Kesäkuussa 2014 luin romaanin, joka käytännössä mullisti
käsitykseni nykykirjallisuudesta. Rakastan suuria sukuromaaneja:
suku on läsnä aina ja kaikkialla, vaikka väittäisimme mitä. Olin
kuitenkin vuosikaudet varma, että sitten Väinö Linnan ajan ja
raastavan upean ikisuosikkini Täällä Pohjantähden alla
-trilogian uskottavia, koskettavia ja merkityksellisiä sellaisia ei
yksinkertaisesti ole osattu kirjoittaa. Käsitys oli rajoittunut,
mutta pysyin siinä. Suvut ja perheet olivat saaneet kirjallisuudessa
kilpailijoita ennen kaikkea uuden ajan ystävyyssuhteista ja
-yhteisöistä.
Neljäntienristeys (WSOY 2014) muutti kaiken. Tuntuu aina
ihan kornilta asettaa jokin romaani jalustalle ja ylistää sitä
joka paikassa. Epäilevät kielet ovat jopa arvelleet, että oikeasti
ihmiset hehkuttavat romaania, koska niin kuuluu tehdä, kun se on
niin suosittu ja kaikkien huulilla. Olen ehkä jäävi, mutta minä
kyllä kehuin jo ennen tätä buumia ja pidätän siksi itselleni
oikeuden pysyä valitsemallani tiellä tai neljällä.
Ennestään tuntematon kirjailija eli omasta mielestään lähinnä
äidinkielenopettaja Tommi Kinnunen oli myös kiinnostava persoona,
josta kirjoitettuja lehtijuttuja silmä aktiivisesti haki ja löysi.
Turun kirjamessuilla syksyllä 2014 meidän piti äitini kanssa nähdä
ja seurata vaikka mitä, mutta jotenkin päädyimme sukkuloimaan
lavojen välillä Kinnusen esiintymisten rytmissä. Tunsin itseni
hölmöksi fanitytöksi ja langenneeksi, sillä minä jos kuka olen
kaikenlaisten henkilökulttien raivoisa vastustaja.
Onneksi on Twitter, jolla tiputtaa itsensä maan pinnalle.
Kinnusen twiitit representoivat kirjoittajaansa ihailtavan
tavallisena keski-ikäisenä perheenisänä. Uskon, että olen
vähitellen saanut takaisin analyyttisen otteeni, jolle onkin nyt
tarvetta. Jo mainituilla kirjamessuilla kuulin nimittäin ensimmäisen
kerran Lopotista (WSOY 2016). Voitte huviksenne uskoa, että
sitä on odotettu raivoisasti ja välillä seottu kärsimättömyydestä.
Sitten se tuli ja meni ja loppui mitättömän lyhyessä ajassa
kaikkeen odotukseen nähden. Niinhän siinä aina käy.
Kävin itkemässä läpi Turun kaupunginteatterin häikäisevän
version Neljäntienristeyksestä vain kaksi päivää ennen
Lopotin ilmestymistä. Tutut henkilöt ja maisemat olivatkin
balsamia ikävän tuottamille haavoille. Tapahtumien suunta toki
kulki nopeasti pohjoisesta etelän kaupunkeihin, kuten niin monilla
nykyään. Löytövaaran sokean Helenan ja Johanneksen kuopuksen
Tuomaksen elämät limittyvät romaanissa kerronnallisesti, mutta
eivät tarinallisesti niin paljon kuin etukäteen annettiin olettaa.
Se ei haittaa minua ollenkaan, sillä taustalla on ja pysyy
sukuyhteys, joka limittää.
Rakenteen ja aikatasojen näkökulmasta Lopotti on
Neljäntienristeystä yksinkertaisempi, ja lukija pysyy kauan
siinä uskossa, ettei kakkonen kätke myöskään ykkösen veroisia
jymysalaisuuksia. Kaarinahan poltti jo sen suurimman, eivätkä
lapset tunnu olevan asian kanssa enää niin hukassa kuin äitinsä
Lahja aikoinaan. Tämä kaikki on kuitenkin suurta vedätystä, joka
palkitsee lukijan mutta rankaisee hahmoja. Melkein alkaa jo itkettää,
kun happily ever after on selvästi kirjailijalle tuntematon
käsite. Samalla olen romaanikokonaisuuden puolesta onnellinen, että
se on.
