TARPEELLISIA AJATUKSIA (Reko Lundán: Ilman suuria suruja)

Aina joku eksyy tai lähtee liian aikaisin. Toisinaan ajatuksen välttäminen on mahdotonta. Aika tarkkaan kolme vuotta sitten totesin tämän katsoessani Jyväskylän kaupunginteatterin intiimin hyytävää sovitusta muutama vuosi aiemmin kuolleen Reko Lundánin näytelmästä Tarpeettomia ihmisiä (2003).
     "Kaiken tän työn ja kodinhoidon ja lenkkeilyn ja vittu kaupunginosa-aktivismini alla mä oon täysin yksinkertasesti sekasin", näytelmän Petri toteaa. Työttömäksi jäänyt kaveri Kari keskittyy hakkaamaan vaimonsa päätä roska-astiaan, kun ei muuta väylää tunteilleen löydä. Helsinki ei ole hetkistäkään kaunis, vaan maailma näyttäytyy surullisena ja järjettömänä paikkana.
     Näin joulun alla olen taas lukenut klassikoita tältä vuosituhannelta. Yksi niistä oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut ja Finlandia-eshdokkaaksi yltänyt Lundánin esikoisromaani Ilman suuria suruja (2002). Se on Tarpeettomien ihmisten aikalainen ja tematiikaltaankin erehdyttävän samankaltainen. Alussa Hanna ja Ripa ovat eronneet ja molemmilla on omat ongelmansa. Parin kaksoset Aki ja Liisa yrittävät tasapainotella mukana kuviossa ja varttuvat romaanin kuluessa pikkulapsista ylioppilaiksi.
     Kaikkitietävän kertojan lisäksi ääneen pääsee minäkertoja Aki, jonka lapsen näkökulmasta tekemät havainnot ympäristöstään ovat riipivän tarkkanäköisiä. Vanhemmat eivät ole tahallaan heikkoja ja välinpitämättömiä, mutta voisivat edes tarkistaa, nukkuuko seinää päin kasvonsa kääntänyt lapsi todella. Hannaa riepottavat ensin talousvaikeudet ja myöhemmin kuningas alkoholi. Upseeri-Ripaa riipii yksinäisyys ja houkuttaa varuskunnan upseerikerhon näennäisen kepeä ilmapiiri. Mikäs hätä nukkuvilla lapsilla on?
     "Eteisessä kenkien ja takkien seassa Aki päätti että jos hän joskus menee naimisiin, hän ei koskaan eroa. Ainakaan jos saa lapsia. Päätös oli tärkeä, vaikka sen toteutumista hän ei pitänyt todennäköisenä. Hän ei epäillyt, etteikö rakastuisi johonkuhun, mutta ei uskonut löytävänsä ketään, joka rakastaisi häntä." (78)
     Lundán kääntää kerronnassaan hienosti isän ja äidin rooleja edestakaisin ja ylösalaisin. Lapset hakevat ensin turvaa äidistä ja vastustavat isän luokse varuskuntaan muuttoa. Myöhemmin Hannan ongelmien ja epäluotettavuuden myötä Ripan rooli korostuu, ja uuden vaimonsa myötä hän alkaa sitä myös vastuullisemmin kantaa. Ehkä Ripa tietyllä tavalla pystyy kääntämään uuden mieheyden puolelleen paremmin kuin Tarpeettomien ihmisten Kari ja Petri. Ainakaan äiti ei ole yksiselitteisen pyhä instituutio, jonka suojiin lapset voivat isää paeta.
     Neljässätoista vuodessa on toivottavasti tapahtunut taas jotain, joka saa isien ketjun seuraavat lenkit kokemaan asemansa tasavertaiseksi äidin kanssa ja oikeutensa tunteisiin yleisesti hyväksytyksi. Varma en voi olla, koska olen keskittänyt suurimman osan maailmantuskastani sotien ja kurjuuksien kaltoin kohtelemiin lapsiin sekä nuorten naisten (ja äitien) kohtaamiin ennakkoluuloihin ja seksismin aiheuttamiin ongelmiin.
     Ilman suuria suruja on nimetty hämmennystä herättävästi. Mietin moneen otteeseen, mitä ovat suuret surut, jos kaikki nämä Rinteiden perheen vaiheet käydään läpi ilman niitä. Ripan subjektiivisten tuntemusten mukaan todellisia vastoinkäymisiä tulee eteen vasta silloin, kun lukijan näkökulmasta pahin on jo takana. "Hän tajusi että koko hänen tähänastisen elämänsä murheet olivat koskettaneet vain ohimennen, jättämättä syvää jälkeä. Hän oli elänyt kokematta todellista surua." (344)
     Kuinka mitättömän pieniä ovat omat ajoittaiset suruni – ja kuinka kauan niiden katsotaan riittävän? Kuinka luottavaisesti voin tuudittautua omaan perusonnellisuuden tunteeseeni, vaikka irrationaalinen maailma ympärilläni sitä moukaroi? Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon yksitoista vuotta Reko Lundánin jälkeen voittanut ikätoverini, runoilija Erkka Filander, totesi lehdessä marraskuussa 2013: "Onnellisuuteni sisällä voi tapahtua hirveitä asioita, mutta se ei kuitenkaan poista onnea."
     Samaistuin ajatukseen jo tuolloin, vaikka juuri samoihin aikoihin Tarpeettomia ihmisiä tarjosi näkökulman johonkin muuhun. Tahdon samaistua siihen edelleen – vaikka näin kaikkien elämän osa-alueiden muuttuessa yhtä aikaa en ole ihan varma, kuinka hirveitä asioita onnellisuuteni lopulta kestäisi. Ehkä hyvän lapsuuden suojaava vaikutus auttaa. Ehkä on mahdollista elää elämänsä ilman suuria suruja, olla menemättä täysin yksinkertaisesti sekaisin.
     Tai sitten putoaa kovaa ja korkealta turruttavaan tarpeettomuuteen, mistä sitä tietää.

KUNNEI TEIL MITTÄ LEMMIKEI OL? (Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja)

"Aik men.

Mää jäin. 

See unhot munt tähä,
niinko unhoteta kukkaro auton katon pääl. 

Huamak see seuraval taukopaikal, et
helvata, joku puuttu.
Lähtek takas hakema?" (27)

     Ensin huonot uutiset: Kelloja ei ole kukaan osannut vieläkään seisauttaa, joten aika usein tuntuu nuorestakin ihmisestä siltä, kuin keikahtaisi yhtäkkiä kukkarona auton katolta huoltoaseman pihaan. Yksi sellainen hetki saattoi olla viikko sitten, kun silmät ristissä tarkistin aamun uutisia. Sitten paremmat uutiset: jos joku muukin kokee marraskuisessa maailmantilanteessa tarvetta pienelle todellisuuspaolle, se käy helpommin kuin uskoisikaan.
     Ensinnäkin voi roudata patjan, vilttivuoren ja ainakin kilon juustoa lähimmän nuorisoseurantalon kätköihin ja vetäytyä hyvän ystävän kanssa sinne lukemaan runoja ja pohtimaan elämää. Jos tämä tuntuu kovin vaivalloiselta, lähimmän nuorisoseurantalon sijainti on tuntematon tai juuston ekologinen jalanjälki aiheuttaa ahdistusta, samaan tunnelmaan pääsee avaamalla kirjan. Kypsään ikään ehtineet hulvattomat naisihmiset Sylvia ja Tuija ovat nimittäin pilotoineet projektin mitä oivallisimmin.
     Heli Laaksosen näytelmämuotoon kirjoitettu Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) on fyysisenä kirjana ja unisen viikonlopun ajanvietteenä pieni, kevyt ja vaivaton. Sisällöltään ja henkiseltä vaikutukseltaan se on kuitenkin paljon enemmän. Syy tähän on jälleen kerran Laaksosen huikeassa rytmitajussa ja ilkikurisessa ironiassa, joka samaan aikaan syleilee maailmaa ja tönii sitä vähän kauemmas, mieluiten menneisyyteen.
     Tuija pukeekin laulavalla patjalla loistavasti sanoiksi sen asenteen, jolla maanpäälliseen elämäämme on suhtauduttava: "Tiäräks mitä mää ottaissin hautta mukka? Käsidesi! Siäl see on Piatari vastas tassu ojos, eikä varmast ol erellise asiakka jälkken kättäs pessy." (63) Kun mihinkään ei lähde ilman käsidesiä, on jo varautunut aika moneen yllättävään murheeseen.
     Toinen vaihtoehto on turvata nuoremman polven viisauteen, vaikka Sylvia ja Tuija kieltäytyvätkin sitkeästi avaamasta ovea Tuijan runsaslukuiselle jälkikasvulle. Lämmöllä lapsista innostumaton Sylvia kuitenkin muistelee kummipoikansa hellyttävyyttä: "Nelikymppiskortikski mää sain teijän Masilt itte piirretyn papernuke, misä luki: 'Kummitätile. Onneksi et ole vielä kuolut.'" (75)
     Itselläni on ollut jo kauan tapana kysellä nyt nelivuotiaalta kummitytöltäni, kuka on Ilonan suosikkikummilapsi. Silmät tyytyväisyyttä säihkyen tyttö on oppinut vastaamaan itsevarmasti "minä". Viime kesänä hän oivalsi ainutlaatuisen asemansa astetta pidemmälle. Pieni kiharapää nimittäin totesi rutiinivastauksensa jälkeen tyytyväisenä hymyillen, että "onneksi sulla ei ole muita".
     Oma suosikkiasema ei toki ole kiistaton, jos joku vertailukohde on ylipäätään olemassa – satakuntalaisiahan tässä itse kukin ollaan, vaikka välillä muuta yritetään esittää. Minä vähän hymähdin Sylvian ja Tuijan aforistis-pessimistiselle runoelmalle: "Ko haasta ittes, / voi olla varma siit, / et jompikumpi hävi." (86) Tämä länsirannikon inhorealistinen lähestymistapa asiaan kuin asiaan uhkaa aina saada optimistin ensin närkästymään.
     Samassa hetkessä löydän sen taas itsestäni. Tämänkin teoksen sain uunituoreena painoksena äidin lähettämänä Turun kirjamessuilta. Kirjan välissä oli kortti, jossa runoilija itse kertoi seuraavansa kirjoittamistani "riamul". Haroin hiuksia ja tivasin äidiltä, mitä hän ja mukana ollut kummitätini oikein ovat (taas) menneet elvistelemään. Noloahan sellainen on, mitähän se Helikin ajatteli.
     Jonkin aikaa aiemmin se Heli oli ainakin harkinnut kirjoittamisen lopettamista ja heittäytymistä esimerkiksi rekkakuskiksi, koska "mihen kirjailijoi enä tarvita, ei mihenkkä". Onneksi kohtaaminen Vihdin kirjakaupassa sai runoilijan mielen muuttumaan. Siksi minäkin yritän vähän nauraa sisäiselle epävarmalle satakuntalaiselleni kirjoittamalla tällaisia tunnustuksia kaiken kansan nähtäville (ihan ko näitäki joku lukis). On muuten yllättävän vaikeaa olla yhtä aikaa vakuuttunut siitä, että pystyy mihin tahansa ja osaa vaikka mitä, ja siitä, että ei tul mittä ja kohta varmasti paljastun.
     "Kui nii ei kotielämei? // Tarvitank ain joku kirjava katti kintuihin kiärittelemä? / Meil o jo yks risti ja riasa. / Mää." (76) Maailmalla on muutama muukin risti ja riesa, mutta vakaan uskoni mukaan myös toivoa. Jos siis vielä pieni pala sitä edamia, ja lämpimiä terveisiä Hulimaahan.

