Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

tiistai 13. joulukuuta 2011

TÄRKEIMMÄT ASIAT NÄKEE SILMILLÄ (José Saramago: Kertomus sokeudesta)

     ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä”, kuuluu yksi maailman kirjallisuushistorian kuuluisimmasta lausahduksista (Pikku Prinssi, Anthony de Saint-Exupéry), jolle José Saramagon kärsimysromaanista löytyy sekä puoltavia että vastustavia näkökantoja. Yleisestä asennoitumisesta kenties hieman poiketen minusta enemmän jälkimmäisiä.
     Kertomus sokeudesta on täynnä nimettömäksi jääviä ihmisiä. Kertomus alkaa ensimmäisen sokean sokeutumisesta liikennevaloissa. Käsittämätön valkosokeusepidemia lähtee leviämään kulovalkean tavoin ja niittää lyhyehkössä ajassa koko maailman lukuun ottamatta sokeutunutta miestä auttaneen silmälääkärin vaimoa. Luonnollisesti yhteiskunnan päättävät elimet tahtovat suojella vielä näkevää väestönosaa viimeiseen asti ja sulkevat näin ollen sokeat reservaatteihin - turhaan. Ensimmäisenä sokeutuneiden joukko mukanaan näkevä lääkärin vaimo vangitaan vanhaan käytöstä poistettuun mielisairaalaan, jossa elinolosuhteet eivät pian ole ihmisarvoisia lähelläkään.
     Epidemian jatkuvasti edetessä ja tilanteen muuttuessa järkyttävämmäksi ja järkyttävämmäksi ajaudutaan pohtimaan sitä, mikä lopulta erottaa sokean ihmisen eläimistä. Loppujen lopuksi vastaus tuntuu olevan, ettei mikään. Sokea ihminen elää eläimen lailla sokeasti vaistojensa, halujensa ja tarpeidensa varassa käyden jatkuvaa darwinilaista olemassaolon taistelua ravinnosta ja elintilasta. Lopputulos on modernin ajan hyvinvointimalleihin tottuneelle ihmiselle aivan järkyttävää luettavaa, mihin Saramago tosin on mitä luultavimmin pyrkinytkin.
     Pikku Prinssin mukaan tärkeimpiä asioita ei näe silmillään, mutta sokeiden äärimmäistä ahdinkoa seuratessaan alkaa toden teolla miettiä, mitä ne kaikkein tärkeimmät asiat oikeasti ovat. Antiikin kreikkalaisen filosofian jälkiä seuraten on helppo ajatella, että tärkeimpiä asioita ovat rakkaus ja ystävyys. Saramago antaa myönnytyksen tällekin, sillä lääkärin vaimon johtamaan joukkoon kuuluvat hyvin vanha, jo valmiiksi puolisokea mies ja kyseenalaisen menneisyyden kanssa sokeutunut nuori tyttö rakastuvat eloonjäämiskamppailun keskellä ja vannovat pitävänsä yhtä, vaikka näkö joskus palaisikin. Toisaalta herää kysymys, miten paljon toisen, vaikka oman aviopuolison, rakastaminen vaatii lisää, kun tätä ei näe - tai kun tämä ei näe, vaan saattaa yöllä hetken mielijohteesta eksyä vieraan naisen sänkyyn. Jälleen miettisi, olisiko parempi olla näkemättä itsekin.
     Erittäin vahva, suorastaan itsestään selvä kantani Kertomuksen sokeudesta luettuani on kuitenkin se, että nimenomaan ne jokapäiväisessä elämässä kaikkein tärkeimmät asiat näkee juuri silmillään. Tai jos yhtäkkiä ei näekään, kuihduttaa se ainakin sydämestäkin suurimman osan olemattomaksi. Kaikkien sokeudesta jäljelle jää vain kalvava nälkä ja kyvyttömyys pyörittää yhteiskuntaa tai hankkia edes omaa ravintoaan - siis sitä kaikkein välttämättömintä.
     Ulkonäköäkin väheksytään nykyään suuresti, kun siitä puhumista pidetään lähinnä turhamaisten naisten paheksuttavana paheena. Kuitenkin ulkonäöllä on tärkeä merkitys kaikessa ihmisen sosiaalisessa toiminnassa parinmuodostuksesta lähtien. Kuinka paljon helpompaa ihmisten onkaan kommunikoida keskenään, kun he näkevät toisensa, pystyvät hahmottamaan määränsä ja havainnoimaan ympäristöään.
     Tämä kaikki on tietenkin vielä pientä, kun mennään siihen romaanin todelliseen maailmaan, jossa ihmiset tappavat toisiaan reservaateissa ja sotilaat ovat jatkuvasti pyssyt ojossa vartiossa. Myöhemmin ruumiit lojuvat kaduilla eläinten syötävinä ja murskaantuneina portaikkojen alapäissä mätänemässä. Kaikki ruoka hamutaan kaupoista ja varastoista, eikä kukaan näe tuottaa lisää. Kenenkään asunto ei kuulu kenellekään, vaan kaikkien on löydettävä vain jokin, yleensä vaihteleva suoja päänsä päälle. Monet eivät löydä sitä sen paremmin kuin ruokaakaan. Varsin nopeasti selkenee, kuinka elintärkeä kertomuksen pääjoukolle on nimenomaan lääkärin vaimon yksi ainoa näkevä silmäpari.
     Sitä en voi silti kiistää, etteikö jonkin niin tarpeellisen kuin näkökyvyn menettäminen kaikessa kammottavuudessaan olisi nykyihmiselle lyhyeksi ajaksi eräällä lailla jopa hyödyllistä. Ehkä vasta silmien menettäminen saisi meidät kiinnittämään huomiota yksinkertaisiin monimutkaisuuksiin, kuten lääkärin vaimon ja kirjailijan välisessä keskustelussa tulee ilmi: ”Tarkoitatteko, että meillä on liikaa sanoja, Minä tarkoitan että meillä on liian vähän tunteita, Tai niitä on, mutta me olemme lakanneet käyttämästä sellaisia sanoja, joilla ne tulisivat ilmaistuiksi, Ja sitten olemme menettäneet tunteetkin.”
     Saramagon oma sanankäyttö vaatii sopeutumista, mutta ensimmäisten sivujen alkujärkytyksestä huolimatta kahden sivun mittaisiin lauseisiin tottuu nopeasti ja pian tekstimuodon huomaa kaikessa oikeakielisyydettömyydessään viehättävän. Kerronta on kuin riisuttu kaikesta turhasta, kuten tarpeettomista johtolauseista ja tarkemmista ulkonäkökuvauksista. Mitäpä niillä tehtäisiinkään, kun yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat sokeita - omalla tavallaan lukijatkin.
     Oikeastaan minä näen huomiota luonnollisesti vievän sokeuden takana toisen tärkeän teeman, johon sokeus ei varsinaisesti liity. Niin kauan kuin ihmiset etsivät parannuskeinoa ja pyrkivät aktiivisesti eteenpäin, he nimittäin pysyvät sokeina. Karmaisevaan kohtaloonsa jollain lailla alistuttuaan taas koko maailma alkaa selittämättömästi saada näköään takaisin. ”Tahdotko kuulla mitä minä arvelen, No mitä, Minä luulen ettei me tultu sokeiksi vaan ollaan sokeita, Sokeita jotka näkevät, Sokeita jotka näöstään huolimatta eivät näe”, tuumivat lääkäri ja hänen vaimonsakin.
     Ehkä meidän kannattaisi tavoitella vähän vähemmän omaa etuamme. Kenties sillä tavalla voisimme voittaa kaikista eniten. Minä olen onnellinen nähdessäni värejä enkä pelkkää valkoista - ja aion edelleen käyttää katselemiseen tasavahvasti silmiä ja sydäntä.

torstai 17. marraskuuta 2011

VIIDEN VUODEN SAIPPUAOOPPERA YKSISSÄ KANSISSA (Gabriel Garçia Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys)

