Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

maanantai 17. joulukuuta 2012

TOTEUTUMATTOMAT HYVÄSTIT JULMUUDELLE (Ernest Hemingay: Jäähyväiset aseille)

     Kulunut syksy on ollut varsin paradoksaalinen, huikea mutta pyörryttävän tiivis. Aloitin aivan ihanat kirjallisuuden (sivuaine)opinnot ja huomasin klassikkopinojen (ja jatkuvasti haaveilemani ylimääräisen kirjoittamisajan) sijaan ympäröityväni muun muassa kirjallisuustieteellisillä teoksilla ja kirjallisuuden historiaa havainnollistavilla pintaraapaisukokoelmilla. Onneksi olen aina ollut iloisesti avoin teoreettisesti laajemmalle maailmankuvalle, ja perusopinnot ovatkin kirjallisuuden tuntemusta lukuun ottamatta jo valmiit. Kuulostaa siis siltä, että keväällä ehdin saada eteeni myös niitä kaipaamiani klassikoita.
     Mitenkään päin kääntelemällä en kuitenkaan pysty puhumaan olemattomaksi sitä tosiasiaa, että Ernest Hemingwayn kiehtova Jäähyväiset aseille (1929, suom. 1968) oli ja pysyi keskeneräisenä lukukokemuksena lähemmäs viisi ohikiitänyttä kuukautta – syystä jota en teoksen ansiot huomioiden oikein ymmärrä. Pohdin koko pitkällisen lukuprosessini ajan, mikä Hemingwayn tavassa kirjoittaa saa aikaan sen, että lukiessa silmieni edessä on jatkuvasti eräänlainen ”pilvi”, jossa näen kaikki tarinassa kuvatut tapahtumat. En keksinyt tyhjentävää vastausta, mutta yksi mahdollisuus on teoksen muistelmallisuus – se miten Hemingway onnistuu kronologisesti ja tarkasti kuvaamaan kaiken amerikkalaissotilas Frederic Henrylle tapahtuvan. Johtolauseita ei aina ole, vaan dialogi voi koostua pelkistä repliikeistä pitkiäkin jaksoja, niin että henkilöt uhkaavat mennä jo sekaisin. Samoin virkkeet voivat olla pitkiäkin, mutta kertomus on rytmitetty ajatuksen kanssa yhtenevällä pilkutuksella: ”Tällä tiellä oli joukkoja ja kuorma-autoja ja vuoristotykeillä kuormattuja muuleja, ja kulkiessamme alas, tien sivussa pysytellen, saatoin nähdä joen kaukana alapuolella ja sen rinnalla ratapölkkyjen ja kiskojen muodostaman uran ja vanhan sillan, jonka yli rautatie kulki toiselle puolelle, ja joen takana kukkulan alapuolella sen pienen kaupungin rikkoutuneet talot, joka oli määrä vallata.” (56) Uusi maailma aukeaa lukijalle sitä mukaa kuin se aukeaa Henrylle itselleen.
     Toinen kiehtova tekijä on sotilas Henryn persoona ja henkilöhahmossa tapahtuva kehityskaari teoksen aikana. Alussa mies on huoleton opiskelija, joka liittyy vapaaehtoisena Italian ja liittoutuneiden armeijaan ensimmäisen maailmansodan tyrskyissä. Olen syksyn aikana oppinut, että tapahtumien vertaaminen kirjailijan omiin kokemuksiin on osittain hieman amatöörimäistä, mutta tässä tapauksessa se sallittakoon, kun jo takakansi kertoo kyseessä olevan ”Nobel-kirjailija Ernest Hemingwayn osin omaelämäkerrallinen romaani”. Näin kuvaukseen on luultavasti helppoakin luoda uskottavuutta ja todentuntua. Ennen aseille jätettyjä jäähyväisiä Henry on hyväntuulinen, huoleton ja tietyissä piireissä hieman huikentelevakin, hyvistä taustoista tuleva amerikkalainen. Taistelujen edetessä, tovereiden kuollessa ja haavoittuessaan itsekin hän alkaa kuitenkin nähdä asioita toisella tavalla. Loppupuolella Henry perustelee sotaan lähtöäänkin enää vain tyhmyydellä ja hölmöydellä, italialaisilta kavereilta usko on mennyt jo aiemmin.
'Siinäs kuulit', Piani sanoi. 'Eräillä on aivot. Miksei sinulla ole aivoja, anarkisti?'
'Jos minulla olisi aivot, en olisi täällä', Bonello sanoi.” (242) Viimeisessä osassa, viimeisessä luvussa ja etenkin viimeisillä sivuilla Henryn äänestä voi kuulla jo puhtaan katkeruuden, kun hän tuntee aiemmasta riippumattomuudestaan huolimatta menettäneensä lähes kaiken.
     Kolmantena vetovoimaa luo myös teokseen ja etenkin Henryn hahmoon kätketty sarkastinen huumori. Vaikka aiheet ovat rajuja ja ihmisiä kuolee, löytyy näillä sotilailla vitsejä veisteltäviksi tilanteessa kuin tilanteessa. Usein olen tosin kuullut, että nimenomaan raskas ja miksei kevyempikin huumori on se, joka pitää ihmiset järjissään kovissa paikoissa. Tällä ominaisuudellahan myös kotimainen sotaklassikkomme, Väinö Linnan Tuntematon sotilas, pitkälle ratsastaa. Henryltä löytyy energiaa teräviin, sarkastisiin huomioihin jopa silloin, kun hän makaa haavoittuneena vähin voimin sairaalasängyssään: ”Ennen kuin hän palasi, kolme lääkäriä tuli huoneeseen. Olen huomannut, että lääkäreillä jotka epäonnistuvat työssään on taipumus hakea toistensa seuraa ja neuvoja. Lääkäri, joka ei osaa kunnolla poistaa umpisuolta, suosittelee sinulle lääkäriä, joka ei onnistu leikkaamaan nielurisojasi. Nämä olivat kolme sellaista lääkäriä.” (112)
     Vielä yksi (se takuuvarma) kiehtoja on tässäkin klassikossa suuri, monet (vaikkakaan ei tässä tapauksessa kaikki) vaikeudet ylittävä rakkaustarina. Alun huikentelevainen sotilas tekee vain pilaa tapaamallaan englantilaisella sairaanhoitajattarella, mutta kumman pian miss Catherine Barkley alkaakin vedota mieheen ihan tosissaan. Taistelut erottavat rakastavaiset useasti, ja rakkaus on niin kipeää, ettei Henry rintamalla pysty edes ajattelemaan valittuaan, mutta sinnikkään yrittämisen ja moninaisten juonikuvioiden jälkeen – vältettyään hyvin täpärästi teloituksen – hän löytää kuin löytääkin takaisin jo raskaana olevan rakkaansa luokse. Nuoret karkaavat yhdessä Sveitsiin ja elävät tuohon aikaan luultavasti varsin marginaalisen kansanosan viettämää elämää hotelleissa ja majataloissa syöden ja toistensa seurasta nauttien. Alun vedätyksestä ei tässä paatoksessa ole enää tietoakaan. ”'Haluan meidän sekoittuvan täydellisesti. En halua että menet pois. Sanoin vain niin. Menet jos haluat. Mutta kiiruhda pian takaisin. En edes elä, kulta, kun et ole kanssani.'
'En koskaan mene pois. Minusta ei ole mihinkään, jos et ole kanssani. Minulla ei ole enää elämää.'
'Minä haluan että sinulla on. Haluan että elät ihanaa elämää. Mutta me elämme sen yhdessä, eikö vain?'” (343)
     Valitettavasti tämän tarinan loppu ei ole niin onnellinen kuin sen soisi olevan. Pitkän ja vaikean urakan päätteeksi naimattoman, joidenkin mielestä syntisen pariskunnan poika syntyy kuolleena eikä Catherinekaan jaksa enää taistella. Henry on murrettu ja suree vaimoaan palaten samalla vielä satuttaviin sotamuistoihinkin. Miehen ahdistunut tilitys on niin riipaisevaa luettavaa, että se tulee tiivistäneeksi tunnelman, joka teoksesta sen valoisasta alusta huolimatta päällimmäiseksi jää: ”Toivoin niin helvetisti että minäkin olisin kuristunut samalla tavoin. Enkä toivonut. Silloin ei kuitenkaan olisi täytynyt kokea kaikkea tätä kuolemista. Nyt Catherine kuolisi. Juuri niin tehtiin. Kuoltiin. Eikä tiedetty, mistä oli kyse. Ikinä ei ollut aikaa oppia. Joutui mukaan peliin ja sai kuulla säännöt, ja heti ensimmäisen kerran kun ei ollut varuillaan, tuli tapetuksi. Tai tapetuksi ilman syytä kuten Aymo. Tai sai syfiliksen kuten Rinaldi. Mutta tuli kuitenkin tapetuksi. Siihen saattoi luottaa. Jos oli olemassa, niin tuli tapetuksi.” (374)
     Lopun jälkeen teoksen alussa kyseenalaistamani pasifistinen sanoma ei voi jäädä epäselväksi. Mietin epäoikeudenmukaisuustuskissani pitkään, eikö romaania todella olisi voinut päättää muulla tavoin kuin tappamalla avuliaisuuden ja herttaisuuden perikuvan ja jättämällä päähenkilön surkeasti yksin. Vähän vasten tahtoani annoin kuitenkin Hemingwaylle anteeksi ja tulin siihen tulokseen, ettei oikeastaan olisi voinut. Mielettömyys jää mieleen vasta sitten, kun se menee yli ymmärryksen. Siksi kai korkeakirjallisuudessa ja -kulttuurissa muutenkin yksi merkittävä tunnuspiirre on keskeisten henkiöiden tuskallinen likvidointi: siinä missä Catherinea riudutetaan hiljalleen muutama kymmenen sivua, ehtii oopperan ilkimys tai sankari vetäistä aina komean aarian ennen kuin myrkky tai rinnasta sojottava tikari ehtii toden teolla vaikuttaa. Sodassa kuolemisesta ei tässä loppuratkaisussa tietenkään ole kyse, mutta sitä sekin kummasti saa vihaamaan. Olisivathan Catherine ja Frederic ehtineet ainakin laillistaa suhteensa, jos eivät olisi olleet jatkuvasti kohtaamassa julmuuksia eri rintamilla.

