Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

lauantai 25. toukokuuta 2013

LOPULTA LIITTOLAISETKIN OVAT YKSIN (Tuomas Kyrö: Liitto)

     Tuomas Kyrön julkisuuskuva tuntuu sopivan kuin nakutettu Mielensäpahoittajan tapaisiin kepeän humoristisiin kirjoituksiin, joista voi vähintään rivien välistä lukea samaan aikaan sekä voimakasta että hersyvää yhteiskunta- tai ihmiskritiikkiä. Siksi odotin myös Liitolta (2005, minulla Bon-pokkarina) jotain aivan muuta kuin loppujen lopuksi sain. Tässä tapauksessa kävi tosin siinä mielessä onnellisesti, että sain paljon enemmän kuin missään vaiheessa odotin. Kannessa lainataan Suomen Kuvalehden kritiikistä sanoja "voimakas ja omaperäinen", ja juuri sitä romaani on.
     Myönnän, että ensi silmäyksellä yhdistin teoksen hullunkurisen kuuloiset päähenkilöhahmot Lyydia Haaralan/Muskulan/Anteroisen sekä Urho ja Anna Muskulan nimiensä perusteella Joel Lehtosen erinäisiin hullunkurisiin perheisiin. Varsin pian kuitenkin totesin, ettei nimi miestä pahenna, vaan Kyrön henkilöt ovat täyttä totta, raastavaa lihaa ja verta. Lyydian isän harjoittamasta raa'asta perheväkivallasta on huumori harvinaisen kaukana, eikä olekaan vaikea ymmärtää, miksi vähän kummallinen Urho Muskula vaikuttaa alkuun niin kiehtovalta, että Lyydia on pian huomaamattaan raskaana ja yksin viimeisiään vetelevän anoppinsa kanssa. Tätä vanhaa naista Lyydia yrittää parhaansa mukaan kunnioittaa ja rakastaa, mutta paljastaa rehellisillä ajatuksillaan jotakin kipeää myös nykypäivän vanhuskeskustelusta laitossijoituksineen: "Taakka anoppi on. Ja velvollisuus, joka täytyy hoitaa. Muutama kymmenen kiloa kolisevaa ja riippuvaa ihmistä, joka ei ihmiseltä tunnu. Ei katso silmiin, ei vastaa kosketukseen, ei itke eikä naura." (100) Ja silti häntä hoidetaan lämmöllä parhaan kyvyn mukaan.
     Koska Liitto sijoittuu sota-aikaan, on sen pääpari tarinan edetessä enimmäkseen erossa toisistaan. Emännän kirjeet ja kortit eivät rintamalla Urhoa juuri kiinnosta, ja toisaalta Lyydiaa tuntuu ajavan eteenpäin lähinnä voimakas vastuuntunto siitä, miten normien mukaan on oikein toimia ja elää. Perspektiiviä Lyydian elämään ja ajatusmaailmaan tuokin Urhon sisko Anna Muskula, joka on ulkopuolisten silmissä voimakas ja lujatahtoinen onnistuja, mutta hiljaa omasta mielestään ikuisesti vajaa ja kelvoton. Anna on opiskellut Helsingissä ja päässyt voimistelemaan olympialaisiin Saksaan. Samalla reissulla hän on myös tavannut Hitlerin ja jälkikäteen katsoen käytännössä myynyt haavoittuvan sielunsa. Kotikylällä Anna pitää sota-aikanakin omin voimin kansakoulua, vaikkei kaikki sitten olekaan aivan sitä, miltä näyttää.
     Kyrö osaa pudotella tietoa käsittämättömän upeasti juuri oikeassa tahdissa – niin, että sitä samalla odottaa ja ei osaa odottaa. Kokonaiskuva yhden perheen elämästä paikoitellen jopa shokeeraavin kääntein piirtyy vähitellen Lyydian kolmannen persoonan näkökulmasta, Urhon minäkerronnasta ja Annan päiväkirjamerkinnöistä ja tulee valmiiksi vasta viimeisillä sivuilla. Oman lisänsä sekaviin kohtaloihin tuo vielä koululle sijoitettu puolalainen sotavanki "Pentti", jonka Anna tahtoo pelastaa.
     En ole toistaiseksi lukenut yhtäkään kotimaista kirjailijaa, joka olisi yhtä suurella vakavuudella ja voimakkaalla eläytymisellä kuvannut toista maailmansotaa Hitleriä ihannoivasta näkökulmasta. Herkkä Anna on tunteidensa lisäksi löytänyt oikeasti myös kaikki järkiperustelut sille, miksi diktaattori on pelastanut ja tuleva pelastamaan onnettomien kansakuntien tulevaisuuden. Asia ansaitsee karmivuudestaan huolimatta käsittelynsä muun muassa juuri siksi, että vain jokin poikkeuksellinen karisma saa niin valtavan massan ihmisiä taakseen – fakta on tiedostettava jo toistuvuuden ehkäisemiseksi. Iho on kyllä kananlihalla suurimman osan ensin hieman hitaasti käynnistyvän teoksen loppupuoliskoa.
     Hurjinta on ehkä se, että Anna ei ole tahdoton nukke, vaan oikeasti älykäs ja omin aivoin ajatteleva ihminen. Lukion yhteiskuntafilosofian tunnilta on jäänyt mieleeni lausahdus siitä, miten demokratia ei ole paras mahdollinen vaihtoehto, mutta se on tähän mennessä keksityistä vähiten huono (pahoittelen, etten muista enkä nopeasti löytänyt varmuutta siitä, kuka näin sanoi). Valistunut diktatuuri voisi olla omasta mielestänikin parempi vaihtoehto, jollei sen kohdalla aina törmättäisi ongelmaan siitä, kuka valistuneisuutta pääsisi arvioimaan. Olkoon kuinka valistunut heppu vain, en tahtoisi olla tyytyväinen alamainen perussuomalaisen diktaattorin ikeen alla – eivätkä hänen kannattajansa varmasti minun hallinnassani.
     Tästä huolimatta Annan päiväkirjamerkinnöistä voi löytää varsin perusteltuja filosofia kannanottoja, jotka voidaan liittää myös päivän polttavaan koulukurikeskusteluun: "Yksinvaltius toimii, jos yksinvaltias on valistunut. Hän ei vain hallitse tai alista, hän suojaa. Ei opettajakaan voi antaa päätäntävaltaa lapsille, koska hän tietää paremmin. Tai vanhemmat lapsilleen. Yksinvaltiaan tehtävä on estää alamaisia tekemästä vääriä valintoja, hänen tehtävänsä on yksinkertaisesti tietää enemmän. Luoda sitä kautta kaikille parempi elinympäristö, eikä se tapahdu ilman, että jotkut ryhmät luopuvat ylenmääräisistä eduistaan." (142) Vähän kylmää lukea näitä niin syvästi ymmärtäen, vaikka se ehkä on sanomattakin selvää, ettei Hitler mitenkään mainioimmin sopinut tätä tehtävää toimeenpanemaan.
     Hämmentävää diktaattorista hurmioituiminen on myös siksi, että Annalla on kyllä valmiuksia tutkia ihmisluontoa ja sen nyrjähtäneisyyksiä. Päiväkirjan analyyttiset pohdinnat kronologisesti ennen romaanin varsinaisia tapahtumia ovat moneen otteeseen tarinan kiinnostavimpia kohtia. "Ensimmäisenä minunkin mielessäni on ollut: kuinka kostaa, haluan päästä tasoihin. Eikä tasoihin pääse koskaan, kostoa seuraa kosto." (174) Päiväkirja paljastaa loppujen lopuksi myös sen, mitä Annalle on oikeasti tapahtunut ennen paluuta Muskulaan.
     Annan käsittely on kiinnostavaa siksi, että hän on romaanin hahmoista selvästi poikkeuksellisin, Kyröltä varsin rohkea ja nimenomaan omaperäinen veto. En oikeastaan keksi yhtäkään teosta, jota voisin suoraan verrata Liittoon. Keskeisiä ovat tietenkin myös kovia kokeva Lyydia ja sotatantereilla hallusinoiden tervejärkisenä pysyvä Urho, joista jälkimmäinen vaikutti minusta viimeisiin lukuihin saakka jotenkin ärsyttävältä tai vastenmieliseltä. Tarinan lopussa roolit on kuitenkin kiehtovasti käännetty, ja kaikki sympatia asettuu jäyhän, itsekseen pohdiskelevan Urhon puolelle. Vaatii läheisen ihmisen kohdalla aikamoista elämänkulun hyväksyntää todeta Urhon tavoin: "Minä luulen, että silloin on oikea aika kuolla, kun ei enää tarvitse elää." (349) Toisaalta Lyydian ratkaisuakaan ei juuri voi kritisoida, vaan kiukku kohdistuu tämänkin teoksen kohdalla naiivisti kirjoittajaan eli Kyröön, joka suvereenisti tappaa hahmojaan.
     En tahdo liikaa paljastaa teoksen yksityiskohtia, joten en kirjoita edellisestä aiheesta enempää, vaikka pohdintaa voisi toki jatkaa pidemmällekin. Sen sijaan on vielä kiinnitettävä huomiota teoksen siihen aspektiin, että sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Urhon ja kaikkien muiden kärsimys itärintamalla kaikessa kauheudessaan jää jotenkin uskomattomalla tavalla laimeaksi, kun kuvioon astuu "Pentin" menneisyys. On kertakaikkiaan pysäyttävä hetki, kun ennen niin humaani rauhanrakastaja kuvaa sotatilanteen jalostamia ajatuksiaan: "Kaunotaiteiden, demokratian ja puolueettoman oikeuslaitoksen myötä ihmiset ovat nitistäneet todellisen luontonsa, kadottaneet kosketuksensa siihen. He luulevat, että jokin oikeusistuin pystyisi kertomaan kuka ansaitsee rangaistuksen tai kuka vapauden, mikä on oikein ja mikä väärin. Vapauden ansaitsee se, joka sen ottaa. Vankeuden ansaitsee se, joka siihen alistuu. Oikea ja väärä ovat jokaisen itsensä päätettävissä." (241) Kuvailtu yhteiskunta on modernille länsimaiselle ihmiselle hirveä painajainen, mutta vieläkin pelottavampaa lienee se, ettei sen realisoitumisesta ole vielä kuin isoisäni ikävuosien verran aikaa.
     Seuraava huomautukseni poikkeaa kenties hieman edellisistä, mutta se on silti otettava mukaan esimerkkinä Lyydian nuoruusvuosien tunnoista ja yhtenä kirjan hienoimmista tiivistyksistä. Urho on nuorena kova uimari, ja Lyydia käy muun kylän tavoin katsomassa kisoja. Kuvataiteita rakastavasta tytöstä sanotaan: "Vaistomaisesti Lyydia etsii katsellaan piirustuksenopettajaansa Elsa Puupposta ja muistaa sitten tämän sanat: urheilu on brutaalia kaaosta, joka on taiteessa hyvä mutta muussa elämässä hajottava voima." (27) Kun tämän ajatuksen muistaa vielä kolmisensataa sivua myöhemminkin, voi siihen yllättävästi peilata sotavuosien radikaaleja tapahtumia.
     Takakannen mukaan Liitossa on kyseessä "suuri tarina pienistä ihmisistä". Pienten ihmisten kohtaloista tulee kuitenkin suuria. Annan uusi herätys ja sitä seuraavat toimet kaikkiaan ovat tärisyttävän liikuttavaa luettavaa – syyllisyyteen voi täysin siemauksin samastua, vaikkei itse ole tehnyt mitään. Lohdullisinta on silti se, että niin kurja kuin onnellinenkin elämä jatkuu ja jokaisen myrskyn jälkeen on poutasää. "Minusta on alusta saakka tuntunut, että Aino enemmän tykkää elämästä kuin vihaa" (345), viimeisillä sivuilla todetaan. Aino on muuten sikäli mielenkiintoinen hahmo, että hän esiintyy vain teoksen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa. Yksi arvoitus saa siis vastauksensa vasta aivan lopussa, minkä johdosta takakannen ollessa päällimmäisenä on lukijalla tyhjä olo. Olen valitettavasti kovin kritiikittömällä päällä tänään, mutta kai se on niin, että eniten tekstiä syntyy teoksesta, joka puhtaasti inspiroi.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

JARRUTA JA KATSO YMPÄRILLESI (Jari Tervo: Jarrusukka)

     Ei mennyt taas ihan niin kuin Strömsössä tai edes omissa suureellisissa suunnitelmissani tämä kirjakevät. Ensimmäinen yliopistovuosi opetti siis ainakin sen, ettei minulla ole edelleenkään suurta kykyä tai tahtoa paneutua kirjojen lukemiseen silloin, kun kyse ei ole kielipolitiikasta, muoto-opista – tai opintoihin kuuluvasta kaunokirjallisuudesta. Lieventävänä tekijänä on tosin sanottava, että kirjoja olen kyllä lukenut paljonkin, en vain ole saanut niitä loppuun.
     No, toisaalta on tyhmää aloittaa kaikki päivitykset itkemällä sitä, etteivät ne ole eksistoineet aiemmin. Hyvä on myös huomata, että enhän minä tässä kirjoittaisi, ellen olisi ainakin yhtä opusta lukenut (loppuun asti). Tämän uroteon suoritin kevyesti puolikkaalla junamatkalla Satakunnasta Jyväskylään ja sen toimeenpanosta saan osittain kiittää mummuani, joka pyrkii sekä vanhoista että uusista kirjoistaan eroon ja tekee sen ilahduttavan usein minun suuntaani. Kyseessä oli siis Jari Tervon Kirjan ja ruusun päivän teemateos Jarrusukka, joka oli oikeastaan pakko lukea siltä istumalta. Käsittely siirtyy nyt hieman vakavammaksi tai ainakin vakavammin otettavaksi.
     Jarrusukka on ainakin omassa lähipiirissäni saanut ristiriitaisen vastaanoton, ja onhan se myönnettävä, että teoksen päähenkilö, tohtorismies ja yläkoulun sijaisopettaja, käytännössä kaappaa pikkuvauvan etsiessään intohimoisesti Jeesus-lasta pakkomielteeksi muodostuneeseen joulujuhlan seimikuvaelmaansa. Ymmärrän periaatteessa sen, että varsinkin vanhemman polven mielestä on epäsopivaa käsitellä "Jeesusta" näin epäkunnioittavalla tavalla. Toisaalta olen itsekin uskova luterilainen kristitty enkä omasta näkökulmastani oikein ymmärrä, missä vaiheessa Tervo tekee pilaa uskonnosta tai vaikkapa juuri Jeesuksesta. Vauvaa tohtori kutsuu Jeesukseksi, koska on ajatellut tälle roolin kuvaelmastaan, mutta onhan nimi maailmalla yleisesti käytetty ihan tavallisenkin kansan joukossa. Pienokaista kohdellaan arvostaen ja hänestä pidetään huolta. Nimeä ja yleistä seimikuvaelman valmistelua lukuun ottamatta uskontoon ei minun nähdäkseni teoksessa edes juuri puututa.
     Kuvaelmassa taas on kyse ihmisten symbolisesta teosta, joka kuuluu koulujen jouluperinteisiin ilman, että sitä niissä kovin sakramentaaliseksi nostetaan. Tähän perinteeseen tohtori tahtoo panostaa vielä normaalia enemmän, tehdä siitä aidomman ja alkuperäisemmän. Totta kai minä näen ja tiedän, että koko hahmo pyrkimyksineen on Tervon tv:stäkin tuttua ironiaa, mutta mitään pyhäinhäväistystä tässä ei mielestäni tehdä sen enempää kuin vaikka Dan Brownin bestsellerissä Da Vinci -koodi.
     Sen sijaan tässä pienessä romaanissa otetaan huumoriverhon läpi erinomaisen osuvasti kantaa niin nyky-yhteiskunnan kuin sen muodostavien tahojen ja ihmistenkin tilaan. Tohtori kuvaa keskusteluaan naapurinsa ulkomaalaistaustaisen rouvan kanssa seuraavasti: "Hän näytti pahoittavan aina mielensä, kun paljastin hyödyttömyyteni lääketieteellisissä pulmissa. Katkaisin mukavasti alkaneen rupattelun nuivaan kommenttiin. Mitä sillä oli väliä hallitsinko tärisevät reisilihakset? Voisin silti keskustella niistä. Keskustelinhan myös tuloverosta, valtion budjetista, televisio-ohjelmista ja säästä, vaikken hallinnut mitään näistä aiheista." (42) Näkökulma on toki kärjistetty, mutta vetoaa minuun, sillä itse uskallan vain hyvin suurella varauksella kommentoida eurokriisiä, sote-uudistusta, lainsäädäntöä, viikonlopun sääennustetta tai toisen ihmisen lempiohjelmaa. Suurinta tai ainakin kuuluvinta osaa ihmiskunnasta tällainen "tiedänköhän minä tästä aiheesta varmasti tarpeeksi" -epäilys ei tunnu keskusteluissa häiritsevän, mutta onko kyseisen ryhmän edustajilla oikeasti pitkä matka esimerkiksi kardiologisiin kannanottoihin – sitä sopii miettiä.
     Yksi kirjan kohokohdista tiivistyy hienosti ajatukseen "itämaan tietäjistä", veltoista ja hurskastelevista yläkoululaisista: "Pidin heitä nykyajan ihmisinä: he halusivat tehdä paljon hyvää ihmisille, jotka asuivat maapallon toisella äärellä sen sijaan, että tekisivät hitusen hyvää ihmisille, jotka asuivat samassa kaupunginosassa. Etäisyys mahdollisti autettavan pyhimyksellisyyden." (61) Ilmaisjakeluistakin voi joskus löytää helmiä, mistä osoituksena jääkaappini ovesta on ansainnut paikan Kari Hotakaisen Avara, pieni maailma -kolumni (Me-lehti, 4/2013). Siinä kirjoittaja muun muassa kyseenalaistaa snobbailevan turismin: "Jokaisessa matkailuohjelmassa joku kehuu kohdetta toteamalla, että tämä ei ole tyypillinen turistikohde. Mikä se sitten on, jos sinäkin olet siellä?" Hotakainen kertoo myös sukulaismiehestään, joka ei ole koskaan kokenut edes tarvetta lähteä tutusta piiristään maailmalle, vaikka se maa(ilma)n tapa onkin. "Totean vain, että näinkin voi elää. Ja hänellä on paljon kuuluisia sukulaissieluja. Yksi heistä on amerikkalainen Nobel-kirjailija William Faulkner, joka kirjoitti kaikki kirjansa Syvän Etelän kotiseutunsa ihmisistä. Tämä oli mahdollista matkustamatta mihinkään. Piti vain kuunnella tarkasti ja ajatella: tuon naapurin käytös on universaalia."
     Eksyn kenties vähän alkuperäisestä aiheesta, mutta henkilökohtaisesti en hiljaa mielessäni ihaile ihmistä, joka listaa minne on lennellyt viimeksi ja minne on lähdössä seuraavalla lomalla. Sen sijaan saatan haaveilla kysyväni, onko kyseinen henkilö käynyt Lapissa sesonkien ulkopuolella tai matkustanut kotimaan läpi rajalta rajalle (itse olen tehnyt vasta ensimmäisen, jälkimmäisestä haaveilen). Erittäin usein mennään kauas, vaikka voisi olla lähes yhtä tyydyttävää, hyödyllisempää ja ympäristöystävällisempää katsoa lähelle. Kovin monet ostavat puhtaan omantunnon lahjoittamalla hyväntekeväisyyteen, mutteivät huomaa kysyä, mitä naapurin yksinäiselle kuuluu. Tästä on tullut maan tapa, enkä tiedä voiko siitä vain kaltaisiamme tavallisia ihmisiä kauheasti syyllistää. Kaikessa on joka tapauksessa kyse elämästä, joka muuttuu tai jättää muuttumatta aikakausien mittaan. Erään havainnon tohtori tekee löytövauvansa parittoman sukan ja naapurin vanhanrouvan innoittamana: "Elämä, tuokio jarrusukkien välillä." (41)
     Tosiaan, se naapurin vanharouva. Hän on nimeltään Signe Lindsten ja tämän päivän elämänmenon ruumiillistuma. Ympäristö suhtautuu puolikuuroon leskeen säälien, pitää häntä vähän höppänänä ja yksinäisenä, vuokraemäntänä ahneenakin. Koska rouva Lindsten on vanha, häntä kohdellaan ajoittain kuin pikkulasta eikä hänen teräviä kommenttejaan aina osata ottaa ihan todesta. Todellisuudessa Signe on kuitenkin varsinainen teräsmummo, nykypäivän hyväkuntoinen vanhus, joka ei ole vain jarrusukkajalkaista ongelmajätettä ja joka itse asiassa vetää niitä ylenkatsovia lähimmäisiään höplästä: "Tyyne Holappa pyysi minua hillitsemään äänenkäyttöäni. Kaikki kyllä kuulivat, Signe Lindsten mukaan lukien. Ei hän kuuro ollut eikä edes huonokuuloinen. Hän leikki kuuroa tai sokeaa tai liikuntakyvytöntä, kun hän piti vuokralaista. Signe tutki ihmistä. Se oli hänen harrastuksensa. Hän kokeili kahvakuulaa, mutta ihminen oli kiinnostavampi." (110–111)