Mitenkään päin
kääntelemällä en kuitenkaan pysty puhumaan olemattomaksi sitä
tosiasiaa, että Ernest Hemingwayn kiehtova Jäähyväiset aseille (1929, suom. 1968) oli ja pysyi keskeneräisenä
lukukokemuksena lähemmäs viisi ohikiitänyttä kuukautta – syystä
jota en teoksen ansiot huomioiden oikein ymmärrä. Pohdin koko
pitkällisen lukuprosessini ajan, mikä Hemingwayn tavassa kirjoittaa
saa aikaan sen, että lukiessa silmieni edessä on jatkuvasti
eräänlainen ”pilvi”, jossa näen kaikki tarinassa kuvatut
tapahtumat. En keksinyt tyhjentävää vastausta, mutta yksi
mahdollisuus on teoksen muistelmallisuus – se miten Hemingway
onnistuu kronologisesti ja tarkasti kuvaamaan kaiken
amerikkalaissotilas Frederic Henrylle tapahtuvan. Johtolauseita ei
aina ole, vaan dialogi voi koostua pelkistä repliikeistä pitkiäkin
jaksoja, niin että henkilöt uhkaavat mennä jo sekaisin. Samoin
virkkeet voivat olla pitkiäkin, mutta kertomus on rytmitetty
ajatuksen kanssa yhtenevällä pilkutuksella: ”Tällä
tiellä oli joukkoja ja kuorma-autoja ja vuoristotykeillä
kuormattuja muuleja, ja kulkiessamme alas, tien sivussa pysytellen,
saatoin nähdä joen kaukana alapuolella ja sen rinnalla
ratapölkkyjen ja kiskojen muodostaman uran ja vanhan sillan, jonka
yli rautatie kulki toiselle puolelle, ja joen takana kukkulan
alapuolella sen pienen kaupungin rikkoutuneet talot, joka oli määrä
vallata.” (56) Uusi maailma
aukeaa lukijalle sitä mukaa kuin se aukeaa Henrylle itselleen.
Toinen
kiehtova tekijä on sotilas Henryn persoona ja henkilöhahmossa
tapahtuva kehityskaari teoksen aikana. Alussa mies on huoleton
opiskelija, joka liittyy vapaaehtoisena Italian ja liittoutuneiden
armeijaan ensimmäisen maailmansodan tyrskyissä. Olen syksyn aikana
oppinut, että tapahtumien vertaaminen kirjailijan omiin kokemuksiin
on osittain hieman amatöörimäistä, mutta tässä tapauksessa se
sallittakoon, kun jo takakansi kertoo kyseessä olevan
”Nobel-kirjailija Ernest Hemingwayn osin omaelämäkerrallinen
romaani”. Näin kuvaukseen on luultavasti helppoakin luoda
uskottavuutta ja todentuntua. Ennen aseille jätettyjä jäähyväisiä
Henry on hyväntuulinen, huoleton ja tietyissä piireissä hieman
huikentelevakin, hyvistä taustoista tuleva amerikkalainen.
Taistelujen edetessä, tovereiden kuollessa ja haavoittuessaan
itsekin hän alkaa kuitenkin nähdä asioita toisella tavalla.
Loppupuolella Henry perustelee sotaan lähtöäänkin enää vain
tyhmyydellä ja hölmöydellä, italialaisilta kavereilta usko on
mennyt jo aiemmin.
”'Siinäs
kuulit', Piani sanoi. 'Eräillä on aivot. Miksei sinulla ole aivoja,
anarkisti?'
'Jos minulla
olisi aivot, en olisi täällä', Bonello sanoi.” (242) Viimeisessä
osassa, viimeisessä luvussa ja etenkin viimeisillä sivuilla Henryn
äänestä voi kuulla jo puhtaan katkeruuden, kun hän tuntee
aiemmasta riippumattomuudestaan huolimatta menettäneensä lähes
kaiken.
Kolmantena
vetovoimaa luo myös teokseen ja etenkin Henryn hahmoon kätketty
sarkastinen huumori. Vaikka aiheet ovat rajuja ja ihmisiä kuolee,
löytyy näillä sotilailla vitsejä veisteltäviksi tilanteessa kuin
tilanteessa. Usein olen tosin kuullut, että nimenomaan raskas ja
miksei kevyempikin huumori on se, joka pitää ihmiset järjissään
kovissa paikoissa. Tällä ominaisuudellahan myös kotimainen
sotaklassikkomme, Väinö Linnan Tuntematon sotilas,
pitkälle ratsastaa. Henryltä löytyy energiaa teräviin,
sarkastisiin huomioihin jopa silloin, kun hän makaa haavoittuneena
vähin voimin sairaalasängyssään: ”Ennen kuin hän
palasi, kolme lääkäriä tuli huoneeseen. Olen huomannut, että
lääkäreillä jotka epäonnistuvat työssään on taipumus hakea
toistensa seuraa ja neuvoja. Lääkäri, joka ei osaa kunnolla
poistaa umpisuolta, suosittelee sinulle lääkäriä, joka ei onnistu
leikkaamaan nielurisojasi. Nämä olivat kolme sellaista lääkäriä.”
