Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

UUSIEN TUULIEN UHKAAVA MAHDOLLISUUS? (Miika Nousiainen: Metsäjätti)

     Joka kesä näyttää tarvitsevan yhden Miika Nousiaisen romaanin, jota ahmiessa voi sitten ihmetellä, miksei ole lukenut koko tuotantoa putkeen jo kauan aiemmin, ja siitä huolimatta odottaa uuden teoksen vuoroa seuraavaan kesään. Tällekään kesälle en vieläkään keksisi parempaa aloituskirjaa kuin edelleen riipaisevan ajankohtainen mutta silti niin hulvaton Metsäjätti (2011, pokkarini 2012). Tämä teksti sisältää harvinaisen paljon lainauksia, vaikka karsinkin osan, mutta minkäs teet, kun kirjailija osaa asettaa sanat peräkkäin niin oivallisesti, että ne on parempi toistaa sellaisenaan kuin lähteä liikaa itse viilaamaan?
     Metsäjätti on metsäteollisuusyhtiö pienessä Törmälän kylässä itäisessä Suomessa useamman maakunnan rajalla. Törmälä taas on perinteisiinsä hukuttautunut duunarikylä, jossa perheenisät ovat kautta sukupolvien viettäneet viikot tehtaalla ja viikonloput humalassa. Periaatteet ovat periaatteita, eikä niistä keskustella. Ilmapiiri tuntuu enimmäkseen ahdistavalta eikä lähtökohta vaikutakaan järin lupaavalta: "Ei auttanut, kylä pysyi punaisena. Puoluejako kulki kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä. Kunnallispolitiikan ja arkielämän ääneen lausumaton perusperiaate on, että Törmälässä asiat eivät riitele, vaan ihmiset. Perusasioista kaikki ovat aina olleet samaa mieltä: saavutetuista eduista ei luovuta, vika on johtajissa ja muutos on uhka." (119)
     Tähän ympäristöön, työläislapsuutensa vieläkin hiertäviin maisemiin melkoisen luokkanousun tehnyt ja töölöläistynyt kauppatieteilijä Pasi Kauppi kuitenkin lähetetään tehtävänään saneerata Metsäjätin liiketoimintaa eli irtisanoa vanhoja koulukavereita. Yksi näistä Törmälän miehistä on Pasin paras lapsuudenystävä Janne Lahtinen, jolla olisi voinut olla edellytyksiä toisenkinlaiseen elämään kuin teini-isyyteen ja uraan kuumapuristimella. Jannen edustaman tavallisen duunarin ja Pasin häikäilemättömän (tyhmän) porvarispomon Turo Elon maailmojen välille muodostuukin romaanin perusjännite, jota luonnollisesti vielä korostetaan mustavalkoistamalla. Janne kykenee taustastaan huolimatta analyyttisiin, kokonaisvaltaisiin tilannearvioihin: "Saattaa se olla, ettei tuo työntekijäpuolikaan mikään helppo vastapuoli ole. Monen on vaikea ymmärtää, että maailma muuttuu. Joskus pitäisi ymmärtää sopeutua ja mennä eteenpäin mahdollisimman pienin vaurioin. Tiettyjä asioita pitäisi tajuta olla vastustamatta pelkän vastustamisen ilosta." (178–179) Turo taas näkee tehdassaleissa hikoilevat työntekijät ikään kuin B-luokan kansalaisina: "Pitäis lohduttaa. Pieni ihminen on nimittäin pirun tärkee palanen. Yhtä tärkee kuin sä tai mä, tai ei nyt ihan, mutta melkein, silleen kuvitteellisesti." (21) Ei ole vaikea arvata, kumpi hahmo kehittyy tarinan aikana, kumpi ei.
