Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

torstai 5. heinäkuuta 2018

TUTTU PENTUPOPPOO TAAS SÄNTÄÄ AUTTAMAAN (Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #vauvavuosi)

Lapset ovat pieniä vain kerran. Tosiasia ei ikävä kyllä lohduta ketään siinä vaiheessa, kun yksivuotias juoksee ympäri Prisman käytäviä ja kiskoo hyllyistä alas leipäpusseja, keksejä, rahkaa, vaahtokarkkeja ja väärän kokoisia vaippoja. Tavaroiden mukana lattialta keräiltävä lapsi heittäytyy täydelliseksi spagetti-imitaatioksi ja huutaa kurkku suorana, kun hänen yksilönvapauttaan rajoitetaan.
     Ostoskärryjen istuimeen väkisin sullottuna taapero pysyy aloillaan kolmesta viiteen sekuntia, kunnes kiipeää ketterästi seisomaan. Äiti miettii, onko tämä hallitsematon riiviö tosiaan minun, joka entisessä elämässäni suuresti paheksuin vanhempia, jotka eivät saa jälkikasvuaan "käyttäytymään" edes yhden kauppareissun ajan. Vähänpä tiesin.
     Onneksi on sellaisia samaistumisen kohteita kuin Usva ja Juha Karoliina Sallinen-Pentikäisen #vauvavuosi-romaanissa (Bazar 2018). Tutustuin pariin jo viime kesänä Tee-se-itse-vauvan muodossa. Romaanit eivät ehkä yllä kaunokirjallisesti vau-efektin tasolle, mutta ovat sisällöltään aidosti tärkeitä. Lapsiperheessä kun juuri mikään ei koskaan suju ihan niin kuin (ennen niin) järkevä aikuinen on ajatellut.
     Tee-se-itse-vauvan lopuksi syntynyt neiti Matilainen saa nyt nimen Orvokki ja kasvaa yksivuotiaaksi asti. Vanhemmat kärsivät vauvavuosilobotomiasta ja huolestuvat – toki myös ilahtuvat – milloin mistäkin ulkopuolisen silmiin olemattomasta yksityiskohdasta.
     "Harkitsin? En ollut oikeasti vauvan syntymän jälkeen harkinnut enää mitään muuta kuin sitä, pitäisikö lapsen peppu pestä vedellä vai riittäisivätkö peppuliinat. Tai söisinkö itse imetysten välissä kaksi vai kolme riviä suklaata. Joskus kotoa ulos lähtiessä oli kummallista tajuta, että elämä muualla kyllä rullasi kuten ennenkin." (25)
     Mennyt kevät ja kuluva kesä ovat olleet perheessämme poikkeuksellista haipakkaa. Vaikka vauvavuoden haasteet ovat meillä vaihtuneet jo säntäilevään taaperoon ja kaikenlaisten elämien yhteensovittamiseen, harkinnalle ei edelleenkään aina jää aikaa tai tarmoa. En voi käsittää, miten toiset ihmiset ovat suunnitelleet elämäänsä jopa kuukaudeksi eteenpäin – tai miten heillä on siihen taloudellisesti varaa.
     On toki mahdollista, että he eivät ole yhden aamupäivän aikana ripustaneet lapsen repimiä verhoja takaisin paikoilleen, kontrolloneet ainakin kuudentoista eri keittiövälineen käyttöä, kieltäneet pitämästä kenkiä sisällä, onkineet tuttia leluankan sisuksista, kantaneet spagettilasta pois isänsä työpöydän laatikolta, leikanneet rimpuilevan taaperon kynsiä ja yrittäneet kuitenkin toisella aivopuoliskolla vähän nauttia omasta ohjelmattomasta kesälomapäivästä. (Ehkä ne toiset eivät myöskään ole kuluttaneet lomarahojaan käytössä vilkkuviin Ryhmä Hau -kenkiin, jotka tosin olivat pikkumiehen riemuun suhteutettuina naurettavan alihinnoitellut.)
     Samaistun Usvaan myös siinä, että prismariiviötkin osaavat hämmentävän usein käyttäytyä hämmentävän hyvin. "Vaikka tyttö olikin kahvilassa möllötellyt tyytyväisenä sylissä ja unilla vaunuissa, kitinä alkoi kuin taikaiskusta heti lähtiessämme. Seurassa Orvokki oli usein niin vieraskorea, että sain kyllästymiseen asti kuulla, kuinka ihana, iloinen ja tyytyväinen vauva meillä oli." (70)
     Viimeksi juhannuksena ystäväpariskunta totesi, kuinka he haluavat meiltä kultaisia kasvatusvinkkejä sitten, kun ovat itse niiden tarpeessa. Meidän taaperomme on kuulemma aina niin iloinen, hyväntuulinen ja kiltti tapaus, etteivät ole toiseen samanlaiseen törmänneet.