TÄÄLLÄ MAASSA SYVÄLLÄ (Miika Nousiainen: Juurihoito)

"Tuurilla on yllättävän iso osa ihmisen elämässä. Mihin maahan synnyt? Millaiseen perheeseen? Ja mihin aikaan?" (320)

      Tänä syksynä olen pohtinut, voisiko Miika Nousiainen sittenkin olla kauan kadoksissa ollut isäni. Maailmankuvamme tuntuvat istuvan samaan lokeroon niin tiiviisti, että se on kadehtimisen arvoista jopa nykyisessä lokeroyhteiskunnassa. Todellisuudessa juuri tämä tietenkin osoittaa isäspekulaationi pätemättömäksi. Jokin olisi pahasti pielessä, jos lapsi allekirjoittaisi kaikki isänsä mielipiteet ja näkemykset.
     Isäajatuksia stimuloi tietenkin Nousiaisen tuorein timantti Juurihoito (Otava 2016), suuri "suku- ja hammaslääkäriromaani". Olen itse päässyt koko tähänastisen elämäni niin helpolla hampaideni kanssa, etten ole tullut ajatelleeksi elämän ja hammashoidon yhteneviä purentalinjoja. Ei niitä tosin ole ajatellut copywriter Pekka Kirnuvaarakaan, jonka suhde hampaisiin ja hammaslääkäreihin on ollut kaikkea muuta kuin kivuton.

     Juurihoito lähtee liikkeelle konkreettisesta juurihoidosta, josta Pekka löytää itselleen isoveljen, Eskon. Abstraktimpaan sukujuurihoitoon päästään suomalaisten alkukankeuksien kautta, ja kohta isän maailmalle siittämiä sisaruksia alkaa paljastua veljeksille varsin komean sarjan verran. Jo itse kertomus juonenkäänteineen ja vaihtuvine miljöineen on viihdyttävä ja jännitteinen. Kirjailijalle se ei kuitenkaan riitä.

     Tiedän vanhasta kokemuksesta, että Nousiaisen teokset jakavat mielipiteitä. Omassa tuttavapiirissänikin on heitä, joiden mielestä romaaneissa ei tapahdu oikeastaan mitään eikä niiden huumori iske ollenkaan. Sitten on kaltaisiani lähes adoptoitaviksi valmiita lakoajia, joiden panssarin kirjailija onnistuu aina pudottamaan jo ensimmäisillä virkkeillä. Loistavia sitaatteja tulee kirjattua muistiin tahdilla, joka epäilyttävästi muistuttaa koko teoksen plagioimista.

     Lukekaa lopputeksti siis tällaisen varsin subjektiivisen varauksen läpi. Nousiaisella on kyky yhdistää briljantti, välillä tummanpuhuvakin huumori vakavasti otettavaan yhteiskuntakritiikkiin. Se on yhdistelmä, jolla hän pystyy herättämään ajatuksia ja liikuttamaan huolimatta siitä, että muutaman sivun välein on pakko nauraa ääneen. Kaiken kruunaavat oivaltava kieli ja miehen omalta jutustelutyyliltä läheisesti kuulostava dialogi.

     Vaikka Nousiaisen aiemmatkin romaanit ovat olleet hyviä, tuntuu Juurihoito erityisen täysosumalta. Aika on toki niin täynnä herkullisia aihealueita, ettei niihin tarvitse kuin käydä käsiksi. Suurena sukuromaanina teos käy läpi eläviä, muuttuvia ja kuolleita perhesuhteita. Yksikään aikakausi ei välttämättä ole toista parempi – jokainen sisältää omia omituisuuksiaan.

     "Kai meitä rakastettiin. Tai siis lapsia rakastettiin ennenkin. Vaikka tottahan se on, että mikään tupakansavussa, ilman turvavyötä vietetyssä lapsuudessani ei viitannut siihen, että ikäluokkani haluttiin jäävän henkiin. Rakkaus muuttuu." (55)

     Rakkaus muuttuu tupakansavusta luomupastaksi, soijarouheeksi ja konditionaaliksi, mutta samalla kansan lisääntymisestä on tullut televisiopaneeleissa ratkottava suuren luokan ongelma. Olemme itsekkäitä individualisteja, joilla on saavutettu oikeus haahuilla ja liikaa aikaa tehdä asioista ongelmia. Todella köyhät ihmiset ovat tässäkin asia erikseen, mutta jokin on järjettömästi pielessä, jos massa tällaisessa erinomaisestivointiyhteiskunnassa päättää omasta lisääntymisestään tai lisääntymättömyydestään valtion maksamien rahakannustinten perusteella.

     "Suurin osa ystävistäni on jättänyt lasten tekemisen yhteen. Kiinassa yhden lapsen politiikka johtui liikakansoituksesta. Kaveripiirissäni se johtui siitä, että ensimmäinen lapsi oli kerran vähän ärsyttävä brunssilla." (172)

     Totta kai minä olen vielä lapsettomana nuorena naisena siinä parhaassa vaiheessa antamaan perhesuunnittelu- ja kasvatusvinkkejä. Laadin julkisilla paikoilla ja liikennevälineissä usein listoja, miten en ainakaan toimi oman lapseni kanssa. Ajattelin säästää ne ja vetää kohtia yli sitä mukaa, kun huomaan periaatteet järjettömiksi tai mahdottomiksi. Seuraavat vuodet tarjoavat aiheeseen varmasti paljon hedelmöittyneempiä näkökulmia.

     No, matkaaminen maailman ympäri Eskon säästöjen turvin tarjoaa vauraille ja hyvinvoiville sisaruksille myös melkoisia näköalapaikkoja globaaliin tilanteeseemme. Asenneilmapiiri on monin paikoin niin pelottava ja lohduton, että juuri Juurihoidon lähestymistapa kääntää katsetta vähän todennäköisemmin oman navan ulkopuolelle. Juuri tässä on romaanin hienous ja hoitava vaikutus.

     "Eikös näissä erilaisten ihmisten rinnakkaineloissa aina se suurin ongelma oo se että se toinen o erilainen. Että jos ne erilaiset ois samanlaisia niin ei niistä ois mittään haittaa." (84) Omaan ääripäähän on mukava kaivautua heittelemään kiviä, mutta entä sitten, jos oma sisko paljastuu persuvaltuutetuksi tai thaimaalaiseksi prostituoiduksi?

     Etenkin Pekka joutuu helsinkiläisestä kuplastaan kohtaamaan toiset ihmiset ihmisinä. Samalla on kohdattava oma itsensä ihmisenä – vajaana ja virheellisenä, yhtä lailla värittyneen maailmankuvan omaavana, inhimillisenä hahmona. "Olin moralisoiva reppureissaaja, backpackeri-travelleri. Siis ei niin kuin turisti, vaan paljon ylevämpi matkaaja. Luulin osaavani asettua köyhän ihmisen asemaan, kun tajusin ottaa temppelissä kengät pois ilman eri neuvoa." (157)

     Haluan korostaa, alleviivata ja huomionauhoittaa, että humaani suvaitsevaisuus ei ole ääripää eivätkä kaikki virhepäätelmät ole samanarvoisia. Moralisoiva reppureissaaminen ei ole samanlainen rikos kuin rasismi. Yritän vain jotenkin tolkullisesti tarkoittaa, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää – ja vielä vähemmän sallia. Kaikkia pitää kuitenkin kunnioittaa niin, että tunnustaa heille ihmisarvon ja oman ajattelukyvyn. Alkuperäisasukkaiden tai ulkomaalaisten holhoaminen ja heidän sijastaan (ei puolestaan) puhuminen on myös nöyryyttävää oman itsensä korostamista.

