VELJIÄ JA VARTIJOITA (Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max)

Olen ennenkin kirjoittanut sisaruksista ja sisaruksena olemisen merkityksistä. Kaikki nuo havainnot sisaruuden kantavasta voimasta ovat edelleen voimassa ja voimissaan. Tuskin kukaan silti jaksaisi oman sisaruksensa seuraa vuorokauden jokaisena hetkenä joka ikinen päivä. Joskus muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole.
     Leena Parkkisen esikoinen Sinun jälkeesi, Max (Teos 2009) käsittelee tällaista vaihtoehdottomuutta kiehtovalla tavalla ja hämmästyttävän täsmällisesti. Romaanin päämiehet Max ja Isaac ovat siamilaisia kaksosia ja tekevät kirjaimellisesti kaiken yhdessä. Silti minäkertojana toimiva Isaac puhuu useimmiten itsestään yksikössä ja Maxista kolmannessa persoonassa. Lukija meinaa tasaisin väliajoin unohtaa, että herrasmiehet todella ovat kiinni toisissaan.
     Parkkinen ei sorru samaan, joten romaani tarjoaa näinkin yksinkertaisen alkuasetelman johdosta riemullisia oivalluksen hetkiä alusta loppuun. Erityisen hienosti on kuvattu hienovaraisetkin tuntemukset, kuten repivä veto kyljessä toisen liikkuessa tai sykkeen nouseminen tämän kiihtyessä. Max on monesta näkökulmasta johtaja, jonka tahtiin Isaac hengittää. Häntä se ei haittaa. Pääsääntöisesti symbioosi toimii.
     Kokonaisuutena romaani rakentuu eri ajan ja paikan tasoissa tapahtuvista episodeista. Pala kerrallaan ne rakentavat Maxin ja Isaacin suhdetta toisiinsa, sukulaisiinsa, ympäröivään maailmaan ja tietenkin naisiin – erityisesti huikentelevaiseen ja huolettomaan Helsingin Irikseen. Koska outo epämuodostuma on jo lapsena myyty sirkukseen, kaksoset ovat tottuneet liikkuvaan elämäntyyliin. Näyttämö pystytetään milloin Amerikkaan tai Pariisiin, milloin lapsuuteen saksalaiselle maaseudulle.
     Ehkä keskeisimmän roolin saa kuitenkin 1920–30-luvun Helsinki, joka jo itsessään toimii melkein henkilönä. Se elää ja hengittää hotelli Tornin hämyisissä huoneissa ja seurapiiriväen juhlissa. Kaupungin keuhkoina toimii silti Iris, joka herättää voimakkaita, paikoin ristiriitaisiakin tunteita etenkin Isaacissa. Iris syöksyy tilanteisiin tunteella ja innostuu herkästi. Hän ei herätä suurta luottamusta, vaikka on toisaalta naiivin rehellinen. "Vitsi. Minä en vain sääli eläimiä. Ihmisessäkin on tarpeeksi haastetta." (342)
     Iriksessä itsessään ainakin on tarpeeksi haastetta, mutta romaanissa on muitakin yhtä kummallisia naishahmoja. Sirkuksissa tulevat tutuiksi niin kylkiluuttomat merenneidot kuin kauttaaltaan tatuoidut trapetsitaiteilijat. Ajan kahtiajakautunut henki näkyy lähes karmivalla tavalla asetelmissa, joissa kaikki poikkeava on suljettu toimivan yhteiskunnan ulkopuolelle ja realisoitu taloudellisesti huvittamaan muita.
    Suurin osa Maxin ja Isaacin elämän varrelle sattuvista naisista on nykylukijalle lähes absurdeja hahmoja. He voivat todeta keveästi, että ovat tulleet raiskatuiksi aiemminkin. He pitävät usein normaalitilana sitä, että mies hakkaa, riistää ja kontrolloi. En mielelläni edes ajattele maailmaa, jossa tämä kaikki on mahdollista. Samalla en taaskaan voi välttyä ajattelemasta, että se on niin monessa paikassa edelleen enemmän kuin mahdollista.
     Isaacin ja Maxin kokemukset miehistä eivät ole juuri naishahmojen kokemuksia positiivisempia, vaikka heidän elämälleen suurinta tuhoa ovatkin aiheuttaneet piittaamaton äiti ja rahanhimoinen täti. Tavallaan kaksoset ovat miehisyydestään huolimatta melkein sukupuolettomia olentoja. He voivat tarjota väärinymmärretyille vertaistukea ja kaltoinkohdelluille suojelusta. Erilaiset kummajaiset ovat yhtä.
     Poikkeavuus yhteiskunnasta yhdistää ja on tässä tapauksessa oikeastaan ilahduttava normi. Kukapa meistä olisi normaali? Miksi alleviivata sivullisuutta, kun kautta historian meistä jokainen on ollut sivullinen? Orwellilaisessa hengessä toiset ovat toki sivullisempia kuin toiset, eikä eri ihmisten kärsimyksiä eri ajassa ja paikassa voi oikeasti laittaa samalle viivalle. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ihminen voi tottua hämmästyttäviin ja järkyttäviin asioihin samalla tavalla kuin yltäkylläisyyteen ja henkiseen tyydytykseen.
     Ihminen voi tottua siihenkin, että veli on mukana niin vessareissuilla kuin sängyssä kiehtovien naisten kanssa. Yhteiset raajat ja sisäelimet voivat aiheuttaa erimielisyyksiä, mutta ainakin apu on aina lähellä. Aika pian alkaa tuntua itsestään selvältä, että ovista on kuljettava kuten elämässä: peräkkäin useammin kuin vierekkäin. Lukuisista hienovaraisista vihjeistä huolimatta romaanin loppu iskee silti ilmat pihalle.