     Toki selkeän jännitteen ja uppoavan huumorin luomiseksi on riisuttava sivuhenkilöistä värejä ja ulottuvuuksia. Nähdäkseni Turon hahmo on osattava ottaa äärityyppinä ja samalla uskottava, että liikemaailmasta löytyy enemmän Paseja. Se onkin ihan kannattavaa jo oman mielenrauhan säilyttämiseksi. Yhtä lapsuuden ihmissuhdettaan, kaveruutta tehtaanjohtajan Törmälässä syrjityn pojan kanssa Pasi kuvaa näin: "Oltiin Vesan kanssa läheisiä. Näin epätasaisuuden meille jaetuissa korteissa, mutta perhe oli reilu. Taisin jo silloin oivaltaa sen, minkä kauppiksessa opin. Toisten rikkaus ei ole köyhiltä pois vaan päinvastoin. Nalle Wahlroosin rikastuminen lisää hyvinvointia. Kun vene on täynnä kalaa, tippuu sinttejä laidan yli." (65) Toisin kuin Turolla Pasilla on myös omatunto ja voimakas velvollisuudentunto tehdä oikein ja huolehtia yhtiön työntekijöistä. Uskaltaisin tosin väittää, ettei sen kehittyminen osaksi perusluonnetta vaadi köyhää lapsuutta kurjissa oloissa alkoholisti-isän pahoinpitelemässä perheessä. Samalla tavalla voi elämään aivan hyvin suhtautua ajalla ja rakkaudella omaa moraalitajuaan kuuntelevaksi kasvatettu "porvarisperheen" lapsi – vähän kuin Pasin kaunis suomenruotsalaisvaimo Emilia, jonka kanssa Helsingissä Pasinkin nykymaailmasta on tullut sekoitus molempia entisiä. "Tuolla vallitsee sellainen usko, että me irtisanojat nauttisimme tästä tilanteesta. Että tämä olisi helppoa, kuin harrastus, jonka irtisanoja ilmoittaisi Suomi24:n senssi-ilmoituksessa. Ristiverinen, komeaksikin haukuttu akateeminen mies, harrastaa golfia, kalastusta ja irtisanomisia." (206–207)
     Pasia kohtaan on kyllä suunnitelmallisestikin pakko tuntea sympatiaa hänen alavireisyyttä synnyttävien lapsuuskokemustensa vuoksi. Vanhempien kohtalot ovat traagiset, ja niiden lisäksi painaa alakuloisen kaverin hieman myöhempi itsemurha, mutta kenties kaikista eniten koskettavat arjen pienet asiat, joihin pieni poika on kyllä kiinnittänyt huomiota osaamatta välttämättä nimetä miksi, kuten joukkuekaverin perheen köyhyys. Helpolla ei ole älykäs poika päässyt "tavallisten" lasten keskellä myöskään koulussa, vaikka onkin myöhemmin saanut sen suhteen viimeisen naurunsa: "Niin on tarina muuttunut, ja arvasinhan minä sen. Pää saattoi olla vessanpytyssä, mutta ajatus kulki. Arvasin, että yläaste eroaa elämästä. Elämässä menestykseen ei riitä kyky piirtää Venomin logo ja sadan kilon tulos penkkipunnerruksessa. Yläasteella riitti." (203) En voi välttyä ajattelemasta, että vaikka oma intohimo opiskeluun ja itsensä kehittämiseen on ilman muuta ykkössijalla, on yliopisto-opiskelulla jonkin verran myös näpäytysvälinearvoa – näettekö nyt ja myöhemmin, mitä sain, kun teininä katsoin seuraavan perjantain pussikaljoittelua pidemmälle.
     Tällä historialla ei ole suoranainen ihme, että Pasin arvio itsensä kaltaisten ihmisten frekvenssistä nyky-Törmälässä on mitä on: "Nykyisistä asukkaista jollakin tavalla lahjakkaita on ehkä seitsemän. Hyvä itsetunto on kuudella, mutta valitettavasti niiden joukkoon ei kuulu kukaan seitsemästä lahjakkaasta." (43) On hyvin vaikea välttyä yhdistämästä Metsäjättiä Kuukausiliitteessä (5/2013) hieman aiemmin olleeseen juttuun, jossa toimittajaopiskelijat selvittivät, mitä heidän yhdeksännen luokan luokkakavereilleen on sittemmin tapahtunut. Jutussa todettiin muun muassa se, että lähtijät ja jääjät erottuvat toisistaan jo ysiluokalla. Minun nähdäkseni ne, jotka lähtevät sen tai lukion jälkeen, voivat lähteä lopullisesti tai ehkä palata myöhemmin takaisin. Ne, jotka silloin päättävät jäädä, perustaa perheen ja hankkia töitä kotikylästä, tulevat paljon todennäköisemmin jäämään loppuiäkseen. Heitä itse kunkin yläasteaikainen ahdistus pienistä piireistä ja maailman mahdollisuuksista ei luultavasti jää painamaan kuten Pasia ja minua, tai sitten he sysäävät sen syrjään arkipäiväisestä ajattelustaan, kuten Janne.
     Summa summarum voin joka tapauksessa samaistua Pasin ajatuksiin hänen tavatessaan vanhan luokkakaverinsa lapsineen: " 'Mulla on nämä kolme vekaraa. - - Tämä vanhin on Casper, ceellä, sitä kutsutaan Sasperiksi kun sen luokalla on kolme Kasperia. Tyttö on Louise ja tämä nuorin on Emil.'