     Äitiyslomalla ollessaan äidilläni oli tapana seurata televisiosta laatudraama Kauniita ja rohkeita, joten olen jo vauvana tunnusmusiikin kuullessani tullut heti huomattavasti pirteämmälle päälle. Viime kesälomallani kuitenkin - huolimatta siitä, että koen olevani suhteellisen älykäs ja sivistynyt persoona - huomasin jokaisen arkisen työpäiväni päätteeksi vajoavani tunniksi olohuoneen lepotuoliin seuraamaan aivot narikassa suomalaisten ykkössaippuan kestokesäuusintoja. Kyse on tietysti Salatuista elämistä, joita kaikki katsovat ainakin joskus, vaikka harva sitä ääneen myöntääkään. Noiden viisi vuotta vanhojen, huikaisevien näyttelijäsuoritusten ja ennalta arvaamattoman tapahtumakulun perusteella voisi toki luulla, että olen vaipunut todella alas, mutta ei hätää, sillä tein kyseisellä lomalla myös ainakin yhden kannattavan havainnon: Salkkareiden ja Kaunareiden tasoisen saippuan ainekset voi nimittäin löytää myös maailmankirjallisuuden klassikkoteoksesta.
     Ehkä juuri siksi pidän Kolumbian ylpeydenaiheesta Sadan vuoden yksinäisyydestä niin valtavasti, vaikken toistaiseksi olekaan onnistunut pysymään aivan täydellisesti kärryillä siitä, kuka kahdestatoista samannimisestä hahmosta on kenenkin vaimo ja kenenkin lapsi. Garçia Márquezin merkkiteos on ihanan rentouttava lukukokemus juuri siksi, että kuvitteellisessa ja perin erikoisessa Macondon kylässä voi tapahtua ihan mitä tahansa ja milloin tahansa. Ei riitä, että Buendían suvun kantaäiti Ursula joutuu pelkäämään, että kovin sisäsiittoisessa suvussa syntyy pahan ennustuksen mukaan tuhoisaksi osoittautuva lapsi siansaparo takapuolessaan, sillä Buendían suvussa on ihan okei mennä naimisiin serkkunsa kanssa ja pitää samalla tätiään salarakkaana. Kun yksi veli on saanut naitua yhden naisen sukuun, on pian jo seuraavan vuoro vahvistaa naisen asema naimalla hänet veljensä jälkeen. Elämä on mukavan yllätyksellistä lukijalle, mutta valitettavan hermoja raastavaa Ursulalle.
     Kaikki Macondon Buendíat kuitenkin polveutuvat Ursulan miehestä, suurmieskeksijä José Arcadio Buendíasta. Kaikki pojat nimetään José Arcadioiksi tai Aurelianoiksi José Arcadio Buendían omien ”alkuperäisten” poikien mukaan, ja jokainen tyttö saa pian nimekseen Remedios Aurelianon nuorena kuolleen vaimon muistoa kunnioittaen. Nimiperinne on omiaan ruokkimaan käsitystä siitä, että Buendían suku on jollain asteella kirottu. Tätä puhisee Ursulan ohella voimakkaasti erään myöhemmän Aurelianon vaimo Fernanda.
     Rohkeahko mielipiteeni on se, että naishahmot pitävät pystyssä saippuan kuin saippuan. Siinä missä Forresterin muotitalon pojat tarvitsevat tiukkaa kontrollia Stephanie-mummon valvovan silmän alla ja huvitusta kukin vuorollaan ihanasta Brookesta, on Buendían suvun todellinen kulmakivi juuri Ursula, joka ratkaisee kyllä tilanteen kuin tilanteen. Supermummo elää läpi viiden tai kuuden uuden Aureliano-sukupolven hoitaen heikkojen, häviämiseen taipuvaisten miesten ja nuorena kuolleiden tai muuten vain kyvyttömien äitien lasten kasvatuksen. Ensimmäisen polven kasvattitytär Rebecca painii vakavan mullansyöntiongelman kanssa, joka sairastuttaa hänet monet kerrat ja saattaa kenties olla osasyynä siihenkin, että nainen varttuneempana velipuolensa kanssa karattuaan erakoituu mökkiinsä vuosikymmeniksi. Pikkusisko Amaranta saa moneen kertaan estettyä Rebecan avioitumisen oman unelmamiehensä kanssa mutta hurskaassa uskossaan lopulta rankaisee itseään polttamalla kätensä ja ottamalla kasvattaakseen osan sisarustensa heitteille jääneistä lapsista ja lapsenlapsista. Täysin oma lukunsa on kylän nykykielellä prostituoitu ennustajaeukko Pilar Ternera, joka jotenkin kummallisesti kyllä näkee tulevaisuuteen, mutta tulee myös antaneeksi kotipalvelu Ursulalle useammankin uuden lapsosen kasvatettavaksi. Ursulan jo vanhentuessa on Aureliano Toisen vaimolla Fernandalla yhä suurempi rooli Macondon keskustalon ylläpidossa, mihin hänellä onkin hyvin aikaa, kun mies viettää suurimman osan ajastaan rakastajattarensa luona.
     Sadan vuoden yksinäisyyden kuluessa lähinnä vahvojen naishahmojen siivin ehtivät tarkastelupisteen keskiössä olevat miehet lähinnä sotimaan sekä politikoimaan ja näin osaltaan luonnollisesti parantamaan maailmaa. Voi miten surullisen tutulta ja samalla ironista hymyä nostattavalta kuulostaakaan ensimmäisen Aurelianon appiukon opetus vävylleen: ”’Liberaalit’, sanoi Apolinar Moscote, ’ovat vapaamuurareita ja huonoja ihmisiä ja kannattavat pappien hirttämistä, siviiliavioliittoa ja avioeroa, aviottomien lasten tunnustamista aviossa syntyneiden arvoisiksi lain edessä ja maan pilkkomista liittovaltioksi jossa korkeimmat viranomaiset kadottavat valtansa. Vanhoilliset sen sijaan ovat saaneet valtansa suoraan jumalalta ja haluavat pitää kunniassa lain ja järjestyksen ja perhemoraalin.’” Eipä ole maailma loppujen lopuksi kovasti muuttunut Macondon ajoista, vaikka José Arcadio Buendía sitä kovasti ennustikin.
     Roomaa ei rakennettu päivässä, mutta kärjistäen onnistuttiin kyllä tuhoamaan. Sama pätee Macondoon. Buendíojen vuosien työ päättyy tuhoon yhdessä ainoassa päivässä, kun jo kirouksesta pois pyristelemässä ollut Amaranta Ursula hylkääkin kunnon miehensä ja uusilla nimillä kastetut poikansa ja antautuu vanhalle intohimolleen - veljenpojalleen. Enää ei yllätä, että tarina päättyy juuri siihen kuuluisaan siansaparolapseen, josta on kuunneltu varoituksia ensimmäiseltä sivulta alkaen. Ehkä joskus olisi ihan hyödyllistä kuunnella äitiä.
     Saippuasarjamaailmaan itsensä koukuttaneet ihmiset lukevat aivan liian vähän. Ehkä heille pitäisi jonkun kertoa tästä korkealuokkaisen kirjallisuuden draamatasosta, ehkä se ei auttaisi mitään. Yhdessä asiassa kun kannattaa mielestäni kuunnella myös erästä Macondon miestä, sillä eräs toinenkin ennustus on tainnut käydä ikävästi toteen: ”Silloin ovat maailman asiat lopullisesti päin persettä kun ihmiset matkustavat ensimmäisessä luokassa ja kirjallisuus tavaravaunussa.” Ensi kerralla otan Garçia Márquezin matkaseurakseni ensimmäiseen luokkaan ja saadakseni hänelle vapaan paikan pyydän jotakin laitapuolen Aurelianoa siirtymään tavaravaunuun - tai pyytäisin, jos se ei olisi juuri sitä paheksuttavan konservatiivista käytöstä.

perjantai 28. lokakuuta 2011

ERÄMAASSA SYNNIN RASKAS VIITTA HARTIOILLA (Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu)

