Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

KOVAPÄIDEN KASVUTARINA (Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä)

     Syksyllä meille sanottiin kirjallisuustieteen luennolla jotakuinkin niin, että "kaikkihan teistä ovat lukeneet Seitsemän veljestä, ja jos sinä et ole, ole nyt aivan hiljaa ja tee se ensi tilassa". Olin hyvin hiljaa, koska siinä vaiheessa huomasin, että vaikka olen teoksen ihan itse ostanut kirjahyllyyni varmaan ainakin viisi vuotta sitten, en ollut lukenut siitä kuin alun. Mutta miksi? Mahdollisesti ajattelin tietäväni toisen käden lähteiden kautta teoksesta jo tarpeeksi. Tai sitten se vain oli liian paksu ja liian klassikko. Huonoja selityksiä kaikki, joten paransin tapani. Se kannatti.
     Kuten niin monesti aiemminkin, ajattelin tässä vähän esittää kritiikkiä tämänkin teoksen aikalaismielipidettä vastaan – siitä huolimatta, että samoja argumentteja on varmasti käyttänyt harvinaisen moni muukin. Onnekseni en kuitenkaan tee tässä tieteellistä tutkimusta, vaan annan itselleni luvan kaikkeen riemuun siitä omakohtaisen oivaltamisen kokemuksesta, jonka lukeminen niin kovin usein synnyttää. Seitsemän veljeksen (1870, Otava, pokkariversioni 2007)  siivellä August Ahlqvistista on tullut nykyihmiselle melkein yhtä kuuluisa kuin itse romaani. Mies tunnetusti ei ymmärtänyt, mihin Kivi romaanillaan pyrki, ja oli sitä mieltä, että se suunnilleen häpäisi täysin Suomen talonpoikaiskansan. En ole aivan varma, voiko 2010-luvun parikymppisellä opiskelijatyttösellä olla yhtään "oikeampaa" käsitystä siitä, mihin Kivi pyrki, mutta mielipiteeni aion jakaa.
     On totta, että nämä seitsemän veljestä kuvataan vähän likaisina, osin yksinkertaisina, huonokäytöksisinä riitapukareina, jotka vastustavat yhteiskunnan normeja vaikkapa lukutaidon hankkimisesta. Siinä sivussa he kuitenkin ovat noin parinkymmenen vuoden iästään huolimatta aika pikkupoikia, jotka kaipaisivat jo kuolleen äidin huolen- ja kurinpitoa. Veljekset saattavat saada spontaanisti jonkin idean ja lähteä sitä heti joukolla toteuttamaan, kuten jo aivan tarinan alussa Venlan kimppakosiminen osoittaa. He uskovat herkästi sen, minkä kuulevat, ja esimerkiksi erilaisten tarinoiden myötä pelkäävät milloin luonnossa vaanivaa peikkoa, milloin Jumalaa syntisyyttään syvästi katuen. Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero ovat kaikkea muuta kuin pahoja; ennemminkin he ovat ilkikurisia pieniä poikia, joilla on periaatteessa pyrkimys kunnialliseen elämään mutta käytännössä vähän turhan paljon esteitä sen saavuttamiseen. Tässä mielessä assosioin veljekset jollain asteella kirjallisuushistorian toiseen samanmoiseen, tosin oikeasti vielä pikkupoikaan, Astrid Lindgrenin valloittavaan Vaahteranmäen Eemeliin. Eemelihän päätyy kunnallisiin johtotehtäviin, eikä juurikaan sen huonommin käy Jukolan veljestenkään, kuten Kiven kertoja teoksen päätösluvussa esittää.