(112)
Vielä
yksi (se takuuvarma) kiehtoja on tässäkin klassikossa suuri, monet
(vaikkakaan ei tässä tapauksessa kaikki) vaikeudet ylittävä
rakkaustarina. Alun huikentelevainen sotilas tekee vain pilaa
tapaamallaan englantilaisella sairaanhoitajattarella, mutta kumman
pian miss Catherine Barkley alkaakin vedota mieheen ihan tosissaan.
Taistelut erottavat rakastavaiset useasti, ja rakkaus on niin kipeää,
ettei Henry rintamalla pysty edes ajattelemaan valittuaan, mutta
sinnikkään yrittämisen ja moninaisten juonikuvioiden jälkeen –
vältettyään hyvin täpärästi teloituksen – hän löytää kuin
löytääkin takaisin jo raskaana olevan rakkaansa luokse. Nuoret
karkaavat yhdessä Sveitsiin ja elävät tuohon aikaan luultavasti
varsin marginaalisen kansanosan viettämää elämää hotelleissa ja
majataloissa syöden ja toistensa seurasta nauttien. Alun
vedätyksestä ei tässä paatoksessa ole enää tietoakaan. ”'Haluan
meidän sekoittuvan täydellisesti. En halua että menet pois. Sanoin
vain niin. Menet jos haluat. Mutta kiiruhda pian takaisin. En edes
elä, kulta, kun et ole kanssani.'
'En koskaan mene
pois. Minusta ei ole mihinkään, jos et ole kanssani. Minulla ei ole
enää elämää.'
'Minä haluan
että sinulla on. Haluan että elät ihanaa elämää. Mutta me
elämme sen yhdessä, eikö vain?'”
(343)
Valitettavasti
tämän tarinan loppu ei ole niin onnellinen kuin sen soisi olevan.
Pitkän ja vaikean urakan päätteeksi naimattoman, joidenkin
mielestä syntisen pariskunnan poika syntyy kuolleena eikä
Catherinekaan jaksa enää taistella. Henry on murrettu ja suree
vaimoaan palaten samalla vielä satuttaviin sotamuistoihinkin. Miehen
ahdistunut tilitys on niin riipaisevaa luettavaa, että se tulee
tiivistäneeksi tunnelman, joka teoksesta sen valoisasta alusta
huolimatta päällimmäiseksi jää: ”Toivoin niin
helvetisti että minäkin olisin kuristunut samalla tavoin. Enkä
toivonut. Silloin ei kuitenkaan olisi täytynyt kokea kaikkea tätä
kuolemista. Nyt Catherine kuolisi. Juuri niin tehtiin. Kuoltiin. Eikä
tiedetty, mistä oli kyse. Ikinä ei ollut aikaa oppia. Joutui mukaan
peliin ja sai kuulla säännöt, ja heti ensimmäisen kerran kun ei
ollut varuillaan, tuli tapetuksi. Tai tapetuksi ilman syytä kuten
Aymo. Tai sai syfiliksen kuten Rinaldi. Mutta tuli kuitenkin
tapetuksi. Siihen saattoi luottaa. Jos oli olemassa, niin tuli
tapetuksi.” (374)
Lopun
jälkeen teoksen alussa kyseenalaistamani pasifistinen sanoma ei voi
jäädä epäselväksi. Mietin epäoikeudenmukaisuustuskissani
pitkään, eikö romaania todella olisi voinut päättää muulla
tavoin kuin tappamalla avuliaisuuden ja herttaisuuden perikuvan ja
jättämällä päähenkilön surkeasti yksin. Vähän vasten
tahtoani annoin kuitenkin Hemingwaylle anteeksi ja tulin siihen
tulokseen, ettei oikeastaan olisi voinut. Mielettömyys jää mieleen
vasta sitten, kun se menee yli ymmärryksen. Siksi kai
korkeakirjallisuudessa ja -kulttuurissa muutenkin yksi merkittävä
tunnuspiirre on keskeisten henkiöiden tuskallinen likvidointi: siinä
missä Catherinea riudutetaan hiljalleen muutama kymmenen sivua,
ehtii oopperan ilkimys tai sankari vetäistä aina komean aarian
ennen kuin myrkky tai rinnasta sojottava tikari ehtii toden teolla
vaikuttaa. Sodassa kuolemisesta ei tässä loppuratkaisussa
tietenkään ole kyse, mutta sitä sekin kummasti saa vihaamaan.
Olisivathan Catherine ja Frederic ehtineet ainakin laillistaa
suhteensa, jos eivät olisi olleet jatkuvasti kohtaamassa julmuuksia
eri rintamilla.