     Jonkin aikaa sitten eksyin lukemaan parin vuoden takaisia blogimerkintöjäni ja havaitsin iloksenikin muuttuneeni melkoisesti. Ensimmäisten naiiviuden aiheuttamien nolostumisten jälkeen aloin kuitenkin olla yhden asian suhteen kateellinen 15-vuotiaalle itselleni ja miettiä, milloin maailmasta tuli minulle uhka mahdollisuuden sijaan. Juuri peruskoulunsa päättänyt minä iloitsi pyyteettä kaikesta, vaikka toki olikin ajoittain melkoinen stressaaja nykyisen minän tavoin. Mutta milloin minä aloin pelätä, että viettäessäni päiviäni yksin töissä museon näyttelynvalvojana joku hullu saattaisi hyökätä sisään ja käydä minuun käsiksi? Milloin aloin tuntea oloni erittäin turvattomaksi kulkiessani yksin ulkona ilman päätä pidempää poikaystävääni?
     Löysin montakin selitystä. Ensimmäiseksi havaitsin, että tämä kaikki alkoi suunnilleen silloin, kun rakastuin totaalisesti varpaankärjistä jokaisen kaksihaaraisen hiuksen molempien haarojen päihin. Silloin maailmasta alkoi muodostua uhka, mutta erittäin tärkeää on huomata se, että tilanne on uhkaava vain silloin, kun olen yksin. Kun on äärettömän luontevasti vaihtanut puolikkaita toisen ihmisen kanssa, alkaa tuntua siltä, ettei missään ole niin turvassa kuin toisen lähellä eikä missään turvattomampi kuin ollessaan yksin.
     Mäkelän Martta on ainakin minun käsitykseni mukaan suhteellisen tavallinen Lapin erämaan teinityttö herätyspiireissä, jolle maailma on selkeästi uhka ennemmin kuin mahdollisuus. Martalle se tosin on sitä jo ennen rakastumista salaperäiseen lappalaiseen, eikä tyttö pääse helpolla kummallisen, ankaran perheen ja kyyläävien kyläläisten seurassa. Rakastumisen jälkeenkin Martan pelko on täysin erilaista kuin minun, sillä hän joutuu pelkäämään muiden reaktioiden vuoksi nimenomaan tavatessaan outoa rakkauttaan. Lisäksi hän seikkailee mukkamaiseen tapaan ensin useammankin muun kylän pojan kanssa. Meissä ei ole tippaakaan yhteistä, ellei löyhästi ajatella uhkaavaa ulkomaailmaa.
     Omahyväisesti on todettava, että minä olen meistä kahdesta se, jolla menee huomattavasti paremmin: isäni ja poikaystäväni kun katsovat talvesta toiseen yhdessä jääkiekkoa ja keskustelevat tietotekniikan ominaisuuksista sen sijaan, että ensimmäinen jahtaisi jälkimmäistä tunturijärven rannassa kirvestä heilutellen. Syntisen maan surullista lopputulosta ei ole vaikea arvata, vaikkei Mäkelän isäntä sitä koskaan omaksi virheekseen ääneen myönnäkään - poikahan vain erehtyi astumaan sulaan ja hukkui. Jonkinlaista syyllisyydentuntoa voi toki päätellä siitä, että mies myöhemmin antaa hirttoköyden puhua puolestaan. Joka tapauksessa Martta menettää lopulta kolmekin miestä, kun isoisä-äijä on vanhuuttaan kuollut jo aiemmin tapahtumaketjussa, ja kaiken huipuksi hänen innoissaan lappalaiselle syntisesti synnyttämänsä lapsikin vaikuttaa tukanvärin perusteella olevan kylän hunsvotin Kurki-Pertin. Tätä taustaa vasten olen vahvasti sillä kannalla, että vaikka Martta ei saanut siitä kauaa nauttia, on maallisen maailman suurin ja tärkein asia - vankkumaton, polttava vastarakkaus, kyllä jotakin sellaista, jonka vuoksi jopa pelkään ihan mielelläni.
     Maa on syntinen laulu on valtavasti ristiriitaisia ajatuksia herättävä romaani - lähinnä siksi, että sitä lukiessa tulee pohdittua, miten niin kaunis, melkein laulava teksti voi olla niin vastenmielisen ahdistavaa. Sen lisäksi, että koko kylä tuntuu olevan jollain lailla ylösalaisin, on Martta itsekin harvinaisen ahdistava henkilöhahmo, enkä samanikäisyydestämme huolimatta yksinkertaisesti pysty käsittämään suurinta osaa hänen valinnoistaan - ei suinkaan vähäisimpinä muun muassa lähtemistä milloin kenenkin matkaan tai seksuaalista kanssakäymistä 12-vuotiaan ottoveli Hanneksen kanssa. Teosta on sanottu balladiksi, mikä kyllä kuvaa erittäin osuvasti kielimaailmaa ja kielen kuvaamaa maailmaa, mutta toisaalta erittäin huonosti kielen kuvaaman maailman tapahtumia. Balladi kun jotenkin vaikuttaa maailmalta, jossa on vähintään toivoa paremmasta.
     Timo K. Mukkaa on tituleerattu kirjailijana kaksinkertaiseksi mystikoksi, minkä lisäksi koko miestä henkilönä tunnutaan pitävän yhtenä mysteerinä muutenkin. Kuolemattoman Mukasta teki huikean aikaisessa vaiheessa alkunsa saaneen tuotannon lisäksi valitettava kuolema alle kolmekymppisenä. On mielenkiintoista pohtia, olisiko asema sama, jos Timo Kustaa edelleen olisi yhteiskunnassamme esittämässä nyttemmin jo huomattavasti arvostetumpana ja nykymelskassa vähemmän kohahduttavana kirjailijana kannanottojaan ajankohtaisiin kiistakysymyksiin. Ainakin Mukan leski Tuula Mukka kertoi vuonna 2010 Mukan aiemmin julkaisemattomia teoksiaan julkaistessaan Helsingin Sanomissa miehensä olleen pohjimmiltaan tavallinen perheenisä. Onkin ristiriitaista, että tämä lesken kanta ja yleisen käsityksen kanta miehestä, joka kirjoissaan puhui vain kuolemasta ja ihmisten kylmyydestä, poikkeavat niin paljon toisistaan.
     Luontomystikkona pidän Mukan tyylistä. Kaikessa vähäeleisyydessään se maalaa näkyviin hyvin pitkälti sellaisen Lapin, jollaisena minä olen maakunnan aina nähnyt: rauhallisen, koskemattoman ja kaikessa karuudessaan lohdullisen alkuperäisluonnon. Sen sijaan ihmiset lähinnä ruokkivat stereotypiaa jäyhistä, tuppisuista lappilaisista, puhumattakaan Martan saamelaisesta mielitietystä Oulasta, joka on pelottavan arvoituksellinen lappalainen - tulee ja menee miten ja milloin tykkää. Seksuaalimystikkona Mukka sotiikin kaikkea sellaista vastaan, mitä seksuaalimystiikka käsitteenä nostaa mieleeni. Ihmisten kanssakäyminen on raadollista, rumaa ja monin paikoin alistavaa sekä aina jollain lailla väärää ja syntistä silloinkin, kun sitä kuvataan kauniisti. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi kohtaukset ovat herättäneet voimakasta keskustelua tuoreina, kun minustakaan ei tunnu hyvältä lukea niitä huolimatta siitä, että olen 2000-luvun kasvatti ja nähnyt pelkästään televisiossa ja kirjoissa enemmän kuin tarpeeksi.
     Toinen maailman uhkaavuuteen vaikuttava tekijä kohdallani on ilmiselvästi kriisipainotteinen päivittäisuutisointi: on nimittäin kiistaton fakta, että negatiiviset asiat ja tapahtumat ylittävät uutiskynnyksen huomattavasti positiivisia helpommin. Lehtiä lukiessaan on vaikea muistaa ihmisten perusluonteen hyvyyttä, kun maailma tuntuu olevan yhtä talouskriisiä ja ympäristökriisiä, henkirikoksia ja raiskauksia. Tässä mielessä Maa on syntinen laulu oli minulle lukukokemuksena suorastaan häkellyttävän ajankohtainen. Vahvasti lestadiolaishurmoksesta vaikutteita saanut Mukka nimittäin kuvaa herätyskokouksissa suoranaista ”hurmosta” - toisin sanoen pedofiliaksi luokiteltavaa aikuisten naisten sotkeentumista tuttuihin pikkupoikiin. On erittäin ikävää yleistää tai leimata ketään, mutta väkisin mieleeni nousivat heti viime aikojen uutisoinnit lasten hyväksikäyttötapauksista vanhoillislestadiolaisissa piireissä. Liika kiihko tuntuu joka asiassa sotivan voimakkaasti itseään vastaan.
     Taustan tuhoa maalailevalle syntisyyden kuvaukselle voi ainakin kuvitella löytävänsä Mukan omasta uskonnollisesta taustasta kääntymyksellisenä Jehovan todistajana. Silti olen päättänyt antaa mahdollisuuksien taas voittaa uhkaulottuvuuden ja hymyillä. Kaiken ehdottomuuden alle väsyneenä tekisikin mieli kysyä kirjailijalta, pitääkö kaiken olla niin ankeaa ja kaikkien ihmisten elämän tuhoon tuomittua. Mitä jos meidät kristillisen ajattelun mukaan hyväksyttäisiinkin ihan sellaisina kuin olemme? Voisikohan tämä hassu maa runsaista kiistattomista epäkohdistaan huolimatta olla pohjimmiltaan ihan hyväkin paikka - kuin kiitosvirsi, vähän vähemmän syntinen laulu?

lauantai 17. syyskuuta 2011

PAKKOMIELTEESTÄ PAKKOMIELTEISIIN (Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie)