     "Tuo on vaan ihmisen tapa saada oma tekeminen tuntumaan järkevältä. Hammas on hammas. Ihan samalla lailla eri urheilulajien tyypit hehkuttaa lajejaan. Että just tää trap-ammunta, satasen juoksu tai keihäs on monivivahteisin, taktisin ja hienoin laji. Vaikka ei ole. Pitää juosta kovaa, ampua tarkasti tai heittää se helvetin keihäs pitkälle." (109) Jospa siis vaihteeksi suljettaisiin oma suu ja haettaisiin tekemiseen järkevyyttä kuuntelemalla, mitä ihmisellä itsellään on sanottavana.

     Ihmiset ovat erilaisuudestaan huolimatta samanlaisia kaikkialla. Ehkä siksi Juurihoidon ravisuttavin filosofia on tämä: "Olemme käyneet Helsingissä, Lieksassa, Södertäljessä, Thaimaassa ja Australiassa. Ja joka paikassa sama kiista. Kuka oli täällä ensin? Missään ei kysytä, että mitenkäs tässä voitaisiin olla rinnakkain." (267–268) Paljosta pitää olla huolissaan, mutta erityisesti tästä näköalattomasta toisen osapuolen jatkuvasta syyttelystä. Meidän aivan kaikkien.

     Kun aikoinaan vuosia sitten kirjoitin Vadelmavenepakolaisesta, käsittelin omaa Miika-suhdettani paneeliklassikko Hyvien ja huonojen uutisten kautta. Kuvaan sopiikin varsin hyvin, että Pirkko Saision näköinen Hakaniemen harmaa demari -hahmo teki paluun televisioon juuri tänä syksynä. Muutama välivuosi on tosiaan tuntunut jotenkin vajaalta, varsinkin kun kirjailijan julkaisutahti on moneen muuhun verrattuna harvinaisen verkkainen.

     Hyvää kannatti kuitenkin odottaa. "Voi kun ihmiset tajuaisivat, että yleensä kaikki asiat ovat ääripäiden sijaan jotain siltä väliltä." (324) Tänään tähän erinomaiseen loppukaneettiin on yksi pieni poikkeus. Juurihoito on ylä-ääripää.

JA ENTÄ JOS YKSIN KUOLENKIN (Minna Rytisalo: Lempi)

Olen lukenut menneen kesän ja alkusyksyn aikana ilahduttavan monta kirjaa. Minna Rytisalon Lempi (Gummerus 2016) oli niistä ensimmäinen, jonka vuoksi nukkumaanmenoa piti siirtää aina siihen asti, että viimeinenkin sivu tuli luettua. Sen jälkeen ehdin sulkea silmät kymmeneksi minuutiksi ennen kuin ulkoa alkoi kuulua sarjatulta muistuttavaa pauketta.
     Olin vielä niin syvällä romaanin ahdistavassa maailmassa ja Lapin sodan pommituksissa, että väsyneet aivoni ehtivät kelata läpi muun muassa mahdollisuuden Remes-tyyppiseen välikohtaukseen Tikkakosken lentotukikohdassa. Onneksi keskellä yötäkin voi turvautua Twitteriin, jonka #Jyväskylä-haku toi silmieni eteen ihmettelyjä siitä, kuka järjestää massiivisen ilotulituksen tällaisena ei-minkään-juhlapäivänä keskellä yötä. Ihmettelen paljon mieluummin itsekin vain sitä. 
     Lempi olikin mitä ilmeisimmin syvästi vaikuttava lukukokemus, jota aion tänä vuonna suositella jokaiselle kysyjälle. Koukuttavuuteen on monia syitä. Ensinnäkin romaani on riittävän lyhyt ja tiivis. Olennainen sanotaan, epäolennaista ei. Kaikkea ei tässäkään tapauksessa tarvitse vyöryttää lukijan silmille, jotta hän varmasti ymmärtäisi. Paljon kiehtovampaa on kaikki se, jota ei heti ymmärrä. 
     Lempin takakansitekstissä todetaan hienosti, että "emme koskaan näe toisiamme kokonaisina – meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään". Yksikään romaanin kolmesta kertojasta ei ole tarkoituksellisen epärehellinen. He vain tarkastelevat ympäristöään tiukasti oman maailmankatsomuksensa ja sen tuottamien oikeutusten valossa. Niinhän me kaikki teemme, vaikka emme sitä kovin mielellämme tunnusta. Omasta "kuplasta" veistellään kyllä ironisia Twitter-viestejä, mutta harva lopulta kyseenalaistaa omaa tapaansa ajatella ja toimia. 

     On helpompaa tuomita se toinen, joku sellainen kuin piikatyttö Ellille Lempi tai Lempin Sisko-siskolle Elli. Aviomies Viljamin on vaikeampi hahmottaa, ketä syyttää. Lempiä ei oikein pysty, joten aina potentiaalinen kohde on oma itse. Jos minä olisin toiminut toisin, olisiko kaikki muukin nyt toisin? Itsesyytöksen tie on usein lopulta yhtä turmiollinen kuin viha jotakuta toista kohtaan. 
     Suomen viimeisimpään sota-aikaan on viime vuosina sijoitettu useampiakin myynti- ja arvostelumenestyksiä, joten äkkiseltään miljöö tuntuu hieman kuluneelta eikä tiettyä vertailua edeltäjiin voi välttää. Lapin sodan tabut korkkasi raadollisesti Katja Ketun Kätilö, joka tuntui itselleni paikoin jopa liian realistiselta ja luotaantyöntävältä. Lempissä konkreettinen sota on kauempana ja todelliset kamppailut käydään kotirintamalla. Siihen voi olla siksi helpompi suhtautua.
     Useamman kertojan tarinoiden latominen peräkkäin muistuttaa pitkälti Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä (molempien takana onkin kuusamolainen äidinkielenopettaja). Samalla tavalla kuin Neljäntienristeyksessä, olennaista tietoa putoilee Lempissä vähitellen. Saatan olla naiivikin, mutta toisaalta Neljäntienristeyksen korostettu aukkoisuus sai salapoliisin vaistoni heräämään jo hyvin varhaisessa vaiheessa. 
     Lempi taas on kirjoitettu sillä tavalla taiten, että vasta puolenvälin tienoilla mieleen alkaa hiipiä varovainen aavistus, että tässä on nyt taustalla jotain ihan muuta kuin minun on annettu ymmärtää. Valitettavasti totuus on tässäkin tapauksessa kerrottuja tarinoita raadollisempi. Joka tapauksessa tuo oivalluksen tunne on yksi hienoimmista tunnetiloista, jonka lukiessa voi saavuttaa. Sen jälkeen kirjaa ei voikaan laskea käsistään ennen loppua. 
     Edellä tekemäni rinnastukset ovat odotettuja ja lukuisten muidenkin lukijakirjoittajien esittämiä. Kenties vahvimpana vertailukappaleena omaan mieleeni nousee kuitenkin Sofi Oksasen Puhdistus. Molemmissa on kyse naisten välisistä tunnesolmuista vainoharhoineen ja jopa vainoineen. Molempien tarinoiden keskiössä on tunteisiin vetoava mies, joka jää sivuhenkilöksi jopa omassa elämässään. Molemmissa nainen toimii eikä tyydy statistin osaan. Toimet voivat olla hirveitä, mutta aina hän uskoo tekevänsä niin kuin on oikein ja pakko. Vaikka funktiot ovat erilaisia, molemmissa on myös siskokset, jotka eivät osaa hoitaa hommaansa loppuun asti ja tuntevat siitä syyllisyyttä.
     Kaikkien näiden rinnastusten jälkeen on ehkä kummallista todeta, ettei Lempiä toisaalta voi eikä tarvitse verrata mihinkään. Se on oma tarinansa, Lempin tarina. Erityisesti pidän siitä, että naisten elämää, naiseutta ja toimintaa ei tarvitse alleviivata ja osoitella. Ei tarvitse huutaa, että tämä on erityistä, koska nämä ovat nyt naisia. He ovat ihmisiä, ja se jos jokin on aitoa tasa-arvoa myös kirjallisuudessa.
     Tasa-arvo, feminismi ja miespaneelit ovat nimittäin aiheita, joista ei tunnu pääsevän eroon, vaikka kuinka kirjoittaisi ja ajattelisi. Olen itsekin miettinyt paljon esimerkiksi Suomen näkyvimpien 100-vuotisjuhlahankkeiden nostattamaa kritiikkiä ja pitänyt sitä pitkälti aiheellisena. On oikeasti hyvä kysymys, kertovatko Tuntematon sotilas ja 70 vuotta vanhat sodat yleisesti sen oleellisimman nykyisestä itsenäisyydestä. Tekisi mieli vastata, että eivät kerro, mutta Lempin jälkeen se on taas vaikeampaa. 
     "Ne käskivät lähteä rakentamaan tätä maata, jonka itäreunaa olemme runnelleet, kuorruttaneet verellä ja vihalla, ja Jumala siunaa työmiehen yön ja helvetti." (47) Meidän tuntuu edelleen olevan niin helppoa unohtaa, millaista inhimillistä kärsimystä, pelkoa ja tuskaa sota aiheuttaa. Sen ymmärtäminen ei näytä olevan vaivan arvoista, vaikka aivan samanlaisesta kärsimyksestä on tälläkin hetkellä kysymys niissä maissa, joiden asukkaita veteraaneja ylistävät leijonasydämet eivät pidä edes ihmisinä.
     Siksi me tarvitsemme muistutusta ja uusia tulkintoja – jotta aihe pysyisi tuoreena ja kansa tuntevana. Kokonaan toinen kysymys on se alkuperäinen, tarvitseeko tämä kaikki tuoda aina näkyviin miehen kautta. Onko vain miehen kokemus aito, oikea ja varteenotettava? Ei tietenkään. Siksi toivon lisää Lempin kaltaisia avauksia myös ensi vuodelle.

