Kuten niin
monesti aiemminkin, ajattelin tässä vähän esittää kritiikkiä
tämänkin teoksen aikalaismielipidettä vastaan – siitä
huolimatta, että samoja argumentteja on varmasti käyttänyt
harvinaisen moni muukin. Onnekseni en kuitenkaan tee tässä
tieteellistä tutkimusta, vaan annan itselleni luvan kaikkeen riemuun
siitä omakohtaisen oivaltamisen kokemuksesta, jonka lukeminen niin
kovin usein synnyttää. Seitsemän veljeksen (1870, Otava, pokkariversioni 2007) siivellä August
Ahlqvistista on tullut nykyihmiselle melkein yhtä kuuluisa kuin itse
romaani. Mies tunnetusti ei ymmärtänyt, mihin Kivi romaanillaan
pyrki, ja oli sitä mieltä, että se suunnilleen häpäisi täysin
Suomen talonpoikaiskansan. En ole aivan varma, voiko 2010-luvun
parikymppisellä opiskelijatyttösellä olla yhtään "oikeampaa"
käsitystä siitä, mihin Kivi pyrki, mutta mielipiteeni aion jakaa.
On totta, että
nämä seitsemän veljestä kuvataan vähän likaisina, osin
yksinkertaisina, huonokäytöksisinä riitapukareina, jotka
vastustavat yhteiskunnan normeja vaikkapa lukutaidon hankkimisesta.
Siinä sivussa he kuitenkin ovat noin parinkymmenen vuoden iästään
huolimatta aika pikkupoikia, jotka kaipaisivat jo kuolleen äidin
huolen- ja kurinpitoa. Veljekset saattavat saada spontaanisti jonkin
idean ja lähteä sitä heti joukolla toteuttamaan, kuten jo aivan
tarinan alussa Venlan kimppakosiminen osoittaa. He uskovat herkästi
sen, minkä kuulevat, ja esimerkiksi erilaisten tarinoiden myötä
pelkäävät milloin luonnossa vaanivaa peikkoa, milloin Jumalaa
syntisyyttään syvästi katuen. Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo,
Lauri ja Eero ovat kaikkea muuta kuin pahoja; ennemminkin he ovat
ilkikurisia pieniä poikia, joilla on periaatteessa pyrkimys
kunnialliseen elämään mutta käytännössä vähän turhan paljon
esteitä sen saavuttamiseen. Tässä mielessä assosioin veljekset
jollain asteella kirjallisuushistorian toiseen samanmoiseen, tosin
oikeasti vielä pikkupoikaan, Astrid Lindgrenin valloittavaan
Vaahteranmäen Eemeliin. Eemelihän päätyy kunnallisiin
johtotehtäviin, eikä juurikaan sen huonommin käy Jukolan
veljestenkään, kuten Kiven kertoja teoksen päätösluvussa
esittää.
Se, mitä
yritän tässä sanoa, vaikka sen olisi sanonut moni ihminen ennen
minua, on, että Seitsemän veljestähän on nimenomaan
huikean hieno ja minuun vetoavalla huumorilla kuorrutettu kasvutarina
– kertomus siitä, miten veljeksistä tulee kunnon kansalaisia.
Aikalaistalonpojat saattoivat olla kaikki kunniallisia ja ahkeria
Saarijärven Paavoja, jolloin heidän mainettaan ilman muuta saattoi
loata tällainen käsitys heidän luokkansa edustajista. Minä taas
lähestyin kertomusta tietenkin omasta perspektiivistäni ja
ajattelin, että tämän selviytymistarinan kuuluisi olla jokaisen
syrjäytymisuhassa olevan "just nyt ei huvita" -persoonan
pakollisella lukulistalla. Tästä näkökulmasta nimittäin näyttää
siltä, että aika usein se näissä tapauksissa on loppujen lopuksi
kuitenkin itsestä kiinni. Töppäilyjensä jälkeen veljekset ovat
jo valmiita lähtemään armeijaan sotimaan, mutta vapauduttuaan
syytöksistä he vain yksinkertaisesti päättävät, että nyt
opitaan lukemaan, vei se kuinka paljon aikaa tahansa. Päättäväisyys
on suorastaan ihailtavaa, kuten Juhanin ja Timon sananvaihto
osoittaa: "JUHANI: Kahden vuoden mentyä olkoon aapiskirja
päässäni; se on sanottu. Mutta Timo-parkaa minä surkuttelen;
hänellä on vielä kovempi kallo kuin minulla, kaksinkerroin
kovempi. TIMO: Älä yhtään huoli, vaikka onkin se kaksinkerroin
kovempi. No, no, sinä opit aapiskirjas kahtena vuotena, minä siis
neljänä. Niin, kärsimystähän siinä vain tarvitaan."
(275)
Todellisuudessahan Timo oppii lukemisen jalon taidon jo ennen
Juhania, mutta kaikkia heitä kuitenkin lopulta kehutaan mallikkaiksi
lukijoiksi ja muutenkin kelvollisiksi kansalaisiksi. Tunnustus ei
veljeksille riitä, vaan he jälleen lujasti päättävät jotakin,
jonka toteuttavat vaikka sen kuuluisan harmaan kiven läpi. "Niin
vuodet, jotka nyt seurasivat, saattoivat onnea ja menestystä
Impivaaran taloon. Ahkeruus on onnen lähde, ja ahkerasti puuhasivat
ja toimittelivat veljekset, josta pellot laajenivat yhä enemmin ja
enemmin, viljaa karttui aitan laariin, hevosia talliin ja nautoja
omettaan orsien alle." (291–292) Kertojan kuvailua
täydentää vielä joka asiassa niin järkevän Aapon päättely
uurastuksen hyödyistä: "Ja niin on meillä kohtakin kaksi
oivaa taloa ja kaksi torppaa, kaikkein parhaimpaa, ja siinäpä osaa,
tannerta ja tilaa meille jokaiselle erikseen, kun lopulta on
tapahtuva yleinen jako, kunkin tulevaisuuden määräys. Ja
toivokaamme, että viimein kaikki on kulkeva hyvän toivon mukaan!