     Pakkomielle voi vaikuttaa ihmiseen pelottavissa määrin. Jonkun on varmistettava kotoa lähtiessään kymmenen kertaa, etteivät hellan levyt vain jää päälle, toisten taas tarkkailtava jokaista nielemäänsä kaloria syömishäiriötä hipovissa mittasuhteissa. Harvemmin kukaan kuitenkaan omistaa elämäänsä oman rintamamiestalon hankkimiselle tai alakerran parveketupakoitsijan eliminoimiselle keinolla millä hyvänsä. Pakkomielteen voimasta tällaiseen tilanteeseen kuitenkin ajautuvat Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien ensisilmäyksellä merkittävimmin mielenvikaiset henkilöt Matti Virtanen ja yläkerran He-pariskunnan aviomies.
     Matti Virtanen on tavallinen ja toisaalta epätavallinen suomalainen mies. Tavallinen sikäli, että hän asuttaa kerrostalokaksiota Helsingissä vaimonsa Helenan ja pienen tyttärensä Sinin kanssa. Jossain määrin epätavallinen siksi, että hän on niin sanottu kotirintamamies: pitää kodin pystyssä, laittaa ruuat, pesee pyykit ja leipoo pullat vaimonsa luodessa uraa. Valitettavasti hän vain on tilastojen valossa tavallinen siinäkin suhteessa, että tulee kerran väsyneenä ja provosoituna jääkiekko-otteluun keskittyessään huitaisseeksi vaimoaan yhden peruuttamattoman kerran. Lyönnin seurauksena Helena pakkaa Sinin ja kassit jo ennen ottelun loppua ja muuttaa pois. Heidän takaisin saamisestaan muodostuu Matille elämän tarkoitus, jota tuntuu palvelevan vain yksi tavoite: rintamamiestalon ostaminen ehdottomasti ilman heikkoutta osoittavaa lainarahaa. Tavoitteeseensa päästäkseen Matti muun muassa myy kaiken omaisuutensa asuntoa myöten, välittää pimeää tavaraa, pyörittää päivätyönsä lisänä sivubisnestä hieroen maratoonareita ja hellyydenkipeitä kotirouvia, vakoilee kasettinauhurin kanssa pensasaidoista käsin lähes jokaista lähiseudun normaalia omakotitaloperhettä, tekee Kotineliöiden kiinteistönvälittäjän Jarmo Kesämaan elämästä helvetin ja lopulta lähtee henkilökohtaisesti, vaikkakin erinomaisen vilpittömin aikein, kovistelemaan itseään unelmatalon omistajaa, sotaveteraani Taisto Oksasta.
     Vaikka Matin elämä on rankkaa, ei mielestään helpolla pääse myöskään hänen yläpuolellaan sijaitsevan asunnon pariskunta, jonka elämän Matti pilaa harvinaisen helposti: tupakoimalla parvekkeellaan tai vaihtoehtoisesti taloyhtiönsä pihamaalla. Yläkerran mies Leena-vaimoineen ei voi elää normaalisti eikä edes kohtuullisesti, kun tupakan haju leijailee salakavalasti heidän asuntoonsa milloin mistäkin ikkunaluukusta tai ilmastointikanavasta. Niinpä naapurit ovat ottaneet tavaksi kirjoitella rumia keltaisia lappusia alakerran tauluun sivistääkseen Mattia tupakoinnin haitoista ja vaaroista. Luonnollisesti Mattia eivät laput kuitenkaan kiinnosta, ja pariskunnan onkin turvauduttava järeämpiin keinoihin: tupakan vuoksi Matille on välttämätöntä hankkia häätö. Naapurusten välille saadaankin syttymään melkoinen sota.
     Helenan pakkomielle puolestaan tottelee tuttua nimeä Matti Virtanen. Vaikka miestä ei Helenan ystävän Sirkun luona näykään, hän on pesiytynyt milloin kipuilevaan vatsaan, milloin jumittuneisiin hartioihin. Sinin ”Missä isi on?” -pakkomielle ei ainakaan helpota Helenan omaa, kuten eivät tee myöskään raadollisesti paljastuva kokkaustaitojen puute tai Matin yllättävät talotarjoukset. Helenan sietäisi kuitenkin kaiken keskelläkin olla mustasukkainen siitä, että hänen itsensä ja yläkerran naapureiden lisäksi Matin metsästys muodostuu myös omakotitaloissaan asuvien kunnon ihmisten pakkomielteeksi. Jonkinlaisena oikeutuksena tälle toki voidaan pitää sitä, että Matti käy virtsaamassa kunnon ihmisten tyttären leikkipihalla.
     Taisto Oksanen tuntee suurta vastenmielisyyttä, loppua kohti pelkoakin, Mattia kohtaan, muttei taida ymmärtää, että tämä loppujen lopuksi jakaa hänen kanssaan saman pakkomielteen samaan taloon. Taisto ei tahdo poikansa, tämän vaimon ja Kotineliöiden yhteispainostuksestakaan huolimatta muuttaa muistorikkaasta Juoksuhaudantien rintamamiestalostaan. Ainoa, joka tämän ymmärtää, on lopulta Matti, joka itse laatimassaan kauppakirjassa antaa veteraanille elinikäisen asumisoikeuden rintamamiestalon yläkertaan. Tätä tosin ei ymmärrä monen muun tavoin Taistokaan, mitä kenties ei tarvitse ihmetellä, kun tietää Matin päätyneen päätökseensä täysin yksinäisen yksimielisesti ja Oksasta välillä panttivankinaankin pitäen.
     Jarmo Kesämaa on eri maata kuin muut, sillä hän ei kiinteistönvälittäjän asemastaan huolimatta - tai kenties juuri sen vuoksi - tarvitse omakotitaloa, pihakeinua tai oikeastaan edes vaimoaan Merjaa. Työ, työ, työ, laivaseminaarit, työpaikkaromanssi ja Teboilin munkkikahvit riittävät pitämään miehen mielen vireänä, vaikka työ, työ ja työ hiestä kostuvine kesähousuineen aiheuttavat myös melkoista stressiä. Kesämaan pakkomielteeksi voidaan kuitenkin selvästi nähdä huonojen ja vielä vähän huonompien talojen kauppaaminen oikeasta tulokulmasta riittävin taidoin pienten käytännöllisten vinkkien avustuksella, joita hän myös sanelee innokkaasti koneeseensa kollegoitaan sivistääkseen.
     Vaikka Hotakaisen tarina on kokonaisuudessaan onneksi täysin absurdi, osuu se miehen taattuun huumoriin verhottuna harvinaisen terävästi maaliinsa. Vaikka lukija voi huokaista helpotuksesta sen suhteen, että niin Matti Virtanen kuin varastoon tapettu Viki-koirakin ovat vain fiktiivisiä henkilöitä, ei itse viiltävän teräviä pointteja pääse pakoon yhtä helposti. Teos naurattaa takuuvarmasti, mutta pitää myös otteessaan ja ahdistaa, jos jaksaa ajatella. Katkelma Matin tavanomaisesta ajatuksenjuoksusta ilmentää nykyisen kaltaisen yhteiskunnan ongelmakohtia varsin hyvin: ”Minun sodassani kuolleita oli paljon, mutta sodan epävirallisen luonteen vuoksi tarkkaa lukua ei tiedetä. Tämän vuoksi on parempi puhua kaatuneista termin arkisessa mielessä. He kaatuivat tien poskeen, kerrostalon tuulikaappeihin, kapakoiden lattioille, perheneuvontakeskusten ala-auloihin, peliautomaattien eteen, uimahallien kahviloihin. He tuupertuivat kesken lauseen sopertamaan omiaan ja loivat näin perustan mielialalääkkeiden myyntimenestykselle. Tämän sodan erityispiirteisiin kuuluu myös se, että kaatuneista miltei puolet oli naisia. Haavoittuneiden määrää ei kukaan tiennyt. Heistä suurin osa kiisti vammansa tai väitti saaneensa ne ailahtelevassa, paineisessa työelämässä tai suuren laman aikana. - - Joka tapauksessa tässä sodassa haavoittuneita miehiä ja naisia liikkuu keskuudessamme vähintään lähes yhtä paljon kuin virallisia sotaveteraaneja.”
     Sotaveteraanit ansaitsevat luonnollisesti kaiken kunnian siitä, että ovat pitäneet maamme itsenäisenä, mutta Juoksuhaudantie herättelee kyllä pelottavan kysymyksen, kuka sen tekee tulevaisuudessa, jos nykyajan kompastuskiviä ei pian aleta kärrätä pois tieltä. Nuo kivet kun taitavat olla vaarallisen kovia vakavien pakkomielteiden syntysyitä. Taidan sittenkin olla onnellinen siitä, että tahdon vain tarkistaa hellan levyt ennen kotoa poistumista.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

TURISTIKIERROS SAATANAN MAILLA (Dante Alighieri: Helvetti teoksesta Jumalainen näytelmä)

