Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

maanantai 17. joulukuuta 2012

TOTEUTUMATTOMAT HYVÄSTIT JULMUUDELLE (Ernest Hemingay: Jäähyväiset aseille)

     Kulunut syksy on ollut varsin paradoksaalinen, huikea mutta pyörryttävän tiivis. Aloitin aivan ihanat kirjallisuuden (sivuaine)opinnot ja huomasin klassikkopinojen (ja jatkuvasti haaveilemani ylimääräisen kirjoittamisajan) sijaan ympäröityväni muun muassa kirjallisuustieteellisillä teoksilla ja kirjallisuuden historiaa havainnollistavilla pintaraapaisukokoelmilla. Onneksi olen aina ollut iloisesti avoin teoreettisesti laajemmalle maailmankuvalle, ja perusopinnot ovatkin kirjallisuuden tuntemusta lukuun ottamatta jo valmiit. Kuulostaa siis siltä, että keväällä ehdin saada eteeni myös niitä kaipaamiani klassikoita.
     Mitenkään päin kääntelemällä en kuitenkaan pysty puhumaan olemattomaksi sitä tosiasiaa, että Ernest Hemingwayn kiehtova Jäähyväiset aseille (1929, suom. 1968) oli ja pysyi keskeneräisenä lukukokemuksena lähemmäs viisi ohikiitänyttä kuukautta – syystä jota en teoksen ansiot huomioiden oikein ymmärrä. Pohdin koko pitkällisen lukuprosessini ajan, mikä Hemingwayn tavassa kirjoittaa saa aikaan sen, että lukiessa silmieni edessä on jatkuvasti eräänlainen ”pilvi”, jossa näen kaikki tarinassa kuvatut tapahtumat. En keksinyt tyhjentävää vastausta, mutta yksi mahdollisuus on teoksen muistelmallisuus – se miten Hemingway onnistuu kronologisesti ja tarkasti kuvaamaan kaiken amerikkalaissotilas Frederic Henrylle tapahtuvan. Johtolauseita ei aina ole, vaan dialogi voi koostua pelkistä repliikeistä pitkiäkin jaksoja, niin että henkilöt uhkaavat mennä jo sekaisin. Samoin virkkeet voivat olla pitkiäkin, mutta kertomus on rytmitetty ajatuksen kanssa yhtenevällä pilkutuksella: ”Tällä tiellä oli joukkoja ja kuorma-autoja ja vuoristotykeillä kuormattuja muuleja, ja kulkiessamme alas, tien sivussa pysytellen, saatoin nähdä joen kaukana alapuolella ja sen rinnalla ratapölkkyjen ja kiskojen muodostaman uran ja vanhan sillan, jonka yli rautatie kulki toiselle puolelle, ja joen takana kukkulan alapuolella sen pienen kaupungin rikkoutuneet talot, joka oli määrä vallata.” (56) Uusi maailma aukeaa lukijalle sitä mukaa kuin se aukeaa Henrylle itselleen.
     Toinen kiehtova tekijä on sotilas Henryn persoona ja henkilöhahmossa tapahtuva kehityskaari teoksen aikana. Alussa mies on huoleton opiskelija, joka liittyy vapaaehtoisena Italian ja liittoutuneiden armeijaan ensimmäisen maailmansodan tyrskyissä. Olen syksyn aikana oppinut, että tapahtumien vertaaminen kirjailijan omiin kokemuksiin on osittain hieman amatöörimäistä, mutta tässä tapauksessa se sallittakoon, kun jo takakansi kertoo kyseessä olevan ”Nobel-kirjailija Ernest Hemingwayn osin omaelämäkerrallinen romaani”. Näin kuvaukseen on luultavasti helppoakin luoda uskottavuutta ja todentuntua. Ennen aseille jätettyjä jäähyväisiä Henry on hyväntuulinen, huoleton ja tietyissä piireissä hieman huikentelevakin, hyvistä taustoista tuleva amerikkalainen. Taistelujen edetessä, tovereiden kuollessa ja haavoittuessaan itsekin hän alkaa kuitenkin nähdä asioita toisella tavalla. Loppupuolella Henry perustelee sotaan lähtöäänkin enää vain tyhmyydellä ja hölmöydellä, italialaisilta kavereilta usko on mennyt jo aiemmin.
'Siinäs kuulit', Piani sanoi. 'Eräillä on aivot. Miksei sinulla ole aivoja, anarkisti?'
'Jos minulla olisi aivot, en olisi täällä', Bonello sanoi.” (242) Viimeisessä osassa, viimeisessä luvussa ja etenkin viimeisillä sivuilla Henryn äänestä voi kuulla jo puhtaan katkeruuden, kun hän tuntee aiemmasta riippumattomuudestaan huolimatta menettäneensä lähes kaiken.