tiistai 27. marraskuuta 2012

JUODAAN VIINAA – TULLAAN VIISAAMMIKSI VAIN? (Aleksis Kivi: Nummisuutarit)

     Suomalaisen kulttuurin lempilapsi, alkoholilla läträäminen, on kautta aikain naurattanut ja varastanut show’n toisensa jälkeen ensin kirjallisuudessa ja myöhemmin elokuvissa. Väinö Linna saa Tuntemattomassa sotilaassa sotajoukkonsa hulvattomalle tuulelle salakattilan avulla, Joel Lehtosen Putkinotko kertoo vallattomasta viinatrokarista, ja jopa Nobel-palkinnon luontokuvauksistaan saanut Frans Emil Sillanpää juottaa päähenkilöitään vähän väliä. Aleksis Kivi ei ole jäänyt muista jälkeen – päinvastoin hän on tainnut olla näyttämässä näille mallia. Ainakin ensimmäisen suomalaisen romaanin kenties legendaarisin kohtaus on se, jossa Jukolan seitsemän veljestä pakoilevat ilkeitä eläimiä kalliolla.
     Tähän kyllästyttävään ilojuomalla juhlimiseen sortuu myös Kiven sinänsä suorastaan nerokas näytelmä Nummisuutarit, jossa nummisuutari Topiaksen Esko-poikaa yritetään perinnön toivossa aktiivisesti naittaa ennen kasvattisisko Jaanaa. Jaanalla sulhanen jo olisi, mutta ilkeä äitipuoli Martta yrittää kaikin voimin pitkittää ratkaisua, joten Esko ehtii kosiomatkalleen oikein talontytärtä, Karrin Kreetaa, hakemaan. Pieniä mutkia on matkassa, sillä Karrin talossa on Eskon ja esiliina Mikko Vilkastuksen saapuessa jo hääjuhla täydessä vauhdissaan, sulhasena kylläkin joku aivan muu kuin Esko. Tästäkös riemu repeää, ja perin suomalaiseen tapaan Esko alkaakin purkaa kiukkuaan nyrkein ensin pelimanni-Teemun ja sitten muutaman muunkin kanssa. Mikolla viina virtaa ja paluumatkalla hän saa juotettua Eskonkin melko edesvastuuttomaan tilaan. Heh heh, vaan kun ei naurata ainakaan luettuna versiona.
     Kerrassaan oiva juonikuvio, jossa Jaanan isä Niko pukeutuu Puolimatkan krouvissa vankikarkuriksi huijatakseen Eskon alkoholistiveli Iivarilta ja tämän enolta Sakerilta kyydin takaisin kotiin, perustuu sekin lähinnä alkoholille. Lähtöoletuksena pidetään, että lukijasta tai näytelmän katsojasta on huvittavaa, kun Iivari ja Sakeri eivät ole saaneet haettua ainuttakaan ostoslistansa asiaa Hämeenlinnasta, vaan ovat sen sijaan jääneet heti jumiin krouviin. Juonen kannalta tapahtuma on tietenkin välttämätön, mutta silti jotenkin niin tylsä, vaikka pitää tietenkin muistaa, että se tuskin oli sitä ilmestyessään 1800-luvun lopulla. Alusta näytelmän loppuun istuvat myös Topias ja kylän kanttori Sepeteus puimassa asioita alkoholin voimin. Mikko Vilkastuksen viinapää taas on selkeästi ollut koetuksella aiemminkin, sillä hän pystyy kokemattomamman Eskon juotettuaan punomaan tämän selän takana jopa juonia Jaanan sulhon Kriston kanssa.
     Muistan hämärästi olleeni koukussa Nummisuutareihin jo alakoulun alaluokilla, jolloin sitä käsiteltiin kumma kyllä alkoholittomana versiona. Tuollaisena nollaprosenttisesti etanolisena näytelmä onkin parhaimmillaan, ja lukija tulee kiinnittäneeksi huomiota huomattavasti olennaisempiin seikkoihin, kuten vaikkapa siihen, miten ”Mikko Vilkastus” on edelleen suomalaisille tuttu henkilökategoria, tai siihen, miten hieno loppuratkaisu näytelmässä on. Toki Kivelle on annettava plussaa siitä, että hänen voidaan tulkita rankaisevan Eskoa ja tämän tukijoukkoja liiallisesta juonittelusta ja juopottelusta, vaikka yleisen mielipiteen mukaan yleensä on puhuttu lähinnä ensimmäisestä. Joka tapauksessa Jaanan perintöosastaan luopuminen on hieno ele, joka lopullisesti osoittaa, että paha saa palkkansa, mutta hyvät voivat silti juhlia heidän kanssaan.
     Kaiken kaikkiaan nykypäivänä on joka tapauksessa vaikeaa käydä alkoholikulttuuria vastaan oikein minkäänlaisin asein, kun sivistykseen vetoaminenkin on kovin hankalaa ainakin kirjallisuuden osalta. Jääkiekkomaajoukkue saa rellestää ja nuoriso hankkia alkoholimyrkytyksiä paikallisen marketin takana vaikka joka viikonloppu, mille monella älykkäällä esikuvalla olisi suorastaan velvollisuus tehdä jotakin. Historian tilanteen ja Aleksis Kiven (”Minä elän” -kommenttia lukuun ottamatta) ilmeisen tietämättömyyden tulevasta suosiostaan huomioiden olen valmis antamaan kyseiselle miehelle anteeksi, mutta yhtä lailla melkein kannattamaan nummisuutarien hamassa tulevaisuudessa välkkyvää kieltolakia – vähintään kirjallisuuteen.

perjantai 31. elokuuta 2012

AJATTELEVIEN NAISTEN ASIALLA (Sofi Oksanen: Stalinin lehmät)