Tällaista ristiriitaa on täynnä niin Lopotti kuin
elämäkin, jolta romaani vahvasti maistuu. Se on yhtään
liioittelematta mestariteos, jonka kieli vie vahvasti mukanaan.
Kinnunen kirjoittaa taitavasti kohtauksia, jotka tavoittavat elämästä
jotain olennaista. Koskettavat kirjaimellisesti. Tuomaksen näkökulma
ja tarkasti kuvatut suhteet vanhempiin sisaruksiin avaavat
hienovaraisen järisyttävästi tämänkin esikoisen silmiä.
Pienimmällä siskollani oli kuluneella viikolla lukion vanhojen
tanssit, joita hän oli innolla ja hartaasti odottanut. Kuinka
helposti meidän isompien suusta karkaavat kommentit, jotka kyllä
tietävät, miltä tuo tuntuu, ja tulevat siten tahattomasti
väheksyneiksi toisen aitoa kokemusta. Omatuntoon sattuu.
"Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin
kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen. Kuopukset
ovat niitä, jotka jäävät. Isommat tyhjentävät huoneensa,
nostavat laukut autojen perään ja suuntaavat toisiin kaupunkeihin,
mutta nuorimmat jäävät eivätkä enää pääse tarinoihin mukaan.
Ja kun he viimein lähtevät itse, ovat isot jo kaiken kokeneet,
nähneet maailman, valmistuneet ja hankkineet lapset. Tietävinä
hymyillen he katsovat nuorinta, joka juuri on aloittamassa oman
matkansa siihen maailmaan, jota vielä luulee kiinnostavaksi. Kun
isommille yrittää kertoa rakkaushuolensa, valmistumisen riemun tai
eroamisen haikeuden, ei ymmärrä selittävänsä sellaista, mille
toisen elämässä on valmiina sanat, lauseet ja ajatukset."
(96)
Ajattelen usein, että oikeastaan olisi helpompi olla jotain muuta
kuin molempien sukujen vanhin sukupolvensa edustaja. Toisaalta on
aika ainutlaatuinen asema olla aina ensimmäinen ja tuntua
ainutkertaiselta ennen kuin sukulaiset taas muistavat, että näinhän
käy oikeastaan kaikille. Parasta on, että perhe voi aina kokoontua
yhteen juhlimaan, ja kuopuksen juhlissa on aina läsnä omanlaisensa
haikeus. Sen perusteella keskimmäisillä lapsilla on varmasti vielä
ihan oma todellisuutensa, joka harvemmin pääsee kansiin.
Niin, se perhe. Löytövaaran Tuomas on aika pieni, kun ymmärtää
sen. "Hänen maailmassaan perhe on samalla tavalla tiukasti
olemassa kuin maa tai taivas tai sinertävät vaarat." (65)
Olen vakuuttunut, että tiukasti olemassa olevassa perheessä
kasvaminen kantaa pitkälle, vaikka elämässä ennemmin tai
myöhemmin tulee rättiä naamaan. Siksi Tuomaksen kokemusten
lukeminen osuu syvälle ja ajatus siitä, ettei edes oman perheensä
edessä voisi olla oma itsensä, moukaroi sydäntä. Lopulta juuri se
perhe on kuitenkin parhaiten perillä niistäkin asioista, joista on
vaikea puhua. "Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta
sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi."
(271)
Aikoinaan Neljäntienristeyksestä
kirjoittaessani ymmärsin paljon parjattua Lahjaa. Lopotissa
häntä tuntuvat ymmärtävän muutkin. Olin jopa yllättynyt siitä,
miten Lahjaa lasten ja lastenlasten silmissä kuvataan Onnin ja
Kaarinan katkerien kokemusten jälkeen. Mummu on rakas mummu, vaikka
säästäisikin parhaat suklaakonvehdit serkuille. Kaikissa meissä
on omat hyvät ja huonot puolemme, joiden vuoksi on tekopyhää
tuomita toista hirviöksi. Lahja kuitenkin yrittää ja tahtoo
tosissaan täyttää hyvän äitiyden vaatimukset. Hän ei vain osaa.
