Viime vuoden parhaan kirjan titteli meni tässä blogissa
Ulla-Lena Lundbergin Jäälle. Tänä vuonna se ainakin tähän
mennessä menee kirkkaasti Pauliina Rauhalan Taivaslaululle (2013,
Gummerus). Lukukokemuksissa oli tiettyjä yhteneväisyyksiä.
Jälleen seurasin kiinnostuneena sivusta kiihkeää
kirjallisuuskeskustelua ja muodostin sen perusteella jonkinlaisen
ennakkokäsityksen. Sitten heittäydyin romaanin maailmaan ja loin
täysin omanlaiseni lukukokemuksen – sen niin sanotusti lopullisen
subjektiivisen totuuden.
Kristillisiä herätysliikkeitä on Suomessa sen verran paljon,
että lähes jokainen luultavasti tuntee jonkun "uskovaisen".
Sana on lainausmerkeissä siksi, että sitä voidaan käyttää myös
ihan "tavallisista" evankelisluterilaisista kristityistä.
Jälkimmäinen sana taas on lainausmerkeissä siksi, että "uskovaisella" on
yleisessä kielenkäytössä varsin negatiivinen kaiku. Kielen
ahkerana pyörittelijänä ajattelen itse suunnilleen niin, että
ihminen – tällainen tavallinen kristitty – voi uskoa
kolmiyhteiseen Jumalaan täydestä sydämestään myös olematta
uskovainen.
Harvoin kuitenkaan saamme oikein mitään puolueetonta faktatietoa
näistä ympärillämme ja keskuudessamme vaikuttavista
herätysliikeläisistä: lestadiolaisista, rukoilevaisista,
viidesläisistä, uskovaisista – käytetään nyt yksinkertaisuuden
vuoksi sitä termiä. Kuten julkisessa kirjallisuuskeskustelussa on
kiitelty, Taivaslaulu on tervetullut ja ihanan osoittelematon
avaus aiheesta. Ihmisten pienissä piireissä tiedon leviäminen ja
oma ajattelu voidaan kokea hyvin uhkaavana, mutta
vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle on ehdottomasti vain eduksi,
jos kansa tuntee sen muustakin kuin mediassa kuohuneesta
pedofiliakohusta tai epämääräisistä hoitokokouskäytännöistä.
Esiin tarvittaisiin enemmän Taivaslaulun Aleksin kaltaisia
epäautoritäärisiä miehiä, enemmän lämpöä ja positiivista
yhteisöllisyyttä.
Syy vaikenemiseen voi toki olla siinä, ettei meillä muilla ole
väliä. Me epäuskoiset emme ole Jumalan valitsema valiojoukko.
Vaikka uskoisimme, uskomme väärin. Uskomme väärin, vaikka
uskoisimme samalla tavalla kuin Taivaslaulun ihana perheenisä
Aleksi. Tai oikeastaan Aleksikin uskoo väärin, koska omaan
ajatteluun perustuva omien kritiikki katsotaan Jumalan
kritisoimiseksi. Minusta tuntuu korkeintaan siltä, että Jumalalla
voisi olla aihetta niiden ihmisten kritisoimiseen, jotka katsovat
voivansa itse asettua Jumalan asemaan – tuomitsemaan eläviä ja
kuolleita.
Taivaslaulu on uskon ja elämän puolella. Se kuvaa
lestadiolaisen opin varjopuolien ohella lukuisia elämään
onnellisesti vaikuttavia asioita. Kuten Aleksi muistuttaa pientä
ahdistunutta Kaisla-tyttöä: "Jumala ei kosta, rankaise tai
loukkaannu. Ihmiset saattaa olla semmoisia, mutta Jumala ei. Jotkut
saattaa kuvitella, että Jumala loukkaantuu niin kuin ihmiset,
suuttuu ja hylkää, mutta ne on ymmärtäny ihan väärin. Jumala on
rakkaus. Jumalan tärkein tehtävä on rakastaa. Silloin kun
ihmisellä on hätä, niin kuin sulla äsken, Jumala rakastaa aivan
erityisesti. Se haluaa aina lohuttaa sitä joka murehtii."