    Saman aihepiirin asioilla on hassu taipumus ajankohtaistua samaan aikaan. Sofi Oksanen toki on ollut ajankohtainen jo pidemmän aikaa, mutta erityisen ajankohtaisen hänestä tekee eilen vietetty Puhdistus-elokuvan maailmanensi-ilta sekä uuden romaanin Kun kyyhkyset katosivat julkistaminen. Olennaisinta tässä ajankohtaistumisessa on kuitenkin se, että minä debytoin kirjailijan tuotannon parissa vasta nyt ja senkin tein vähän salamyhkäisesti. Rehellisyys maan perii, ja mielelläni perin pienen osan tätä maata antamatta sitä esimerkiksi aihepiirin venäläisille, joten minun on ehkä parempi tunnustaa, että olen boikotoinut Sofi Oksasen tuotantoa aivan tietoisesti jo neljä vuotta. Selkeää syytä on yllättävän vaikea määrittää - jokin kirjailijassa vain on aina ärsyttänyt. Oksanen vaikuttaa julkisuudessa ylimieliseltä, ottaa asioihin kantaa hieman epäkorrektisti 
ja ennen kaikkea on kaikkien huulilla. Omaa lukuharrastustani on kauan ohjannut tietynlainen pyrkimys edes vähän erottua porukasta. Moniko 15-vuotias suomalaistyttö oli lukenut Tolstoin Sodan ja rauhan, tai kuinka moni ikäiseni piti Pohjantähti-trilogiaa huikeimpana suomalaisen kirjallisuuden aikaansaannoksena, kun olin 17? Aika moni parikymppinen aikaansa seuraava naisihminen on lukenut Sofi Oksasen kohuttua tuotantoa.
     Niinpä minä en koskaan mennyt naisen kirjojen kanssa kirjaston lainaustiskille tai kirjakaupan kassalle asti. Imagolleni riittävän vaaraton hetki koitti vasta muutama päivä sitten, kun näin pikkusiskoni pöydällä hänen koulusta lainaamansa kirjan - niinpä, lukiolaiset lukevat niitä ihan yhdessä. Stalinin lehmät vei muiden projektieni ohessa puolitoista päivää. Saavutuksen korostamiseksi huomautan, että vaikka aika ennen oli kirjanormi, olen kuluneen vuoden aikana ollut uskomattoman laiska. Stalinin lehmien kanssa laiskuus oli mahdotonta. En ole voinut ilman omaa kokemusta tuomita Oksasen tuotantoa aiemmin, mutta tämän lukukokemuksen jälkeen en niin enää tahdo tehdäkään.
     Viron kieli ja kulttuurihistoria on muiden sukukieltemme tavoin alkanut kiinnostaa minua viime aikoina entistä enemmän. Tallinnassa tulee käytyä noin kerran-pari vuodessa, ja joka kerta laivamatkalla tunnen syvää myötähäpeän sävyttämää ulkopuolista suomalaisuutta. Vironhan ei olisi pitänyt liittyä euroalueeseen, koska suomalaiset eivät enää saa Sadamarketista ihan yhtä halpaa tuontikaljaa kuin ennen, vaikka aika halpaa saavat edelleen. Viron ei ehkä olisi tarvinnut kehittyä  ainakaan ihan näin huimaa vauhtia tähän päivään, koska nythän meidän maan hienot systeemit eivät enää ole ihailun aihe. Ovatko ne koskaan olleetkaan, huomaa Oksanen kysyä Stalinin lehmissä.
     Stalinin lehmät kertoo bulimiaa sairastavasta suomalais-virolaisesta Annasta, jonka koko elämän ajan äidin kotimaasta on vaiettu ulkopuolisille. Syy on suomalaisten suhtautumisessa virolaisiin naisiin: kaikki ovat vapaata riistaa, eikä auta vaikka Annan äitikin on diplomi-insinööri. Virolainen nainen ei oikeastaan ole nainen ollenkaan, tai ainakaan ihmisarvoinen kansalainen. Oksanen osoittaa asetelman mielettömyyden moneen otteeseen ja asettaa samalla etenkin suomalaiset miehet naurettavaan asemaan tyhmine aivoineen ja eläimellisine tarpeineen. Rinnakkain kertomuksessa kulkee Annan äidin Katariinan nuoruustarina 70-luvun Neuvosto-Virossa sekä tämän äidin, Annan virolaisen isoäidin, Sofian tarina 40-50-lukujen myllerryksessä. Kolmen sukupolven ongelmat ovat kovin erilaisia; Sofian aikana kapinallisia virolaisia kuljetetaan pahimmillaan ilman mitään selkeää syytä rangaistusvangeiksi Siperiaan, Katariinan nuoruudessa valtion kontrolli elää täysin omaa elämäänsä, ja Anna taas kärsii eniten rakkaista muistoistaan, joiden synnyinmaasta hänet erottaa leveä kuilu, toiselta nimeltään Suomenlahti. Arviolta jonkin verran yli kaksikymppisellä Annalla ei ole muuta väylää käsitellä tunteitaan kuin ruoka, eikä hänellä oikeastaan edes ole tunteita, ainoastaan ruoka. Herkkä kaltoinkohdeltu tyttö kasvaa takaumissa naiseksi, joka pääsee vaivoitta täydellisyyteen kaikessa, jopa oikeanlaisessa oksennustyylissä.
     Tarina on koskettava mutta myös toisenlaisia ajatuksia herättävä. Kuinka paljon puhuttu aihe yhteiskunnan luomat ulkonäköpaineet ja niiden yhteys yhä nuorempien tyttöjen vääristyneeseen minäkuvaan ja syömishäiriöihin onkaan. Kuinka monta yhden sortin Annaa tästä maasta tälläkin hetkellä löytyy, ja silti sairastumisesta syytetään yksilön omaa heikkoutta - riippumatta lukuisista merkeistä, joita voi nähdä kaikkialla. ”Veikkaan, että jokainen muistaa ensimmäisen anorektikon, tai kuvan anorektikosta, jonka on nähnyt, ne ovat keltaisen lehdistön suosikkeja, kuten kaikki muutkin painoon liittyvät asiat, tietenkin, onhan anoreksia prinsessatauti, jokaisesta laihduttajasta tulee prinsessa ja jokaisen laihdutus on uutinen samaan tapaan kuin valtakunnan julkimon esikoisen syntymä ja missin satuhäät. Naisen ruumiin sentit ovat yhtä tärkeitä kuin valtion rajat. Tarkkaan määriteltyjä, ja niiden muuttuminen on aina uutisoitava.”
     Syy siihen, että Oksasen teksti on niin aitoa, liikuttavaa ja mukaansatempaavaa, on ilman muuta sen häikäilemätön omakohtaisuus. On hyvin vaikea kuvitella kenenkään kirjailijan, oli hän kuinka lahjakas tahansa (kielikuvat ovat parhaimmillaan soivan oivaltavia: ”- - Annaa ei itketä. Raivo on hikoillut kyyneleet pois.”), kirjoittavan ehdottoman puhuttelevasti mistään aiheesta ilman jonkin asteen omaa kokemusta. Stalinin lehmistä yhtäläisyyksiä löytyy luetteloksi asti: kirjailija on kertonut kärsineensä syömishäiriöstä, hänen virolaisen äitinsä ammatti on sama kuin Annan äidin, ja molemmat naiset näyttävät saavuttavan haluamansa aina ensimmäisellä yrityksellä. Feministinen kulttimaine kotimaassa ensimmäisellä julkaistulla teoksella, opiskelupaikat ensimmäisellä yrityksellä, tunne siitä, miten normien mukaan eläminen ahdistaa estäessään suurimman intohimon toteuttamisen. Eksyin taustatyötä tehdessäni City-lehden tekemään haastatteluun vuodelta 2005 ja huomasin naisen kirjoittaneen kasan laudatureja viitisentoista vuotta sitten. Hänen entisen lukionsa ohi itse asiassa lenkkeilin juuri eilen. Turhaan en puhunut ajankohtaisuuden kasaantumisesta.
     Kahdesta kansasta polveutumisen Anna kokee ahdistavaksi salaisuudeksi, mutta Oksaselle itselleen siitä on selvää hyötyä. Ikäpolveni suomalaiset ovat kuulleet historian tunneilla tarinoita Neuvosto-Viron hurjista tullikontrolleista ja tavarapulasta, sukkahousujen ja vessapaperin salakuljettamisesta, mutta jotenkin aikakausi tulee herkästi niputettua Suomen sota-aikaan, jolloin täälläkin kyllä oli kaikesta pulaa. Yksityiskohtainen, persoonallinen esimerkkitarina tekee yksittäisistä asioista huomattavasti ymmärrettävämpiä, jonkun elämän. Yksi kiinnostavimmista teoksen huomioista on myös se, miten meillä täällä sivistyneessä hyvinvointivaltiossa on taipumus hyvin helposti säälitellä ja ylenkatsoa toisenlaisten yhteiskuntien tilaa ja pitää automaattisena niiden muuttamista omamme kaltaisiksi. Näin siitäkin huolimatta, että länsimainen kerskakuluttava mässäilyelämäntapamme on lukuisiin otteisiin todettu ainokaisen maapallomme kestokyvyn kannalta sietämättömäksi. Annakin ihmettelee asiaa palattuaan aikuisena itsenäiseen Viroon ja löydettyään lapsuutensa suosikkikaramellit uudelleen: ”Se suklaarasia, jonka minä tunsin, oli tiheästi täynnä konvehteja, ilman mitään muovista koteloa niiden alla, vieri vieressä, tiheäntiheästi, rasian on täytynyt painaa puolisen kiloa, nyt sen kyljessä luki 130 grammaa, vaikka rasian koko oli tismalleen sama. Olin pettynyt. Huijattu. Missä olivat minun linnunmaitoiset suklaakonvehtini? - - Kokojen länsimaalaistuminen ei ollut ollenkaan mieleeni. Tai valmispakkaukset.  - - Sitä paitsi miksi valmiiksi pakatut pienet koot tai määrät maksavat suhteessa enemmän kuin isot?”
     Luin jonkin aikaa sitten lehtijutun kehitysmaiden ehdotuksesta toisensuuntaiseen kehitysapuun - kun länsimaat auttavat taloudellisesti heitä ongelmissaan, he voisivat auttaa meitä omissa ongelmissamme opettamalla muun muassa yhteisöllisyyttä ja välittämisen voimaa. Me todelliset auttajat emme yllättäen olleet ollenkaan kiinnostuneita ideasta; mitäs ongelmia meillä nyt olisi? Auttaminen on totta kai ainoastaan hyvä asia, mutta hyvä kysymys on myös se, mikä loppujen lopuksi erottaa joidenkin havitteleman maailman länsimaalaistamisen kolonialismin aikaisista muutostoimista? Miksi ihmiset eivät saa itse niin halutessaan olla tyytyväisiä ihan jo silloin, kun perusasiat ovat kunnossa? Emmehän me voi sanella vieraiden valtojen ihmisille, millaista elämää heidän tulisi elää tullakseen onnellisiksi. Pitäisiköhän meidän kuitenkin ottaa vähän päinvastaista mallia jostakin? Totta kai Annan esimerkki on kärjistetty, eikä monikaan virolainen nykyisellä nousukaudella luultavasti tahdo Stalinin aikaa takaisin, mutta jokin yleismaailmallisempi pointti siellä taustalla saattaa silti olla. ”Tallinnan keskustan Stockalta löytyy nykyään kaikki ja kerroksesta toiseen pääsee liukuportailla tai hissillä. KGB:n kuunteluhuone Viru-hotellissa on avattu ja julkisesti esitelty. Nyt rautatieasemalla saa ottaa valokuvia, eikä neljältä yöllä tarvitse mennä jonottamaan kaupan oven taakse siansorkkia. Onko väärin, että haluan sinne takaisin, sinne missä rautatieasemaa ei saanut valokuvata?”
     Kaiken kaikkiaan ei ole ollenkaan sattumaa, että juuri joku tietty kirjailija voittaa historiallisia palkintoyhdistelmiä vielä meidän yltäkyllästettynä aikanamme. Yhteen teokseen saadaan eheästi liitettyä niin monta tarinaa, jotka näennäisesti ovat eri aihepiireistä, mutta palautuvat kuitenkin kaikki samaan. Annan yhdellä tunnekuvauksella kirjan loppupuolella on valtava ilmennysvoima koko tarinan useiden ratkaisujen kannalta. ”Jättääkö Herrani minut nyt rauhaan? Johan se on pakottanut minut sanomaan kaiken, mitä en ole sanonut? Toivo kasvattaa hiirenkorvia rintaani. Jalanjäljistäni nousevat pajunkissat ja taipeeni tiukuvat mahlaa. Asiat muuttuvat, sittenkin. Askeleeni on kevyt yökkimättä ja ihmisten mielenkiinto virolaisuutta kohtaan sitä pienempi, mitä länsimaisemmaksi Viro muuttuu.” Kaikki mitä on tehty, ei ole ollut missään määrin turhaa. Vaikka Anna lopulta tajuaakin, ettei voi enää parantua, voi hän keskittyä pitämään tilanteen siedettävän stabiilina. Ehkä täydellisyyteen ei tarvitsekaan aina pyrkiä, vaan voi opetella antamaan itselleen luvan olla pieni ja epäonnistuva. Tärkeä oppitunti sikäli, että yrittämättä mitenkään kohottaa itseäni kenenkään vertaiseen asemaan huomasin väistämättä, että kun vertaan omia tähän astisen elämäni meriittejä Stalinin lehmien ja sen pohjalla oleviin kirjailijan oman elämän malleihin, voin kenties olla onnellinen siitä, että kammoan oksentamista ja kaikenlaisia muitakin ruuansulatuselimistön ongelmia niin mielettömästi.
     Lukukokemuksen selkein opetus oli kuitenkin se, ettei ihmistä saa tuomita habituksen perusteella, vaikkei siitä pitäisikään. Tai se, että suuret massat ovatkin joskus oikeassa. Tai  sitten se, että Puhdistus lähtee luultavasti mukaan seuraavasta ihan julkisesta hyllystä, jossa sen kohtaan.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

