Joka kesä näyttää
tarvitsevan yhden Miika Nousiaisen romaanin, jota ahmiessa voi sitten
ihmetellä, miksei ole lukenut koko tuotantoa putkeen jo kauan
aiemmin, ja siitä huolimatta odottaa uuden teoksen vuoroa seuraavaan
kesään. Tällekään kesälle en vieläkään keksisi parempaa
aloituskirjaa kuin edelleen riipaisevan ajankohtainen mutta silti
niin hulvaton Metsäjätti (2011,
pokkarini 2012). Tämä teksti sisältää harvinaisen paljon
lainauksia, vaikka karsinkin osan, mutta minkäs teet, kun kirjailija
osaa asettaa sanat peräkkäin niin oivallisesti, että ne on parempi
toistaa sellaisenaan kuin lähteä liikaa itse viilaamaan?
Metsäjätti
on metsäteollisuusyhtiö pienessä Törmälän kylässä itäisessä
Suomessa useamman maakunnan rajalla. Törmälä taas on
perinteisiinsä hukuttautunut duunarikylä, jossa perheenisät ovat
kautta sukupolvien viettäneet viikot tehtaalla ja viikonloput
humalassa. Periaatteet ovat periaatteita, eikä niistä keskustella.
Ilmapiiri tuntuu enimmäkseen ahdistavalta eikä lähtökohta
vaikutakaan järin lupaavalta: "Ei auttanut, kylä
pysyi punaisena. Puoluejako kulki kommunistien ja
sosiaalidemokraattien välillä. Kunnallispolitiikan ja arkielämän
ääneen lausumaton perusperiaate on, että Törmälässä asiat
eivät riitele, vaan ihmiset. Perusasioista kaikki ovat aina olleet
samaa mieltä: saavutetuista eduista ei luovuta, vika on johtajissa
ja muutos on uhka." (119)
Tähän
ympäristöön, työläislapsuutensa vieläkin hiertäviin maisemiin
melkoisen luokkanousun tehnyt ja töölöläistynyt kauppatieteilijä
Pasi Kauppi kuitenkin lähetetään tehtävänään saneerata
Metsäjätin liiketoimintaa eli irtisanoa vanhoja koulukavereita.
Yksi näistä Törmälän miehistä on Pasin paras lapsuudenystävä
Janne Lahtinen, jolla olisi voinut olla edellytyksiä
toisenkinlaiseen elämään kuin teini-isyyteen ja uraan
kuumapuristimella. Jannen edustaman tavallisen duunarin ja Pasin
häikäilemättömän (tyhmän) porvarispomon Turo Elon maailmojen
välille muodostuukin romaanin perusjännite, jota luonnollisesti
vielä korostetaan mustavalkoistamalla. Janne kykenee taustastaan
huolimatta analyyttisiin, kokonaisvaltaisiin tilannearvioihin:
"Saattaa se olla, ettei tuo työntekijäpuolikaan
mikään helppo vastapuoli ole. Monen on vaikea ymmärtää, että
maailma muuttuu. Joskus pitäisi ymmärtää sopeutua ja mennä
eteenpäin mahdollisimman pienin vaurioin. Tiettyjä asioita pitäisi
tajuta olla vastustamatta pelkän vastustamisen ilosta."
(178–179) Turo taas näkee tehdassaleissa hikoilevat työntekijät
ikään kuin B-luokan kansalaisina: "Pitäis
lohduttaa. Pieni ihminen on nimittäin pirun tärkee palanen. Yhtä
tärkee kuin sä tai mä, tai ei nyt ihan, mutta melkein, silleen
kuvitteellisesti." (21) Ei
ole vaikea arvata, kumpi hahmo kehittyy tarinan aikana, kumpi ei.
Toki
selkeän jännitteen ja uppoavan huumorin luomiseksi on riisuttava
sivuhenkilöistä värejä ja ulottuvuuksia. Nähdäkseni Turon hahmo
on osattava ottaa äärityyppinä ja samalla uskottava, että
liikemaailmasta löytyy enemmän Paseja. Se onkin ihan kannattavaa jo
oman mielenrauhan säilyttämiseksi. Yhtä lapsuuden ihmissuhdettaan,
kaveruutta tehtaanjohtajan Törmälässä syrjityn pojan kanssa Pasi
kuvaa näin: "Oltiin Vesan kanssa läheisiä. Näin
epätasaisuuden meille jaetuissa korteissa, mutta perhe oli reilu.