VELJIÄ JA VARTIJOITA (Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max)

Olen ennenkin kirjoittanut sisaruksista ja sisaruksena olemisen merkityksistä. Kaikki nuo havainnot sisaruuden kantavasta voimasta ovat edelleen voimassa ja voimissaan. Tuskin kukaan silti jaksaisi oman sisaruksensa seuraa vuorokauden jokaisena hetkenä joka ikinen päivä. Joskus muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole.
     Leena Parkkisen esikoinen Sinun jälkeesi, Max (Teos 2009) käsittelee tällaista vaihtoehdottomuutta kiehtovalla tavalla ja hämmästyttävän täsmällisesti. Romaanin päämiehet Max ja Isaac ovat siamilaisia kaksosia ja tekevät kirjaimellisesti kaiken yhdessä. Silti minäkertojana toimiva Isaac puhuu useimmiten itsestään yksikössä ja Maxista kolmannessa persoonassa. Lukija meinaa tasaisin väliajoin unohtaa, että herrasmiehet todella ovat kiinni toisissaan.
     Parkkinen ei sorru samaan, joten romaani tarjoaa näinkin yksinkertaisen alkuasetelman johdosta riemullisia oivalluksen hetkiä alusta loppuun. Erityisen hienosti on kuvattu hienovaraisetkin tuntemukset, kuten repivä veto kyljessä toisen liikkuessa tai sykkeen nouseminen tämän kiihtyessä. Max on monesta näkökulmasta johtaja, jonka tahtiin Isaac hengittää. Häntä se ei haittaa. Pääsääntöisesti symbioosi toimii.
     Kokonaisuutena romaani rakentuu eri ajan ja paikan tasoissa tapahtuvista episodeista. Pala kerrallaan ne rakentavat Maxin ja Isaacin suhdetta toisiinsa, sukulaisiinsa, ympäröivään maailmaan ja tietenkin naisiin – erityisesti huikentelevaiseen ja huolettomaan Helsingin Irikseen. Koska outo epämuodostuma on jo lapsena myyty sirkukseen, kaksoset ovat tottuneet liikkuvaan elämäntyyliin. Näyttämö pystytetään milloin Amerikkaan tai Pariisiin, milloin lapsuuteen saksalaiselle maaseudulle.
     Ehkä keskeisimmän roolin saa kuitenkin 1920–30-luvun Helsinki, joka jo itsessään toimii melkein henkilönä. Se elää ja hengittää hotelli Tornin hämyisissä huoneissa ja seurapiiriväen juhlissa. Kaupungin keuhkoina toimii silti Iris, joka herättää voimakkaita, paikoin ristiriitaisiakin tunteita etenkin Isaacissa. Iris syöksyy tilanteisiin tunteella ja innostuu herkästi. Hän ei herätä suurta luottamusta, vaikka on toisaalta naiivin rehellinen. "Vitsi. Minä en vain sääli eläimiä. Ihmisessäkin on tarpeeksi haastetta." (342)
     Iriksessä itsessään ainakin on tarpeeksi haastetta, mutta romaanissa on muitakin yhtä kummallisia naishahmoja. Sirkuksissa tulevat tutuiksi niin kylkiluuttomat merenneidot kuin kauttaaltaan tatuoidut trapetsitaiteilijat. Ajan kahtiajakautunut henki näkyy lähes karmivalla tavalla asetelmissa, joissa kaikki poikkeava on suljettu toimivan yhteiskunnan ulkopuolelle ja realisoitu taloudellisesti huvittamaan muita.
    Suurin osa Maxin ja Isaacin elämän varrelle sattuvista naisista on nykylukijalle lähes absurdeja hahmoja. He voivat todeta keveästi, että ovat tulleet raiskatuiksi aiemminkin. He pitävät usein normaalitilana sitä, että mies hakkaa, riistää ja kontrolloi. En mielelläni edes ajattele maailmaa, jossa tämä kaikki on mahdollista. Samalla en taaskaan voi välttyä ajattelemasta, että se on niin monessa paikassa edelleen enemmän kuin mahdollista.
     Isaacin ja Maxin kokemukset miehistä eivät ole juuri naishahmojen kokemuksia positiivisempia, vaikka heidän elämälleen suurinta tuhoa ovatkin aiheuttaneet piittaamaton äiti ja rahanhimoinen täti. Tavallaan kaksoset ovat miehisyydestään huolimatta melkein sukupuolettomia olentoja. He voivat tarjota väärinymmärretyille vertaistukea ja kaltoinkohdelluille suojelusta. Erilaiset kummajaiset ovat yhtä.
     Poikkeavuus yhteiskunnasta yhdistää ja on tässä tapauksessa oikeastaan ilahduttava normi. Kukapa meistä olisi normaali? Miksi alleviivata sivullisuutta, kun kautta historian meistä jokainen on ollut sivullinen? Orwellilaisessa hengessä toiset ovat toki sivullisempia kuin toiset, eikä eri ihmisten kärsimyksiä eri ajassa ja paikassa voi oikeasti laittaa samalle viivalle. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ihminen voi tottua hämmästyttäviin ja järkyttäviin asioihin samalla tavalla kuin yltäkylläisyyteen ja henkiseen tyydytykseen.
     Ihminen voi tottua siihenkin, että veli on mukana niin vessareissuilla kuin sängyssä kiehtovien naisten kanssa. Yhteiset raajat ja sisäelimet voivat aiheuttaa erimielisyyksiä, mutta ainakin apu on aina lähellä. Aika pian alkaa tuntua itsestään selvältä, että ovista on kuljettava kuten elämässä: peräkkäin useammin kuin vierekkäin. Lukuisista hienovaraisista vihjeistä huolimatta romaanin loppu iskee silti ilmat pihalle.

KÄSKEE LÄHDE JO TÄÄLTÄ (Saara Turunen: Rakkaudenhirviö)

