"Sinä olet minun tuulensuoja / talon seinät sekä postin tuoma / Minä luen sua pitkään aamulla."
Olen monesti ennenkin ylistänyt Samuli Putroa lyyrikkona, mutta tämä kolmen rivin vertauskuva ("Tuulensuoja" 2001) on niin hieno, että karvat nousevat pystyyn joka kerta sen kuullessani. Avaussäkeitä tunnetumpi on kappaleen kertosäe, joka jatkaa rakkaustarinaa: "Sinä olet minun toiveeni ja / haaveeni ja / kaikki anteeksi. / Toiveeni ja / haaveeni ja."
Olen hyräillyt kappaletta 16-vuotiaana vastarakastuneena, kun elämä on ollut enimmäkseen toivetta ja haavetta. Olen lisännyt aihetunnisteen #tuulensuoja lukuisiin siirappisiin valokuviin Instagramissa. Olen kuunnellut tätä nyt jo 17 vuotta vanhaa Zen Café -klassikkoa lukemattomina iltoina, kun mies on tehnyt pitkiä työreissuja ympäri maata.
Tekisikin mieli olla Laura Mannisen Kaikki anteeksi -esikoisromaanille (WSOY 2018) vähän vihainen siitä, kuinka totaalisesti se pilasi minulta kyseisen kappaleen. Ehkä olisinkin, jos romaani itsessään ei olisi niin vangitsevan hyvä – ja yhteiskunnallisesti tärkeä. Hämmentävästi kirjailijan kaimaksi nimetty minäkertoja Laura tapaa ihanan Mikon, jolla on kaksi puolta. Toinen Mikko on kaikkea sitä, mitä nainen voi toivoa. Herra Hyde lyö, uhkailee, raiskaa ja alistaa.
Monen muun tavoin Laura on päättänyt lähteä ensimmäisestä iskusta, mutta monen muun tavoin hänkin keksii selityksiä, etsii tekijälle apua, ymmärtää ja antaa toiveeni ja haaveeni ja kaikki anteeksi. Mikko solvaa lasten edessä, seuraa töihin, uhkaa tappaa ja on sairaalloisen mustasukkainen. Yhtäkkiä "Tuulensuoja" näyttäytyykin täysin eri valossa.
"Olet minun mattopiiska / aina viritetty rotanliiska / Minä pidän sua vaatekaapissa."
"Minä olen sinun kaikkialla / olen housuissa ja paitas alla / Minä olen siellä joka päivä."
"Sinä olet minun pakkasakka / kevytpornahtava korttipakka / Minä pidän sua povitaskussa."
"Olet minun tuulensuoja / talon seinät sekä lehdentuoja / Minä katson sua postiluukusta."
Romaanin kertoja toteaa epilogissa, että kolmasosa suomalaisista naisista on kokenut entisen tai nykyisen puolison tekemää fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. On helvetin aiheellinen kysymys, missä kaikki nämä naiset ovat. Yksinkertaisen todennäköisyyslaskennan perusteella heitä on useampi tässäkin kerrostalossa. Se vetää hiljaiseksi.
Näin raa'assa aihepiirissä olisi helppo shokeerata yksityiskohtaisilla teonkuvauksilla ja henkisellä kärsimyksellä. Manninen ei sorru siihen. Romaani on hieno psykologinen kokonaisuus, joka yrittää etsiä syitä ja ymmärtää, vaikkei hyväksyä. Mikkokin pääsee ääneen muutamaan otteeseen, mikä aiheuttaa itsessäni oudon reaktion: haluan tietää, mutta samalla en halua päästää tuota persoonallisuushäiriöistä hurmuria iholle.
Yksi kohta jää kummittelemaan mieleeni. "Pahinta oli selittämätön häpeä, sellainen jonka alkuperää ei ymmärtänyt ja jolle ei pystynyt antamaan hahmoa, oli vain raskas ja ahdistunut tunne. – – Sellaisesta selittämättömästä tunteesta Mikko kärsi, ja minäkin. Ehkä me kaikki häpeämme jotakin, tai jos emme häpeä mitään, sitä juuri pitäisikin hävetä. Ehkä ihmisyyden olemus kietoutuu häpeän peittämisen tai kestämisen ympärille. Häpeää omasta itsestään voi yrittää peittää niin monin tavoin."(315)
Ihmisyyden olemus kietoutuu häpeän peittämisen tai kestämisen ympärille. Ihmisenä olemisesta en ehkä tiedä kaikkea, mutta ainakin olen tullut naisena olemisen suhteen samaan johtopäätökseen jo aiemmin tänä vuonna. Olisi hirveän kiva tietää, mistä häpeä ja se raskas ja ahdistunut tunne kumpuavat. Ehkä vastuusta? Muiden odotuksista? Siitä, miten ympärillä jatkuvasti hoetaan mielenterveyshäiriöiden olevan lähes väistämätön kohtalo tässä mielettömässä maailmassa? En tiedä.
Odotuksia ja todellisuutta ei ainakaan kannata verrata. Kaikki on aina enemmän tai vähemmän toivetta ja haavetta. Kuinka monta kertaa olen pelkästään yhden viikon aikana turhautunut ja pettynyt tuulensuojaani – joka paikasta löytyvien likaisten sukkien ja tyhjentämättömien tiskikoneellisten vuoksi. Tai vähintään siksi, että hänen ammatinvalintansa vuoksi olen kolmasosan vuodesta väsynyt yksinhuoltaja. Kuinka usein haaveilen siitä, että häipyisin itse edes viikonlopuksi?
Ja kuinka harmittomia haaveita ja murheita nämä kaikki ovat. Paljon pitää antaa anteeksi, muttei kaikkea. Mikon ja Lauran mantranomainen vetoaminen Zen Cafén lyriikkaan vertautuu mielessäni uskonnolliseen väärinarmahdukseen. Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi, jolloin niistä ei tarvitse kertoa ulospäin. Toiveeni ja haaveeni ja kaikki anteeksi, jolloin mitään ei ehkä oikeasti tapahtunutkaan.
Haluan niin kovasti uskoa hyvään, että yritän vielä kuunnella "Tuulensuojaa" siinä vanhassa valossa. "Sinä olet minun alkuilta, loppupäivä, yöni kiireinen / Sinä olet minun / Sinä olet minun." Vain siinä tapauksessa, että itse tahdot olla. Rotanliiskaksi määrittäminen ei ole kaikki anteeksi.