Niin, kaikkihan vihdoin hyvin, jos vaan järkevyys ja oikea taju aina
on johdattavana tähtenämme täällä, polkeissamme elämän tietä."
(295)
Asioiden
ilmeinen oikea laitahan on siis se, etteivät nämä Jukolan jäyhät
miehet pohjimmiltaan ainakaan laiskoja ole. Ahkeralla uurastuksellaan
he saavat kukoistukseensa kahden talon maat niin, että omilla
tiluksilla tilaa riittää tulevaisuudessa kaikille perheen
perustaneille veljeksille ja vanhapoika Simeonille. Vaikuttaa siltä,
että Jukolan saunan palo ja veljesten kymmenvuotinen vastuunpako
Impivaaran erämaahan on ollut hieno tekijä matkalla lopulliseen
onneen. Eloa Impivaarassa Kivi kuvaa muutenkin luonnon keskellä
elämisen tuottaman onnen ja omavaraisuuden aikana. Juuri
sellainenhan on haaveissa siintävä elämänihanne monilla
nykyihmisillä.
Veljesten
luonteissa, älyssä ja ulkoisessa olemuksessa on tietenkin paljon jo
heti alussa kuvattuja keskinäisiä eroja, mutta kovapäisin ja
riitaa haastavin esikoinenkin näyttää välillä myös
sensuellimman puolensa. Sanoista ja ajatuksista kuvastuu jo alussa
ennen kaikkea turhautuminen omaan kyvyttömyyteen, siis juuri se,
että tahtoa ja pyrkimystä olisi, jos käytäntö puhuisi sen
puolesta. "Mutta mitä pahaa olen minä tehnyt, että lukkari
minua näin rääkkää? Onko se rikos, että on minulla niin kova
pää? Eihän paljon puutu etten itke"
(54), Juhani huokaakin lukkarin koulussa. Onko se rikos, että
ihmisellä on kova pää? Niin saatetaan nykyisessäkin
koulumaailmassa ikävä kyllä ajatella. Toisaalta Jukolan veljekset
osoittavat rohkaisevasti, että kovallakin päällä voi päästä
hienoihin tuloksiin, jos tahtotilansa vain osaa kanavoida oikein.
Eero on alusta asti jatkuvasti piikittelemässä vanhinta veljeään,
joka ei nokkeluuksia aina ymmärrä, ja näin hänen henkinen
kapasiteettinsa voidaan ajatelle keskivertojukolalaista suuremmaksi.
Suhteessa alun tiettyyn normivastaisuuteen teoksen hyvin
legendaarinen lausahdus on hänestäkin silti kunnioitettavan paljon
sanottu: "Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset
äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.
Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä
kohden maamme onnea ja parasta." (362)
Tahdon
palata vielä lyhyesti alkoholipolitiikkaan, johon liittyen
arvostelin tässäkin kontekstissa aiemmin Kiven Nummisuutareita
johtotähtenä suomalaisen kirjallisuuden alkoholistisessa
rappiotilassa. Seitsemän veljestä
oli näiltä osin iloinen yllätys. Veljekset toki pitävät
ilojuomasta siinä missä muutkin miehet, mutta jo Hiidenkiven
sonniepisodin jälkeen tehdään ensimmäisen kerran selväksi aineen
turmiollisuus. Aina niin hiljainen ja kunnollinen Lauri on vetäissyt
pienellä kivipinta-alalla jopa vaarallisen kännin ja aiheuttanut
harmia veljilleen. Niinpä kertoja varsin pian toteaakin: "Muistellen
hurjapäistä humalaansa Hiidenkivellä, oli hän tehnyt päätöksen
jalon ja pyhän, ettei sinä ilmoisna ikänä laskisi huulillensa
juovuttavaa juomaa; ja piti hän myös päätöksensä."
(239) Lauri ei ilokseni jää edes ainoaksi tapaukseksi, sillä
vaikka myös tästä teoksesta löytyy jotenkin lajityypillinen
viinanpolttotapaus, ovat sen seuraukset sen sorttiset, että
myöhemmin teoksen kuluessa absolutismiin päätyvät kaikki paitsi
Timo ja Simeoni. Simeoniakin oma tahdottomuutensa tosin kismittää
sen verran, että hän ainakin osin sen johdosta yrittää jopa
itsemurhaa.
Ihan
lopuksi otan vielä esiin uuden suosikkikohteeni: mikä tuttu
lausahdus löytyikin tästä kirjasta. Tosin tässä tapauksessa
sillä on ihan kaikki mahdollisuudet olla myös vielä vanhempi
suomalainen renkutus, jota Kivi on vain lainannut, mutta minä
kuitenkin riemuiten löysin sen tästä yhteydestä. Kun Lauri
rallattaa humalapäissään Hiidenkivellä muiden hermoja raastaen
"Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin
pitkin torii - -" (197), en voi välttyä mielleyhtymältä
muistoon noin viisivuotiaasta serkkupojasta, joka hokee tätä
tauotta juuri tuon mukavasti tremulantin r-äänteen opittuaan.