     Rehellisyyden nimissä minun on heti kättelyssä pakko myöntää, etten tainnut koko Helvetin läpi vaeltaessani löytää täydellistä tai edes hyvää yhteyttä renessanssin alun suurnimen sielunmaisemaan. Sen verran jokaisen sanan kyllä urhoollisesti luettuani kuitenkin tajusin runoilusta, nimiluetteloista ja kärsivien ihmisten kuvauksista, että jos tämä olisi totuus, en todellakaan olisi hyppinyt riemusta, jos Dante olisi tarjonnut matkaseurapaikkaa.
     ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”, niin monesta yhteydestä kovin tuttu lause tervehtii helvetin portin yläpuolella sisään astujaa. Oppaakseen Dante on saanut antiikin runoilijan Vergiliuksen, minkä ymmärtämisessä tosin historian tunneilta hankittu pohjatieto auttaa huomattavasti. Runoelma ei ainakaan ensimmäisessä osassaan kerro syytä Danten tutustumiskierrokselle alamaailmaan, mutta hän joka tapauksessa aloittaa matkansa helvetin yläkerroksista. Ovella Dante kohtaa muun muassa edesmenneen rakastettunsa Beatricen. Sitten alkaa taivallus läpi kymmenen piirin kohti sisähelvetin ydintä ja itse Saatanan vallanpitopaikkaa.
     Danten matkan edetessä ainakin ikäiseni lukija alkaa välttämättömästi epäillä oman yleissivistyksensä riittämättömyyttä. Jo pelkästään esipiireissä kärvistelevien vankien nimistä tuttuja on ehkä karkeasti sanoen puolet - pitäisikö minun siis tuntea loputkin? Entisestään ajatustoimintaa sotkee se, että Dante on kuvannut helvettiinsä vierekkäin sekä antiikin filosofit ja historiankirjoittajat että kreikkalaisten jumalat ja muut meidän silmissämme satuolennoilta vaikuttavat hahmot.
     Danten järkeilemä hierarkia on harvinaisen mielenkiintoinen. Ensimmäisestä eli lievimmästä piiristä voi tavata Caesarin, Hippokrateen, Demokritoon ja vaikka kenet muut merkkimiehet, mutta Egyptin kuningatar Kleopatra kuin myös Troijan prinsessa Helena ovat jo toisen piirin arvoisia. Jossain kohdassa ilmeisesti menee tietty häikäilemättömyyden raja, kun Caesar ja Kleopatra on sijoitettu eri piireihin. Onko tässä mahdollisesti pohjaa jonkinlaiselle sukupuolikysymyksellekin?
     Sitä pohtiessani ajautuisin kuitenkin sivuraiteille. Kateellisten, ahneiden ja ylpeiden jälkeen on saituuden, ahneuden ja vihan vuoro päätyen ennen alahelvetin rajaa vielä muun muassa väkivaltaisiin, ilkeisiin ja harhaoppisiin. Syntilista on loputtoman pitkä. Dante ei ilahduttavasti yritä kuitenkaan todistella olevansa itsekään mitenkään nuhteeton: yhtä lailla hänen hyvä ystävänsä Brunetto löytyy alahelvetin seitsemännestä piiristä.
     Aikakaudellaan Helvetillä ja koko Jumalaisella näytelmällä on mitä luultavimmin ollut huomattavasti suurempi yhteiskunnallinen kaiku kuin tänä päivänä. Keskihelvettiin saavuttua todetaankin seuraavaa: ”Te, joill’ on järki terve, ymmärtäkää ja ottakaa se opetus, mi tässä säkeiden kummain peittämänä piilee!” Oi kuinka kestävä teema tällainen viisaammalta sivistymättömämmälle suuntautuva neuvonanto onkaan - ja kuinka paljon elämä voisikaan helpottua, jos ihmiset vielä sisäistäisivät sen.
     Biodiversiteetiltaan helvetti on yllättävän monipuolinen, sillä Danten ja oppaan matka kulkee vaihdellen läpi metsien, järvien, solien ja rotkojen. Tiivistäen voisi sanoa, ettei Helvetin helvetti fyysisesti juurikaan poikkea reaalimaailmamme luonnosta - ainakaan synnyttämiltään mielikuvilta. Kuten Dante itsekin rinnastaa: ”Tään yli hiekkameren satoi tulta hitaasti, suurin hiutalein, kuin sataa Alpeilla lunta levätessä tuulen.” Toisin on kuitenkin asukkaiden laita. Mitä syvemmälle helvettiin uskaltaudutaan, sitä enemmän aletaan lähestyä yleistä käsitystä Ilmestyskirjasta. Geryon-hirviö on vielä pientä, kun vastaan myöhemmin tulee kuilun pohjalle kasattu valtava käärmeläjä ja ne pahimmillaan päättömät eripurankylväjät, joilta on kostoksi rikoksistaan revitty ruumiinosia.
     Sisin helvetti on aavistuksen pettymys, jos niin voi sanoa. Suurten tulilieskojen ja itse silmittömän pahan Saatanan sijaan kymmenennessä piirissä riehuvat muun muassa rahan väärentäjät, sukuunsa sekaantujat ja liuta antiikin kreikkalaisten pääjumalia. Saatana on nähdäkseni aika lailla sivuhenkilö, vaikka hänen maillaan pari sataa sivua liikutaankin. Lopussakin Dante yksinkertaisesti kiipeää takaisin maanpinnalle ja tähdet näkyvät taas. Onnellista on tietenkin luonnollisesti se, että hän pääsee takaisin päivänvaloon.
     Vaikka suomentaja-Leinon kieli on välillä sellaista koukeroa, etten ihmettele kuulemaani kommenttia siitä, että teos on huomattavasti ymmärrettävämpi alkuperäiskielellä italiaksi, löytyy tekstistä kauniitakin kohtia. ”Hän sitten kääntyi, juoksi pois kuin juostaan viherjän viirin vuoksi kilpaa pitkin Veronan kenttää; eikä ollut näkö hänellä häviön, vaan voiton saajan.” Edellinen on tyypillinen esimerkki siitä, että joka luvun viimeinen kappale tuntuu aina irtautuvan täysin siitä, mistä edellä on puhuttu, mutta jotenkin viehättävästi soljuvia ajatuksia näistä kappaleista löytyy.
     Ehkä niillä on syvempikin merkitys, joka vasta prosessoituu päässäni. Danten tuotantoon saattaa nimittäin päteä hyvin jostakin joskus lukemani kokoava ajatus, että monesta - varsinkin ennen 1800-lukua kirjoitetusta - klassikosta saa enemmän irti keski-iän tuolla puolen.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

NÖYRÄ MIES, ROHKEA TUOTANTO (Väinö Linna)

     ”Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi.” Suurin osa suomalaisista ei ole ikinä lukenut Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa, mutta käytännössä jokainen tuntee romaanin aloitussanat. Myös Tuntematon sotilas alkaa harvinaisen selkeällä intertekstuaalisella viittauksella Raamattuun: ”Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas”. Uskonnolliset otokset Väinö Linnan teoksissa eivät edes jää näihin kahteen. Mutta oliko Linna lopulta uskonnollinen mies?  Montaa muuta arvomaailman elementtiä hän ainakin kävi horjuttelemassa. Tuntematon sotilas sai aikaan järkyttävän haloon ilmestyessään vuonna 1954. Linna piruilee romaanillaan järjestelmällisesti suomalaisten perinteisille kansallissymboleille, kuten kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergille. Hietanen muistelee Vänrikki Stoolin tarinoiden von Döbelniä sanoin: ”Ihanainen päivä oli loppunu Lapual. Ja von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen. Vai olik se runo, tai joku semmone?” Runebergin vänrikit eivät muutenkaan pääse mitenkään helpolla, vaan heitä parodioidaan järjestelmällisesti. Myös normatiivisesti ihailtavana pidetty taloudellinen arvomaailma joutuu koetukselle. Vastenmielinen Lammio simputtaa miehistöä ja ylläpitää byrokraattista upseerit-alaiset-järjestelmää, kun taas Lahtinen saa rauhassa olla kommunisti tekemättä pahaa kellekään. Ai että hieman oli Linnassa sosialistia? Muuttamalla hieman edelliseen virkkeeseen sisältynyttä paljoussanaa päästään lähemmäs totuutta - ja Pohjantähteä.
   Tuntemattoman Koskelan isä on kotimaallaan Pentinkulmalla heräilevän työväenliikkeen aktiivisosialisti. Myöhemmin sisällissodassa punapäällikkö Akseli Koskela. Vielä myöhemmin Hennalan vankileirillä elämän rajamailla häilyvä kuolemaantuomittu Akseli Koskela. Vain siksi, että mies tahtoisi taata lapsilleen vakaan tulevaisuuden ja ehtiä viljelemään karua maataan tekemättä raskaita taksvärkkipäiviä kirkkoherran mailla. ”Mieti sitten, onko kapitalistinen, orjuuttava maailmanjärjestys oikeudenmukainen!” huutaa Linna, kun Akseli vankileiriltä ihmeen kaupalla selvittyään vielä menettää kansalaisoikeutensa ja elää synkän vanhuuden. Ei oikeastaan yllätä, että Väinö Valtteri Linna syntyi joulukuussa 1920 kahden hämäläisen torpparisuvun yhdistäjäksi ja kasvoi myöhemmin isänsä kuoltua kartanon mailla sijainneessa mökissä Urjalassa. Tampereen seudulla Linna eli loppuun asti ja onkin kertonut Pohjantähti-trilogian toteuttaneen hänen hyvin pitkäaikaisen haaveensa lapsuuskokemuksistaan kirjoittamisesta.
   Vapaa-aikansa Väinö Linna käytti kouluajoistaan lähtien kaiken mahdollisen käsiinsä saamansa lukemiseen, ja hänellä olikin erittäin laaja sivistys etenkin sotataktiikasta ja aseista, minkä ansiosta hän ehti olla asepalveluksessa vain kaksi viikkoa ennen kuin hänet siirrettiin aliupseerikouluun. Samaa ominaisuutta on mielestäni nähtävissä myös Tuntemattoman sotilaissa: vaikka miehet veistelevät vitsejä omalla ehkä jollain lailla kyseenalaisella tyylillään, on aiherepertuaari niin laaja, että tavallisetkin rivimiehet ovat salaa melko sivistynyttä sakkia. Itse Linna luki asemasotavaiheen aikana kaikki kenttäkirjaston kirjat.
   Alikersanttina Linnan tehtävä oli kouluttaa uudet alokkaat, ja niissä hommissa hän toimikin jatkosodan syttymiseen saakka. Sodan alkaessa Linna sijoitettiin eversti Pietari Autin komentaman Jalkaväkirykmentti 8 :n ensimmäisen pataljoonan konekiväärikomppaniaan. Titteli muistuttaa melko lailla Koskelan kipparoimaa komppaniaa Tuntemattomassa sotilaassa, eikä yhtäläisyys ole lähelläkään sattumaa. Arkistoja kompatessani sain selville, että Linnan esikuva Pietari Autti on kirjoitettu nimettömänä everstinä myös Tuntemattomaan, tapahtumaan, jossa tämä on oikeasti ollut läsnä. Tällaiset kunnianosoitukset kaatuneille tosielämän tuntemattomille ovat hieno ominaisuus teoksessa. Oman sotansa hirvittävimmät hetket Linna koki venäläisen bunkkerilinjan miehityksessä, josta selvittyään hän on myöhemmin kertonut nähneensä verisohjon ja aivomassan keskellä makaavia kuolleita ja kuolevia - ollen itse toinen vain kahdesta selvinneestä miehestä. Ei ole vaikeaa kuvitella, mistä on saatu jäätävän aito tunnelma juoksuhaudoissa makaavien tuntemattomien kuvauksille.
   Mielenkiintoista on se, että ollakseen läpimurtoteos Tuntematon sotilas ajoittuu Linnan kirjailijanuralla varsin myöhäiseen vaiheeseen. Heti sodan jälkeen miehen päämääränä oli kirjoittaa oma romaani. Linna oli poikkeuksellisen ahkera työssään: esimerkiksi esikoisromaaninsa hän kirjoitti kokonaisuudessaan uudestaan oltuaan tyytymätön ensimmäiseen versioon. Niinpä kirjailijan myöhempien mestariteosten lukeminen kontrastissa tunnettuun historiaan on ihan tervettä nykyajan kaikkimullehetitännenyt-tyyppisille wanna-be-taiteilijoille. Tuntematon sotilas on kirjoitettu Linnan henkilökohtaisen burn-outin jälkeen hänen ajauduttuaan totaaliseen umpikujaan edellisen romaaninsa kanssa. Edellisetkään epäonnistumiset, kuten kustantamoiden toimittamat käsikirjoitusten palautukset, eivät kuitenkaan lannistaneet Linnaa, vaan saivat miehen nöyrästi pyrkimään parempaan. Satunnaiset tappiot eivät lannista myöskään Koskelaa, Hietasta, Kariluotoa, Rokkaa tai Lehtoa. Ensimmäisen mukaan hätäseen tekemällä tulee vain kusipäitä mukuloita, toinen vaan kauhiasti ihmettelee maailman menoa sotimisen lomassa, ja kolmas kehottaa henkilökohtaisen kriisinsä jälkeen urhoollisesti pohjan poikaa hakkaamaan päälle. Neljäs ja viides ovat oma lukunsa: eihän Rokka lähde rintamalta jalat edellä eikä Lehto hieman kyseenalaisesti jo typeryyteenkin taipuen luovu kovennettunsa seisomisesta edes pommituksen vuoksi. Onko riittävän urhoollista - jaa-a?
   Naisten asemasta Tuntemattomassa on kinattu riittämiin, mutta itse en ainakaan ole koskaan ajatellut, että lottia sun muita pidettäisiin jotenkin ala-arvoisina - melkeinpä päinvastoin. Tulkintaa tukee sekin, että Linna Miehikkälässä koulutustehtävissä palvellessaan tapasi sodan aikana myös tulevan aviovaimonsa Kerttu Seurin, joka yllätysyllätys toimi lottana. Täällä Pohjantähden alla vain vahvistaa edellistä kuvaa, sillä siinä naiset ovat juuri ne, jotka jaksavat, tukevat, rauhoittavat ja paiskivat töitä ehkä kaikista kovimmin. Olkoonkin, että kyllä noihin miehiin on harvinaisen helppo ihastua ja kiintyä. Ensilukemalla itkin maailman epäoikeudenmukaisuutta Hietasen kuollessa, eikä Linnan suorittama aivopesu kohdallani pääty edes siihen. Vaikka periaatteessa poliittiset periaatteeni olisivat olleet Pohjantähteen saakka melko päinvastaiset kuin äärivasemmiston, Pentinkulman torpparimiehet saivat pääni kääntymään kuin huomaamattani, ja minun on myönnettävä itselleni, että Akseli Koskela on ikuinen rakkauteni, josta ei vain pääse mihinkään. Mielenkiintoista olisi ollut saada konkreettinen kuva tämän kaiken taitavasti muotoillun sekamelskan takana olleesta miehestä, vaikka toisaalta, kuka tietää vaikka se olisi pilannut koko loiston. Minun Väinö Linnani on yhteiskunnallisen vastuunsa tuntenut esikuva.

