HAAVAT POLVESTA POLVEEN NE SIIRTYY (Pauliina Rauhala: Synninkantajat)

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu teki minuun aikoinaan sellaisen vaikutuksen, että tartuin Synninkantajat-uutuuteen (Gummerus 2018) heti ilmestymispäivänä. Alkuinnon jälkeen kirja unohtui muutamaksi viikoksi, ja syykin tuntui selvältä: Taivaslauluun verrattuna romaani oli pettymys. Tästä näkökulmasta olin varautunut kirjoittamaan ennen kuin luin viimeiset 50 sivua.
     Ilmat pihalle lyövä loppuratkaisu tuntui tarpeettoman rajulta ja ravistelevalta, vaikka se oli samaan aikaan itsestään selvä. Muuhun ratkaisuun ei olisi voinut päätyä myöskään siksi, että vanhoillislestadiolaisten hoitokokoukset ja niihin kietoutuva kulttuuri ovat aidosti aiheuttaneet samanlaisia kohtaloita. Alleviivaaminen on kenties ainoa tapa jättää se kunnolla lukijan mieleen.
     Synninkantajien perusjännite kiteytyy näin: "On olemassa kahdenlaista kristinuskoa. Toinen keskittyy Jeesukseen ja käskyyn rakastaa ja toinen Ilmestyskirjaan. On olemassa lempeyden kristinusko, ja on olemassa itsensä korottamisen kristinusko, sellainen jossa nöyrät ylistävät itseään. Traagista on, että Ilmestyskirja on vaikuttanut nimenomaan oppimattomiin ihmisiin enemmän kuin evankeliumit tai Uuden testamentin kirjeet." (202) Tämäkin on vain yksi kaunokirjallinen näkemys eikä Jumalan sana. Tekee silti mieli todeta: Amen.
     Maallikkosaarnaaja Taisto tekee mielestään oikein, kun korottaa itsensä Jumalan asemaan puhdistamaan yhteisöä synnin tavoista ja langenneista ihmisistä. Seuraukset tuntevat kirkkokuorossa syntisesti laulava Aliisa ja hänen tyttärensä Auroora, joka on rakastunut uskonnottomaan mieheen. Seurauksen tuntee nahoissaan ja mielessään myös pieni Aaron, joka on sekä Taiston että Aliisan lapsenlapsi ja pelkää jatkuvasti olevansa syntinen.
     Synninkantajat rinnastuu Taivaslauluun juuri siinä, miten pahasti, osuvasti ja raastavasti kaikki uskonnollinen arvottaminen vaikuttaa lapseen. Olen nykyään erityisen otollista kohderyhmää lapsiin kohdistuvalle vääryydelle, mutta uskon, että Rauhalan kuvaus saa reaktioita aikaan muissakin. "Sillä synnillä on nimi, kahtia halkeamisella. Se nimi on hempeys. Tekee mieli rakastaa. Tekee mieli sääliä. Vaikkei enää saisi. – – Miehet osaavat yleensä paremmin pysyä kokonaisina. Heillä on lujempi vastustuskyky. He ovat vahvoja ja karaistuneita. Paitsi minä." (277)
     Sydän musertuu ja tekisi mieli sulkea pieni poika syliinsä. Samalla vallan ottaa sisäinen leijonaemoni, joka vaanii ihmisten hyvääkin tarkoittavia sanoja ja tekoja. Ettei kukaan käskisi poikaani nousemaan reippaasti ylös, koska "ei sattunut", tai kehottaisi häntä "tekemään miehissä" jotain "miesten hommia". Kaikkeen ei vain voi vaikuttaa. Usein ajattelemattomuuksia tipahtelee omastakin suusta. Jokaista ei kannata jäädä murehtimaan, mutta ei vanhemmuus liian helppoa ole.
     Aaronin äiti Raakel pukee sen myös sanoiksi seitsemännen poikansa synnyttyä: "Sinä olet aina ymmärtänyt, mitä lapsen saaminen tarkoittaa. Siinä tarvitsee suojaa pieni, mutta suojaa tarvitsee myös äiti, sanonko ennen kaikkea äiti." (299) Seitsemäs poika liittyy myös siihen, miksi on vahvasti liioiteltua väittää, ettei Synninkantajat jatkaisi Taivaslaulun tarinaa. Minulle se on positiivista.