(238–9)
Taivaslaulun sitkeä mutta
särkyvä Vilja-äiti saa kaiken sympatiani ja perheensä
peruskalliona viimeiseen asti seisova Aleksi itkettää, mutta eniten
minua taitaa koskettaa juuri pikku-Kaisla. Kaislan hahmon kautta
havainnollistuu verevän konkreettisesti, miten lapsi
uskollisuudessaan ja vilpittömyydessään on altis esimerkkien
vaikutukselle. On valtavan koskettavaa lukea, kuinka pieni viaton
tyttö pelkää Jumalan heittävän tuliseen järveen ne sukulaiset,
joita hän ei muista luetella iltarukouksessa nimeltä.
Sydäntä riistää, kun Kaisla
tuomitsee epäuskoisen naapurintytön helvettiin. Lapsi ei opi
tällaista ajatusmallia puhtaasta lapsuudenuskosta. Vilja ei
tuomitse, mutta toteaa epäilemättömän tosiasian: "Useimmat
opettajat keskittyvät rakkauteen, suojelukseen ja anteeksiantoon.
Mutta on niitäkin, jotka maalaavat rajoja paksulla pensselillä
yhtään epäröimättä: Uskottomat kuuntelevat rokkia ja katsovat
telkkaria eivätkä jaksa pitää huolta lapsista, kun pitää juoda
kaljaa ja käydä tansseissa, ja kotona on isäpuoli ja omalla isällä
uusi perhe, joten on onnellista kun on saanut syntyä uskovaiseen
kotiin, koska siellä on turvallista ja äiti ja isä rakastavat."
(15)
Kun lapsi omaksuu tällaisen valmiin maailmankuvan, hänestä
kasvaa aikuinen, joka ei ehkä uskalla katsoa yhteisönsä
ulkopuolisia ihmisiä silmiin. Silloin on helppo nähdä
mustavalkoisesti, että omassa piirissä kaikki on hyvää ja sen
ulkopuolella vaarallinen maailma vaanii television aukaisun päässä.
Vaikeammaksi tilanne muodostuu, kun korkeakoulutetuista, maailmaa
nähneistä aikuisista alkaa tuntua siltä, ettei tämä kaikki mene
aivan niin kuin pitäisi. Samalla kritiikki on vaikeaa, koska sydän
ja solidaarisuus rakasta yhteisöä kohtaan laittavat vastaan. Kaiken
tämän Pauliina Rauhala kuvaa niin elävästi kuin vain yhteisössä
sisällä ollut ihminen voi.
Onneksi Kaislalla on vanhemmat, jotka rakastavat, rajoittavat ja
ajattelevat itse: "Kaisla pieni, usko ei ole suorittamista
eikä pelkäämistä. Jumala pitää sinusta hyvää huolta. Ja isi
ja äiti." (56) Vilja ja Aleksi osaavat ohjata lapsiaan
kasvamaan Jumalan rakkaudessa ja samalla maallisessa yhteiskunnassa –
niin kuin nykyään täytyy. Olisi helppoa, mutta aivan liian
yksinkertaista syyttää kaikesta uskottomia, kuten Vilja pohtii
lohduttaessaan Suviseura-riemunsa vuoksi kiusattua Kaislaa.
"Sanoisinko, että maailma on paha, että epäuskoiset
pilkkaavat, koska heiltä puuttuu rauha sydämestä, että se on
synti, joka suun saastuttaa, eikä sinne pidä mennä, missä
pilkkaajat istuvat? Lopulta otin hänet syliini ja tyydyin toteamaan,
että eri ihmisillä on erilaisia kesämenoja, eikä ole oikein, että
kukaan sen vuoksi on toiselle epäkohtelias." (254)
Onko sitten varmasti niin, että yli kymmenenkin lasta
synnyttänyt, jatkuvasti raskaana oleva äiti on parempi äiti kuin
harkitsevaa perhesuunnittelua harjoittanut, muutamalle lapselleen
kaikkensa antava äiti? En ollenkaan tarkoita sanoa, että kumpikaan
olisi huonompi, vaan ainoastaan, ettei tuollaisia raja-aitoja voi
ihminen vetää. Kuten Viljan tapaama ei-uskovainen psykologi toteaa:
"Itsekästä on se, ettei jaksa olla äiti jo olemassa
oleville lapsille eikä pysty ajattelemaan koko perheen
hyvinvointia." (164) Vilja on tuntenut saman, hän on surrut
sitä, ettei ehdi ottaa lapsista vanhimpia riittävästi syliin.
Silti hän valitsee uskovaisen psykologin. Ehkä silmänsä on
helpompi sulkea, kun siihen on vielä mahdollisuus – ennen kuin
kaikki romahtaa.