PAHALLA MIELELLÄ PAREMPAA MAAILMAA (Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja)

     Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun huomasin ajattelevani asioista kuin kahdeksankymppinen mies. Vaikka olen pitänyt itseäni kohtuullisen nykyaikaisena ja elämään positiivisesti suhtautuvana nuorena naisena, en ole missään vaiheessa voinut mitään Mielensäpahoittajan periaatteessa sympaattisten mutta samalla viiltävän osuvien kommenttien minussa aiheuttamille tuntemuksille. Hieman huoltani tosin lievittää tieto henkilöstä pappahahmon takana - onhan Tuomas Kyrö minua kuudenkymmenen sijaan vain parikymmentä vuotta vanhempi ja useamman laudaturin ylioppilas hänkin. En siis edelleenkään pidä itseäni erityisen nurkkakuntaisena, vaan kiinnitän huomioni ennemmin Mielensäpahoittajan lukuisiin syvää viisautta nykymaailman hullunmyllyn keskelle henkiviin kannanottoihin.
     Mielensäpahoittaja elää syrjäisestä sijainnistaan ja kaiken turhuuden boikotoimiseen pyrkivästä elämäntavastaan huolimatta hyvinkin ajan hermolla, ja käytännössä mieheltä löytyy kanta asiaan kuin asiaan. Yksi niistä on ruoka. Pohjustukseksi koen tarpeelliseksi kertoa, että oma ruokavaliofilosofiani on jo kauan nojannut lähituotteisiin ja niiden ekologiseen kestävyyteen. Olen esimerkiksi usein pohtinut totaalisen kasvissyönnin todellisia ympäristövaikutuksia ja tullut siihen tulokseen, ettei soijapapujen rahtaaminen lentokoneilla toiselta mantereelta voi olla ekologisempaa kuin omassa maakunnassa tuotettu luomubroileri (olen kuitenkin avoin oppimaan uutta, joten jos jollakulla on esittää asiasta päinvastaista tieteellisesti todistettua faktaa, olen toki valmis muuttamaan käsitystäni). Samaan suuntaan vihjaa Mielensäpahoittajakin kommentoidessaan terveyskeskuksen ruokalistaa: ”Nyt riisiä laivataan muutenkin nälkäisten ihmisten seuduilta minun eteeni, jolla on kotona kellarillinen perunoita." Toinen jakamamme näkemys liittyy kaikkiin superlaihduttaviin ihmedieetteihin, jotka minä (myönnän, normaalipainoisena ihmisenä) olen valmis kyseenalaistamaan heti. Onneksi joku muukin. ”Tässä on nyt taas kerran sotkettu kaksi selvää asiaa keskenään, nimittäin tyhmyys ja viisaus. Ei pidä syödä niin paljon, että lihoaa. Jos syö paljon, niin ihminen siellä on hyvä ja liikkuu enemmän.”
     Seuraava paikka, joka on sotkettu, on kaikenlaiset jonot. Vastikään matkustelin mukavasti pääkaupunkiin ja tunsin suurta sielujen sympatiaa - arvatkaa vain kenen kanssa. ”Entäs juna. - - Eivät ymmärrä että ensin ulos ja sitten sisään. Väkipakolla työnnytään siitä mistä ei varmasti mahdu niin kuin olisi maailman viimeinen juna. Jos ihminen ei osaa jonottaa, koko elämä menee kohkaamiseen ja kiilaamiseen. Semmoinen ihminen luulee nopeuttavansa omaa etenemistään, mutta oikeasti se vain hidastaa muita, kyllä näin on.” Eikä tässä vielä kaikki, sillä joukkoliikenne ei ole ainoa, jossa ihmisillä on pieniä ongelmia pysyä housuissaan, saati sitten ainoa asia, jonka suhteen minulle ja mister Mielensäpahoittajalle tarjoutuu usein mahdollisuus nähdä punaista. Autokoulussa, jonka pienten vastoinkäymisten ja suurehkon omaehtoisen vastahakoisuuden jälkeen sain kuin sainkin vuosi sitten käytyä, jo opin, ettei turha ohittelu ja kaahaamisen johtavana elämänasenteena pitäminen johda ainakaan matka-ajan lyhenemiseen - päin vastoin, matka-aika maan päällä voi pikemminkin lyhentyä dramaattisesti. Siitä huolimatta ihmisillä tien päällä tuntuu aina olevan aivan julmettu kiire joka paikkaan, tai ainakin edessä ajavan auton ohi. ”Minä ajan rajoituksen mukaan. - - Siellä mietitään että Foord Eskortti hidasteli ja oli pakko päästä ohi kun oli kiire seuraavaan kiireeseen. - - Minun perääni ei muodostu letkaa siksi, että ajan liian hitaasti vaan siksi että te muut ajatte liian nopeasti.” Ja niin kuin mies myös osuvasti toteaa, se rajoitus on kahdeksankymmentä eikä yhtään kilometriä tunnissa enempää.
     Kahdeksankymppisen argumentiikassa minuun vetoavat erityisesti kieleen liittyvät epäloogisuudet. Olen aina ollut sitä mieltä, että suurin osa suomen kielen oikeinkirjoitussäännöistä on niin loogisia, ettei niistä esimerkiksi kaikkien suuresti ihannoiman englannin kanssa voi puhua edes samassa lauseessa. Myönnän toki, että joskus oma päivä tulee - varmasti monen mielestä turhaankin - pilattua sillä, että jokin kielen vääristynyt ilmiö saa turhan suuren huomion. ”Miniää vähän korjasin, että jos kirjoitetaan Hyvää ystävänpäivää niin vain ensimmäinen sana isolla. Kyllä minä niin mieleni pahoitan, kun selviä sääntöjä ei noudata enää kukaan, ei jonoissa eikä oikeinkirjoituksessa.” Lisäksi eläkkeellä on luonnollisesti aikaa kyseenalaistaa myös tarjousmainoksia, joissa muuten todella usein lukee esimerkiksi ”Ei jälleenmyyjille”. Pientä ennakkokäsitystä ehkä sisältyy herran kommentin alkuun, mutta eihän se niin vaarallista ole, kun tarkoitus on hyvä ja sorsittuja jälleenmyyjiä puolustava. ”Oletteko te siellä Prisman ja Citymarketin johdossa Helsingistä vai muuten vain idiootteja? Entä jos jälleenmyyjä haluaa ostaa itselleen sen kaksi pakettia omaan talouteen? Eikö se saa silloinkaan ostaa?”
      Mielensäpahoittajan parasta antia ovat ilman muuta nämä kirjavat lausahdukset, mutta koko hahmossakin on jotakin valtavan sympaattista ja suloista. Vaikka ukko on äreä vanhan kansan ihminen, heltyy hän kuitenkin aina vähitellen lapsenlapsiinsa. Vaikka hän ajoittain esittää hyvinkin kärkkäitä mielipiteitä naisen oikeasta asemasta lähinnä keittiössä, puhuu hän kuitenkin oikein kauniisti hoitokodissa makaavasta rakkaasta emännästään. Henkilökohtaisesti olen viime aikoina maailman menoa seuratessani tullut siihen tulokseen, että vanhusten tekstaripalstoilla harjoittama nuorten alituinen parjaaminen on vähän väärin, kun ottaa huomioon, kuinka ylenkatsoen osa senioreista automaattisesti suhtautuu jokaiseen alle kuusikymppiseen. En kuitenkaan tahdo mustavalkoistaa, en tässä sen enempää kuin muutenkaan elämässä. Mielensäpahoittaja kavahtaisi tätä määritelmää ja kieltäytyisi halauksesta, mutta kyllä minä pidän häntä oikein kelpo kaverina.
     P.S. Käytännöllisyys on pop. Kuinka monta vuotta keltaisia Hai-saappaitani naurettiin, ennen kuin niistä yhtäkkiä tuli muotia - niin monen onnettoman nykyteinin onneksi. ”Kyllä häpeää se ihminen, joka seisoo lokakuussa keskellä nokkospuskaa suolla sandaaleissa eikä voi syyttää kuin itseään ja taipumustaan hyväuskoisuuteen. Kenkien pitäisi vaihtua ilmaston eikä mielialojen mukaan. Kun sataa, pannaan kumisaappaat.”