     Se, mitä yritän tässä sanoa, vaikka sen olisi sanonut moni ihminen ennen minua, on, että Seitsemän veljestähän on nimenomaan huikean hieno ja minuun vetoavalla huumorilla kuorrutettu kasvutarina – kertomus siitä, miten veljeksistä tulee kunnon kansalaisia. Aikalaistalonpojat saattoivat olla kaikki kunniallisia ja ahkeria Saarijärven Paavoja, jolloin heidän mainettaan ilman muuta saattoi loata tällainen käsitys heidän luokkansa edustajista. Minä taas lähestyin kertomusta tietenkin omasta perspektiivistäni ja ajattelin, että tämän selviytymistarinan kuuluisi olla jokaisen syrjäytymisuhassa olevan "just nyt ei huvita" -persoonan pakollisella lukulistalla. Tästä näkökulmasta nimittäin näyttää siltä, että aika usein se näissä tapauksissa on loppujen lopuksi kuitenkin itsestä kiinni. Töppäilyjensä jälkeen veljekset ovat jo valmiita lähtemään armeijaan sotimaan, mutta vapauduttuaan syytöksistä he vain yksinkertaisesti päättävät, että nyt opitaan lukemaan, vei se kuinka paljon aikaa tahansa. Päättäväisyys on suorastaan ihailtavaa, kuten Juhanin ja Timon sananvaihto osoittaa: "JUHANI: Kahden vuoden mentyä olkoon aapiskirja päässäni; se on sanottu. Mutta Timo-parkaa minä surkuttelen; hänellä on vielä kovempi kallo kuin minulla, kaksinkerroin kovempi. TIMO: Älä yhtään huoli, vaikka onkin se kaksinkerroin kovempi. No, no, sinä opit aapiskirjas kahtena vuotena, minä siis neljänä. Niin, kärsimystähän siinä vain tarvitaan." (275)
     Todellisuudessahan Timo oppii lukemisen jalon taidon jo ennen Juhania, mutta kaikkia heitä kuitenkin lopulta kehutaan mallikkaiksi lukijoiksi ja muutenkin kelvollisiksi kansalaisiksi. Tunnustus ei veljeksille riitä, vaan he jälleen lujasti päättävät jotakin, jonka toteuttavat vaikka sen kuuluisan harmaan kiven läpi. "Niin vuodet, jotka nyt seurasivat, saattoivat onnea ja menestystä Impivaaran taloon. Ahkeruus on onnen lähde, ja ahkerasti puuhasivat ja toimittelivat veljekset, josta pellot laajenivat yhä enemmin ja enemmin, viljaa karttui aitan laariin, hevosia talliin ja nautoja omettaan orsien alle." (291–292) Kertojan kuvailua täydentää vielä joka asiassa niin järkevän Aapon päättely uurastuksen hyödyistä: "Ja niin on meillä kohtakin kaksi oivaa taloa ja kaksi torppaa, kaikkein parhaimpaa, ja siinäpä osaa, tannerta ja tilaa meille jokaiselle erikseen, kun lopulta on tapahtuva yleinen jako, kunkin tulevaisuuden määräys. Ja toivokaamme, että viimein kaikki on kulkeva hyvän toivon mukaan! Niin, kaikkihan vihdoin hyvin, jos vaan järkevyys ja oikea taju aina on johdattavana tähtenämme täällä, polkeissamme elämän tietä." (295)
     Asioiden ilmeinen oikea laitahan on siis se, etteivät nämä Jukolan jäyhät miehet pohjimmiltaan ainakaan laiskoja ole. Ahkeralla uurastuksellaan he saavat kukoistukseensa kahden talon maat niin, että omilla tiluksilla tilaa riittää tulevaisuudessa kaikille perheen perustaneille veljeksille ja vanhapoika Simeonille. Vaikuttaa siltä, että Jukolan saunan palo ja veljesten kymmenvuotinen vastuunpako Impivaaran erämaahan on ollut hieno tekijä matkalla lopulliseen onneen. Eloa Impivaarassa Kivi kuvaa muutenkin luonnon keskellä elämisen tuottaman onnen ja omavaraisuuden aikana. Juuri sellainenhan on haaveissa siintävä elämänihanne monilla nykyihmisillä.