"Miksi teatteri-ihmiset haluavat niin usein antaa äänen ihmisille, joihin heillä ei ole mitään kosketusta? minä mietin. Miksi hilleri ei kirjoittanut näytelmää pienestä miehestä, jolla on ohut parta ja vakavahkoja ongelmia toimia auktoriteettina? Se olisi saattanut olla kiinnostavaa." (275)
      Ehkä juuri tämän nerokkaan kyseenalaistuksen vuoksi Saara Turunen on antanut äänen Itä-Suomesta Helsinkiin muuttavalle taideopiskelijalle, joka etsii ja löytää itseään milloin mistäkin maailmankolkasta. Rakkaudenhirviö (Tammi 2015) lienee tarkoitettukin monisyiseksi kudelmaksi totuutta, tarua ja sitä, mitä lukijat tahtovat pitää totuutena. Etenkin viimeisen vuoksi lopputulos on kiinnostava. Loputon tiedonjano huutaa faktoja ja vastauksia, mutta ei sammu ainakaan ilman vainoamisen mittasuhteet täyttävää selvitystyötä.
     Yritän siis olla kirjoittamatta Saara Turusesta, kun kirjoitan hänen esikoisromaanistaan Rakkaudenhirviöstä. Teos on tyyliltään polkevan toisteinen ja paikoin jopa puuduttava, sillä minäkertoja käy monologina ja kohtauksina läpi koko tähänastisen elämänsä. Dialogia ei ole, ja kaikki asiantilat välittyvät kertojan suodattavan katseen läpi. Periaatteessa tämä ei haittaa, sillä kertoja on havainnoissaan huumaavan rehellinen, epäkorrekti ja suora. Vaikuttaa siltä, kuin hän ei osaisi eikä edes tahtoisi olla ihan normaali ja tavallinen.
     Tavallisuus ja sen kaipuu ovat lyöneet leimansa kertojan lapsuuteen, sillä ne ovat hänen ravitsemusterapeuttiäitinsä ylimpiä tavoitteita. Äidin maailmassa elämä on täydellistä, kun kukaan ei kiinnitä yksilön tekemisiin huomiota tai ajattele niistä mitään. Äiti on raskas ja tuomitseva moralisti, jonka varjo tuntuu seuraavan elämässä niin pitkälle kuin sitä jaksaa juosta karkuun. Kuva on surullinen ja ahdistava, vaikka kertojan mielestä se on lähinnä elämää. Lakoniseen tyyliinsä hän toteaa: "Ravitsemusterapeutin tärkein tehtävä on ihmisten laihduttaminen. – – Hän päättää laihduttaa kaikki Itä-Suomen asukkaat laihoiksi jälleen." (36)
     Minäkertoja on vähän rasittava, tarpeettoman yksinkertaistava ja negatiivinen, mutta ristiriitaisuudessaan, älykkyydessään ja filosofisuudessaan kuitenkin kiehtova. Hän yrittää elää epätavallista elämäänsä raastavan tavallisessa ympäristössä, johon kuuluvat pyhäkoulut, säännölliset ruoka-ajat ja koulumaailman vitsaukset, kuten jokasyksyiset puolukkatalkoot. Marjastaminen ja metsän antimien hyödyntäminen on tärkeää, mutta nuoren polven intoa siihen ei tapeta tehokkaammin millään muulla kuin koko koulun yhteisöllisellä kykkimisellä lähimetsässä. Minulle keittäjän hyväksynnän taisi ostaa mestarimarjastajavaarini, mutta ymmärrän syvästi kertojan kokemusta.
     "Minä en mene enää marjastamaan, sen olen päättänyt. Minä menen torille ja ostan kaksi litraa puolukoita niillä rahoilla, jotka tienasin aiemmin äitini kukkarosta. Sitten kävelen takaisin koululle ja annan puolukat keittäjälle. Näen, miten raivo kiehuu keittäjän sienen muotoisen hatun alla ja miten hän tuijottaa minua murhanhimoisella katseella sanoja haeskellen. Odotan rangaistusta, mutta keittäjä ei selvästikään keksi mitään sopivaa, sillä periaatteessahan en ole tehnyt rikosta." (124)
     Oikeastaan Rakkaudenhirviö pyörittää tavallisuuden illuusion lisäksi voimakkaasti ikuisuuskysymystä siitä, kenen syytä on yksilöä leimaava epätavallisuus. Kenelle yhteiskunta on tarkoitettu ja ketä varten päätökset tehdään? Kertojan elämänpolku on täynnä tapahtumia, jotka esimerkiksi koululaitos naamioi normaaleiksi ja tavallisiksi, vaikka kyse on vain omituisista tavoista. Niitä korostetaan kiljumalla korostetusti päin juhlakalun näköä, että muista nyt nauttia tästä yhteisöllisestä juhlapäivästä, jota et koskaan saa takaisin.
     "En osallistu taidelukiolaisten rientoihin. Vanhojentanssit ja penkinpainajaiset saavat minut vain kiusaantumaan. Liikuntasalin kelmeät valot, lattiaan teipatut, urheilusta muistuttavat viivat, vanhasta äänentoistolaitteesta rytisevä musiikki, opettajan hakkaava ääni, yy kaa koo ja yy kaa koo, poikien hikiset kädet ja tyttöjen pompöösit mekot. Pojat seuraavat tyttöjä kuin uskolliset koirat, mutta tytöt eivät heistä välitä, he rientävät vain lisäämään huulikiiltoa. Valokuvissa tanssiparit seisovat puolapuiden edustalla naamat kiiluen." (209)
     Todellisuudessa ainakin minä mietin sekä penkkari- että ylioppilaspäivänäni lähinnä sitä, milloin pääsen syömään, miksi olen tässä ja ettei nyt vaan sattuisi mitään. Huomattavasti ikimuistoisempia ovat olleet juhlat, joita olen viettänyt omasta tahdostani, ja päivät, joiden vietto on ollut spontaania ja yksityistä eikä valtakunnallisen karnevaalin aihe. Pohjimmiltani olen ehkä sopeutumaton ja outo ja siksi ärsyyntynyt tästä yhtäläisyydestä itseni ja romaanihahmon välillä. Tähän asti olen tosin epäillyt, että kyse on vain liian vähäisestä alkoholin kulutuksestani kyseisinä kollektiivisen riemun päivinä.
     Sitten on näitä aikuisia. Äidin suhteen minulla on käynyt Rakkaudenhirviön kertojaa parempi tuuri, mutta samanlaisia opettajia ja opinto-ohjaajia olen tavannut niin monesti, että voisin jakaa muutaman kokemuksen muillekin. Samalla epäilen, ettei minun tarvitse, koska kaikilla on jo omansa. Nämä kasvattajat eivät varmasti tarkoita mitään pahaa, mutta eivät saa avullaan aikaan apua, vaan suurempaa sekasortoa. "Opo on oikeastaan seurakuntatalon suntio, mutta hän sai reumatismin eikä voinut enää vastata hautausmaan hoidosta. Juuri silloin opinnonohjaajan paikka sattui olemaan vapaana ja niin hänet palkattiin, sillä muita hakijoita ei ollut." (165)
     Kaikkialla puhutaan siitä, miten lapsista ja nuorista on pidettävä huolta ja perustettava lisää virkoja. Missään ei puhuta siitä, kuinka noista lisäviroista ja jo olemassaolevista positioista poistettaisiin ankeuttajat ja täytettäisiin ne valontuojilla, joiden puheilla on oikeasti kannustava vaikutus. Se on epäkohta, vaikka kuulostaa raadolliselta ja epähumaanilta. Ehkä kertojan olisi tarvinnut vähän vähemmän paeta outoa oloaan Lontooseen, Espanjaan ja Meksikoon, jos häntä olisivat kuunnelleet poikiin ihastuvan Antin ja valovoimaisen Lauran lisäksi aikuiset jo paljon aiemmin. Onneksi ystävyys voi korjata paljon.
     Tavallisuuden kaipuu näkyy tavallaan myös siinä, että lukija kaipaa selkeyttä, etenemistä, dialogia ja totuttuja kaavoja, vaikka monesti juuri niiden puuttuminen luo jotain uutta ja merkittävää. Myös kirjallisuusblogeilta odotetaan usein nopeita tuomioita ja yksiselitteisiä lausuntoja siitä, kannattaako tarkasteltavana oleva teos lukea. Itse en useinkaan pysty sellaisia tarjoamaan, koska hyvä romaani jättää jälkeensä jopa viikkojen epätietoisuuden. Sen päätyttyäkin pystyn puhumaan vain omasta puolestani.
     Olen siis kummallinen haahuilija, jonka ovat pelastaneet haahuilulta matkustelun synnyttämä epämiellyttävä tunne, neuroottinen kontrollin säilyttämisen tarve sekä rakkaus, joka ei pidä hirviönä. Onneksi Saara Turunen on kirjoittanut romaanin pienestä suomalaistytöstä, jolla on keltaiset talvilenkkarit hautajaisissa ja vakavahkoja itsetunto-ongelmia. Se todella saattoi olla kiinnostava, vaikken tiedä, oliko se totta.

JÄÄ JÄÄTÄMÄÄN (Antti Tuomainen: Kaivos)

Kesä ja dekkarit kuuluvat monen mielestä yhteen. Itse olen tainnut viettää noin kymmenen vuotta sitten yhden kesän Agatha Christien parissa, mutta muuten en jakolinjoja tunnusta. Pikemminkin kesä on merkinnyt minulle tilaisuutta lukea mahdollisimman paljon kaikkea sellaista, joka on vuoden aikana jäänyt väliin. Tänä kesänä sekin tuntuu tosin olevan astetta utopistisempaa, sillä ensimmäistä kertaa kesäni on kulunut opiskellen. Olen kirjoittanut gradua ja lukenut rikosoikeutta. Jälkimmäinen toki hyvällä tahdolla liittyy vähän dekkareihin.
      Jännityskirjallisuuden genreen kuuluu myös Antti Tuomaisen Kaivos (Like 2015), jonka nimi voisi varmaan useammankin lukijan mielessä olla suoraan Talvivaara. Sotkamolaisesta kaivosyhtiöstä on tehty viimeisen vuoden aikana myös dokumentti- ja draamaelokuvia. Niiden ja Kaivoksen jälkeen sopii vain sormet ristissä toivoa, ettei totuus olisi enää tarua ihmeellisempää. Siihen totuuteen on vaikea ottaa kantaa: tuntuu, että pitäisi ensin tietää tuhat ja yksi vivahdetta ja yksityiskohtaa, joista kaikkia ei varmasti edes ole luovutettu julkisuuteen.
     Totuuden monimutkaisuus ei onneksi estä Kaivoksesta vaikuttumista. Alkuasetelma on perinteinen: Helsingin Päivä -lehden tutkiva journalisti Janne Vuori saa sähköpostiinsa nimettömän vihjeen, jonka mukaan pohjoisessa sijaitsevassa Suomalahden kaivoksessa tapahtuu jotain epäilyttävää. Aika pian selviää, että kaivosbisnekseen liittyy myös monta hämärää kuolema. Janne alkaa selvittää vyyhtiä edesmenneen kollegansa tyttären Maaritin kanssa. Yhtä perinteiseen tapaan hän saa työlleen omistautuessaan perhe-elämänsä sekaisin.
      Toinen keskeinen henkilö on Jannen vuosikymmeniä kadoksissa ollut isä Emil, joka palaa yllättäen Helsinkiin. Etenkin Emilin työ palkkamurhaajana ja siihen liittyvät yksityiskohdat tekevät Kaivoksesta kokonaisuudessaan epäperinteisen ja kiinnostavan. Oikein toimimisen ihanne korostuu romaanin tematiikassa, vaikka se onkin kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Myös Emil nimittäin toimii tavallaan oikein, ja hänen virheetön ja minimalistinen työskentelynsä herättää jopa kieroutunutta ihailua.
     Kun romaania ja Suomalahden kaivosta kerran on liki mahdotonta olla vertaamatta Talvivaaraan, todettakoon sekin, että asenteet kaivosteollisuutta vastaan tulevat tarinassa hyvin esille. Ne on myös esitetty sen verran vakuuttavasti, että vain idiootti kannattaisi kirjan luettuaan toiminnan jatkamista. "Voisiko ajatella, että jos tulevaisuudessa jostakin on maailmassa puutetta, tuo puute ei tule olemaan kulta, kromi, nikkeli eikä varsinkaan kaivosjäte." (127) Voisi ajatella.
     On kuitenkin melkein liian helppoa syyttää aina ja kaikesta poliitikkoja. Olen aiemminkin todennut, että edustuksellisessa demokratiassa syy ja vastuu ovat viime kädessä äänestäjillä. Kansanedustajia ja koko poliittista systeemiämme on viime aikoina kritisoitu niin ylitsepursuavasti, etten tahdo lähteä siihen mukaan. Pikemminkin esimerkiksi tuoreeltaan esillä olleet puheenjohtajaehdokkaat ovat osoittaneet monella poliitikolla olevan aitoa tahtoa kehittää maailmaa paremmaksi. Paremmuus riippuukin sitten jo pitkälti näkökulmasta. Tahtoa ja intoa kuitenkin kunnioitan tässä maailmassa, jossa kaikki tavataan jo valmisteluvaiheessa ampua alas ja kritiikki kohdistetaan liian mielellään henkilön persoonallisiin ominaisuuksiin.
     Siksi en aivan allekirjoita tätä Janne Vuoren kuvaamaa todellisuutta, vaikka se niin tuskallisen osuvalta tuntuukin: "Hanke oli saanut nopeasti taakseen poliitikot. Ne, jotka toimiessaan valtakunnan tasolla tekivätkin tosiasiassa häikäilemätöntä ja kokonaisuuden kannalta tyrmistyttävän tuhoisaa takapihapolitiikkaa, ja ne, joiden mielestä mikä tahansa syrjäseuduilla työllisyyttä yhdelläkin henkilöllä nostava projekti, nielipä se kuinka monta miljardia euroa tahansa ja uhkasipa se kuinka luontoa, ihmistä ja yleistä terveyttä, oli vertaansa vailla oleva fantastinen, innovatiivisuutta uhkuva hanke. Kahdestasadasta kansanedustajasta näihin kahteen ryhmään lukeutui karkeasti arvioiden satayhdeksänkymmentäkahdeksan edustajaa." (28–29) Toinen vaihtoehto on tietenkin laittaa toivonsa niihin kahteen.
     Osittain näiden vahvasti poliittisten kannanottojen vuoksi Kaivos on lopulta enemmän kuin perinteinen jännitysromaani. Jannen tasapainoilu työn ja perheen välillä, Emilin rooli kuviossa, menneisyys ja nykyisyys sekä ennen kaikkea kaikin puolin yllättävä loppuratkaisu vaikuttavat kaikki teoksen kasvuun. En ole toistaiseksi lukenut Tuomaisen aiempia romaaneja, mutta ainakin Kaivoksessa kieli ja ilmaisun tapa ovat paikoin jopa runollisen aforistisia. Sitä ei ole tottunut tämän genren kirjallisuudelta odottamaan, jolloin se myös (aihepiiriin sopivasti) rikastaa kokemusta.
     "Elämä ei räjähtänyt silmille silloin kun samppanjapullon korkki poksahti auki. Elämä repesi liitoksistaan ja aurinko ja tähdet syttyivät loistamaan, kun mitään aavistamatta istui bussissa ja tihrusti räntäistä maisemaa tai kun tiskasi astioita selkä särkien." (244) Elämällä on tapana yllättää niin hyvässä kuin pahassa. Onneksi se lopulta yllättää Jannen myös ensimmäisessä merkityksessä, vaikka tapa poikkeaakin huomattavasti siitä, mitä romaanin alkupuoli antaa ymmärtää. Hahmon henkinen kasvu ja hänen toiminnassaan tapahtuva täyskäännös ovat lopulta jopa uskottavuuden äärirajoilla. Romaanille ja tarinan vaikuttavuudelle ne tekevät kuitenkin hyvää.
      Sitä paitsi onhan se mahdollista, että Janne saa maailmansa parempaan järjestykseen juuri omalla työtavallaan. Siihen liittyvästä kuvauksesta olen nimittäin täysin samaa mieltä. Toiminnan kautta taas olen itse päässyt selvyyteen siitä, että Kaivos on paukkuvista pakkasistaan huolimatta mitä parhainta kesälukemista. "Kirjoittaminen oli ajattelemista, maailman järjestämistä. Sen avulla pääsin selvyyteen siitä mitä olin tosiasiassa tekemässä, mitä mieltä mistäkin. Kirjoittaessani sain suljettua kaiken muun ulkopuolelleni. Se oli salaisuuteni, se oli totuus kirjoittamisesta." (252)

