Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

SAAVUTETUISTA EDUISTA VOI TINKIÄ (Kari Hotakainen: Luonnon laki)

     Minulle on opiskeluaikana muodostunut kaksi kirjallista lomarituaalia. Muuttaessani opintovapaan viettoon lapsuusmaisemiin pakkaan aina mukaani Mika Waltarin tiiliskiven paksuisen Sinuhe, egyptiläisen. Parin vuoden kokemuksella näyttää siltä, etten koskaan tutustu Sinuhen seikkailuihin edes kesällä, mutta se ei haittaa. Kirja patsastelee tyynenä lomakirjojen joukossa, kunnes tulee matkanneeksi takaisin Jyväskylään.
     Toisen rituaalin kohdalla huijaan itseäni ihan yhtä paljon kuin ensimmäisen. Toisin kuin levollinen Sinuhe, se aiheuttaa kuitenkin muuten vaaleaan päähäni harmaita hiuksia postlomaalisena aikana. Ennen loman alkua lakkaan vastustamasta kirjakaupan ovenkahvaa ja ostan jonkin kokoisen pinon. Tiedän jo valmiiksi, että ne eivät tule mahtumaan opiskelijakaksion seinänkokoiseen kirjahyllyyn, joka itse asiassa on jo täynnä. Ongelma ei kuitenkaan ole näköpiirissä, sillä lomaksi kirjat voi tuoda kesähyllyyn. Syksyllä se koti hyllyineen on varmaan itsestään kasvanut.
     Tämän parin kappaleen mittaisen itsepetosten tutkiskelun on tarkoitus johtaa jälleen yhteen kesäkahmintakirjaani. Se olisi voinut olla jo joulukahminta, jos en olisi aavistellut Joulupukin aikeita – väärin. Hyvää kannatti kuitenkin odottaa, koska tästä kesästä postauksineen muotoutuu selvästi varsinainen modernien bestsellerien aarreaitta.
     Ensimmäiseksi Kari Hotakaisen Luonnon laki (Siltala 2013) kiinnitti huomion mielettömällä kannellaan. Aapisen jälkeen sisäsivulta löytynyt Elina Warstan nimi ei ollut yllätys, mutta sormenpäitä piti liu'uttaa pitkin kiiltävien ja karheiden kohtien rajoja pidemmän aikaa. Lisää painoarvoa kansi saa kirjan sisällöstä, sillä kaikki keskeiset henkilöt on taitavasti upotettu samaan uima-altaaseen.
     Ei ole kirjaa kansiinsa katsominen, mutta sisältökin on hurjan vaikuttava. Jokainen tietää, että Hotakaisella on sana hallussaan, joten hänen puolellaan ei ole esikoiskirjailijoihin verrattavaa yllätysmomenttia. Silti kirjailijan henkilökohtaisen elämän viimeaikaiset tapahtumat ja oman kantauimahallin vesijuoksevat mummot tuntien voi tämän kertaista lopputulosta kuvata vain erityisen onnistuneesti elämältä maistuvaksi mestariteokseksi.
     Jos tuntee minut muutenkin kuin sormina blogikirjoitusten takana, on todennäköisesti joskus törmännyt siihen tosiasiaan, että olen (tilanteesta riippuen huvittavan tai rasittavan) neuroottinen. Olen juuri se kanaemo, jolla on pienessäkin iltalaukussa aina käsidesiä ja kosteuspyyhkeitä. Vatsatautiepidemian aikaan kuljen hanskat kädessä tai kädet taskussa. Saatan myös viettää useamman tunnin pohtien, uskallanko loppujen lopuksi tehdä jotakin, jonka olisin voinut tehdä sen ensimmäisen tunnin aikana. Viimeksi viime viikonloppuna tuskailin Pori Jazz -festivaalin nettisivuille koottujen FAQ-kysymysten osittaisen vajavaisuuden kanssa. Neurootikko olisi kysynyt, onko Kirjurinluodolla muita vessoja kuin bajamajat ja saako alueelle nestekiellosta huolimatta viedä nestesaippuaa.
     Nämä asiat ovat oikeasti mitättömän pieniä ja aiheuttavat mieletöntä maailmantuskaa, kun järjellä ajatellen kyllä tiedän maailmassa olevan merkittävämpiäkin asioita. Tässä yhteydessä esittelen aiheen kuitenkin siksi, että se selittänee ainakin osittain valtavan emotionaalisen suhtautumiseni Luonnon lain Rautalaa kohtaan. Jokainen ihminen hätkähtänee konkreettista kuvausta siitä, kuinka yksilöltä sairaalassa viedään kaikki persoonallisuus ja intimiteetti. Minä hätkähdän kaksinkertaisesti, koska neuroottisuuteeni kuuluu myös paniikkihäiriöisyyttä lähentelevä sairaalakammo (siellähän on niitä bakteereita, ja joku saattaa oksentaa).