     Veljesten luonteissa, älyssä ja ulkoisessa olemuksessa on tietenkin paljon jo heti alussa kuvattuja keskinäisiä eroja, mutta kovapäisin ja riitaa haastavin esikoinenkin näyttää välillä myös sensuellimman puolensa. Sanoista ja ajatuksista kuvastuu jo alussa ennen kaikkea turhautuminen omaan kyvyttömyyteen, siis juuri se, että tahtoa ja pyrkimystä olisi, jos käytäntö puhuisi sen puolesta. "Mutta mitä pahaa olen minä tehnyt, että lukkari minua näin rääkkää? Onko se rikos, että on minulla niin kova pää? Eihän paljon puutu etten itke" (54), Juhani huokaakin lukkarin koulussa. Onko se rikos, että ihmisellä on kova pää? Niin saatetaan nykyisessäkin koulumaailmassa ikävä kyllä ajatella. Toisaalta Jukolan veljekset osoittavat rohkaisevasti, että kovallakin päällä voi päästä hienoihin tuloksiin, jos tahtotilansa vain osaa kanavoida oikein. Eero on alusta asti jatkuvasti piikittelemässä vanhinta veljeään, joka ei nokkeluuksia aina ymmärrä, ja näin hänen henkinen kapasiteettinsa voidaan ajatelle keskivertojukolalaista suuremmaksi. Suhteessa alun tiettyyn normivastaisuuteen teoksen hyvin legendaarinen lausahdus on hänestäkin silti kunnioitettavan paljon sanottu: "Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta." (362)
     Tahdon palata vielä lyhyesti alkoholipolitiikkaan, johon liittyen arvostelin tässäkin kontekstissa aiemmin Kiven Nummisuutareita johtotähtenä suomalaisen kirjallisuuden alkoholistisessa rappiotilassa. Seitsemän veljestä oli näiltä osin iloinen yllätys. Veljekset toki pitävät ilojuomasta siinä missä muutkin miehet, mutta jo Hiidenkiven sonniepisodin jälkeen tehdään ensimmäisen kerran selväksi aineen turmiollisuus. Aina niin hiljainen ja kunnollinen Lauri on vetäissyt pienellä kivipinta-alalla jopa vaarallisen kännin ja aiheuttanut harmia veljilleen. Niinpä kertoja varsin pian toteaakin: "Muistellen hurjapäistä humalaansa Hiidenkivellä, oli hän tehnyt päätöksen jalon ja pyhän, ettei sinä ilmoisna ikänä laskisi huulillensa juovuttavaa juomaa; ja piti hän myös päätöksensä." (239) Lauri ei ilokseni jää edes ainoaksi tapaukseksi, sillä vaikka myös tästä teoksesta löytyy jotenkin lajityypillinen viinanpolttotapaus, ovat sen seuraukset sen sorttiset, että myöhemmin teoksen kuluessa absolutismiin päätyvät kaikki paitsi Timo ja Simeoni. Simeoniakin oma tahdottomuutensa tosin kismittää sen verran, että hän ainakin osin sen johdosta yrittää jopa itsemurhaa.
     Ihan lopuksi otan vielä esiin uuden suosikkikohteeni: mikä tuttu lausahdus löytyikin tästä kirjasta. Tosin tässä tapauksessa sillä on ihan kaikki mahdollisuudet olla myös vielä vanhempi suomalainen renkutus, jota Kivi on vain lainannut, mutta minä kuitenkin riemuiten löysin sen tästä yhteydestä. Kun Lauri rallattaa humalapäissään Hiidenkivellä muiden hermoja raastaen "Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin pitkin torii - -" (197), en voi välttyä mielleyhtymältä muistoon noin viisivuotiaasta serkkupojasta, joka hokee tätä tauotta juuri tuon mukavasti tremulantin r-äänteen opittuaan.