KAIPAUS SOI KAUNIIMPANA (Katri Lipson: Detroit)

En ole koskaan erityisemmin pitänyt jääkiekosta. Oikeastaan olen pelannut vastustajan joukkueessa: kritisoinut kovaan ääneen pelin väkivaltaisuutta, päivitellyt MM-kisaamisen tiheyttä ja kauhistellut pelaajien tyhmyyttä. No, en vieläkään ymmärrä jatkuvaa nyrkit pystyssä uhoamista. Enkä sitä, että kisat pitää järjestää joka vuosi, minkä lisäksi alle 20-vuotiaat ja alle 18-vuotiaat mittelöivät vielä erikseen. Nuorelta polvelta – jota yritän kovasti parittaa pikkusiskolleni – on kuitenkin alkanut kuulua ihan fiksuja lausuntoja.
     Mieheni riemuksi tai toisinaan raivoksi (jos kerran katsoo niin pitää saada kommentoida) olenkin tänä keväänä ensimmäisen kerran seurannut MM-kiekkoa sillä tasolla, että tiedän kulloisenkin vastustajan ja siltä muutaman avainpelaajan. Herätyksen totaalisuutta on tukenut se, että olen samalla lukenut Katri Lipsonin Detroitia (Tammi 2016). Sen pariin sattuminen oli melkein yhtä monen yksityiskohdan summa kuin jääkiekkoherätykseni.
     Ensimmäisenä oli sosiaalinen media, jossa esimerkiksi Kirjasammon Tuomas Aitonurmi kirjoitti teoksesta näin: "Katri Lipsonin Detroit murskasi sydämen niin pahasti, että melkein tekisi mieli haukkua, mutta se on todella hieno romaani, lukekaa." Toisena tuli Helsinki Lit, jossa Tommi Kinnunen sanoi Detroitin rakentavan samoista palasista kuin Lopotti täysin erilaisen tarinan. Verratkaa mitä tahansa kirjaa Kinnusen tuotantoon, niin en epäröi.
     Palaset erottuivat, kun niitä osasi etsiä: teemoista esimerkiksi homous ja sokeus toistuivat molemmissa teoksissa. Ajankuva ja esitystapa poikkeavat romaanien välillä kuitenkin siinä määrin, ettei vertaaminen ole välttämättä hedelmällistä. Niinpä luin Detroitia omana itsenään, mikä varmasti oli sillekin pelkästään eduksi. Alkuun muutama piirre tosin häiritsi. Olen varmaan lukijana konservatiivinen, mutta kyseenalaistan aina suomalaisen kirjailijan ratkaisun kirjoittaa englanninkielisen kulttuurin ihmisistä ja ympäristöistä.
     Detroitinkin dialogissa on lukuisia sanaleikkejä, joihin jään kielitieteilijänä jumiin, kun yritän ajatella niitä englanniksi. Eiväthän hahmot puhu keskenään suomea, joten miksi he vitsailisivat suomen taivutusmuodoilla? Tässä tapauksessa pääsin tosin jumeistani aika helposti yli. Glorifioitu National Hockey League miljöönä oikeutti Amerikan. Hiukan jäi vielä mietityttämään, mitä lisäarvoa lukujen nimet saavat suomenkielisessä kirjassa englanninkielisestä muodostaan. "Penkki" ja "Autiomaa" olisivat olleet minun silmissäni jopa vakuuttavampia kuin "The Bench" ja "The Desert", jotka voivat jopa koetella jonkun lukijan kielitaitoa.
     Nämä ovat tietenkin pieniä yksityiskohtia, joista ei ollut koko lukukokemusta turmelemaan. Pitkälti se on Lipsonin huumaavasti nakuttavan dialogin ansiota. Tarina ja tapahtumat voivat edetä sivukaupalla pelkkien puheenvuorojen varassa. Tätä on vaikea saada onnistumaan siten, että tapahtumat oikeasti etenevät ja vivahteet välittyvät. Lipson kuitenkin saa. Lopputuloksena lukijasta tuntuu siltä, kuin hän itse seisoisi osallistujien vieressä eikä vain kuuntelisi jonkun toisen referaattia.
     Detroit pyörii varsin vähäisten henkilöhahmojen varassa, jolloin sekä Timothyn ja Nathanin että Janetin ja Nellien näkökulma ehtii avautua syvällisen ymmärtämisen edellyttämällä tasolla. Se saattoi vähän kummastuttaa, että jo takakansitekstissä nostetaan esille eräs toimittaja: "Tämä kiinnostaa Kojoottia, skandaalin haistavaa lehtimiestä, joka ainoana on aavistanut, miksi Timothy onnettomuushetkellä katsoi muualle."
     Minun näkökulmastani Kojootin rooli jää kuitenkin ohueksi ja merkityksettömäksi. Jos hänen muutamalla esiintymisellään on yritetty saada Nathanin pakoilumatkaan vaaran tuntua, se ei lukijalle asti aivan välity. Esiintymiset tukevat tarinaa eivätkä sinänsä ole liian irrallisia, mutta takakansitekstin perusteella odotin paljon monisyisempää tarinaa. Tämä toki toistuu kansiteksteissä aika ajoin eikä liity kirjailijaan.
     Detroitista on vaikea kirjoittaa kirjoittamatta rakkaudesta ja homoudesta, joista etenkin ensimmäiseen kaikki tapahtumat kietoutuvat. Oli oikeastaan hämmentävää huomata, miten omat tulkintajärjestykseni lukijana ovat viime vuosina muuttuneet. Homoseksuaalisuudesta tai sitä sivuten on kirjoitettu vastikään niin monta niin upeaa teosta (esimerkiksi tämä, tämä ja tämä), että kun romaanin päähenkilöinä on kaksi miestä, tulkitsen loput jo ensimmäisillä sivuilla. Näin juonikuviot, jotka ennen olisivat olleet suuri yllätys, ovatkin nyt ennalta arvattuja.
     En oikein tiedä, miten ilmiöön tulisi suhtautua. Tavallaan romaanit ovat päässeet tavoitteeseensa, kun kaikki rakkaudet tuntuvat yhtä todennäköisiltä ja luonnollisilta. Toisaalta on vaarallisen mustavalkoista ajatella, että kaikki miehet ovat homoja ainakin romaaneissa. Samalla mietin, miksi kaikki romaanien homoseksuaalit tosiaan ovat miehiä. Piirre voi toki koskea vain omaa lukemistoani, joka saattaa olla avarrusta vailla.
     Oikeasti vedin edellisissä kappaleissa mutkia suoriksi: Detroitissa kaikki miehet eivät ole homoja eikä rakkaus ole aina todennäköistä tai yksinkertaista. Se on Lipsonin romaanin suurin ansio: kirjailija ei ole ylittänyt aitaa matalimmasta kohdasta tai tyytynyt kaunokirjallisuuden klassiseen rakkauskuvastoon. Lopussa lukijallekaan ei ole ihan selvää, millaista rakkautta päähenkilöiden välillä on. Sillä ei oikeastaan ole edes väliä, sillä rakkautta on.
     Lopussa on paljon muutakin. Oikeastaan juuri lopun vuoksi vertaus Kinnusen Lopottiin saattaa sittenkin olla aiheellinen. He elivät elämänsä onnellisina loppuun asti on karkea ja kliseinen kirjallisuuskuvasto, johon kumpikaan kirjailija ei lähde. Lipson kuitenkin maalailee vähemmän toivottomasti. Ehkä he sittenkin kuolivat elämänsä onnellisina loppuun asti.