     Sama seitsemäs poika eli kirjan kirjoittaja jakaa ajatuksiaan ja kipuiluaan tarinaan lomitetussa matkakertomuksessa. Se on tavallaan irrallinen, mutta ohjaa hienovireisesti tarinan suuntaa ja lukijan odotuksia tulevalle. Kirjoittajan suuhun on laitettu myös monet romaanin hienoimmista pohdinnoista.
     "Lapset tallentavat ihonsa alle sen mitä ei voi sanoa pois, he kantavat ja toistavat vanhempiensa taakat. Löydän itsestäni menneet kohtalot ja suvun miesten surullisen ketjun: Kiivaan oikeassa olemisen, hylkäämisen ja poissaolon. Auttamisen varjolla tapahtuvan vallankäytön ja vahingoittamisen. Oman erityisyydenjanon takana olevan rakkaudenkaipuun. Miksi minä osaisin toimia toisin?" (357–358)
     Kuinka tässä kukaan osaisi toimia oikein? Koska täydellistä vanhempaa ei huhujen mukaan olekaan, on väistämätöntä, että lapsi kokee jossain vaiheessa kolhuja. Kolhujen mittasuhteisiin voimme vaikuttaa. Kirjoittajan pohdinta toi mieleeni myös Juha Tapion 15 vuotta vanhan kappaleen sanat: "Kuka pyyhkiä pois / ajan virrasta vois / haavat polvesta polveen ne siirtyy. / Kuka armahduksen / tois kun työt isien / poikien poikiin piirtyy." (Poika, 2003) Ketju on mahdollista katkaista, mutta tiedostamista, hyväksyntää ja paljon työtä se vaatii.
     Sattumalta Helsingin Sanomat kirjoitti juuri tänä viikonloppuna oopperalaulaja Tuomas Katajalasta, jota vanhoillislestadiolainen tausta esti pitkään antautumasta oopperalle. Kun Katajalalta nyt kysyttiin, miten hänelle kävi liikkeestä lähtemisen jälkeen, vastaus oli hieno: "Olen sama ihminen, evankelis-luterilaisen kirkon jäsen, ja aistin perusarvoni vain entistä voimakkaammin, kun olen irtautunut liikkeestä ja saavuttanut sen jälkeen sisäisen rauhan."
     Sisäisen rauhan ja tasapainon nimeen vannon itsekin nykyisessä filosofiassani. Ihmisellä voi olla paljonkin tekemistä, kunhan tekemiset tasapainottavat toisiaan. Liika työnteko ajaa varmasti loppuun, pelkkä lapsille omistautuminen saa hukkaamaan itsensä. Pidemmän päälle elämässä voi hyvin, kun yhden asian vastapainoksi löytyy aina toinen. Palasia voivat olla innostava työ, rakas perhe, voimauttava harrastus ja niin edelleen.
     Koska Synninkantajat on tematiikaltaan tärkeä ja sisältää paljon upeita oivalluksia, kerronnan paikallaan polkeminen harmittaa. Romaanissa ei tavallaan tapahdu mitään, mikä on sinänsä myös ymmärrettävä kerronnan tehokeino. Esimerkiksi Aurooran tarina ei varsinaisesti etene, vaan toistaa samoja sekavia metaforia. Totta on, ettei elämäkään aina etene: välillä jäämme polkemaan suossa paikallamme. 360 sivua on silti tälle tarinalle liikaa.
     Kuka sitten armahtaa? Ainakin Jumala. Hän on lempeä ja rakasti maailmaa niin paljon – kuten evankeliumeissa, ei Ilmestyskirjassa. Aliisa kysyy: "Entä jos lopun aika tarkoittaakin sitä, Taisto, että me ihmiset teemme itse lopun rakkaudesta? Emme yritäkään ymmärtää ja kaivaudumme poteroihin?" (140) Tämä on hyvin olennainen kysymys, jonka myötä tulee kiusaus ajatella, että lopun aika olisi lähellä.
     Samaan tematiikkaan liittyy viime aikoina paljon toisteltu mantra, että syntyvyys laskee, koska ihmiset "eivät halua hankkia lapsia tällaiseen maailmaan". En voi olla miettimättä, millaiseen maailmaan niitä voisi hankkia, jos 2010-luvun Suomeen ei voi? Pieniä maailman pelastajia kasvatetaan rakastavilla rajoilla ja rajattomalla rakkaudella juuri täällä, missä ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Kun on elämää, on toivoa.