Taisin jo silloin oivaltaa sen, minkä kauppiksessa opin. Toisten
rikkaus ei ole köyhiltä pois vaan päinvastoin. Nalle Wahlroosin
rikastuminen lisää hyvinvointia. Kun vene on täynnä kalaa, tippuu
sinttejä laidan yli." (65)
Toisin kuin Turolla Pasilla on myös omatunto ja voimakas
velvollisuudentunto tehdä oikein ja huolehtia yhtiön
työntekijöistä. Uskaltaisin tosin väittää, ettei sen
kehittyminen osaksi perusluonnetta vaadi köyhää lapsuutta kurjissa
oloissa alkoholisti-isän pahoinpitelemässä perheessä. Samalla
tavalla voi elämään aivan hyvin suhtautua ajalla ja rakkaudella
omaa moraalitajuaan kuuntelevaksi kasvatettu "porvarisperheen"
lapsi – vähän kuin Pasin kaunis suomenruotsalaisvaimo Emilia,
jonka kanssa Helsingissä Pasinkin nykymaailmasta on tullut sekoitus
molempia entisiä. "Tuolla vallitsee sellainen usko,
että me irtisanojat nauttisimme tästä tilanteesta. Että tämä
olisi helppoa, kuin harrastus, jonka irtisanoja ilmoittaisi Suomi24:n
senssi-ilmoituksessa. Ristiverinen, komeaksikin haukuttu akateeminen
mies, harrastaa golfia, kalastusta ja irtisanomisia."
(206–207)
Pasia
kohtaan on kyllä suunnitelmallisestikin pakko tuntea sympatiaa hänen
alavireisyyttä synnyttävien lapsuuskokemustensa vuoksi.
Vanhempien kohtalot ovat traagiset, ja niiden lisäksi painaa
alakuloisen kaverin hieman myöhempi itsemurha, mutta kenties
kaikista eniten koskettavat arjen pienet asiat, joihin pieni poika on
kyllä kiinnittänyt huomiota osaamatta välttämättä nimetä
miksi, kuten joukkuekaverin perheen köyhyys. Helpolla ei ole älykäs
poika päässyt "tavallisten" lasten keskellä myöskään
koulussa, vaikka onkin myöhemmin saanut sen suhteen viimeisen
naurunsa: "Niin on tarina muuttunut, ja arvasinhan
minä sen. Pää saattoi olla vessanpytyssä, mutta ajatus kulki.
Arvasin, että yläaste eroaa elämästä. Elämässä menestykseen
ei riitä kyky piirtää Venomin logo ja sadan kilon tulos
penkkipunnerruksessa. Yläasteella riitti."
(203) En voi välttyä ajattelemasta, että vaikka oma intohimo
opiskeluun ja itsensä kehittämiseen on ilman muuta ykkössijalla,
on yliopisto-opiskelulla jonkin verran myös näpäytysvälinearvoa –
näettekö nyt ja myöhemmin, mitä sain, kun teininä katsoin
seuraavan perjantain pussikaljoittelua pidemmälle.
Tällä
historialla ei ole suoranainen ihme, että Pasin arvio itsensä
kaltaisten ihmisten frekvenssistä nyky-Törmälässä on mitä on:
"Nykyisistä asukkaista jollakin tavalla lahjakkaita
on ehkä seitsemän. Hyvä itsetunto on kuudella, mutta
valitettavasti niiden joukkoon ei kuulu kukaan seitsemästä
lahjakkaasta." (43) On
hyvin vaikea välttyä yhdistämästä Metsäjättiä
Kuukausiliitteessä (5/2013)
hieman aiemmin olleeseen juttuun, jossa toimittajaopiskelijat
selvittivät, mitä heidän yhdeksännen luokan luokkakavereilleen on
sittemmin tapahtunut. Jutussa todettiin muun muassa se, että
lähtijät ja jääjät erottuvat toisistaan jo ysiluokalla. Minun
nähdäkseni ne, jotka lähtevät sen tai lukion jälkeen, voivat
lähteä lopullisesti tai ehkä palata myöhemmin takaisin. Ne, jotka
silloin päättävät jäädä, perustaa perheen ja hankkia töitä
kotikylästä, tulevat paljon todennäköisemmin jäämään
loppuiäkseen. Heitä itse kunkin yläasteaikainen ahdistus pienistä
piireistä ja maailman mahdollisuuksista ei luultavasti jää
painamaan kuten Pasia ja minua, tai sitten he sysäävät sen syrjään
arkipäiväisestä ajattelustaan, kuten Janne.
Summa
summarum voin joka tapauksessa samaistua Pasin ajatuksiin hänen
tavatessaan vanhan luokkakaverinsa lapsineen: " 'Mulla
on nämä kolme vekaraa. - - Tämä vanhin on Casper, ceellä, sitä
kutsutaan Sasperiksi kun sen luokalla on kolme Kasperia. Tyttö on
Louise ja tämä nuorin on Emil.'