torstai 28. huhtikuuta 2011

KIROTTUNA TOTUUTTA SILMIIN (Sofokles: Kuningas Oidipus)

     Jos draaman saralla oli Hamlet tragedia, en tiedä, miksi pitäisi kutsua Sofokleen antiikinaikaista Kuningas Oidipusta, jotta se pääsisi oikeuksiinsa. Jopa kaikkea koskettelevasta nykykirjallisuudesta on vaikea löytää sellaista määrää raakaa väkivaltaa ja esimerkiksi perheen sisäistä seksuaalista kanssakäymistä yksissä kansissa kuin Kuningas Oidipuksesta. Lisäksi tällaisiin aiheisiin pureutuvista nykykirjailijoista aletaan harvinaisen nopeasti tehdä jonkinlaista mielenterveysanalyysiä. Sofokles saa olla ja kirjoittaa - tarinahan on melkein satua, kun se sisältää yhteyksiä kreikkalaisten jumaliin. Apollo antaa ja Apollo ottaa, mutta kaikki on tarkoitettua. Jos jumala on kironnut pojan tappamaan isänsä ja sekaantumaan äitiinsä, ei sitä voi estää edes lyömällä puukkoja vastasyntyneen nilkkoihin.
     Lyhyesti ja ytimekkäästi voisi todeta, että Oidipuksen elämässä on kaikki mennyt pieleen. Kuten mies itsekin sen sanoo näytelmän loppupuolella karmaisevan totuuden varmistuessa: ”Jos on pahempaa kuin on kaikkein pahin, sen koki jo Oidipus.” Tämä mies on todella syntynyt kuningas Laiokselle ja hänen vaimolleen Iokasteelle, mutta isä on pistänyt puukot poikansa nilkkoihin, ja äiti vienyt hänet paimenelle metsään toivoen pääsevänsä kirotusta lapsestaan eroon. Metsässä ottovanhemmillaan vartuttuaan Oidipus on sitten kerran tullut maantiellä tappaneeksi vastaan tulleen miehen vaatimattomine seurueineen tietämättä tätä kuninkaaksi - isäkseen. Lisäksi on hänellä ollut äitikuningattareensa suhde, josta on siunaantunut neljä lastakin. Ei ihme, että koko totuuden yllättäen paljastuessa kuningatar Iokaste epätoivoissaan hirttää itsensä makuuhuoneeseensa.
     Yhdenlaisena tragedian teemana voi pitää kysymystä näköaistista ja siitä, miten paljon se oikeastaan rajoittaa kaikkea, mitä teemme. Viisaammat sanovat Oidipukselle: ”Ymmärrä, ettei yksikään kuolevaisista osaa nähdä silmillään.” Tästä viisastuneena Oidipus löydettyään äitinsä kuolleena pistää itsensä sokeaksi tämän vaateneuloilla. Outoa on vain, että mies haluaa kärsiä teoistaan, mutta silmien puhkominen ja näkökyvyn menettäminen tuntuu pikemminkin vapauttavan hänet: eipähän enää tarvitse pitää silmissään kaikkien virheidensä jälkiä.
     Kuningas Oidipus on kaiken kaikkiaan harvinaisen hankalaa kieltä, eikä sataa sivua kahlaakaan niin nopeasti kuin etukäteen luulisi. Kymmenenkin rivin mittaiset runomuotoiset ja oudoilla sanoilla kyllästetyt lauseet ovat ymmärtämiselle haaste, joka vaatii muutaman edestakaisen lukukerran mittaisen pureskelun. Jos suomentaja Meri on todella yksinkertaistanut tekstiä vanhasta muodosta, en voi kuin nostaa hattua niille, jotka aiemmastakin käännöksestä käsittävät kaiken. Tarina kuitenkin välittyy koukeroidenkin takaa - se kai on pääasia.
     Veijo Meri toteaa johdantoesseessään myös muun muassa sen, että Oidipus elää samanlaista aikakautta kuin me nykyaikaiset ihmiset, ja hänen elämänsä on huomattavasti helpommin ymmärrettävää kuin esimerkiksi Shakespearen Hamletin. Tätä väitettä kritisoisin, sillä vaikka historiani lukeneena toki tiedän antiikin olleen nykyisenkaltainen kehityskausi ennen pimeää keskiaikaa, on Oidipuksen mietiskelevä ja mitääntekemätön elämä kaiken kaikkiaan minulle melkoisen vierasta. Jotain vaikutusta voi toki olla edellä jo analysoiduilla sanamuodoilla.
     Yhdestä syystä Hamlet kenties jätti dramaattisemman jälkimaun kuin harmittavankin valjun vaikutelman kaiken traagisuutensa jälkeen antanut Kuningas Oidipus. Vanhempiensa lisäksi myös Oidipuksen itsensä olisi ollut shokeeraavampaa kuolla kaiken selvittyä, vaikka hän jättikin itsensä henkiin kärsiäkseen loppuelämänsä ja tehdäkseen kuolleille läheisilleen yhden kenties hieman jotakin hyvittävän palveluksen. Onhan sekin tietysti aika koskettavaa.

torstai 7. huhtikuuta 2011

NAISEN PITÄÄ TEHDÄ, MIHIN HEIKKO MIES EI PYSTY (Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina)