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

AIDAN TAKANA VIHERTÄÄ KATEUS (Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen)

     Selvisin juuri vähän aikaa sitten ylioppilaskirjoituksista, ylioppilasjuhlista, tarkalleen ottaen koko lukiosta sekä muutamista yliopiston pääsykokeista eli tiivistäen tähänastisen elämäni stressimomentillisimmasta vuodesta. Palkitakseni itseni saavutuksistani aloin spontaanisti ja vauhdilla lukea kirjahyllyyni kasaantunutta juuri nyt tässä maassa pinnalla olevien kirjailijoiden teosrivistöä. Aloituskappaleen valintakaan ei ollut vaikea - kiitos minut kevään aikana niin monesti elvyttäneen tv-viikon pelastuksen, Nelosen paneelihuipun Hyvien ja huonojen uutisten. Mieleni olin pahoittanut Tuomas Kyrön kanssa jo monta monituista kertaa, mutta Hakaniemen harmaaseen demariin en ollut ehtinyt vielä tutustua.
     Päästyäni yli Vadelmavenepakolaisen suorastaan nerokkaasta nimestä aloin tehdä lähempää tuttavuutta mielenvikaisen (anteeksi) kouvolalaismiehen Mikko Virtasen kanssa. Ei Mikosta toki mielenvikaista tee se, että hän niin kovasti tahtoisi olla aito, syntyperäinen ruotsalainen - kukapa meistä ei hänen hyvin tyhjentävän perustelunsa jälkeen tahtoisi. Olen myös joskus kuullut tarkoituksen pyhittävän keinot, enkä itse asiassa (häpeä myöntää tässä yhteydessä) ole nähnyt Ingmar Bergmanin suureen rooliin nousevaa Kohtauksia eräästä avioliitosta -sarjaa. Silti jostain syystä tämä suomalainen (uskaltaisin tosin väittää, että ihan yleispohjoismaalainenkin) moraalitajuni ei oikein sulata ruotsalaisten lomatuttujen talon omin päin lainaamista joulunviettoon tai parin ihmisen kylmäverisen hyväntuulista murhaamista matkalla suureen ruotsalaisuuspäämäärään. Förlåt, käre Mikko.
     Mikon kouluttautuminen göteborgilaiseksi perheenisäksi juopon itsemurhakandidaatin Mikael Anderssonin opastuksella ja tämän henkilöllisyyden turvin on jo itsessään hulvatonta luettavaa, joten Vadelmavenepakolaisen ottaminen matkaseuraksi julkiseen kulkuneuvoon saattaa saada kanssamatkustajat tekemään yksinäisistä nauruntyrskähdyksistä omat päätelmänsä. Nousiaisen jo Hyvistä ja huonoista uutisista tutussa, oivaltavassa ja railakkaasti ylilyövässä tyylissä on absurdiudessaan hyvin paljon jotakin hotakaismaista - herrojen useiden päähenkilöiden ankara pakkomielteisyys ei suinkaan ole ainoa tekijä. Ehdottomasti parasta Nousiaisen esikoisessa on kuitenkin sen viileän hersyvä, rivien väleihin huimaavan taitavasti kätketty satiiri. Haaveissaan ruotsalainen Mikko paiskoo astioita Lordin voittaessa Euroviisut ja pitää suomalaisia stereotyyppisen jäyhinä ja yksinkertaisina ihmisinä, koskenkorva perkele. Näin hän tulee suhtautuneeksi Suomeen samalla tavalla, kuin suomalainen kansan syvien rivien näkyvä enemmistö Ruotsiin: pääasia ei ole voitto, vaan se että Ruotsi häviää, homot, joita kaikki ruotsalaisetkin luonnollisesti ovat, Ahvenanmaalle ja naapurin kieltä puhuville svedupelleille pakollinen kielikäännytys - perkele. Luonnollisesti Mikon yltiömäinen Borta bra, hemma bäst -ylistys alkaa käydä jossain vaiheessa hermoille - haluan tosin teroittaa, että se alkaisi niin tehdä, vaikka kysymys olisi ihan mistä tahansa muustakin maasta. Siinä sivussa Vadelmavenepakolainen on kuitenkin erinomainen peili ruotsalaisen sijaan juuri suomalaiseen kulttuuriin ja sen muutamiin suorastaan raivostuttaviin piirteisiin, joiden runsaan kukkimisen olen aiemmin havainnut etenkin lapsuuden asuinseudullani Satakunnassa.
     Ei tuota vaikeuksia ymmärtää ruotsalaisvanhempien toteuttaman ylitsepursuavan jälkihoidon Mikossa herättämiä mietteitä tapaninpäivän tsunamin jälkeen: ”Suomessa kriisiterapia tarkoittaa vähättelyä. Poika tulee kotiin käsi murtuneena. Isä sanoo, että samanikäisenä häneltä katkesi käsi ja jalka amputoitiin, hemmoteltu kakara. Suomalainen isä olisi hoitanut tämän kriisin sanomalla hukkuneensa samanikäisenä jo viidesti. Jos suomalaislapsi kertoo isälleen juosseensa kolme kilometriä, on isä samanikäisenä juossut 30 kilometriä, selässään kivireppu ja 95:n lihavan pikkuveljen eväät, pikkuveljet roikkuivat perässä pyörättömässä kelkassa. Ja ukki teki saman venäläisten ristitulessa, ja kivet rikkinäisessä repussa olivat kuolettavasti myrkytettyjä. Sillä tavalla minun lapsuudessani hoidettiin kriisitilanteita. Kyllä aika tulehduttaa haavat, isä varmaan ajatteli.” Luojan kiitos tässä maassa on jo vähän opittu puhumaan asioista, vaikka edelleen aivan liikaa on selviydyttävä kunniallisesti yksin ja oltava aina vähän parempi kuin muut. Yhä enemmän oppia voitaisiin ottaa siis muun muassa Mikon ruotsalaiselta Thaimaan-lomakaverilta Matsilta (yksikään suomalainen mies ei sanoisi suomalaisen miehen kirjoittamassa romaanissa näin, anteeksi vain yleistykseni), joka opettaa: ”Ilman pelkureita ei olisi rohkeita ihmisiä. Rohkeat ryntäävät keskellä yötä pimeään mereen, mutta he saavat rohkeuden tunteen meidän pelkureiden kautta.” Miksi, oi miksi meillä ei voitaisi myöntää, että jokainen saa joskus olla sopivasti pelkuri?
     Toinen asia, joka Mikon niin syvästi ihailemilta ruotsalaisilta pitäisi oppia, on myötäilo, josta meillä elävät enimmäkseen vain serkkupojat myötähäpeä ja myötäkateus. Onko lapsille ihan pakko opettaa, että sinun menestyksesi on jonkun muun menestyksestä pois? Että pidä nyt sitä kynttilää vakan alla, etteivät vain naapurit (laajemmin ymmärrettynä muuten ruotsalaiset) pääse sanomaan sitä, mitä ehkä luultavasti meistä saattavat ajatella. Mikko, josta viimein on tullut Mikael Andersson, onnistuu varsin nopeasti hankkimaan itselleen aidon ruotsalaisen ydinperheen, eikä se ole ruotsalaisille häävieraille, ravintolasta yhtenä iltana spontaanisti kutsutuille kansankodin rakentajaystäville, edes mikään ongelma. ”Suosionosoitukset ovat valtavat. Lähellä istuvat tulevat halaamaan meitä. He uskaltavat näyttää tunteensa. Jos Suomessa olisi joku kertonut saavansa kaksoset lokakuussa, olisi joku eturivissä ilmoittanut saavansa syyskuussa kolmoset.”
     Minun tulkintani mukaan kaiken satiirin ja osuvien huomioiden jälkeenkin ehdottomasti Vadelmavenepakolaisen ratkaisevin viesti syntyy loppuratkaisun myötä. Mikael Andersson pidätetään Thaimaasta periruotsalaiselta perhelomaltaan, sillä hänen hautaamansa oikean Mikael Anderssonin ruumis on löytynyt ja vankila kutsuu. Ruotsalainen idylli särkyy, mutta jälleen suomalaistunut ja virtaistunut Mikko ei jää kaipaamaan sitä, vaan ainoastaan suomalaista sellikaveriaan Peraa. Pera pukee sanoiksi kenties juuri sen perinteisen suomalaisen sielunmaiseman opettaessaan Mikolle elämän suuria totuuksia: ”Suomi on se luoti, paljon helpompi, vittumainen mutta suora. Ruotsi on puukonisku, ei se itse isku mitään, mutta se paskanjauhaminen ja auttamisyritykset on sama kun pyörittäis puukkoa haavassa.”
     Henkilökohtaisesti en voi sanoa suhtautuvani Ruotsiin ollenkaan niiden rivien syvyyteen tai vaihtoehtoisesti Tukholman-risteilyllä Itämereen hukkuneiden maanmiesteni tavoin. Ruotsin kielikin on itse asiassa kansallisvaltion virallinen kieli vain täällä meillä Suomessa. Ruotsi on hieno maa, ja pääsyy siihen on se, että se on niin kovasti itänaapurinsa kaltainen. Alemmuudentunne on turhaa, yhtään kumpaankaan suuntaan. Mikkokin on matkalla uusvanhaan kotiinsa ja pohtii äkkiä vanhojen luokkakavereidensa kuulumisia. ”Myös tuo tunne on uusi. Haluan tietää suomalaisesta menneisyydestäni, haluan tietää lisää kotimaastani, jonka olen vuosia kieltänyt. Keitä siellä asuu ja mitä he ajattelevat? Olin lapsuuteni liian lähellä nähdäkseni sen.”
     Ei arvoteta marjoja, vaan todetaan se diplomaattisesti: Borta bra, men hemma bäst. Ihan niillä molemmilla kotimaisilla.

torstai 3. toukokuuta 2012

NÄINKÖ AINA MEILLE TÄÄLLÄ KÄY? (Minna Canth: Työmiehen vaimo)

     Suomen historian vasta viidentenä virallisena Minna Canthin ja samalla tasa-arvon päivänä nelivuotias serkkupoikani suoritti nallekarkkien demokraattista jakoa. Poikaystävälleni hän antoi viisi, mutta minulle kolme, ja kun kysyin perustelua epäkohtaan, totesi tenava ykskantaan: ”Koska sä oot nainen.” Vaikka myöhemmin selvisikin, että serkku oli ajatellut omaa parastani ja arvellut, etten jaksaisi syödä yhtä paljon kuin he raavaat miehet, sisäinen feministini oli lähellä nähdä punaista.
     Ei tietenkään ole ollenkaan reilua, että naisen euro edelleen on kahdeksankymmentä senttiä ja että lasikattoilmiö estää Simone de Beauvoirin termein ”toisen sukupuolen” pääsyn korkeaan asemaan työelämässä. Jotenkin koko nykypäivän lähes miehiä sortava feminismi-ideologia tuntuu kuitenkin melko turhanpäiväiseltä vouhotukselta, kun Minna Canth havainnollistaa naisen asemaa vähemmän kultaisella 1800-luvulla. Canth on huikaisevan taitava realisti, sillä toisin kuin monen muun saman lajityypin edustajan, hänen tarinansa eivät saa haukottelemaan sitä, miten kaikki nyt onkin noin kurjaa. Päinvastoin, Canthin ytimekäs ja selkeä näytelmäkerronta pitää otteessaan ja saa todella elämään mukana monenlaisissa tunteissa.
     Työmiehen vaimo on onnellinen näytelmä kahden ensimmäisen sivun verran. Johanna ja Risto ovat juuri menneet naimisiin, ja tulevaisuus väikkyy myötäjäisrahojen turvin toiveikkaana morsiamen mielessä. Sitten hän hyvää hyvyyttään kutsuu pahamaineisen mustalaistyttö (pahoittelut nykyään epäkorrektista ilmaisusta) Homsantuun mukaan juhlaan ja saa kuulla, että Risto on jättänyt tämän ja purkanut parin kihlauksen Johannan vuoksi. Alamäki on valmis alkamaan. Johanna painostetaan jäämään liittoon, ja myöhemmin Risto juo kaikki rahat niin, ettei vaimo saa ostettua edes ruokaa itselleen tai nälkäiselle lapselleen. Töitä ei ole, eikä miestä kiinnosta muu kuin juottoloissa remuaminen parhaan ryyppykaverinsa Topon kanssa. Pienen ilonpilkahduksen Johannan elämä kokee, kun hän saa kankaankutomistoimeksiannon varakkaalta rouva Vörskyltä, mutta Murphyn laki on todella voimissaan jo ennen varsinaista syntyaikaansakin, sillä Risto käy viinanpuutteessaan panttaamassa jo valmiina olevan kangaspalan ja hankkii Johannan velkoihin sekä armottoman huonoon maineeseen. Tästä vaimo ei enää toivukaan, vaan kuolee, mikä ei tosin juuri Ristoa hetkauta: hän on jo Johannan vielä eläessä käynyt jälleen heilastelemassa Homsantuuta ja luvannut tälle kauniita sanoja loppuelämästä. Vaan heikosta miehestä kun on kyse, voi lopputuloksen arvata.
     Huomionarvoista on se, että äärimmilleen alistettuinakin Canthin naishahmot ovat henkeäsalpaavan vahvoja ja määrätietoisia taistelijaluonteita. Johanna käy viimeiseen asti sopimassa, tinkimässä ja tekemässä velkaa. Äidinrakkaus kumoaa muut tunteet niin voimakkaana, että isän sietäisi hävetä käyttäytymistään. Elämässään kaiken nähnyt ja niin monta kertaa petetty Homsantuu puolestaan ottaa ohjat omiin käsiinsä, kuten on luvannut kauan kadoksissa olleelle mummolleenkin: jos Risto kolmannen kerran pettää hänet, on kosto suloinen ja hän tulee tappamaan miehen omin käsin. Aseella Homsantuu osoittaakin pitkään ja itsevarmasti Ristoa, kunnes poliisi puuttuu asiaan. Sankari laitetaan rautoihin, ja roisto selviää vain pienellä pintanaarmulla. Kuinka epäoikeudenmukaiseksi elämä voi mennä? kirjailija kysyy havainnollistaessaan sitä, että naisen elämällä ei aina olekaan onnellista loppua.
     Näytelmän poliittinen viesti ei ole voinut, eikä voi edelleenkään, jäädä kellekään epäselväksi. Risto ei ole heti ensimmäisessäkään kohtauksessa moksiskaan virheistään, vaan toteaa Johannalle vain, että ”vaimo on luotu miehen tähden eikä mies vaimon tähden”. Naisrintama on yllättävän yhtenäinen, sillä Johanna ja Homsantuu ovat keskinäisestä vastakkainasettelustaan huolimatta samalla puolella työtöntä työmiestä vastaan. Edellisten lisäksi korjattavaa löytyy koko miehiä suosivasta yhteiskuntarakenteesta aivan oikeuslaitosta myöten. Risto vaikuttaa miltei naiivilta, keskenkasvuiselta pojankoltiaiselta todetessaan poliiseille: ”Onpa se yhtäkaikki siunattu asia, että maassa on laki ja oikeus, joka varjelee ihmisten turvallisuutta.” Homsantuu-parka vaikuttaa päällisin puolin olevan täysin sekaisin, mutta hänen tauotta hokemansa kommentti viimeisen alistuksen jälkeen viestii kyllä jostakin aivan muusta: ”Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha. - - Niitähän minun pitikin ampua.” Myös Johannan lapsen adoptoiva Vappu toteaa jälleen anniskeluun suuntaavalle Ristolle tulikivenkatkuisesti: ”Maailma on teistä saanut, mitä on tahtonutkin, ei se teitä rankaise, eikä se teidän vikojanne vikoina pidä. Yksin papit ja tuomaritkin ovat puolellanne, sillä synti heidän silmänsä sokaisee. Pimeyden palvelukseen valon palvelijat valtaansa käyttävät. Mutta siihen ei toki kaikki lopu. Viimeinen sana ei vielä ole sanottu.”
     Radikaalisti lukien Canthin voi katsoa jopa kannustavan suoranaiseen vallankumoukseen - tosin ehkä ennemmin ilman aseita. Idea on joka tapauksessa siinä, että sekä naiset että valtaapitävät miehet on ravisteltava pois siitä harhakuvitelmasta, ettei asioita olisi mahdollista muuttaa. Mieleen nousee valistusfilosofi David Humen lausahdus: ”Siitä, miten asiat maailmassa ovat, ei voi päätellä, miten niiden pitäisi olla.” Tosiasioista ei voi johtaa arvoja. Se, että naiset ovat heikommassa asemassa, ei tarkoita, että he omien ominaisuuksiensa tai yleisen heikkoutensa vuoksi ansaitsisivat asemansa. Tämän moni nainen ja tasa-arvon nimissä myös mies onneksi ymmärsikin, kenties osittain Canthin myötävaikutuksella. Joka tapauksessa minussa on jo monta vuotta herättänyt valtavan suurta kunnioitusta se, että joku on aina uskaltanut olla ensimmäinen.
     Työpanokseensa nähden on hieman käsittämätöntä, että Minna Canth on saanut liputuspäivänsäkin vasta näin 2000-luvulla. Päivänsä hän on joka tapauksessa kiistoitta ansainnut, ja minä muiden, sitä ajattelemattomienkin, tavoin saan olla jotain aivan muuta kuin Johannan kaltainen työmiehen vaimo. Mitä väliä oikeastaan on muutamalla nallekarkilla?

torstai 22. maaliskuuta 2012

KUNNIOITTAVIN TERVEISIN (Edith Södergranin runoudesta)

     Hei, Edith. Hassua, miten nopeasti yhteiset vuotemme ovat kuluneet. Muistan aivan kirkkaasti ensimmäisen yhteisen bussimatkamme. Se oli tuskin tunnin mittainen, mutta riittävän pitkä siihen, että muodostuit valloittavan nuoruuden kuohuja läpikäyneen runotyttösen lyyriseksi esikuvaksi. Kyse ei oikeastaan ollut siitä, mitä sanoit, vaan voimakkaasti, suorastaan huumaavasti siitä, miten sen sanoit. Vasta vuosia myöhemmin opin, että tyyli, jolla kirjoitit, oli osa taiteen maailmassa mullistuksia aiheuttanutta modernismia ja että olit syrjäisestä sijainnistasi huolimatta onnistunut haalimaan vaikutteita niin Saksasta, Ranskasta kuin Venäjältäkin. Vaikuttavan moni-ilmeisiä runosi olivatkin - ne saivat minut samanaikaisesti ihailemaan ja pelkäämään.
     Minun oli helppo ymmärtää henkeäsalpaavan kauniita kuvauksiasi elämästä ja luonnosta sekä riipaisevan omakohtaisia kokemuksiasi sanataiteesta ja sen tekemisestä. Tähän päivään saakka olen käynyt läpi niin monia riemullisia päiviä ja hetkiä, jolloin olen halunnut vain lainata erään runosi säkeitä: ”Maailma on minun. / Minne kuljenkin / heittelen ruusuja kaikille. / Taiteilija rakastaa jokaista marmorikorvaa joka / tajuaa hänen sanansa. / - - ” On ollut myös hienoa huomata, että yhtä lailla kuin sinä myös minä olen jo löytänyt muutamia marmorikorvia. Olen tietenkin vasta äärimmäisen alussa, mutta myös oppinut nauttimaan siitä, että minua kuunnellaan ja ajatuksilleni ja saavutuksilleni annetaan painoarvoa.
     Usein minua on kuitenkin myös ahdistanut se, miten onnistuit kuvaamaan kuolemaa ja kärsimystä täysin samalla kaavalla kuin edellä kuvattuja ilonaiheitakin. En ole aina pystynyt hyväksymään sitä tapaa, jolla kuvaat kuolemaa elämän sisareksi ja tasavertaiseksi hänen kanssaan. En ole ymmärtänyt myöskään kaipuutasi lepoon ja elämästä luopumiseen, vaikka olenkin pyrkinyt peilaamaan runojasi sinua vuosikymmenet koetelleeseen keuhkotautiin. Loppujen lopuksi olen hyväksynyt sen, että kokemuksiisi ja näkemyksiisi on suhtauduttava kuin et olisikaan vain vähän minua vanhempi, vaan jo elämän koko kaaren nähnyt vanha ja kuolemaan levollisesti valmistautuva ihminen. Sellainen, jollainen minä en missään nimessä tahdo olla vielä moniin vuosikymmeniin.
     Minun on myönnettävä, että todelliseen tasapainoon itseni ja runojesi kanssa pääsin vasta unohdettuani liiallisen tulkitsemisen ja ajattelemisen ja antaessani itselleni luvan keskittyä vain sanamuotoihisi, vokaalintäyteisinä soljuviin säkeisiisi ja hienoja vertauskuvia rakentaviin kynäilyihisi. Minulle on ollut tärkeää huomata, että voin rakastaa tapaasi sanoa asioita, mutta samalla myöntää itselleni, ettei meillä olekaan konkreettisesti niin paljon yhteistä. Sinun elämäsi oli sellaista, kuin sen aikakaudellasi sata vuotta sitten saattoi olettaa olleen. Minä taas elän täysin uudenlaista aikakautta täysin uudenlaisin säännöin. Vaikka ihmiset onneksi edelleen rakastavat toisiaan, he tekevät sen sosiaalisessa mediassa vanhojen ruusukuvioisten kirjeiden sijaan.
     Niinpä minä toivonkin, että Tulevaisuuden varjo on viimein haihtunut yltäsi, kun olet vieläpä saanut kuluneilla aikakausilla sen arvostuksen, jota vaille jäit omana aikanasi. Toivon, että sinun on hyvä olla siellä, kenties Maassa, jota ei ole, soitellen Syyskuun lyyraa itse rakentamasi Ruusualttarin ääressä. Sinä kuolit, mutta minä aion kokeilla siipiäni vielä monella alalla ja moneen kertaan. Tavallaan kiitos siitä kuuluu pieneltä osin myös juuri sinulle. Kannan nimittäin erästä runoasi mukanani asiayhteydestä toiseen ja pidän sitä esillä jopa omassa sosiaalisessa mediassani odottaen sopivaa tilaisuutta omalle Revanssilleni.

”Ellen milloinkaan saa romahtamaan
tornia todellisuuden kaupungissa,
tahdon laulaa tähdet taivaalta,
kuin ei vielä kukaan ole tehnyt. - - ”

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

LUMENLUKIJAN HENKILÖKUVA (Peter Høeg: Lumen taju)

     Smilla Jaspersen on actionsankari, satuolento. Tästä olin vakuuttunut jo ennen kuin olin ehtinyt kovin pitkälle Peter Høegin huimassa kujanjuoksussa. Historia on kuitenkin osoittanut, että satuolennot ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin oikeat ihmiset: Grimmin pelottavissa saduissa paha useimmiten saa palkkansa hyvien oikeudenmukaisen ja nokkelan toiminnan ansiosta, Hämähäkkimies ja Harry Potter nousevat molemmat vaikeuksien kautta voittoon eikä edes kaikkien emätunareiden isä Aku Ankka lannistu, vaikkei juuri koskaan missään onnistukaan. Kaikista edellisistä on selvästi saanut vaikutteita tanskangrönlantilainen pakkosiirtolainen, keski-ikää pikkuhiljaa lähentelevä neiti-ihminen Smilla Jaspersen. Fröken Smillaa voisi kuvailla monin sanoin, joista esitän muutamia.
     Sivistynyt. Smillalla on huikaiseva yleissivistys matematiikan toimintamenetelmistä ja eri matemaatikkojen historiasta. Nainen osaa eritellä alkulukututkimuksia ulkomuistista ja tietää Tanskan vaiheet kyseenalaisimpia toimintoja myöten paremmin kuin luultavasti monikaan tanskalainen. Smilla on selkeästi ottanut opikseen ohjeesta, jonka mukaan ihmisen on kaikkein parhaiten tunnettava vihollisensa. Lisäksi Smilla saa minulta heti pisteet, kun tulee puhe kielten asemasta nykyään. ”Olen saanut etuoikeuden oppia vieraita kieliä. Siinä missä useimmat muut ihmiset puhuvat vajavaista muunnosta omasta äidinkielestään, minä siis puhun väärin paria kolmea muutakin kieltä”, nainen toteaa. Minustakaan ei muuten ole yhtään se ja sama, laitetaanko enää-sanan perään ylimääräinen n-kirjain vai ei.
     Muotitietoinen. Juntiksi grönlantilaiseksi Smillaa ei tunnista Kööpenhaminan kaduilla, ellei osaa tehdä erittäin tiukkaa analyysia aavistuksen aasialaisperäisistä kasvoista. Kyseenalaisten yritysten toimia penkoessaankin naisen vakiovarustukseen kuuluvat turkki, hame ja saapikkaat, joiden kanssa vaikka juostaan pakoon tai hämätään ilkeää vahtikoiraa. Suloinen ja viimeisen päälle tyylikäs ulkoasu johtaa kuitenkin harhaan.
     Kiihkofeministi. Smilla vannoo useampaan otteeseen, ettei ole niin heikko, että ottaisi miestä riippakivekseen. Lukuisissa takaumissa lapsuuteen selkenee myös, että naisen edesmennyt äiti on ikuisesti hänen suurin idolinsa jääkarhuntappotaitoineen ja aitoine grönlantilaiselämineen - siinä, missä isä taas on turha yläluokan tanskalainen, joka ei lääketieteellisine tutkimuksineen tiedä oikeasta elämästä hölkäsen pöläystä ja kelpaa lähinnä rahanlähteeksi. ”Jos haluaa nähdä maailmanhistorian todelliset sankarit, pitää katsoa äitejä. Keittiössään pullapeltien ääressä. Miesten istuessa vessassa. Ulkona riippumatossa. Talvipuutarhassa”, väittää Smilla tavatessaan lääkäri Lagermannin vaimon. Vaikeahan tuota on mennä kiistämäänkään.
     Fanaattinen ympäristöaktivisti, antiglobalisti ja patriotisti. Smillan mielestä aito elämä on siellä, missä vielä eletään joka päivä aidosti luonnon armoilla ja taistellaan henkiinjäämisestä. Tai ainakin taisteltiin ennen kuin tanskalaiset ja muut eurooppalaiset tutkimusryhmät tunkivat itsensä jäätikkömantereelle tekemään ties mitä kairauksia ja tutkimuksia. Smillan sanat hänen matkaseuranaan olevan tutkimusryhmän löydöstä kuuluvatkin näin: ”Sen ympärille kiteytyy tässä ja nyt länsimaisen tieteen perusasenne ympäröivään maailmaan. Laskelmoivuus, viha, toivo, pelko, yritys välineellistää. Ja ylinnä, vahvempana kuin mikään tunne mitään elävää kohtaan: rahanhimo.”
     Yhteiskunnan vihollinen. Poliisille Smilla tuottaa runsaasti päänvaivaa, kun hänet yritetään saada tehottomaksi milloin minkäkin asian puolesta taistelevan kansalaisliikkeen johdossa. Poliisi ei tahtoisi hänen sekaantuvan myöskään naapurinsa, 6-vuotiaan grönlantilaispoika Esajaksen, kuoleman tutkintaan, johon ei virkavallan mielestä liity mitään hämärää. Smillasta kyseessä on murha - ja Smilla on yllätysyllätys oikeassa. Naisen päältä päin uskomattomalta vaikuttavaa henkilöhistoriaa kuvaa hyvin hänen vastauksensa yksityisetsivän kysymykseen siitä, onko yhtäkään tahoa, jolta hän ei olisi saanut potkuja: ”Käsittääkseni kuulun yhä Väestörekisteriin.”
     Varteenotettava salapoliisi. Vaikka luen Lumen tajussa suoraa avausta Smillan ajatuksenjuoksusta, en keksi yhteyksiä monien hämärien asioiden välille aina vielä silloinkaan, kun nainen keksii ne itse. Smilla on myös ikään kuin raudanluja ammattilainen - hän ei nimittäin hätkähdä, vaikka hänen kotiinsa olisi murtauduttu tai hänet yritetty tappaa grönlantilaisen museoitsijan mukana räjäyttämällä laiva. Pikkujuttuja, vaikka kyllä Smillaa vähän harmittaa pälvikaljuksi palanut hiuskuontalonsa. Luonnollisesti Smilla lopulta myös selvittää ytimiä myöten Esajaksen kuoleman takana olleen salaliiton, vaikka se vaatisikin esimerkiksi pakoa Tanskan mantereelta ja soluttautumista laivaemännäksi pyrkyreiden alukselle, jolla muuten ei myöskään olla aivan turvassa tappoyrityksiltä.
     Käsittämättömän lahjakas. Grönlantilaisen taustansa ansiosta Smilla on oppinut lukemaan lunta sen jokaisessa eri muodossa ja vahvistaakin erityisen hyvin sen fraasin, jota alakouluajoista lähtien on käytetty kieltenopetuksessa havainnollistajana kielten eroista: grönlantilaisilla on monta kymmentä sanaa lumen ja jään eri muodoille. Tämä huikaiseva taito auttaa Smillan myös Esajaksen kuoleman arvoituksen ratkaisun lähteille.
     Empaattinen. Tämän kuvauksen kohdalla Smilla itse polkisi kiukkuisena jalkaa ja kiistäisi asian. Tunteet, varsinkin muita ihmisiä kohtaan, kun tuntuvat olevan yksi matemaattisten totuuksien varassa pyörivän maailman suurimpia kirouksia. Siitä huolimatta, että Smilla kyllä ottaa huolehtiakseen Esajaksen, jonka alkoholistiäiti laiminlyö velvollisuuksiaan. Ja tuleehan Smilla myös rakastuneeksi toiseen naapuriinsa mekaanikko-Peteriin, jolle on vieläpä varattu harvinaisen yllättävä osa teoksen yhdessä käännekohdassa. Empaattisuutta Smillalta löytyy myös taidetta kohtaan, ja se seikka taitaa olla tarpeeksi vähän vakava hänen itsensäkin myönnettäväksi. ”En minä itke erityisesti mitään tai ketään. Minä olen tavallaan itse luonut sen elämän, joka minulla on, enkä toivoisi siitä toisenlaista. Minä itken, koska maailmankaikkeudessa on jotakin niin valtavan kaunista kuin Brahmsin viulukonsertto Kremerin soittamana.”
     Jossain vaiheessa heinäkuuta luin Suomen Kuvalehdestä mielenkiintoisen artikkelin grönlantilaisista, jotka tahtovat mukaan maailman menoon. Jäätikkömantereelta etsitään öljyä, jolla se voisi vaurastua ja kohottaa asemaansa muiden silmissä. Artikkelin haastattelemien paikallisten mukaan ensisijainen tavoite on itsenäistyminen Tanskan antiikkisen siirtomaavallan alta. Oma kokemukseni grönlantilaisista rajoittuu lähinnä sikäläiseen lapsikuoroon pohjoismaisilla nuorisokuorofestivaaleilla Norjassa vappuna 2008, jolloin ryhmä suureksi yllätykseksemme esitti meille yksityisesti suomalaisia kansanlauluja sekä heti perään samoja kappaleita uudestaan, tällä kertaa käännöksinä äidinkielelleen. Projektin takana oli kuoron suomalaissyntyinen johtaja, joka oli löytänyt itselleen puolison Grönlannista. Kun siis puhutaan Smillan synnyinmantereesta, on hänellä asia toisaalta hallussaan, toisaalta taas ei.
     Mitä taas tulee teoksen yleiseen kantaaottavuuteen tanskangrönlantilaisten asemasta, on Høeg tehnyt hienoa työtä vähemmistökansan oikeuksien puolesta. Tosin ulkomaalaiselle lukijalle tämä tietenkin jää väkisin hieman vähempiarvoiseksi seikaksi.