ÄLÄ LÄHDE VIELÄ POIS (Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän)

Huhtikuun kirjallisuustapaukseksi on nostettu Juha Itkosen Palatkaa perhoset (Otava 2016), jota jatko-osille tyypilliseen tapaan on sekä kiitetty että moitittu pyörän keksimisestä uudelleen. Taidan olla kriittinen väliinputoajasukupolvi, sillä minulta oli jäänyt lukematta myös se alkuperäinen pyörä. Olin syksyllä 2005 vasta täyttänyt kaksitoista vuotta, ja vaikka lukutottumusikääni voidaan pitää fyysistä ikääni vanhempana, en ollut Itkos-iässä.
     Sittemmin olen Itkoseni lukenut, mistä huolimatta Anna minun rakastaa enemmän (Otava 2005, e-kirjani 2016) osui kohdalleni vasta nyt. Se oli onni ja siunaus ja ehkä tarkoituksellista, sillä minun on vaikea sanoa, mikä elämänvaihe olisi ollut tälle lukuprosessille otollisempi kuin juuri tämä nykyinen. Nuoruuden itsepintainen ja kaikkivoipa huuma alkaa jäädä taakse – kahdenkymmenenkahden vuoden ennemmin raa'asta kuin kypsästä iästä huolimatta. Espoolainen keskiluokkainen keski-ikä on silti kaukana. Teoreettiset mahdollisuudet valloittaa maailma ovat tallella.
     Anna minun rakastaa enemmän. Se on aika voimakas ja yksinkertainen pyyntö. Ensin tuntuu oudolta, ettei joku tahdo tulla rakastetuksi. Sitten tajuaa, että juuri se on elämän realismia. Paljon harvinaisempaa ja sattumanvaraisempaa on, että saa antaa kaiken rakkautensa ihmiselle, joka tahtoo ottaa sen vastaan. Kuinka moni teinityttö ja nainen, poika ja mies on käyttänyt jopa vuosia elämästään tuhlaten rakkauttaan päiväkirjoihin ja toiveajatteluun – ja musiikkiin? Aika moni. Yhtä moni on ajatellut, että haavekuva – hauras ja haavoittuva – voisi aidosti olla muutakin kuin tiivistynyt huokaus (krediitit tästä virkkeestä Toni Wirtaselle).
      Itkosen romaanin maailma on tuttu. On vanhemmiltaan paljon rakkautta saanut tyttö, jolle maailma on auki. On keskiluokkainen poika, jolle kitaran näppäileminen antaa sisältöä yksinhuoltajaisän suureen hiljaiseen taloon. On se nuoruus, jossa kaikki on mahdollista ja jonka palon Itkonen osaa kuvata sydäntä riipien. Se saa hymyilemään ja liikuttumaan, muttei varsinaisesti kaipaamaan. Elämä ja ajatusmaailma rauhoittuvat, kun ymmärtää, että oma elämä on lopulta aina paras elämä. Että elämä kyllä järjestyy, vaikka se tapahtuisi täysin absurdeilta tuntuvien kokemusten kautta.
      "On yksinkertaista maata poikavuosiensa sängyssä ensimmäisen oikean tyttöystävänsä kanssa ja suunnitella herra ties mitä: yhteistä opiskelijavaihtoa Manchesterissa, unelmahäitä saaristossa, hilpeitä nimiä syntymättömille lapsille. Kokonaan toinen juttu on kohdata sama ihminen vieraassa mielivaltaisessa paikassa, joka nostaa ihon kananlihalle, saa palan nousemaan kurkkuun, ja jonne kaikesta huolimatta, yhteisestä itsepäisestä päätöksestä oli tarkoitus asettua." (45)
      Yhteisen itsepäisen päätöksen varaan rakentuu lopulta moni järkevä mutta tunnetasolla järjettömältä tuntuva asia. Usein se vaatii huutamista, astioiden paloittelua ja nyyhkyttävää sopimista aamuyöllä muiltakin kuin romaanin Suvilta ja Antilta. Silloin itsepäisyys – tai parisuhteen yhteispäisyys – vie lopulta aika pitkälle. Avioliittoon sitouduttaessa sitä kutsutaan tahtomiseksi, mutta silloinkin kyse on päätöksestä. Siitä, että kaikkeen tottuu ja enemmistö asioista alkaa vieläpä tuntua hyvältä.
     Minä olen sillä tavalla herkkä, että käytännössä kaikki uudet asiat tuntuvat ensin potentiaalisesti maailmanloppuun johtavilta uhkakuvilta. Koska kaikkia vivahteita ei voi tietää etukäteen, ei voi tietää, onko valinnut väärin. Ketä muuta kuin itseään voi syyttää, jos valinta osoittautuukin huonoksi? Miten elää sellaisen syyllisyyden kanssa? Taitavalla itsekurilla laitan itseni silti valitsemaan yhä uudelleen. Oman epävarmuuden ja epätoivon kekseliäs väistely – miten sitä paremmin kuvaisi?
     "Sellainen siunaus 19-vuotiaalla on elämässään, ettei synkinkään pelko kestä kovin kauan. On niin paljon uutta, niin paljon sellaista mikä tapahtuu ensimmäisen ja mahdollisesti ainoan kerran. Pelkkä kiihtymys onnistuu pitämään loitolla epätoivon, jota myöhemmässä elämässään saa niin kekseliäästi väistellä." (46)
     Kiihtymys on asia, johon en enää tässä raa'assa iässä tiedä, miten suhtautua. Se on välttämätöntä ja samalla niin hillittömän turhaa. Se on sitä, että jaetaan Facebookiin iltapäivälehden uutinen ja oksennetaan kirosanojen kera saatteeksi kaikki se, mitä on muka oikeutettua sanoa vaikkapa hallituspolitiikasta. Kiihtymyksen vuoksi ei tarvitse selvittää faktoja tai yksityiskohtia, kiihtymys saa ajaa vivahteiden yli. Toisaalta kiihtymys on se voima, joka saa auttamaan kodittomia tai asettumaan ehdolle eduskuntavaaleihin. Kai se auttaa, vaikka raivostuttaa.
     "Hän on katsellut televisiota, lukenut muutaman lehtijutun, ja koska hän on seitsemäntoista, hän uskoo että se riittää: hän voi puhua Yhdysvaltain poliittisesta järjestelmästä niin kuin tietäisi siitä kaiken. Hän on kiinnostunut historiasta, niin hän sanoo, eikä hän kuitenkaan tajua, että ihmiset ovat eläneet ennen häntä, miljoonat miljoonat ihmiset, minäkin. Hän on täydellisesti sen illuusion vallassa, että kaikki maailmassa tapahtuva on ainutlaatuista ja tapahtuu ensimmäistä kertaa." (148)
     Jokainen nuori on tietenkin nuori omalla tavallaan, omassa ajassaan. Sen Itkonen tavoittaa ja vangitsee erinomaisesti. Yhdeksänkymmentäluku nousuineen, laskuineen ja lamoineen on jotain, jolta minä alle kouluikäisenä olin hyvin suojassa. Toisille se oli sitä kiihkeää elämää. Meillä 2000-luvulla elettiin terrorismin vastaisen sodan varjossa, pelättiin lentämistä ja Lähi-itää. Mikä tulee olemaan omien lasteni miljöö? Miksi me niin helposti kuvittelemme, ettei se olisi yhtä merkityksellinen, yhtä oikea ja luonnollinen kokijoilleen?
     Olen tarkoituksella jättänyt kertomatta oikeastaan mitään romaanin huimaavista juonikuvioista. Haluan, että jokainen saa itse ottaa vastaan Itkosen tavan annostella tietoa tulevasta puolihuolimattomasti sana tai pari kerrallaan. Se saa koukkuun ja ärsyyntymään ristiriidoista, jotka eivät vaikuta olevan ongelmia vaikkei niissä ole mitään logiikkaa. Romaanin loppuratkaisu lyökin ilmat pihalle. Se on samalla niin looginen ja ymmärrettävä, raivostuttava ja lumoava. Inhimillinen. Kiinnostaa entistä enemmän, miten perhoset voivat palata. Onko niitä ollutkaan?
      Ehkä Suvin musiikissa joka tapauksessa on, sillä musiikki jos mikä kantaa romaania ihailtavalla tavalla. Siitä tulee mieleen ikuisesti nuoren Olavi Uusivirran (2012) kynäily: "Ei se ole se huimaus / jota tunsit leijaillessasi / kaupungin halki. / Vappuaattona huusit: / Uusi sukupolvi tulee! / Eikä ne sanat jotka / takertuivat kurkkuun / kun roikuit ihmisissä ja / haaveissa niin kuin / juoppo pullossa. // Sillä ihmisillä on tapana kadota ilmaan. / Sillä ihmisillä on tapana kadota ilmaan. // Eilen vielä villi lapsi / tänään oot jo aikuinen / ja se sumuinen yö siinä välissä / oli nuoruus."
      Minä en koskaan ajatellut varsinaisesti olevani nuori tai hyötyväni siitä. En juonut olutta kaupan takana, en kokeillut mitään, en kapinoinut. Tein läksyjä ja riensin tervehenkisestä harrastuksesta toiseen. Halusin kuitenkin rakastaa enemmän. Haaveilin kaikki päivät loistavasta tulevaisuudesta, jossa kaikki on mahdollista. Aika harvoin epäilin yhtäkään unelmaani, ja juuri sen naiivin epäilemättömyyden voimalla olen tainnut puskea vastatuulessakin eteenpäin.
     Nuoruus ei ole tekoja tai tapahtumia, se on ajatusmaailma. Ajatusmaailma, jossa rakkaudella ei ole ylärajaa. Joka toteutuessaan on huumetta, jonka vaikutuspiiriin on myöhemmin paljon vaikeampi nousta. Jota ei silti osaa arvostaa, vaan ajattelee elämän olevan jossain muualla, jossain edessä. Juuri sillä ajatuksella siitä selviää.