PIMEYDESTÄ VALOON KULKEVA ON MEISTÄ JOKAINEN (Pauliina Rauhala: Taivaslaulu)

     Viime vuoden parhaan kirjan titteli meni tässä blogissa Ulla-Lena Lundbergin Jäälle. Tänä vuonna se ainakin tähän mennessä menee kirkkaasti Pauliina Rauhalan Taivaslaululle (2013, Gummerus). Lukukokemuksissa oli tiettyjä yhteneväisyyksiä. Jälleen seurasin kiinnostuneena sivusta kiihkeää kirjallisuuskeskustelua ja muodostin sen perusteella jonkinlaisen ennakkokäsityksen. Sitten heittäydyin romaanin maailmaan ja loin täysin omanlaiseni lukukokemuksen – sen niin sanotusti lopullisen subjektiivisen totuuden.
     Kristillisiä herätysliikkeitä on Suomessa sen verran paljon, että lähes jokainen luultavasti tuntee jonkun "uskovaisen". Sana on lainausmerkeissä siksi, että sitä voidaan käyttää myös ihan "tavallisista" evankelisluterilaisista kristityistä. Jälkimmäinen sana taas on lainausmerkeissä siksi, että "uskovaisella" on yleisessä kielenkäytössä varsin negatiivinen kaiku. Kielen ahkerana pyörittelijänä ajattelen itse suunnilleen niin, että ihminen – tällainen tavallinen kristitty – voi uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan täydestä sydämestään myös olematta uskovainen.
     Harvoin kuitenkaan saamme oikein mitään puolueetonta faktatietoa näistä ympärillämme ja keskuudessamme vaikuttavista herätysliikeläisistä: lestadiolaisista, rukoilevaisista, viidesläisistä, uskovaisista – käytetään nyt yksinkertaisuuden vuoksi sitä termiä. Kuten julkisessa kirjallisuuskeskustelussa on kiitelty, Taivaslaulu on tervetullut ja ihanan osoittelematon avaus aiheesta. Ihmisten pienissä piireissä tiedon leviäminen ja oma ajattelu voidaan kokea hyvin uhkaavana, mutta vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle on ehdottomasti vain eduksi, jos kansa tuntee sen muustakin kuin mediassa kuohuneesta pedofiliakohusta tai epämääräisistä hoitokokouskäytännöistä. Esiin tarvittaisiin enemmän Taivaslaulun Aleksin kaltaisia epäautoritäärisiä miehiä, enemmän lämpöä ja positiivista yhteisöllisyyttä.
     Syy vaikenemiseen voi toki olla siinä, ettei meillä muilla ole väliä. Me epäuskoiset emme ole Jumalan valitsema valiojoukko. Vaikka uskoisimme, uskomme väärin. Uskomme väärin, vaikka uskoisimme samalla tavalla kuin Taivaslaulun ihana perheenisä Aleksi. Tai oikeastaan Aleksikin uskoo väärin, koska omaan ajatteluun perustuva omien kritiikki katsotaan Jumalan kritisoimiseksi. Minusta tuntuu korkeintaan siltä, että Jumalalla voisi olla aihetta niiden ihmisten kritisoimiseen, jotka katsovat voivansa itse asettua Jumalan asemaan – tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
     Taivaslaulu on uskon ja elämän puolella. Se kuvaa lestadiolaisen opin varjopuolien ohella lukuisia elämään onnellisesti vaikuttavia asioita. Kuten Aleksi muistuttaa pientä ahdistunutta Kaisla-tyttöä: "Jumala ei kosta, rankaise tai loukkaannu. Ihmiset saattaa olla semmoisia, mutta Jumala ei. Jotkut saattaa kuvitella, että Jumala loukkaantuu niin kuin ihmiset, suuttuu ja hylkää, mutta ne on ymmärtäny ihan väärin. Jumala on rakkaus. Jumalan tärkein tehtävä on rakastaa. Silloin kun ihmisellä on hätä, niin kuin sulla äsken, Jumala rakastaa aivan erityisesti. Se haluaa aina lohuttaa sitä joka murehtii." (238–9)
     Taivaslaulun sitkeä mutta särkyvä Vilja-äiti saa kaiken sympatiani ja perheensä peruskalliona viimeiseen asti seisova Aleksi itkettää, mutta eniten minua taitaa koskettaa juuri pikku-Kaisla. Kaislan hahmon kautta havainnollistuu verevän konkreettisesti, miten lapsi uskollisuudessaan ja vilpittömyydessään on altis esimerkkien vaikutukselle. On valtavan koskettavaa lukea, kuinka pieni viaton tyttö pelkää Jumalan heittävän tuliseen järveen ne sukulaiset, joita hän ei muista luetella iltarukouksessa nimeltä.