Näyttää siltä,
että törmäläläiset antavat lapsilleen joko yläluokkaisia tai
sitten iloisia ja erikoisia nimiä. Luulevat, että luokkanousu on
taattu kun nimi on Louise tai Emil, ja paska ei tartu kun pojan nimi
on Casper. Mitään ei tapahdu nimeä kaunistelemalla. Ensin pitäisi
muuttaa asenne elämään tai Louisesta tulee äitinsä kaltainen
anteeksipyytelevä nainen tälle kylälle, vaikka nimen perusteella
hän kuulostaa prinsessa Madeleinen parhaalta kaverilta."
(89–90) Ehkä hieman kovasti sanottu, mutta niin kovin totta. Aika
voi olla kansainvälinen, muttei suomenkieliselle lapselle luoda
yhtään parempia kansainvälisiä mahdollisuuksia tekemällä
hänestä Nikon sijaan Nico tai Kristiinan sijaan Christina.
Päinvastoin tarmoa kuluu alaluokilta lähtien turhaan sen
selittämiseen, että se on sitten c:llä ja h:lla ja yhdellä i:llä.
Mitä
muuten tulee nykylapsiin, toisen loistavan pohdinnan takana on Janne,
joka on tehnyt havainnon, että hänen lukuisia virikkeitä saaneella
sukulaislapsellaan on kaikista hauskinta hänen kanssaan ihan
tavallisia juttuja puuhastellessa. Hieman ironisesti Janne liittää
oivalluksensa maailmanhistorian kuuluisimpaan vauvaan, mutta totuuden
siemen siihen kätkeytyy kuitenkin: "Luulen, että
Jeesuksen erityisyys oli tavallisuutta. Pilalle olisi mennyt Jumalan
poika, jos Vauva-lehti olisi ollut olemassa. Jompikumpi vanhemmista
olisi passittanut lapsen tanskankieliseen
sukellusmusiikkileikkikoulukielikylpytennikseen, eikä Jeesus olisi
ehtinyt olla Jumalan poika. - - Ei lapsen tarvitse osata
balettitermejä unkariksi ennen kolmatta ikävuottaan. Minä toivon,
että kaikista tulisi onnellisia ja sitten vasta erityisiä jos
voimia riittää." (240)
Samoille linjoille solahtavat ehkä osittain kohtalon sanelemina myös
Pasi ja Emilia, vaikka ymmärtävätkin sittemmin, etteivät
ensimmäisen raskautensa odottamattomasta käänteestä huolimatta
voisi olla onnellisempia.
Eniten
ajattelemisen aihetta minulle taisi kuitenkin antaa Pasin lopullinen
synteesi syyllisyydentunnon värittämistä mietteistään itsemurhan
tehneen Mikan ympärillä. Länsimaisista ihmisistä niin montaa
ahdistaa ja masentaa, mutta Pasi luulee keksineensä jonkinlaisen
selityksen: "Mika
ei ymmärtänyt, että maailma sattuu toisinaan toimimaan niin, että
täällä pitää hyväksyä aika suuriakin annoksia
käsittämättömyyttä ja silkkaa järjettömyyttä ja mennä vain
sekaan jouluruuhkaan." (208) On harvinaisen totta,
että ihmisten (minunkin) pitäisi päästä irti siitä
vinksahtaneesta käsityksestä, että maailma menoineen olisi
jotenkin meidän hallittavissamme. Pieniä osia voi toki hallita
onnistuneesti, mutta ei koko maailmaa. Ihmiset ovat aina tappaneet ja
tulevat luultavasti aina tappamaan toisiaan siinä missä muutkin
lajit, niin karmivaa ja epäinhimillistä kuin se jokaisen
täysjärkisen (minunkin) mielestä varmasti on. Joskus saattaa olla
parempi laittaa murehtimiselle stop ja jatkaa tavallista elämäänsä
hienovaraisesti toivoen, että itse läheisineen säästyisi suurilta
vaurioilta. Toisaalta suuresti inhoamani jouluruuhkan herättelemänä
on pakko olla myös eri mieltä. Jos kaikki syöksyisivät
kuluttamaan niin konkreettisia kuin henkisiäkin voimavaroja
ajattelematta seurauksia, ei olisi ketään muuttamassa totuttua
suuntaa. Ei yhtään luonnonsuojelijaa kirkumassa kerskakulutusta ja
naurettavan materialistista elämäntyyliä vastaan, ei yhtään
antikapitalistia pohtimassa rohkeasti täysin uudenlaisen
talousjärjestelmän perusteita ja mahdollisuuksia, ei yhtään Pasi
Kauppia kääntämässä tuulta vuosikymmenet lämpimämmistä
ilmoista tietämättömänä palelleessa Törmälässä.