     On vuosi 1944 Katajanokan vankilassa, johon on suljettu muun muassa maanpetoksellisesta toiminnasta syytettyjä yhteiskunta-aktiiveja, kun näyttelijä Tiina Weckströmin suulla puhuva Hella Wuolijoki toteaa vierailulle saapuneelle tyttärelleen Vappu Tuomiojalle: ”Minulla ei koskaan ole ollut vahvaa miestä.” Kyseessä saattaa tietenkin olla vain Hellan nimeä kantavan elokuvan käsikirjoittajan tai sen ohjanneen hänen lankonsa lapsenlapsen näkemys asiasta, mutta kirjailijan Hollywood-tasollekin päätyneen Niskavuoren tarina -näytelmäsarjan tunteva kallistuu nopeasti sille kannalle, että sanat on todellakin lausunut rouva Wuolijoki ihan itse. Kun nimittäin kirjailijat tunnetusti paperille raapustaen kostavat kohtaamiaan vääryyksiä henkilöhahmoilleen, ei ole suuri ihmetyksen aihe, ettei vahvaa miestä saa missään vaiheessa sen paremmin Niskavuoren vanhaemäntä Vilhelmiina tai hänen miniänsä Loviisa kuin Heta, Martta tai Ilonakaan.
     Niskavuoren miehiä sen sijaan on kyllä siunattu vahvoilla naisilla. Kun lähtökohtana on se kylilläkin tiedossa oleva asia, että Niskavuoren tilaa pidetään pystyssä naimalla jokainen uusi emäntä rikkaasta perheestä, on tämä naisten asema tietysti sinällään ymmärrettävä. Wuolijoki ei ole kuitenkaan jättänyt asiaa tähän, vaan on luonut monessa sukupolvessa kavalkadin melkoisia matruunoita, joilta löytyy kyllä keino hoitaa asia kuin asia. Ymmärrettävästi jonkun on pakkokin, kun miehiä vetävät lähinnä viina ja vieraat naiset - sukupolvesta toiseen.
     Viisiosaisen näytelmäsarjan avaaja Niskavuoren nuori emäntä esittelee vähän aikaa sitten Niskavuoren tilaan naidun Loviisan, jonka aviomies, Niskavuoren isäntä Juhani, on juuri tullut valituksi valtiopäivämieheksi. Perheen sisällä kuitenkin rakoilee, sillä Loviisa saa vahingossa selville miehensä lapsenkin aikaansaaneen suhteen piikatyttö Malviinaan. Tämä kokemus tekee herkän oloisesta Loviisasta loppuelämäkseen kovan ja kyynisen, vahvan naisen, joka tulevaisuudessa tulee pitämään miniänsäkin aisoissa. ”Jos Juhani Niskavuori ei tule kotiin nyt ja jos hän ei enää ikinä tulisi kotiin, niin ei mikään saa muuttua tässä talossa. Kyllä täällä eletään myöskin ilman häntä. Talon seinät ovat pystyssä ja vilja kasvaa vainioilla ja täällä on hänen sukunsa ja kasvavat hänen ja minun lapseni. Vaikka hän on lähtenyt, me emme lähde”, Loviisa tiivistää ajatuksen, joka tulee kantamaan Niskavuoren naisia koko hänen elinaikansa. ”Luuletteko, että kylässä nuppineulakaan putoaa ilman, että Niskavuoren emännät sen tietävät?” kuvaa myös varsin hyvin sitä monopoliasemaa, joka Niskavuoren tilalla naisineen on muun kylän silmissä – kiitos Loviisan. Vaikka tuleva vanhaemäntä jää myöhemmissä näytelmissä tapahtumien kannalta sivuhenkilöksi, hänestä muodostuu vähitellen synonyymi käsitteelle Niskavuori. Loviisa on se, jolla on aina ratkaisu kaikkeen, ja jälkipolvien kohtalo jää hänen viimeisillä sivuilla tapahtuvan kuolemansa jälkeen lukijalle huolestuttavan epävarmaksi, vaikka merkit paremmista ajoista onkin annettu.
     Ensimmäisessä näytelmässä uuden kälynsä Loviisan kanssa jatkuvasti törmäyskurssilla oleva Niskavuoren pirullinen ja topakka Heta lienee ollut onnellinen saadessaan ikioman näytelmän. Niskavuoren Heta avaa nimihenkilönsä käytöstä ainakin sen verran, että hän on tullut naineeksi renkipojan, jottei jäisi kiinni lapsestaan toisen talon isännälle. Eivätpä ihan puhtaita pulmusia ole siis nämä Niskavuoren neitosetkaan. Hetaan ei kuitenkaan keskitytä pidempään, kun itse elämä pyörii Niskavuoren suurella tilalla, jonka isännöinnin yksi Loviisan neljästä pojasta, Aarne, on ottanut tehtäväkseen. Wuolijoki aloitti kirjoitusoperaationsa salanimellä alun perin juuri Niskavuoren naisista, joka nousee tarinallisesti ja henkilökavalkadillisesti sellaiseen loistoon, että lukija on tuupertua eikä pimeässä elokuvakatsomossakaan voi kyseenalaistaa niitä aplodeja, jotka näytelmä ensi-illassaan Juha Wuolijoen luomuksessa saa.
     Aarnekin on heikkoluontoinen ja isäänsä tullut, ja hänellä onkin salainen suhde kylän uuden opettajattaren Ilona Ahlgrenin kanssa. Kun Aarnen vaimo Martta saa tästä tietää ja on repiä miehensä kappaleiksi, toteaa Loviisa vain, ettei minkään saa antaa muuttua ja vaimon tehtävä on jokaisessa tilanteessa hillitä itsensä. Tarinassa, joka jatkuu Niskavuoren leipään, Martta päättää kuitenkin naida tohtorin ja lopulta välillä jo Helsinkiin karannut Aarne palaa Ilonan kanssa Niskavuorelle, kun tämä vaimo numero kaksikin on ymmärtänyt, että naisen pitää tehdä, mitä naisen pitää tehdä, ja luopunut omista unelmistaan miehensä eteen.
     Sekä kronologisesti että kirjoitusjärjestyksessä viimeisessä Entäs nyt, Niskavuori?  -näytelmässä on selvästi erotettavissa Wuolijoen aikoinaan mainitsema surutyö. ”Muutaman päivän päästä tulen sanomaan hyvästit niskavuorelaisilleni näyttämöllä. Yli kaksikymmentä vuotta olen seurustellut heidän kanssaan. Minullehan he kaikki ovat olleet eläviä ihmisiä, joitten kuvaukseen on yhtynyt pitkien vuosien elämänkokemus keskitettynä erään vanhan naisen ja erään talon ympärille”, kirjailija toteaa vuoden 1953 kolmannessa Teatteri-lehden numerossa. Siihen nähden, tai ehkä sen vuoksi, että sanat ovat Wuolijoen omia, ne osuvat harvinaisen hyvin kohdilleen. Sodassa Loviisalta kuolee poika ja pojanpoika ja Ilonalta mies, mutta uutterasti nämä lähes kaksin Niskavuorelle jääneet naiset jatkavat ja jatkavat työtään - naisen pitää tehdä, mitä naisen pitää tehdä.
     Hella Wuolijoki on jättänyt itsestään jälkipolville niin ristiriitaisen kuvan, että minua henkilökohtaisesti on ärsyttänyt jo kauan. Rohkean feministin lisäksi nainen tunnetaan kiihkeänä kommunistina, mutta Niskavuori kaikessa ihanteellisuudessaan on alueellisestikin melko suuri itsenäinen tila, jonka kohtalon joutuessa vaakakupille Loviisa toteaa surullisena, että ellei jotain nopeasti tehdä, pian täällä raivaa peltoja ainoastaan pienviljelijä Paavo Niskavuori. Toisaalta kuvioihin sarjan loppupuolella ilmestyvä Niskavuoren uusi pehtori, Malviinan poika Juhani Multia, on kommunisti aivan ministerin asemaa myöten ja siksi niskavuorelaisten mielestä huiman arvostettava maansa parasta ajatteleva mies.
     Kommunistinakin Hella Wuolijoki kuitenkin viimeiseen asti vakuutti, ettei ole veljeillyt venäläisten kanssa. Pimeässä elokuvateatterissa kaikuvat vankilassa jälleen asioita pohtivan elinkautiseen tuomitun Hellan sanat: ”Ennemmin kuolen hyödyttömänä kaluna, mutta vakoojana minä en kuole.” Niskavuoren Loviisa puolestaan järjestää viimeisenä työnään jumaloimansa talon asiat ja toteaa sitten: ”Väsyttää… mutta täytyy jaksaa. Väsyttää niin kovasti ja nukuttaa.”
     Minä räpyttelen silmiäni valojen syttyessä elokuvateatteriin enkä enää tiedä varmasti, kuka kukin on ja mikä ajatus kuuluu kellekin heikon miehen piinaamalle vahvalle vanhalle naiselle.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

ERILAISIA KURJUUSSANKAREITA (Victor Hugo: Kurjat)