     Sydäntä riistää, kun Kaisla tuomitsee epäuskoisen naapurintytön helvettiin. Lapsi ei opi tällaista ajatusmallia puhtaasta lapsuudenuskosta. Vilja ei tuomitse, mutta toteaa epäilemättömän tosiasian: "Useimmat opettajat keskittyvät rakkauteen, suojelukseen ja anteeksiantoon. Mutta on niitäkin, jotka maalaavat rajoja paksulla pensselillä yhtään epäröimättä: Uskottomat kuuntelevat rokkia ja katsovat telkkaria eivätkä jaksa pitää huolta lapsista, kun pitää juoda kaljaa ja käydä tansseissa, ja kotona on isäpuoli ja omalla isällä uusi perhe, joten on onnellista kun on saanut syntyä uskovaiseen kotiin, koska siellä on turvallista ja äiti ja isä rakastavat." (15)
     Kun lapsi omaksuu tällaisen valmiin maailmankuvan, hänestä kasvaa aikuinen, joka ei ehkä uskalla katsoa yhteisönsä ulkopuolisia ihmisiä silmiin. Silloin on helppo nähdä mustavalkoisesti, että omassa piirissä kaikki on hyvää ja sen ulkopuolella vaarallinen maailma vaanii television aukaisun päässä. Vaikeammaksi tilanne muodostuu, kun korkeakoulutetuista, maailmaa nähneistä aikuisista alkaa tuntua siltä, ettei tämä kaikki mene aivan niin kuin pitäisi. Samalla kritiikki on vaikeaa, koska sydän ja solidaarisuus rakasta yhteisöä kohtaan laittavat vastaan. Kaiken tämän Pauliina Rauhala kuvaa niin elävästi kuin vain yhteisössä sisällä ollut ihminen voi.
     Onneksi Kaislalla on vanhemmat, jotka rakastavat, rajoittavat ja ajattelevat itse: "Kaisla pieni, usko ei ole suorittamista eikä pelkäämistä. Jumala pitää sinusta hyvää huolta. Ja isi ja äiti." (56) Vilja ja Aleksi osaavat ohjata lapsiaan kasvamaan Jumalan rakkaudessa ja samalla maallisessa yhteiskunnassa – niin kuin nykyään täytyy. Olisi helppoa, mutta aivan liian yksinkertaista syyttää kaikesta uskottomia, kuten Vilja pohtii lohduttaessaan Suviseura-riemunsa vuoksi kiusattua Kaislaa. "Sanoisinko, että maailma on paha, että epäuskoiset pilkkaavat, koska heiltä puuttuu rauha sydämestä, että se on synti, joka suun saastuttaa, eikä sinne pidä mennä, missä pilkkaajat istuvat? Lopulta otin hänet syliini ja tyydyin toteamaan, että eri ihmisillä on erilaisia kesämenoja, eikä ole oikein, että kukaan sen vuoksi on toiselle epäkohtelias." (254)
     Onko sitten varmasti niin, että yli kymmenenkin lasta synnyttänyt, jatkuvasti raskaana oleva äiti on parempi äiti kuin harkitsevaa perhesuunnittelua harjoittanut, muutamalle lapselleen kaikkensa antava äiti? En ollenkaan tarkoita sanoa, että kumpikaan olisi huonompi, vaan ainoastaan, ettei tuollaisia raja-aitoja voi ihminen vetää. Kuten Viljan tapaama ei-uskovainen psykologi toteaa: "Itsekästä on se, ettei jaksa olla äiti jo olemassa oleville lapsille eikä pysty ajattelemaan koko perheen hyvinvointia." (164) Vilja on tuntenut saman, hän on surrut sitä, ettei ehdi ottaa lapsista vanhimpia riittävästi syliin. Silti hän valitsee uskovaisen psykologin. Ehkä silmänsä on helpompi sulkea, kun siihen on vielä mahdollisuus – ennen kuin kaikki romahtaa.
     Minulle, modernille kristitylle nuorelle naiselle, olisi kauhea ajatus, etten voisi käytännössä ollenkaan päättää omasta kehostani. Vielä paljon kauheampi ajatus on se, että raskaustestiä tehdessään joutuisi toistuvasti pelkäämään positiivista tulosta. Sitä paitsi kun myös lestadiolaiset ainakin Taivaslaulun maailmassa uupuneina harjoittavat tietoista perhesuunnittelua, en ymmärrä, miksi kemian hyödyntäminen on "luonnollisia" keinoja tuomittavampaa. Tiedostan kyllä senkin, ettei minun ulkopuolisena ehkä kuulukaan ymmärtää. Eihän yhteisön ihmisten itsekään tarvitse.
     Eniten konkreettista faktatietoa välittävät Aleksin anonyymit blogimerkinnät, jotka kertaavat lestadiolaisuuden historiaa ja kiinnittävät huomiota opin epäloogisuuksiin. Postausten perään listatut kommentit kuvaavat hyvin todellista nettimaailmaa ja tietyllä tavalla kahtia jakautunutta yhteisöä. Toiset jakavat vertaiskokemuksiaan – monilla on todella rankkaa. Toiset syyttävät syntiseksi petturiksi ja kieltävät ajattelemasta – kieltäytyvät ajattelemasta. Pelkäävät ehkä hajoavansa itsekin.
     Kuten muilla kirkoilla ja uskonyhteisöillä, uskon myös vanhoillislestadiolaisilla olevan tulevaisuutta maallistuneessa maailmassa. Se vaatii kuitenkin tiettyä nöyrtymistä ja avautumista. Ennen ei ollut kaikki paremmin – jos olisi ollut, ei Jeesustakaan olisi maan päälle tarvittu. Naiset esimerkiksi eivät ole vakava uhka kuin keinotekoisesti vaiennettuina. Taivaslaulun pienten tyttöjen Kaislan ja Aavan leikeissä avautuu kiehtovasti se, kuinka sopivasti kilttien, tavallisten nukketyttöjen elämä on kaikista tasapainoisinta ja kiinnostavinta. Ei tarvitse olla ryyppävä ja rettelöivä bratz-tyttö, jonka nimessä on aina c, muttei myöskään rasittavan nolo ja vanhanaikainen lestadiolainen mollamaija. Muutos lienee reaalimaailmassakin tapahtuva seuraavien sukupolvien aikana. Siihen ei lopulta vaadita muuta kuin se, että ihmiset eivät pysy hiljaa.
     Taivaslaulun kauneimpaan ja lämpimimpään aspektiin tahdon vielä kiinnittää tarkempaa huomiota. Uskonnollisessa yhteisössä tiiviissä ja rakastavassa perheessä ihminen kokee poikkeuksellista turvallisuudentunnetta. En hetkeäkään epäile, etteikö Suviseurojen samanmielinen tunnelma olisi suorastaan hurmoksellinen. Omenapiirakkaa voidaan kuitenkin leipoa ja kesäiltoja viettää yhdessä pihakeinussa myös siinä aivan "tavallisessa" kristityssä perheessä. Täydellisimmän sisäisen rauhan voi löytää kirkosta sunnuntaiaamuna myös kaltaiseni, maallisessa elämässä täysillä operoiva kristitty. Eikä Jumalan rakkaus suinkaan katso kirkon sisäisiä raja-aitoja – se on aina pyyteetöntä, vaikkei ihmisten mielestä olisikaan.
     Uskonnoista tulee aina vaarallisia siinä vaiheessa, kun ihmiset kuvittelevat olevansa jumalia ja pystyvänsä laittamaan toisensa paremmuusjärjestykseen. Ajattelun ja uskonnonvapaus ovat hienoja ja tarpeellisia asioita, ja toivoisinkin niiden vallitsevan myös sisällä uskossa. Hengellisyys ja suurimmat tunteet ovat universaaleja ilmiöitä. Niiden paremmuutta ja aidommuutta ei tarvitse kenenkään luokitella. Kuten Vilja sairaalavuoteeltaan kirjoittaa rakkaalle miehelleen: "Elämässä vaikeinta oli se, että kauneimpaan läheisyyteen liittyi kipein pelko." (214)