     Luonnon laki alkaa, kun veroja puoli elämäänsä kierrellyt ja kaarrellut maalämpöyrittäjä Rautala ajaa pahan kolarin. Hän viettää viikkoja ja kuukausia sairaalassa kokoon kursittavana ja kuntoutettavana. Koko paketti maksaa hänelle murto-osan todellisesta hinnastaan, koska jotkin asiat Suomessa vielä toimivat. Hoitajat tosin ovat väsyneitä ja ylikuormitettuja. Keskushenkilö Laura jaksaa hevimusiikin voimalla ja pohtii moneen otteeseen kutsumuksensa suhdetta todellisuuteen. Lohdun ja ymmärrysyritysten sanamuodot ovat monenlaiset. "Puutarhurin mielestä Jumala antoi sairaanhoitajille ylivertaisen niityn hoidettavaksi, eikä näin ollen ollut oikein kiukutella jos polun varrella kasvoi myös niitä, joita sinne ei olisi itse kuuna päivänä istuttanut." (36)
     Rautalan raskaana oleva tytär Mira pelastaa maailmaa vihreä ideologia aseenaan. Hän on mukana nostamassa presidentiksi kovasti idoliani Pekka Haavistoa muistuttavaa kandidaattia, muttei niin monien muiden tavoin näe asioita kuin yhdeltä kantilta. Rautalan vanha isä Väinö taas on pyörätuolissa istuvan vaimonsa Kertun omaishoitaja, joka haaveilee lähestyvästä teatteriretkestä Hamletia katsomaan.
     Uuden tilanteensa myötä Rautala joutuu luopumaan yksityisyydestään mutta myös pohtimaan omien toimintatapojensa oikeellisuutta. Hän, kuten niin monet muutkin, tahtoisi aina selittää asiat itselleen eduksi. Harmaan talouden harjoittajien selitykset toistavat samaa rataa: verot ovat niin suuria, että niiden kerääminen on suoraa työläisen tai pienyrittäjän riistoa. Jos maksaa verot, ei tule toimeen ja hullukin on, sillä eiväthän ne verot koskaan itseä hyödytä – korkeintaan maahanmuuttajia ja muita sosiaalipummeja, jotka eivät tee rehellistä työtä. Totuus on kuitenkin huomattavasti lähempänä tätä: "On olemassa kahdenlaisia muurahaisia, niitä jotka keräävät korsia yhteiseen kekoon ja niitä jotka eivät kerää. Molemmat ovat yhtä ahkeria. Ensin mainitut tekevät kaikkensa yhteisen hyvän eteen, jälkimmäiset taas keksivät uutterasti syitä siihen, ettei korsia tarvitsisi kerätä." (74)
     Heikoimmista yhteiskunnan pitää ehdottomasti aina kantaa huolta, mutta olen jokseenkin kyllästynyt siihen, miten ihmiset kaikissa yhteiskuntaluokissa uhriuttavat itsensä. Ymmärrän kunkin ihmisen oman fiiliksen ja sen, että olisi mukavaa tehdä mitä itseä huvittaa. Ymmi Hinaajaa lainatakseni se yhteiskunta ei nyt vain pyöri sillä tavalla. Tukea tarvitsevat vanhukset, hyvin köyhät ja hyvin sairaat sekä perheet silloin, kun lapset ovat pieniä. Työttömyyskorvaukset terveille ja työhön kykeneville ihmisille eivät saa olla niin suuria, että ne tarjoavat mahdollisuuden olla tekemättä työtä. Erityisen avun tarpeessa eivät ole tavalliset opiskelijat, jotka saavat jo nyt kaikki palvelunsa puoli-ilmaiseksi ja pitävät oikeutenaan etsiä itseään Kelan rahoituksella vuodesta toiseen.
    Nähdäkseni yhteiskunnan taloudellinen tilanne on huono tasan niin kauan, kuin jokainen ihminen odottaa jonkun muun tekevän jotain. Kunpa joku voisi joskus olla valmis luopumaan ensin omista eduistaan ja sitten vasta muiden. Olkoonkin, että Väinö toteaa inhimillisen esteen olemassaolon aika havainnollisesti: "Ihminen on valtava olio, siihen mahtuu paljon erilaisia aineita, niin kuin karjalanpaistiin. Esimerkiksi laakerinlehti. Se laitetaan sinne, mutta ei sitä valmiista paistista syödä, silti sitä ei voi jättää pois. Sama on ihmisessä, laitetaan se paha sinne ja vaikkei sitä usein käytetä, sen pitää olla siellä." (42) Sitten se joskus eskaloituu, ja sitten moralisoidaan. Luonnollisesti siksi, että itse ei koskaan voisi kyetä samaan, itse ei koskaan voisi heilahtaa. Kuiskaan mielipiteeni hiljaa, koska se on niin pelottava: jokainen voisi. Silloin ja siksi yhteiskuntaa tarvitaan.
