Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

torstai 27. joulukuuta 2018

EPÄILEMÄTTÄ SE ON MINÄ JOKA MURENEE

Olen lukenut tänä vuonna monta hienoa uutuusromaania, mutta Riikka Pulkkisen Lasten planeetta (Otava 2018) on ollut niistä tärkein. "Me kokoonnutaan suurkaupunkeihin ja yritetään tehdä päätöksiä joihin kaikki voisivat sitoutua, mutta hotellin aamupalalla me ollaan taas niin väsyneitä, kehno yö, että me ahdetaan suumme täyteen pekonia ja varataan lomaksi lennot Balille, koska eihän just ne meidän lennot tuhoa aiheuta, me ollaan kuitenkin tehty niin paljon duunia viime aikoina." (77)
     Käyn arjessa väsyttävää taistelua tuulimyllyjä vastaan, kun yritän vähentää ruokavaliosta ne viimeisetkin maitotuotteet ja kuljen loskassa polkupyörällä – milloin mukana taapero, milloin kauas keräyspisteeseen kiikutettavat muoviroskat. Just ne meidän lennot ei aiheuta tuhoa, koska meidän perhe ei lennä koskaan, mutta kyllä muuten ahdistaa, kun ympärillä muutos tapahtuu tuskaisen hitaasti – tai sitä ei tapahdu ollenkaan.
     Romaanin avainkysymys on yksinkertainen: Millainen on lasten planeetta? Eikö se ihan todella kiinnosta juuri ketään? Kertojan ja hänen ystävänsä dialogi saa välillä suorastaan pamflettimaisia piirteitä: "Oikeasti eniten kyynisyyttä mussa aiheuttaa se, että marras-joulukuussa ihmiset on yhtäkkiä ilmastonmuutosaktivisteja, koska kaikkia raivostuttaa ainainen sade. Jouluun mennessä jokainen sitoutuu kampanjoimaan, koska kukaan ei kestä enää yhtä ainoaa räntäpäivää. Sitten tulee ensimmäiset pakkaset. Yhtäkkiä kukaan ei enää ole kiinnostunut tekemään mitään. Aina tulee lumisade tai lama, ja vastuunkanto on yhdessä yössä peruttu." (348)
     Ilmastonmuutos ahdistaa syystä, mutta totta on sekin, että helposti vähän kaikki ahdistaa. Lasten planeetan toinen iso teema onkin mieli, sen oikut ja järkkyminen. Takaumissa nuori kertoja seuraa liian läheltä isosiskonsa joutumista psykoosiin ja hoitoon psykiatriselle osastolle. Ääneen pääsee myös sisko itse, ja se on hurjaa luettavaa. Hurjaa ja hurjan aitoa.
     Itsessäni ehkä eniten ahdistusta aiheuttavat kaikki lohduttaviksi tarkoitetut puheenvuorot siitä, miten olisi paljon hullumpaa, jos näin sekopäinen maailma ei ahdistaisi. Ketä se nyt voisi lohduttaa? Ennemmin se johtaa harhaiseen käsitykseen, että sekoaminen olisi jotenkin väistämätöntä. Se ei ole, ja vaikka olisi, siitä voi usein parantua.
     Oma elämäni on kovin monissa vaiheissaan ollut pakenemista jonnekin muualle – aina eteenpäin, seuraavaan vaiheeseen, lukioon, yliopistoon, kauas ahdasmielisestä pikkukunnasta, kihloihin, naimisiin, maisteriksi, äidiksi, töihin. Tietyissä rajoissa tällainen liike on tietenkin hyväksi, mutta entä jos nyt tuntuukin niin oudolta ja kipeältä siksi, että yritän ensimmäistä kertaa pysyä jossakin, juurtua johonkin – oikeasti tyytyä johonkin?
     Ajelin taannoin pitkän tauon jälkeen läpi lapsuuden kotipaikkakuntani kylänraitit, jotka olen mieltänyt ahdistuksen tyyssijaksi. Tiesin olevani vain ohikulkumatkalla, mutta yllätyin silti siitä, miten lähes jokainen vuosien aikana tutuksi tullut paikka herätti ensimmäisenä voimakkaita positiivisia muistoja. Mietin, kannattaako sittenkään leimata pitkää elämänvaihetta muistoissaan kokonaan, kun kaikkeen siinä liittyy niin valtavasti hyvää. Kun koko elämässä, joka päivässä, on niin valtavasti hyvää.
     Jossain sukupolviartisti Ellinooran musiikkia arvioineessa lehtijutussa todettiin vastikään, että Y-sukupolvelle ei ole mikään ongelma myöntää, että välillä ahdistaa. Se on hieno havainto, ja juuri se on ehkä ratkaisu kaikkeen. Kun ei väkisin paineta hymy kasvoilla läpi harmaan kiven totaalisen väärään suuntaan, osataan vielä ehkä puhaltaa peli ajoissa poikki.
     Jopa itsenäisyyspäivän vastaanotolla Presidentinlinnassa puhuttiin tänä vuonna painokkaasti ilmastoasioista. Pääni kihisi jo ahdistusta siinä vaiheessa, kun ruutuun päästettiin Sitran johtaja Mari Pantsar. Hän sanoi valovoimaisesti hymyillen jotenkin niin, että meillä on kaikki ratkaisun avaimet käsissämme ja erinomaiset mahdollisuudet käyttää niitä oikein. Tuijotin ruutua, eikä kaikki yhtäkkiä tuntunutkaan ihan niin pahalta. Muutos tapahtuu varmasti – olennaisin kysymys on, tapahtuuko se liian myöhään.
     Viimeisillä sivuillaan, rankan ja ristiriitaisen erovuoden loppumetreillä, myös Lasten planeettaan ilmestyy kultaisia sävyjä. Kertoja esimerkiksi muistelee televisiossa haastateltua tulevaisuudentutkijaa ja tulee samalla sanallistaneeksi ehdottomasti parhaan kuulemani argumentin kuumana käyvään syntyvyyskeskusteluun.
     "Meillä on kasvatettavana tällä hetkellä kultainen sukupolvi, hän sanoi. Kaikki maapallon ongelmat tulevat ratkaistuksi, siitä ei ole epäilystä.
'Sitä ei vain vielä ole tehty.'
'Miksei', toimittaja kysyi.
Tutkija hymyili.
'Siksi, koska ne, jotka kaiken ratkaisevat, ovat vielä lapsia.'" (381)
     Kun kahdeksan vuotta sitten perustin tämän blogin, se toimi hyvänä väylänä harjoittaa todellisuuspakoa ja etsiä elämän tarkoitusta maailmankirjallisuuden klassikoista. Sittemmin melkein kaikki on muuttunut, ja tekstien paloja hiukan liimailemalla pystyisi varmasti rakentamaan varsin todenmukaisen näköiskuvan elämästäni. Eikä se ahdista.
     Kahdeksan vuotta on kuitenkin pitkä aika kenen tahansa elämässä. Kun sen suhteuttaa milleniaalin kahdeksan sekunnin keskittymiskykyyn, se muuttuu erityisen pitkäksi. Uskon, toivon ja tiedän, että tyhjä tila täyttyy ennen pitkää jollakin uudella. En vanno, etten ikävöi, en lupaa, etten palaa. Juuri nyt tahdon kuitenkin katsoa, mitä on edessä, jos en murene.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti