Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

RAKKAUTTA VAIN (Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän)

     Toisinaan mikään ei ole niin paikallaan kuin älykäs hömppäkirjallisuus. Siis sanayhdistelmä, joka joidenkin mielestä ei ole sen loogisempi kuin kuiva vesi tai ahkera laiskottelu. Harvinaisen looginen se kuitenkin on.
     En jaksa lukea niin sanottua perushömppäkirjallisuutta oikeastaan koskaan. Samalla tavalla kuin Ilkka Remeksen kirjojen kohdalla kannatan kuitenkin sen olemassaoloa. On aina hyvä, että ihminen lukee "edes hömppää", jos hän muuten ei lukisi ollenkaan.
     Itse olen viettänyt koko alkuvuoden vähän liiankin tiiviisti (en olisi uskonut sanovani näin) kotimaisen runo-, draama- ja kertomakirjallisuuden suurimpien klassikoiden parissa. Tavoitteena on paketoida kirjallisuuden aineopinnot edes melkein valmiiksi ennen kuin kesäloma koittaa. Osa teoksista on ollut loistavia, osa oikein hyviä ja osa ehkä oman lukijakehitykseni keskeneräisyydestä johtuen ei-niin-hyviä.
     Kaikesta loistavuudesta huolimatta luku-uupumus uhkaa. Havahduin asiaan vakavasti viimeistään siinä vaiheessa, kun tarttuminen Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian avausosaan tuntui turhauttavalta. Pieneksi taustoitukseksi muistutettakoon, että Täällä Pohjantähden alla kokonaisuudessaan olisi aika varma voittajavastaus, jos minulta kysyttäisiin kirjallisuushistorian vaikuttavinta teosta.
     Ennen pahempia tautidiagnooseja päätin kokeilla itsehoitolääkkeitä. Apuun asteli Riikka Pulkkisen (vakavasti otettava kirjailija) uutukainen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014). Pulkkinen on vakuuttanut ja ravisuttanut minua aiemminkin – tänään televisioversionakin alkava Raja (2006) sai jopa voimaan pahoin. Iiris Lempivaaran päiväkirjanomainen tilitys saa voimaan hyvin. Tyylinvaihdos on nähdäkseni oikein onnistunut. Se tuo mieleen muun muassa lajityypin vanhemman edustajan Bridget Jonesin päiväkirjoineen.
     Iiriksen elämä saa pakotetun uuden alun, kun Aleksi jättää hänet kovin sanoin seitsemän vuoden yhdessäolon ja päätettyjen lasten nimien jälkeen. Uudelleen pariutuminen on vaikeaa, kun on vähän liian tiedostava ja vähän liian täydellinen. Täydellinen siitä huolimatta, että syö vähän liikaa suklaata ja joutuu säilyttämään työpaikallaan koulupsykologin työpöydän laatikossa suklaan lisäksi hätäolutta.
     Onneksi Iiriksellä on ystäviä: päiväkodista saakka mukana kulkenut täydellinen Elina ja elämässä täysillä kiinni oleva isosisko Jennifer. Unohtaa ei sovi myöskään naapurin 85-vuotiasta teräsmummoa Marja-Liisaa, jolla on Fazerin Parhaimpia ja eksistenssiongelmiin Kauniista ja rohkeista opittuja, päteviä vastauksia. Kuten Iiris toteaa: "Neuvot oli poimittu joko Kauniista ja rohkeista tai kreikkalaisista tragedioista, nämä kaksi taiteen muotoa ovat yllättävän lähellä toisiaan. Yksi nai tietämättään isänsä, toinen uhmaa kohtaloaan ja joutuu erämaahan tai takaisin Valleyyn." (59) Oivallus muistuttaa aika mukavasti omaa päätelmääni Gabriel Garçia Marquézin Sadan vuoden yksinäisyydestä, johon voi tutustua täällä.
     Oman 60 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana Marja-Liisa on oppinut rakkaudesta, sitoutumisesta ja siitä toipumisesta yhtä ja toista, kuten sen liikuttavan tosiasian, että "niin kauan kuin muistaa toisen varpaat, ei toivoa toipumisesta ole" (18). Toisaalta hän alkavaksi höperöitymiseksi tulkitussa vallankumouksellisuudessaan tarjoaa Iiriksellekin vapauttavia kokemuksia: "Jos ajaa taksilla kahdeksankymmentäviisivuotiaan kanssa ympäri kaupunkia ja huomaa, että jäätelö sointuu väritykseltään sukkahousuihin, on tavoittanut aivan erityisen näkökulman olemisen sietämättömään keveyteen." (153–154)
     Iiris kuuntelee työkseen alakuloisia ja pessimistisiä, suurten filosofien suurista ajatuksista ahdistuneita fiksuja teinejä. Itse hän toteuttaa kumouksellista self help -terapiaa, johon kuuluvat korkeat korot ja suklaatahrat suupielissä kaupungilla. Vaikka monenlaiset sketsihahmomiehet Ecco-kengissä kulkevasta Kaljuponnarista liian pedanttiin ja täydelliseen kahluupiknikmieheen kutkuttavat nauruhermoja, on kirjassa myös syvempiä tasoja. Iiris esittää riipaisevan todellisia havaintoja elämästä, ja toisaalta saa niitä muun muassa Elinalta.
     Ystävä herättelee Iiristä siihen, ettei elämä ole ikuisesti yhteisiä salakerhoja ja villejä bileiltoja: "Ystävyys on samanlaisuutta vain päiväkoti-ikäisille. Sen jälkeen sen pitäisi olla jotain muuta, sitä että hyväksyy toisen vaikka toinen muuttuisi kuinka tunnistamattomaksi, alkaisi haaveilla ompelukerhosta ja syksyn marjasadon pakastamisesta ja vauvantuoksusta maailmanmatkailun sijaan." (139–140) Ajatusta on hyvä punnita jo nyt, kun ystäväpiiri koostuu enimmäkseen samassa elämäntilanteessa olevista, velvoitteista suunnilleen vapaista opiskelijoista.
     "Traumatisoituessaan ihminen hajottaa itsensä palasiksi, koska se on hänen ainoa tapansa säilyä hengissä. Hän heittää minuutensa murut toisia kohti syytöksinä, herjauksina. Jos hän on onnekas, hän kokoaa palasensa; hänellä on ihmisiä, jotka liimaavat hänet kuin rikki menneen ikkunan." (30) Elina parodioi naisten yliopistoaikaista opettajaa, mutta tulee samalla opettaneeksi Iirikselle (ja lukijalle) jotakin olennaista rakkaudesta. Päässä alkaa heti soida eräs Johanna Kurkelan (2012) aivan ihana kappale, jossa on kiinnostavasti jotakin samaa: "Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan, ja keräät talteen palaset, kun hajoan. Niin oothan tässä vielä huomenna. Sä oothan tässä vielä huomenna."
     Iiris Lempivaaran sydän on levoton, mutta myös painava – aivan kuten hänen juttunsa. Kyynisyyden voittaminen on vaikeaa, kun rakkaudelta on noin vain viety pohja. Iiris pelaa ihmeellisiä suhdepelejään ja loukkaa sokkotreffikumppaneitaan, lähettelee paniikkitekstiviestejä treffipaikan vessasta ja välillä melkein unohtaa, että siskolla ja ystävillä on omakin elämänsä.
     Siskon pieni tytär, tarinan alkupuolella syntyvä Josefiina-vauva tarjoaa tädilleen suurenmoisia oivalluksia ja rohkeutta tehdä omia valintojaan. Fiina inspiroi tätinsä huomaamaan ihmisluonnon perimmäisen puhtauden ja välittömyyden: "Jos aikuinen eläisi kuin vauva, hän ei koskaan pilkkaisi toista, ei pyrkisi toisen kustannuksella maailman katolle, ei uhmaisi, ei vihaisi, ei epäröisi tutustua maailmaan pelkoa vailla." (159) Jälleen kerran ei ole vaikea ymmärtää, miksi Jeesus sanoi taivasten valtakunnan olevan lasten kaltaisten.
     Alan hämmennyksekseni olla jo siinä iässä, että nykyisillä ja vanhoilla kavereillani on lapsia. Toisaalta samanlaisista oivalluksista on omallakin kohdallani vastannut kohta kaksivuotias suloinen kummityttöni, joka jo kolmikuisena oli rauhoittavana matkaseuranani yliopiston pääsykokeissa. Aikuisilla todella on paljon opittavaa pieniltä vauvoilta.
     Koska älykäskään rakkaushömppä ei olisi mitään ilman onnellista loppua, kohtaa Iiriskin viimeisessä luvussa sen oikean prinssin. Rakkaudella on taipumus yllättää ja viedä mukanaan, jos ensin yllättää itsensä ja unohtaa varautuneen kyynisyytensä. "Ihmiselämässä vaarallisinta on se, jos kertoo kaikille, että unelmoi ja haluaa", Iiris osuvasti toteaa (90). Se on kuitenkin suunnilleen ainoa tapa, jolla pääsee eteenpäin. Itsekin muistan onnellisesti oman hobittini varpaat.
     Ainakin yksi asia on täysin varmaa: maailma tarvitsee enemmän älykästä mutta onnellista kirjallisuutta. Toki sitä toisenlaistakin, mutta siitä ei vaikuta olevan suurta puutetta. Seuraavaksi avaan taas lempeän kaihoisan rakkauteni Pohjantähden sekä television illalla, kun on Pulkkisen Rajan aika.