     Kaikella tähänastisella olen tainnut jo ilmaista, että Luonnon laki kasvaa Rautalan henkilökohtaisesta kriisistä koko modernin suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan analyysiksi. Teoksen perussanoma tuntuu kuuluvan: maksakaa veronne onnellisina ja tyytykää vähempään, rakkaat ihmiset. Suomessa tarvitaan silmien avausta ja pohdintaa Hamletin aikaiseen malliin. Kuten Väinö pohtii: "Mutta voihan prinssin peruskysymyksen kärrätä tähän päivään ja muotoilla sen uudelleen: Ottaako yhteiskunnalta kaikki apu vai vain oleellinen? Lypsääkö kunnan vähistä rahoista roposia hierontaan vai jumpatako itsekseen päivittäin? Pitääkö uimahallin vesi lämmittää joka ilta, vaikka uimareita ei olisi tiistaina kuin Hämäläisen Kake ja Kolehmaisen Sirpa? Onko pakko valaista latu vai riittäisikö se sama kympin lenkki, jonka voi jokainen käydä sutaisemassa valoisaan aikaan?" (81)
     Olemattomin julkisin varoin rahoitetaan Suomessa mieletön määrä erilaisia palveluja, joista suurin osa tuntuu merkitsevän kansalaisille jotain vasta, kun niitä heikennetään. Täällä lapsuusmaisemissani on tänä kesänä itketty tekstiviestipalstoilla sitä, miten kunta on kehdannut jättää jotkin tienvarsikukkaset istuttamatta. On kyllä saatu uusi uimahalli, uusi lukio ja uusi terveyskeskus, mutta niissäkin on väärän väriset seinät ja laiskan näköiset työmiehet.
      Istutuskeskustelun ilahduttavimman puheenvuoron tarjosi (vieläpä teoillaan, ei vain sanoillaan) eräs naisporukka, joka oli päättänyt itse ryhtyä toimeen ja laittaa kukat kuntoon. He olivat yksinä harvoista oivaltaneet, että jotain voi tehdä itsekin sen sijaan, että kaikki kannettaisiin valmiina eteen. Tosin joku järjen jättiläinen oli heti seuraavalla viikolla käynyt heittelemässä nämä rouvien työn tulokset jokeen, koska onhan se nyt sietämätön ajatus, että joku toinen on tehnyt jotain, kun itse en viitsi.
     Minusta on vuosien poliittisen ailahtelun ja heilahtelun jälkeen ilmeisesti tullut ärsyttävä oikeistolaisporvari, jonka mielestä vain rahalla on maailmassa väliä. Tahtoisin kyllä sanoa, ettei ole, mutta melkein tuntuu, että silti on. Mira on intohimoinen vihreä idealisti, mistä Rautala lataa suoraan mielipiteensä: "Me uskomme talouskasvuun, sinäkin. Ainakin niin kauan kuin haluat lämpimässä kodissa kuunnella iPodiasi. Vastustat talouskasvua, mutta haluat kaikki mahdolliset palvelut." (136) Vain äärimmäisen harvat pystyvät oikeasti elämään niin kuin opettavat, koska ihminen on perusluonteeltaan epäjohdonmukainen ja ahne.
     Minun nähdäkseni ainoa keino pelastaa tämä jo kituva pallo asukkaineen on onnistua kestävästi yhdistämään talouskasvu ja vihreä ideologia. Taloudellisesti heikkoina aikoina tavista – yksityishenkilöä tai yritystä – ei nimittäin kiinnosta ympäristön hyvinvointiin panostaminen. Silloin keskitytään tarvehierarkian mukaan omaan selviämiseen.
     Jos vielä palataan Luonnon lakiin, se jättää jälkeensä ristiriitaisen fiiliksen. Ainakaan heti riemastuttavan lukukokemuksen jälkeen ei oikein tiedä, pitäisikö nauttia jokaisesta päivästä kuin se olisi viimeinen (ennen sairaalasänkyyn kahlituksi tulemista) vai ihan varmuuden vuoksi ajaa vielä hitaammin. Neurootikolle vastaus saattaa toki olla vähän helpompi kuin muille. "Elämä menee nopeasti, mutta tulee hitaasti." (39)
     Vielä yhdellä piirteellä Hotakainen pystyy puhumaan kaikkien ajatukset puolelleen. Se on huumori. Uimahallin lämmittämisestä kasvoille jää hymyilyttämään Hämäläisen Kake. Rautalan työkaverin Mikan paikoin syvällisestäkin elämänfilosofiasta jää mieleen lähinnä hänen absurdi seikkailunsa ostamansa lampaan kanssa. Ja niin se on hyväkin.
     Liika vakavuus tappaa kaiken luovuuden, myös sen, jolla maailma tämänkin idealistin mielestä vielä pelastetaan. Tässäkin tekstissä esittämistäni argumenteista ja yhteiskuntafilosofisista pohdinnoista on mitä todennäköisimmin löydettävissä lukuisia epäloogisia ja kantamattomia kohtia. Tiedän sen, sillä jos niin ei olisi, se ei olisi pelkkää pohdintaa.
    Ja tiedättekö mitä? Hotakainen ja Väinö tietävät: "Maailma oli kaunis, kun sitä katsoi taksin ikkunasta tai muuten sivusta. Keskellä maailmaa eläminen oli hankalaa." (227)