Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

perjantai 25. lokakuuta 2013

SUOMALAINEN MIES ON HYVÄ MIES (Roope Lipasti: Rajanaapuri)

     Roope Lipasti käveli elämääni ensimmäisen kerran Kotivinkin sivuilta pari vuotta sitten. Lietolainen huumorinviljelijä yhdisti sukupolvet saamalla minut ja äitini nauramaan säännöllisin väliajoin samoille asioille. Vasta tänä syksynä minulle jostain syystä selvisi, että Lipasti on kirjoittanut romaaneja aikuisillekin. Aloitin Rajanaapurista (2012, pokkarini 2013) – toisin sanoen aloitin leimaamalla itseni tärähtäneeksi nauramalla junassa ääneen. Muutamalla adjektiivilla kuvaisin Rajanaapurin olevan hulvaton mutta syvällinen, kantaaottava mutta humoristinen, vähän absurdikin mutta kovin todellinen, miksei paikoin jopa filosofisen aforistinen.
     Rajanaapuri on kuvaus kahdesta miehestä, joista toinen tekee ja toinen ei tee. Tai oikeastaan toinenkin pakosti tekee, koska kaikki on aina tiptop, muttei tee tekemisestään numeroa. Hänen tekemisensä sujuvat siinä sivussa – naapurin tekemisiä päivitellessä ja elämän menoa analysoidessa. Naapuri taas aikoo rakentaa saunan pihalampensa rannalle, vaikkei lampeakaan vielä ole. Hänen päivänsä täyttyvät erilaisista askareista, joista osa on oman miehisen intohimon tulosta (kuten tukkien kuoriminen itse seinähirsiksi) ja osa vaimon tahdon toteuttamista ankarasti jupisten (kuten TV-nurkkaus yläkertaan). Miehen ja naisen väliset erot ja niiden ruotiminen nousevat yhdeksi romaanin hykerryttävimmistä sisällöistä.
     Kertojalla ei vaimoa enää ole, mutta naapurin perheessä on selkeästi miesten ja naisten työt. Asetelma ei ole alistava kuin ehkä miehen mielestä miehen suuntaan, vaan toimii ja täyttää tarkoituksensa. Vaimo tekee ruokaa ja siivoaa, kun mies raahaa lautoja ja kirkastaa pihansa kuralammikkoa uintikelpoiseksi. Kukaan ei valita, ettei tasa-arvo toteudu. Tästä nousee mieleeni hykerryttävä sitaatti vuoden 2010 Tonttu Toljanterin Joulukalenterista, jossa ihana Toljanteri tuohtuneena tokaisi kertovansa nyt kaikille, mitä tasa-arvo (muka) on: se on sitä, että kaikki tekevät, mitä eivät oikeasti osaa. Oikeaa tasa-arvoa ehkä onkin se, että kaikki tekevät sitä, mitä haluavat ja parhaiten taitavat – vaikka se sitten tarkoittaisi "perinteisten sukupuoliroolien" orjallista toteuttamista. Jostain kenties ihan hyvästä syystähän ne roolitkin ovat aikoinaan syntyneet.
     Vaikka nainen ei ymmärrä miestä eikä mies aina ymmärrä naista, on suhtautuminen tuohon maagiseen vastakkaiseen sukupuoleen pohjimmiltaan valtavan kunnioittava kummallakin tarinan miehellä. Naapurin vaimon oman miehen lisäksi kertojakin kunnioittaa häntä jopa siinä määrin, että jää hieman arvoitukseksi, onko kaikki ihan hyvän moraalin mukaista. Etenkin äitihahmona naista kehutaan useaan otteeseen. Kertoja toteaa empiiriseen kokemustietoonsa perustuen esimerkiksi: "En käsitä, miksi rallikuskit ovat aina nuoria miehiä, kun suurin kokemus pikkuteiden sahaamisesta on näköjään haja-asutusalueen äideillä." (95) Aina miehet eivät ymmärrä sitäkään, kuinka äitien korvat kestävät omien lastensa puhetavan – he ovat laskeneet, että viikossa äitiä huudetaan 2 240 kertaa, vuodessa jo 116 800. "Suomi voisi luopua ydinvoimasta, jos kaikki se energia, mikä menee äiti-sanan hokemiseen, siirrettäisiin kantaverkkoon" (27), he toteavat.
     Rajanaapurin mieskuva on se rehellinen suomalainen mies, jota kliseenomaisesti hoetaan vuosikymmenestä toiseen ja pidetään nykyään epärealistisena paatoksena. Lipasti osoittaa oivasti, ettei käsitys ole ollenkaan aikansa elänyt, tylsä tai kahlitseva – kyseessä on vain se asema, jossa suomalainen mies viihtyy. Jos ei itse ahkerasti tekemässä, niin ainakin naapurin pihassa nojaamassa lapioon ja turisemassa niitä näitä. Ihmiset on ehkä kuitenkin tarkoitettu loppupeleissä siihen, mitä he ovat vuosisatoja tehneet. Samaa ajattelutapaa voi heijastaa myös yleistyneisiin avioeroihin, uusiin liittoihin ja niiden eroihin, kuten naapuri tekee: "Koska kokonaan uudet ovat vain vastasyntyneitä, on vaihtotilanteessa käytännössä tyydyttävä käytettyyn. Se taas on vähän niin kuin vanhojen autojen kauppa – muusta ei voi olla varma kuin siitä, että pian ne viat kuitenkin alkavat." (170) Viat taitavat nimittäin olla jossain muualla kuin niiden kohteena olevassa henkilössä itsessään.
