuttaa. Kirjoittajan pohdinta toi mieleeni myös Juha Tapion 15 vuotta vanhan kappaleen sanat: "Kuka pyyhkiä pois / ajan virrasta vois / haavat polvesta polveen ne siirtyy. / Kuka armahduksen / tois kun työt isien / poikien poikiin piirtyy." (Poika, 2003) Ketju on mahdollista katkaista, mutta tiedostamista, hyväksyntää ja paljon työtä se vaatii.
     Sattumalta Helsingin Sanomat kirjoitti juuri tänä viikonloppuna oopperalaulaja Tuomas Katajalasta, jota vanhoillislestadiolainen tausta esti pitkään antautumasta oopperalle. Kun Katajalalta nyt kysyttiin, miten hänelle kävi liikkeestä lähtemisen jälkeen, vastaus oli hieno: "Olen sama ihminen, evankelis-luterilaisen kirkon jäsen, ja aistin perusarvoni vain entistä voimakkaammin, kun olen irtautunut liikkeestä ja saavuttanut sen jälkeen sisäisen rauhan."
     Sisäisen rauhan ja tasapainon nimeen vannon itsekin nykyisessä filosofiassani. Ihmisellä voi olla paljonkin tekemistä, kunhan tekemiset tasapainottavat toisiaan. Liika työnteko ajaa varmasti loppuun, pelkkä lapsille omistautuminen saa hukkaamaan itsensä. Pidemmän päälle elämässä voi hyvin, kun yhden asian vastapainoksi löytyy aina toinen. Palasia voivat olla innostava työ, rakas perhe, voimauttava harrastus ja niin edelleen.
     Koska Synninkantajat on tematiikaltaan tärkeä ja sisältää paljon upeita oivalluksia, kerronnan paikallaan polkeminen harmittaa. Romaanissa ei tavallaan tapahdu mitään, mikä on sinänsä myös ymmärrettävä kerronnan tehokeino. Esimerkiksi Aurooran tarina ei varsinaisesti etene, vaan toistaa samoja sekavia metaforia. Totta on, ettei elämäkään aina etene: välillä jäämme polkemaan suossa paikallamme. 360 sivua on silti tälle tarinalle liikaa.
     Kuka sitten armahtaa? Ainakin Jumala. Hän on lempeä ja rakasti maailmaa niin paljon – kuten evankeliumeissa, ei Ilmestyskirjassa. Aliisa kysyy: "Entä jos lopun aika tarkoittaakin sitä, Taisto, että me ihmiset teemme itse lopun rakkaudesta? Emme yritäkään ymmärtää ja kaivaudumme poteroihin?" (140) Tämä on hyvin olennainen kysymys, jonka myötä tulee kiusaus ajatella, että lopun aika olisi lähellä.
     Samaan tematiikkaan liittyy viime aikoina paljon toisteltu mantra, että syntyvyys laskee, koska ihmiset "eivät halua hankkia lapsia tällaiseen maailmaan". En voi olla miettimättä, millaiseen maailmaan niitä voisi hankkia, jos 2010-luvun Suomeen ei voi? Pieniä maailman pelastajia kasvatetaan rakastavilla rajoilla ja rajattomalla rakkaudella juuri täällä, missä ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Kun on elämää, on toivoa.