Minulle, modernille kristitylle nuorelle naiselle, olisi kauhea
ajatus, etten voisi käytännössä ollenkaan päättää omasta
kehostani. Vielä paljon kauheampi ajatus on se, että raskaustestiä
tehdessään joutuisi toistuvasti pelkäämään positiivista
tulosta. Sitä paitsi kun myös lestadiolaiset ainakin Taivaslaulun
maailmassa uupuneina
harjoittavat tietoista perhesuunnittelua, en ymmärrä, miksi kemian
hyödyntäminen on "luonnollisia" keinoja tuomittavampaa.
Tiedostan kyllä senkin, ettei minun ulkopuolisena ehkä kuulukaan
ymmärtää. Eihän yhteisön ihmisten itsekään tarvitse.
Eniten konkreettista faktatietoa välittävät Aleksin anonyymit
blogimerkinnät, jotka kertaavat lestadiolaisuuden historiaa ja
kiinnittävät huomiota opin epäloogisuuksiin. Postausten perään
listatut kommentit kuvaavat hyvin todellista nettimaailmaa ja
tietyllä tavalla kahtia jakautunutta yhteisöä. Toiset jakavat
vertaiskokemuksiaan – monilla on todella rankkaa. Toiset syyttävät
syntiseksi petturiksi ja kieltävät ajattelemasta – kieltäytyvät
ajattelemasta. Pelkäävät ehkä hajoavansa itsekin.
Kuten muilla kirkoilla ja uskonyhteisöillä, uskon myös
vanhoillislestadiolaisilla olevan tulevaisuutta maallistuneessa
maailmassa. Se vaatii kuitenkin tiettyä nöyrtymistä ja
avautumista. Ennen ei ollut kaikki paremmin – jos olisi ollut, ei
Jeesustakaan olisi maan päälle tarvittu. Naiset esimerkiksi eivät
ole vakava uhka kuin keinotekoisesti vaiennettuina. Taivaslaulun
pienten tyttöjen Kaislan ja
Aavan leikeissä avautuu kiehtovasti se, kuinka sopivasti kilttien,
tavallisten nukketyttöjen elämä on kaikista tasapainoisinta ja
kiinnostavinta. Ei tarvitse olla ryyppävä ja rettelöivä
bratz-tyttö, jonka nimessä on aina c, muttei myöskään rasittavan
nolo ja vanhanaikainen lestadiolainen mollamaija. Muutos lienee
reaalimaailmassakin tapahtuva seuraavien sukupolvien aikana. Siihen
ei lopulta vaadita muuta kuin se, että ihmiset eivät pysy hiljaa.
Taivaslaulun kauneimpaan
ja lämpimimpään aspektiin tahdon vielä kiinnittää tarkempaa
huomiota. Uskonnollisessa yhteisössä tiiviissä ja rakastavassa
perheessä ihminen kokee poikkeuksellista turvallisuudentunnetta. En
hetkeäkään epäile, etteikö Suviseurojen samanmielinen tunnelma
olisi suorastaan hurmoksellinen. Omenapiirakkaa voidaan kuitenkin
leipoa ja kesäiltoja viettää yhdessä pihakeinussa myös siinä
aivan "tavallisessa" kristityssä perheessä.
Täydellisimmän sisäisen rauhan voi löytää kirkosta
sunnuntaiaamuna myös kaltaiseni, maallisessa elämässä täysillä
operoiva kristitty. Eikä Jumalan rakkaus suinkaan katso kirkon
sisäisiä raja-aitoja – se on aina pyyteetöntä, vaikkei ihmisten
mielestä olisikaan.
Uskonnoista tulee aina
vaarallisia siinä vaiheessa, kun ihmiset kuvittelevat olevansa
jumalia ja pystyvänsä laittamaan toisensa paremmuusjärjestykseen.
Ajattelun ja uskonnonvapaus ovat hienoja ja tarpeellisia asioita, ja
toivoisinkin niiden vallitsevan myös sisällä uskossa. Hengellisyys
ja suurimmat tunteet ovat universaaleja ilmiöitä. Niiden
paremmuutta ja aidommuutta ei tarvitse kenenkään luokitella. Kuten
Vilja sairaalavuoteeltaan kirjoittaa rakkaalle miehelleen: "Elämässä
vaikeinta oli se, että kauneimpaan läheisyyteen liittyi kipein
pelko." (214)