     Kolmantena vetovoimaa luo myös teokseen ja etenkin Henryn hahmoon kätketty sarkastinen huumori. Vaikka aiheet ovat rajuja ja ihmisiä kuolee, löytyy näillä sotilailla vitsejä veisteltäviksi tilanteessa kuin tilanteessa. Usein olen tosin kuullut, että nimenomaan raskas ja miksei kevyempikin huumori on se, joka pitää ihmiset järjissään kovissa paikoissa. Tällä ominaisuudellahan myös kotimainen sotaklassikkomme, Väinö Linnan Tuntematon sotilas, pitkälle ratsastaa. Henryltä löytyy energiaa teräviin, sarkastisiin huomioihin jopa silloin, kun hän makaa haavoittuneena vähin voimin sairaalasängyssään: ”Ennen kuin hän palasi, kolme lääkäriä tuli huoneeseen. Olen huomannut, että lääkäreillä jotka epäonnistuvat työssään on taipumus hakea toistensa seuraa ja neuvoja. Lääkäri, joka ei osaa kunnolla poistaa umpisuolta, suosittelee sinulle lääkäriä, joka ei onnistu leikkaamaan nielurisojasi. Nämä olivat kolme sellaista lääkäriä.” (112)
     Vielä yksi (se takuuvarma) kiehtoja on tässäkin klassikossa suuri, monet (vaikkakaan ei tässä tapauksessa kaikki) vaikeudet ylittävä rakkaustarina. Alun huikentelevainen sotilas tekee vain pilaa tapaamallaan englantilaisella sairaanhoitajattarella, mutta kumman pian miss Catherine Barkley alkaakin vedota mieheen ihan tosissaan. Taistelut erottavat rakastavaiset useasti, ja rakkaus on niin kipeää, ettei Henry rintamalla pysty edes ajattelemaan valittuaan, mutta sinnikkään yrittämisen ja moninaisten juonikuvioiden jälkeen – vältettyään hyvin täpärästi teloituksen – hän löytää kuin löytääkin takaisin jo raskaana olevan rakkaansa luokse. Nuoret karkaavat yhdessä Sveitsiin ja elävät tuohon aikaan luultavasti varsin marginaalisen kansanosan viettämää elämää hotelleissa ja majataloissa syöden ja toistensa seurasta nauttien. Alun vedätyksestä ei tässä paatoksessa ole enää tietoakaan. ”'Haluan meidän sekoittuvan täydellisesti. En halua että menet pois. Sanoin vain niin. Menet jos haluat. Mutta kiiruhda pian takaisin. En edes elä, kulta, kun et ole kanssani.'
'En koskaan mene pois. Minusta ei ole mihinkään, jos et ole kanssani. Minulla ei ole enää elämää.'
'Minä haluan että sinulla on. Haluan että elät ihanaa elämää. Mutta me elämme sen yhdessä, eikö vain?'” (343)
     Valitettavasti tämän tarinan loppu ei ole niin onnellinen kuin sen soisi olevan. Pitkän ja vaikean urakan päätteeksi naimattoman, joidenkin mielestä syntisen pariskunnan poika syntyy kuolleena eikä Catherinekaan jaksa enää taistella. Henry on murrettu ja suree vaimoaan palaten samalla vielä satuttaviin sotamuistoihinkin. Miehen ahdistunut tilitys on niin riipaisevaa luettavaa, että se tulee tiivistäneeksi tunnelman, joka teoksesta sen valoisasta alusta huolimatta päällimmäiseksi jää: ”Toivoin niin helvetisti että minäkin olisin kuristunut samalla tavoin. Enkä toivonut. Silloin ei kuitenkaan olisi täytynyt kokea kaikkea tätä kuolemista. Nyt Catherine kuolisi. Juuri niin tehtiin. Kuoltiin. Eikä tiedetty, mistä oli kyse. Ikinä ei ollut aikaa oppia. Joutui mukaan peliin ja sai kuulla säännöt, ja heti ensimmäisen kerran kun ei ollut varuillaan, tuli tapetuksi. Tai tapetuksi ilman syytä kuten Aymo. Tai sai syfiliksen kuten Rinaldi. Mutta tuli kuitenkin tapetuksi. Siihen saattoi luottaa. Jos oli olemassa, niin tuli tapetuksi.” (374)
     Lopun jälkeen teoksen alussa kyseenalaistamani pasifistinen sanoma ei voi jäädä epäselväksi. Mietin epäoikeudenmukaisuustuskissani pitkään, eikö romaania todella olisi voinut päättää muulla tavoin kuin tappamalla avuliaisuuden ja herttaisuuden perikuvan ja jättämällä päähenkilön surkeasti yksin. Vähän vasten tahtoani annoin kuitenkin Hemingwaylle anteeksi ja tulin siihen tulokseen, ettei oikeastaan olisi voinut. Mielettömyys jää mieleen vasta sitten, kun se menee yli ymmärryksen. Siksi kai korkeakirjallisuudessa ja -kulttuurissa muutenkin yksi merkittävä tunnuspiirre on keskeisten henkiöiden tuskallinen likvidointi: siinä missä Catherinea riudutetaan hiljalleen muutama kymmenen sivua, ehtii oopperan ilkimys tai sankari vetäistä aina komean aarian ennen kuin myrkky tai rinnasta sojottava tikari ehtii toden teolla vaikuttaa. Sodassa kuolemisesta ei tässä loppuratkaisussa tietenkään ole kyse, mutta sitä sekin kummasti saa vihaamaan. Olisivathan Catherine ja Frederic ehtineet ainakin laillistaa suhteensa, jos eivät olisi olleet jatkuvasti kohtaamassa julmuuksia eri rintamilla.