     Kuten aiemmin jo totesin, Lipasti onnistuu Rajanaapurissa olemaan samaan aikaan sekä filosofinen että hurjan hauska. Kertoja toteaa tarkkailemastaan ötökästä valtavan osuvasti: "Se lensi metrin verran ja putosi maahan. Suhteessa sama asia kuin jos ihminen putoaisi sadasta metristä. Ötökälle ei käynyt kuinkaan, mutta kuitenkin ihmiset kuvittelevat olevansa planeetan parhaimmistoa." (8) Planeetan parhaimmiston yrityksestä olla vieläkin parempaa tekee hieman ristiriitaista seuraava havainto: "Naapurin intoilu myös vahvisti näkemystäni, että luonnon pelastaminen palautui aina viime kädessä henkilökohtaisen hygienian laiminlyömiseen. Kompostit haisivat, kirpputorit haisivat, deodorantittomat kainalot haisivat." (65) Naapurikin ehtii välillä naputtelun ja kuorimisen ohessa olla analyyttinen: "Naapuri vastusti jyrkästi ja muistutti, että jokainen sukupolvi on samanlainen. Milloin se kauheus on rock-musiikki, milloin sarjakuvat, milloin lukeminen, milloin joku muu.
Nykyään pelätään, että silmät menevät ruutua tuijottaessa, aivot sulavat käytön puutteessa, terveys romahtaa ja tulee liikuntaelinsairauksia." (118) Ja kuitenkaan yksikään aika ei loppujen lopuksi ole tuhoon tuomittu. Yksikään sukupolvi ei ole enempää rappiolla kuin edeltäjänsä. Näkökulma vain vaihtuu.
     Pokkarini kanteen on painettu lainaus Antti Majanderin Helsingin Sanomiin kirjoittamasta kirja-arviosta. "Yhtä hienoa onnellisen miehen kuvausta en muista aikoihin lukeneeni", Majander siinä sanoo ja onnistuu erinomaisesti kiteyttämään koko teoksen. Kertoja on kohtaamistaan vastoinkäymisistä ja ajoittaisesta yksinäisyydestään huolimatta seesteinen ja onnellinen – hän suhtautuu elämään elämänä, joka on ja kuluu vähitellen. Hän voisi olla sellainen tyypillinen insinööri, joka kolaa pihansakin vatupassin kanssa, mutta on ammatiltaan hieman yllättäen historianopettaja. Siihen suhteutettuna on toki aavistuksen kummallista, että naapuri näkee historian ja nykyisyyden kohtaavuuden välillä jopa kertojaa paremmin. Koska kertojan aikaa ei merkittävästi kulu haravointiin tai lehtikorien tyhjentämiseen (joihin naapurilla ei ole edes aikaa), hän ehtii lukea ja nautiskella elämästä. Näin hän kykenee myös tiputtelemaan nerokkaita intertekstuaalisia viittauksia, kuten seuraava: "Naapuri ei ymmärrä, että Samuel Beckettin kuuluisa näytelmä "Huomenna hän tulee" kertoo sähkölaitoksen miehistä. Eivät ne tule." (41)
     Kuten monissa hyvissä romaaneissa, Rajanaapurissakin on elämän näennäisestä paikallaan pysyvyydestä ja toisteisuudesta huolimatta kyseessä myös kehityskertomus. Kehitys ei jää edes pelkkään pihasaunaan ja kirkastuvaan lampeen, vaan koskettaa kertojaakin. Kun naapuri kohtaa huonoa onnea työmaallaan ja joutuu viikkokausiksi sairaalaan, joutuu kertoja vastakkain naapurin vaimoon kohdistuvien hämmentävien tunteidensa kanssa. Äkkiä ja huomaamatta hänestä tuleekin vähän myös se, joka tekee, koska hän uskoo sen tekevän vaimoon vaikutuksen. Hän leikkaa ohimennen nurmikkoa tai haravoi naapurinkin pihalta, koska ymmärtää sen rakkaudenosoituksena.
     Vielä toipuva ja kotiutuva naapurikin ymmärtää tämän omanlaisenaan rakkaudentekona – suomalainen mies voi osoittaa välittämistään tekemällä sen käsin ja konkreettisesti. Naisten erikoisuuksistakin osa alkaa naapurille hahmottua: "Aina ajattelin, että vain naisilla on purkkeja ja purnukoita, mutta minulla on nyt enemmän. Ainoa ero on, että naisten purnukoilla edistetään hyvinvointia, kun miesten purnukoilla vähennetään pahoinvointia." (212) Tosin on sanottava, että kovin moni erikoisuus pysyy arvoituksena – ja ehkä hyvä niin. Elämästä voisi kadota jokin tietty perusjännite, jos toista sukupuolta tai ylipäätään toista ihmistä olisi mahdollista ymmärtää täydellisesti.
     Aina Lipasti ei kuittaa elämää huumorilla. Todella hyvän teoksen Rajanaapurista tekeekin se, että se osaa oikeissa paikoissa olla myös vakava ja ottaa elämän tosissaan. "Elämää pitäisi osata lukea kuin kirjaa ja nähdä kuinka se rakentuu, mutta se juuri on hankalaa, koska ei tunne juonta ja on koko ajan epätietoinen, mihin suuntaan kuuluisi kulkea" (152), kertoja pohtii. Hänen rauhallisen analyyttiset toteamuksensa elämästä ovat riipaisevia, koska niistä huokuu ajatus, että asiantilat on kaikesta huolimatta hyväksytty. Mikä olisi helpompi tapa olla onnellinen?