Kohtaus avonaisen arkun äärellä tavoittaa jotain.
Yksi asia minua häiritsee. Etenkin Lopotin lukuisissa
kritiikeissä, mutta myös takakansitekstissä, todetaan teoksen
olevan vahva kuvaus sivullisuudesta ja osattomuudesta. Omiin silmiini
sivullisuuden alleviivaaminen terminä on sekä Helenan että
Tuomaksen aliarvioimista. He eivät ole osattomia: heillä on työt,
kaupunkiasunnot, perheet, ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet.
Tunnistan kyllä loistavasti tunteen, jota osattomuudella yritetään
kuvata. "Omasta mielestään hän kuuluu molempiin
paikkoihin, tai sitten ei kumpaankaan. Hän on aina välitilassa,
aina siirtymässä yhdestä paikasta toiseen, ja kaipaa sinne, minkä
juuri jätti taakseen." (255)
Olen itse ylempää keskiluokkaa edustavasta onnellisesta
lapsuudenkodista, kuuden laudaturin ylioppilas, yliopisto-opiskelija,
taloudellisesti suhteellisen turvattu, naimisissa ja saan asua
Suomessa kenenkään kyseenalaistamatta. Täytän monet
ulkonäköihanteet ja osaan ajatella menestyksekkäästi omilla
aivoillani. Minulla on monenlaisia kavereita. Tuntemattoman silmin
katsottuna elämäni on kaikilta osin varsin mallillaan. Silti ei
kulu päivääkään niin, etten tuntisi itseäni sivulliseksi,
ulkopuoliseksi, epänormaaliksi tai vääränlaiseksi. "Usein
on helpompi sanoa mitä ei halua, kuin tietää mitä elämässä
oikeasti tahtoo." (190)
Rohkenisinkin väittää, ettei ole kyse sivullisuudesta, vaan
ihmisyydestä. Valkoisen heteromiehen elämä on toki monilta osin
etukäteen vaatimuksista kevennettyä, mutta väitän jopa heidän
käyvän läpi samanlaisia tunteita. Ainakin yksi heistä, joka
kantaa nimeä Samuli Putro, on onnistunut jopa vangitsemaan juuri sen
tunnelman koskettavaan kappaleeseensa: "Tavallaan jokainen on
surullinen / tuntee ajan rosot ja sijaisuuden / vaikka minä sanon
että välitä en / Tavallaan jokainen on surullinen."
Se on elämää. Siitä ja
kaikesta muustakin elämästä kirjoittaminen on tietenkin valtavan
tärkeää. Varsinainen ongelma on kuitenkin se, josta Lopotti
minulle vahvimmin kertoo: jatkuvasti harrastamamme luokitteleminen.
Tommi Kinnunen kertoi vastikään Suomen Kuvalehden (6/2016)
haastattelussa, ettei tahdo eikä osaa olla joka paikassa kysytty
kirjailija. Hän laajentaa yhteiskuntamme representaatiota
kirjailijasta juuri sellaisella tavalla, jota olen itsekin peräänkuuluttanut.
Minäkään en tahdo olla
kirjailija, tai osuvammin kuvattuna julkkis. Kirjoitin ensimmäiset
romaanini jo yläkouluikäisenä ja voin olla nyt vain onnellinen,
etten antanut kenenkään lähettää niitä silloin minnekään.
Kustannussopimus ei ehkä olisi ollut kovin todennäköinen, mutta
koko prosessi olisi yhtä kaikki voinut olla melkoista linkousta
15-vuotiaan muutenkin herkälle, joskin kaikenpystyvälle, psyykelle.
Yritän vain sanoa, että ymmärrän opettaja Kinnusta ehkä paremmin
kuin itsekään ensin henkilökultittamiseni uhrina uskoin.
Voisimmeko antaa Tommin vain kirjoittaa rauhassa – hän on joka
tapauksessa omaa luokkaansa.