     Pienet kiukuttelut ja niille naureskelu jälkikäteen kätkevät liian usein taakseen maailman, jossa vanhempi (usein äiti) on paineidensa, väsymyksensä ja lapsirutiiniensa alla totaalisen yksin. Kun ei ole ketään, jolle soittaa. Tai kun soittokaan ei auta. Kun kukaan ei voi varsinaisesti siitä suosta nostaa – eihän lastakaan voi pois antaa eikä se mitään auttaisi. Kun arkiseen yksinhuoltajuuteen on tavallaan tottunut eikä silti totu koskaan.
     "Inhosin näitä aamuja, jolloin joku oli vaatimassa minulta jotakin ennen kuin sain silmiäni edes auki. – – Juha oli taas kerran jossain perkeleen työreissussa. Minun piti hoitaa taas asiat yksin – kuten ihan liian usein. Olisin yhtä hyvin voinut olla yksinhuoltaja. Niin harvoin Juha oli huhtikuussa ollut kotona." (83)
     #vauvavuosi on tsemppaavaa viihdekirjallisuutta, joten aika moni asia siinä ratkeaa lopulta halilla ja suklaalla. Se on ihan hyvä. Esimerkiksi rintatulehduksen tuottama tuska on kuitenkin käsitelty niin pinnallisesti ja kevyesti, että alkaa vähän ärsyttää. Vietin itse lapsen ensimmäiset viisi viikkoa tulehduskierteessä ylös-alas sahanneessa neljänkymmenen asteen kuumeessa. Heräsin viikkotolkulla kahden tunnin välein ympäri vuorokauden pumppaamaan maitotiehyitä tyhjiksi – vauvan syöttökertojen lisäksi.
     Elintärkeä imettäminen sattui niin paljon, että usein potkin kaikin voimin sängyn jalkopään patjaa samalla, kun mies piti vauvaa turvallisesti paikallaan. Samalla olin synnytyksessä tulleen lähes kahden litran verenhukan vuoksi niin heikko, että jokainen pystyyn nouseminen oli harkittava tarkoin. Olisin ollut aika onnellinen, jos suklaan syöminen television ääressä olisi ollut riittävä lääke.
     Miehestäni tuli kyllä #vauvavuoden Juhan tavoin rintapumppujen asiantuntija. Yksi pumppu hajosi keskellä yötä, eikä vastaavaa saanut tilalle kuin parinsadan kilometrin päästä (kyllä, hän selvitti sen neljältä aamuyöllä). Toisella kerralla mies haki korvaavan pumpun iltamyöhällä lähiapteekista, jossa se oli ainoa jäljellä oleva tuote. Kotona siitä tietenkin puuttui jokin osa, ja kiroileva mies sai lähteä uudelle kierrokselle. Hau-tuotteiden lisäksi pelkästään rintapumput ovatkin nielleet satoja euroja.
     Nykyvanhemmilla on periaatteessa helppoa. Lapset jäävät henkiin ja elävät globaalisti käsittämättömässä, oikeastaan aivan liiallisessa, yltäkylläisyydessä. Samalla vanhemmuuteen on kuitenkin aikaa kohdistaa järjettömiä odotuksia sekä sisä- että ulkopuolelta. Kukaan ei ymmärrä äitiä kuin toinen äiti, mutta kukaan ei myöskään ole äidille yhtä ilkeä ja vahingollinen kuin toinen äiti.
     "Havahduin vasta nyt siihen, että koko eteläisen kaupunginosamme lapsikatras näytti siltä kuin olisi repäisty suoraan katalogista, jossa esiteltiin kaikki tällä hetkellä pinnalla olevat lastenvaatemerkit. Se oli kuin kollaasi kaikesta siitä, mihin kotiäitien rahat menivät ja millaiselta nykylapsen haluttiin parhaimmillaan näyttävän." (153)
     Taannoisella Prima-reissulla mukana ollut siskoni kysyi ostosten pakkaamisen jälkeen, "onko tää muka oikeasti sen arvoista, jos vertaat siihen että olis sinkku". Pidäteltyä raivoa kihisevänä, hikisenä ja lapsen kanssa yhtä nälkäisenä en miettinyt hetkeäkään. On se sen arvoista, vaikka oma kesäloma pitää ehkä rakentaa niistä pienistä hetkistä, kun päiväunien aikaan joku ei koko ajan vaadi jotain. Vaikka selän takana tiskivuori odottaisikin valloitusta.
     Toivottavasti Orvokista tulee vielä taaperoikäinen. Usva ja Juha ansaitsevat kokea sen, kun pieni tahmatassu riemastuu tuoreista mansikoista, oppii laittamaan lusikan oikein päin suuhun tai hukuttaa vanhempansa litimärkiin pusuihin. Nauraa sydämensä pohjasta tai oppii laulamaan Ryhmä Haun tunnusmusiikin. Herää loma-aamuna kuudelta vaippa täynnä eikä ole enää yhtään väsynyt.