YKSI PIENI HÖLMÖ MUUTTUJA (Anna Perho: Pientä säätöä)

Alkuvuosi on ollut lukemistoni perusteella joko onnistunut yhdistelmä rentoutumista ja itsensä kehittämistä tai onnetonta räpeltämistä. Päivätyökseni olen lukenut satoja sivuja diskurssintutkimusta, sosiolingvistiikkaa ja identiteettien tutkimusta. "Omana graduksi" nimeämäni tiedosto onkin edennyt tahtia, jonka johdosta olen lähes kaksi kuukautta tavoiteaikatauluani edellä. Jokin siis sujuu.
     Vapaa-ajalla olenkin sitten lukenut lähinnä dekkareita ja oppaita. Ensimmäiset ovat opettaneet, ettei täydellistä murhaa ole. Jälkimmäiset ovat opettaneet, ettei täydellistä ole. Varsinkin jälkimmäinen opetus on ottanut koville, sillä olen koko elämäni ajan enemmän tai vähemmän toivonut olevani täydellinen. Alkuvuoden vuoristoratojen seurauksena olen siis yrittänyt lempeästi muokata maailmankuvaani. Hyväksi avuksi siinä ovat olleet erilaiset itsensäymmärtämisopukset, joista kaikki eivät suureksi yllätyksekseni olekaan freudilaista tai teennäisen yliymmärtävää roskaa.
     Pitää vain osata valita oikein. Sen opin ehkä jo marraskuussa, kun vaikutuin ja kirjoitin Jenni Pääskysaaren tyttöoppaasta. Tälläkin kertaa yksi vertaistukiopus oli niin hyvä, että tahdoin kirjoittaa siitä tänne. Vastuuvapauteni ja objektiivisuuteni saattaa kyllä melkoisesti kärsiä, kun tunnustan muutaman tarkoin varjellun tosiasian.
     On aamuja, jolloin melkein ainoa motivaationi nousta unisena lämpimästä sängystäni on tieto siitä, että heti keittiössä saa avata radion, virittää sen tottuneesti taajuudelle 101.00 ja päästää Radio Aallon Dynastian lempeästi valumaan aivokuorelle. Sen ajatuksen voimalla olen aina päässyt pimeistäkin aamuista eteenpäin enkä ole ikinä joutunut pettymään (kyllä, olen henkisesti keski-ikäinen). Anna Perho on siis idolini. Luultavasti rakennan hänestä pääni sisällä samanlaista täydellisyyden perikuvaa kuin Anna itse syvästi ihailemastaan Asko Kallosesta, mutta ei se mitään. Anna on rock.
     Vuoteni Dynastian parissa ovat jo opettaneet minulle, että Anna säätää, vaikka tekee toki senkin jotenkin kiehtovalla tavalla. Pientä säätöä (Otava 2015, minulla Seven-pokkari) tarjoilee siitä mustaa valkoisella. Elävää elämää terävän ironisella otteella tarkastelevat tekstit toimivat omien mokailujen (joita en itseltäni siis siedä) otollisena heijastuspintana. Ei-mulle-sentään-onneksi-noin-ole-käynyt-ajatusteni takana olenkin vähän kateellinen siitä, miten joku osaa mokatakin noin coolisti.
     "Elämä ei ole Paolo Coelhon postikorttinäyttely. Virheisiin pitää suhtautua vakavasti ja analyyttisesti, ja SITTEN unohtaa ne. Virheet ovat valintoja, joiden kanssa ollaan koko loppuelämä. Ei mokailuun voi suhtautua niin, että ottaa vain carpe diem -tatuoinnin ja on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan." (10) Hartaasti toivon, että vähän useampi ihminen suhtautuisi virheisiin vähän vakavammin. Vaikka kaikki ne, jotka päättävät fossiilisia polttoaineita hyödyntävien voimaloiden rakentamisesta tai hipsivät yön pimeinä tunteina heittelemään vastaanottokeskuksia polttopulloilla.
     Samalla hymyilen vähän, koska carpe diem -tatuoinnista tulee aina mieleen vain se Solsidanin jakso, jossa Anna (hänkin!) toivoo mieheltään vähän särmää ja tämä menee ottamaan juuri sellaisen tatuoinnin. Carpe diem -tatuointi on siis jo itsessään virhe, jonka jälkeen on aika vaikea esittää, ettei mitään olisi tapahtunutkaan.
     Toinen virhe on laittaa lapsistaan kuvia someen, kuten viime päivinä on kiivaasti muistuteltu. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että niitä lapsia on siellä jo valmiiksi ihan liikaa. Toisin sanoen on oikein ok laittaa joskus kuva jostain erityisestä tilanteesta (vaikka sitten sen kaksivuotiaan omalla luvalla, vaikka hän ei varmasti ymmärrä, mikä on Instagram, enkä toisaalta ole koskaan tavannut kaksivuotiasta, joka ei rakastaisi tuijotella omia kuviaan kännykän näytöltä). En kuitenkaan näe mitään funktiota siinä, että sitä samaa tukka sekaisin riehuvaa lasta kuvataan aamupalalla, leikkimässä, lounaalla, ulkoilemassa, päiväunilla, välipalalla, päivällisellä, iltatoimissa ja vielä sängyssä (yleensä yhden päivän aikana) ja kaikki kuvat syötetään someen.
    Ihan vain tiedoksi, että 1) ne kaikki kuvat näyttävät ihan samalta ja 2) ketään muuta kuin sen lapsen isoäitiä ei luultavasti kiinnosta. Tuntisin ajattelustani kylmäävää syyllisyyttä ilman Anna Perhoa, joka kehtaa jopa painattaa kirjaan julkisen salaisuuden: "Kuvajoulukortin lähettäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että jokainen tuttusi katsoo kuvaa ja ajattelee, että onneksi minun lapseni on paljon viehättävämpi kuin tuo tonttulakilla somistettu perunanaama." (63)
     Joku mammapalstamamma varmaan kysyy nyt loukkaantuneena, ovatko minun hienot tunnelmakuvani aurinkoiselta järveltä, kauniit asetelmani aamupalastani tai lystikkäät otokset itsestäni missä milloinkin sitten muka jotenkin kiinnostavampia kuin ne lapset. Vastaus on, että eivät varmasti ole. Olisin kuitenkin vähän pahoillani, jos mieheni Instagram-tili olisi täynnä kuvia minusta, kun olen vetänyt pikkuhousut väärin päin päähäni, sotkenut naamani jogurtilla tai uppoutunut sohvalle katsomaan televisiota. Kuvatekstinä olisi tietysti muutama nauruhymiö ja sydän, ja sitten hänen äitinsä kommentoisi, että voi kun se on pieni hölmö.
     Puolustaudun myös sillä, etten ole sosiaalisen median Perusmaire. "Maire ei ole liittynyt Twitteriin, koska hän ei ymmärrä mihin sitä tarvitaan kun tekstareitakin voi kirjoittaa monta peräkkäin." (143) Itse olen alkanut vähän pelätä twiittailua, kun sen seurauksena voi nykyään joutua kivuliaasti teurastetuksi. Ei tarvita kuin yksi väärin ymmärrettävissä oleva sana tai tavu tai kirjain, ja olet entinen. Se on pelottavaa, mutta se olisi ihan toinen tarina.
     Minun mielikuvissani Anna Perholla on täydellinen koti (Suomen suosituin tyyppitalo), jossa hän perheensä ja Golden puppyn kanssa asustaa. Se on täydellinen siitä huolimatta, että perheen miesväki jättää aina valot päälle joka huoneeseen ja Anna joutuu kiertämään niitä sammuttamassa. Annan omissa mielikuvissa taas kotikin kaipaisi pientä säätöä: "Itse pitäisin kodista, joka tuntuisi niin valmiilta, että roskapussin lisäksi en keksisi yhtään elementtiä, joka sieltä pitäisi vaihtaa." (136) En tiedä, onko se naiselle edes mahdollista. Vuokrakerrostaloelämässä parasta on silti ehdottomasti se, että haaveita "sitkun"-asumuksestaan voi kehittää sydämensä kyllyydestä vaikka joka päivä.
     "Jos olisin itse kertonut ensitreffeillä miehelleni, että olen äksy, myöhästelevä ja määräilevä työhullu, jonka mielialat ailahtelevat ja joka ei ole mielestään koskaan väärässä, niin olisiko hän kiinnostunut minusta? No ei." (57) Siksi kerroinkin itse vasta toisella tapaamisella. Silloin mieheni oli jo riittävän koukussa seuraani ja vakuuttunut siitä, ettei mikään ominaisuus haittaa. Niiden todellisen haitta-arvon ymmärtäessään hän oli jo alistunut kohtaloonsa, joka on pieni hölmö ja hiipii joka aamu sängystä kuuntelemaan Dynastiaa, vaikka periaatteessa voisi vielä nukkua. Perfect Family man, I would say.