Näyttää siltä, että törmäläläiset antavat lapsilleen joko yläluokkaisia tai sitten iloisia ja erikoisia nimiä. Luulevat, että luokkanousu on taattu kun nimi on Louise tai Emil, ja paska ei tartu kun pojan nimi on Casper. Mitään ei tapahdu nimeä kaunistelemalla. Ensin pitäisi muuttaa asenne elämään tai Louisesta tulee äitinsä kaltainen anteeksipyytelevä nainen tälle kylälle, vaikka nimen perusteella hän kuulostaa prinsessa Madeleinen parhaalta kaverilta." (89–90) Ehkä hieman kovasti sanottu, mutta niin kovin totta. Aika voi olla kansainvälinen, muttei suomenkieliselle lapselle luoda yhtään parempia kansainvälisiä mahdollisuuksia tekemällä hänestä Nikon sijaan Nico tai Kristiinan sijaan Christina. Päinvastoin tarmoa kuluu alaluokilta lähtien turhaan sen selittämiseen, että se on sitten c:llä ja h:lla ja yhdellä i:llä.
     Mitä muuten tulee nykylapsiin, toisen loistavan pohdinnan takana on Janne, joka on tehnyt havainnon, että hänen lukuisia virikkeitä saaneella sukulaislapsellaan on kaikista hauskinta hänen kanssaan ihan tavallisia juttuja puuhastellessa. Hieman ironisesti Janne liittää oivalluksensa maailmanhistorian kuuluisimpaan vauvaan, mutta totuuden siemen siihen kätkeytyy kuitenkin: "Luulen, että Jeesuksen erityisyys oli tavallisuutta. Pilalle olisi mennyt Jumalan poika, jos Vauva-lehti olisi ollut olemassa. Jompikumpi vanhemmista olisi passittanut lapsen tanskankieliseen sukellusmusiikkileikkikoulukielikylpytennikseen, eikä Jeesus olisi ehtinyt olla Jumalan poika. - - Ei lapsen tarvitse osata balettitermejä unkariksi ennen kolmatta ikävuottaan. Minä toivon, että kaikista tulisi onnellisia ja sitten vasta erityisiä jos voimia riittää." (240) Samoille linjoille solahtavat ehkä osittain kohtalon sanelemina myös Pasi ja Emilia, vaikka ymmärtävätkin sittemmin, etteivät ensimmäisen raskautensa odottamattomasta käänteestä huolimatta voisi olla onnellisempia.
     Eniten ajattelemisen aihetta minulle taisi kuitenkin antaa Pasin lopullinen synteesi syyllisyydentunnon värittämistä mietteistään itsemurhan tehneen Mikan ympärillä. Länsimaisista ihmisistä niin montaa ahdistaa ja masentaa, mutta Pasi luulee keksineensä jonkinlaisen selityksen: "Mika ei ymmärtänyt, että maailma sattuu toisinaan toimimaan niin, että täällä pitää hyväksyä aika suuriakin annoksia käsittämättömyyttä ja silkkaa järjettömyyttä ja mennä vain sekaan jouluruuhkaan." (208) On harvinaisen totta, että ihmisten (minunkin) pitäisi päästä irti siitä vinksahtaneesta käsityksestä, että maailma menoineen olisi jotenkin meidän hallittavissamme. Pieniä osia voi toki hallita onnistuneesti, mutta ei koko maailmaa. Ihmiset ovat aina tappaneet ja tulevat luultavasti aina tappamaan toisiaan siinä missä muutkin lajit, niin karmivaa ja epäinhimillistä kuin se jokaisen täysjärkisen (minunkin) mielestä varmasti on. Joskus saattaa olla parempi laittaa murehtimiselle stop ja jatkaa tavallista elämäänsä hienovaraisesti toivoen, että itse läheisineen säästyisi suurilta vaurioilta. Toisaalta suuresti inhoamani jouluruuhkan herättelemänä on pakko olla myös eri mieltä. Jos kaikki syöksyisivät kuluttamaan niin konkreettisia kuin henkisiäkin voimavaroja ajattelematta seurauksia, ei olisi ketään muuttamassa totuttua suuntaa. Ei yhtään luonnonsuojelijaa kirkumassa kerskakulutusta ja naurettavan materialistista elämäntyyliä vastaan, ei yhtään antikapitalistia pohtimassa rohkeasti täysin uudenlaisen talousjärjestelmän perusteita ja mahdollisuuksia, ei yhtään Pasi Kauppia kääntämässä tuulta vuosikymmenet lämpimämmistä ilmoista tietämättömänä palelleessa Törmälässä.