     Tolstoi kirjoitti aikoinaan valtavan opuksen kysymyksen Mitä on taide? ympärille. Victor Hugo on kirjoittanut omansa aiheesta Mitä on kurjuus? ja onnistunut siinä henkeäsalpaavan loisteliaasti. Lyhyesti sanottuna Kurjat on kertomus siitä, miten monella perustavalla tavalla asiat voivatkaan mennä syyttä pieleen. Teos rakentuu vahvasti pääkurjiensa ympärille, joten tarinaan pääsee sisään päästessään sisään noiden ihmisten aivoihin. Mutta kuka loppujen lopuksi on se kurjin? Kannattaako kurjuus itse asiassa, onko se juuri se, joka johdattaa elämän kohti ansaittua onnellista loppua? Vai tuleeko sitä onnellista loppua? Onko köyhä ja paha ihminen kurja vai onko kurjuus jotakin, joka on oikeastaan ansaittava? Siinä muutamia kysymyksiä, jotka risteilivät päässäni reissatessani ympäri Pariisia milloin hevosvaunuilla ja milloin likaviemäreitä pitkin - koko ajan huumaantuneena siitä karismasta, jonka Hugo on saanut vangittua hahmoihinsa.
     Ensimmäinen romaanin viidestä osasta on saanut nimensä - myöhemmin entisen - iloisen ja tavattoman kauniin neitosen, Fantinen, mukaan. Neito saa myös kunnian olla ensimmäinen naiskurja. Fantinen tarina alkaa Pariisin seurapiireistä, joihin hän ei välttämättä mieleltään kuulu, mutta joissa hän on kuin kotonaan niin kauan, kuin ihana sulho pysyy hänen vierellään. Miehelle saa kuitenkin riittää, kun kuvioihin ilmestyy Cosette, Fantinen tälle synnyttämä pieni ja suloinen tyttö, jonka äiti aina pukee sievästi. Raha vain on ikuinen ongelma, ja Fantine päätyy antamaan tyttärensä hoitoon majatalonpitäjäperhe Thénardierin luokse. Cosettesta tulee orja, ja nähdäkseni silmitöntä pahaa edustavat herra ja rouva Thénardier kiristävät tämän äidiltä kirjeitse hullun lailla rahaa milloin mihinkin syyhyn vedoten. Puhtaasta äidinrakkaudesta Fantine vähitellen myy kaiken hiuksiaan ja lopulta hampaitaankin myöten ja kuolee sitten ankeasti viimeiseen saakka tytärtään odottaen.
     Cosette ei muista mitään äidistään. Hänen elämänsä koostuu vedenkannosta, siivouksesta ja omasta nukesta haaveilusta ilman kunnollisia vaatteita tai mitään muutakaan. Cosette on pikkutyttönä niin kurja, että epäoikeudenmukaisuutta tekee lukiessa mieli huutaa ääneen. Rouva Thénardieria pitäisi ravistella - eikö hän todellakaan ymmärrä, että tässä on kyseessä pieni lapsi, suunnilleen hänen omien tyttäriensä ikäinen? Cosette tulee kuitenkin pelastumaan. Hän saa isän, joka rakastaa ja jota rakastaa, kasvatuksen luostarissa, sieviä vaatteita, rumasta kauniiksi muuntautuvan ulkonäön ja myöhemmin täydellisen sulhasen ja hienon kodin toisensa jälkeen. Cosette on se, jonka suhteellisen hyvää asemaa ei tee kertaakaan mieli kyseenalaistaa: tyttö on sen ansainnut.
     Cosetten jälkeen teos keskittyy Mariukseen, joka alun alkaen on vain melko omapäinen, kenties turhautunut äidinisänsä hoivissa kiittämättömäksi kasvanut nuorimies. Kaikki muuttuu, kun Marius saa tietää vastakuolleen isänsä olleen eversti Waterloon taistelussa ja tämän jättäneen viimeisenä toiveenaan Mariukselle pyynnön hänen henkensä sodassa pelastaneen miehen etsimisestä ja palkitsemisesta. Miehen nimi sattuu olemaan Thénardier, ja hän sattuu myös kuulumaan Pariisin alamaailman rikollisliigaan - sen lisäksi, että asuu majatalonsa mentyä konkurssiin salanimellä Mariuksen seinänaapurissa. Köyhäksi, jaloksi ja nöyräksi opiskelijaksi tullut Marius vain on sattunut rakastumaan hyvin viehättävään nuoreen naiseen, jonka isän kohtalosta Thénardier aikoo kostona päättää. Kaiken tämän näkee Marius omin silmin ja joutuu tekemään raskaita päätöksiä isänsä ja rakastamansa neitosen välillä. Palkitsevan oivalluksen lukija saa, kun neito todella vahvistuu Cosetteksi. Rakastavaiset eivät kuitenkaan elä elämäänsä onnellisina loppuun asti - vielä.
     Huikein kaikista on romaanin päähenkilö Jean Valjean. Mies, joka aikoinaan on lusinut vuosikymmeniä kaleereilla varkaudesta ja sitten päässyt pois, on teoksen alussa todella pelottava. Lukija ei tiedä, voiko Valjean todella tappaa maailman hyväsydämisimmän ihmisen, piispa Myrielin, saatuaan tämän luota yösijan. Jotakin kauhistuttavaa miehessä joka tapauksessa on, kun yksikään majatalo tai yksityishenkilö ei avaa hänelle oveaan - tai niinhän sitä äkkiä luulisi. Epäoikeudenmukaisuuden perusongelma on, että sille, miksi Jean Valjeania järjestelmällisesti vainotaan lähes tuhat sivua, ei näytä olevan mitään syytä. Hyvä on, mies on ollut kaleeriorja, mutta sitäkin vain varkaudesta. Vapaaksi päästyään hän on kenties varastanut kaksi myöhemmin hänelle lahjoitettua kynttilänjalkaa, mutta entä sitten, ei kai se voi olla syynä kenenkään mestaamiseen? Etenkään, kun tämä mies on luultavasti yksi maailman hyväsydämisimmistä. Miksi, oi miksi kukaan ei näytä huomaavan sitä? Jean Valjean on kerännyt valtavan omaisuuden täysin rehellisesti valepersoonansa turvin. Jean Valjean on auttanut Fantinea. Jean Valjean on lavastanut oman kuolemansa päästäkseen vankilasta, jonne jollain lailla omituinen, elämäntarkoituksenaan häntä pitävä poliisitarkastaja Javert on hänet jälleen hoitanut. Juuri Jean Valjean on käynyt pelastamassa ja kasvattanut pikku-Cosetten. Jean Valjean on tyttö selässään kiivennyt luostarin muurin yli turvaan ja antanut haudata itsensä nunnan ruumisarkussa elävältä voidakseen aloittaa uuden elämän Cosetten takia. Jean Valjean on Cosetten tähden pelastanut Mariuksen hengen uhmaten elämää Pariisin likaviemäristöissä maan alla. Jean Valjean on pelastanut jopa Javertin hengen kesken vallankumouksen. Jean Valjean on aivan uskomaton äijä.
     Jako kurjiin ja ei-kurjiin on tarkemmin ajatellen harvinaisen selkeä. Thénardier ei ole kurja, sillä hän ajattelee vain omaa etuaan, orjuuttaa ihmisiä ja on jollain lailla itse aiheuttanut ankean asemansa. Javertkaan ei ole kurja ennen kuin romaanin loppupuolella, kun hän on päästänyt henkensä pelastaneen Jean Valjeanin käsistään ja joutuu sen vuoksi hukuttautumaan. Vastenmielinen mies muuttuu hetkessä paljon siedettävämmäksi, mutta seikka ei luonnollisesti poista turhautumista siihenastiseen tarinaan. Herra Fauchelevent, luostarin vaatimaton puutarhurimies, jonka mittaamattoman voimakas Jean Valjean niin ikään on joskus pelastanut, taas on selkeästi kurja. Mies joutuu pitämään kulkusta, jotta nunnat osaisivat väistää häntä, mutta hyväsydämisyydessään ottaa Valjeanin ja Cosetten asumaan luokseen ja antaa heille lopulta nimensäkin. Myös sivuhenkilönä Mariuksen elämässä ja myöhemmin vallankumoustapahtumissa esiintyvä herra Mabeuf on kurja, sillä hän auttaa Mariusta pääsemään isänsä jäljille eikä tee koskaan pahaa kellekään.
     Kurjissa nämä erilaiset kurjat ovat niitä, joilla on taito rakastaa, vaikka laki ja välillä koko muukin maailmanjärjestys potkii päähän. Kaikessa kurjuudessaankin Kurjat on kaunista luettavaa, ja kieli kykenee uskomattoman maalaileviin ilmauksiin. Esimerkiksi Mariuksen tarkkaillessa Cosettea vakipuistossaan tämän kasvoja kuvaillaan seuraavasti: ”Jotta näistä lumoavista kasvoista ei puuttuisi mitään, ei nenä ollut kaunis, vaan viehättävä, ei suora eikä kyömyinen, vaan nenä, joka saa maalarin epätoivoon, mutta runoilijan haltioihinsa.” Hugo yksin voi tietää, mitä hän tälläkin ilmauksella on visuaalisesti tarkoittanut, ja juuri siksi teos kauttaaltaan antaa mielikuvitukselle sopivasti sijaa. Paikoitellen Kurjien ilmaisu yltyy suorastaan pysäyttävän filosofiseksi. ”Molemmat kantoivat riutuen aistittomien nautintojen summatonta taakkaa. Näin elävät ne unissakävijät, joita sanotaan rakastuneiksi”, todetaan Mariuksesta ja Cosettesta, jotka vallankumoustaisteluiden jälkeen vihdoin pääsevät naimisiin.
     Paitsi iskevä yhteiskunnallinen kannanotto ja soljuva kielellinen ilmaisuvyyhti Kurjat on myös äärimmäisen taitavasti rakennettua draamaa, jonka edetessä lukijakin pääsee leikkimään salapoliisia. Suomennokseen esipuheen kirjoittanut V. A. Koskenniemi toteaakin, että Kurjissa kaikki tapahtumat, epäolennaisimpia sivujuonteita myöten, ovat olennaisen tarpeellisia. Toteamuksen tiedostaminen auttaa jaksamaan muun muassa lähes sadan sivun kuvauksen Waterloon taistelun historiasta, ja kiitos todella seisoo lopussa Hugon nivoessa kaikki mahdolliset juonenkäänteet ja pikkuseikat yhteen viimeisten lukujen aikana. Tähän mennessä lukemistani kirjoista yhtä voimalliseen ja silti toimivaan tiivistelmään on yltänyt aiemmin vain J. K. Rowling Harry Potter -saagassaan, mikä on lohduttavaa siinä mielessä, ettei kaikkia maailmankirjallisuuden suuria teoksia ehkä olekaan kirjoitettu ennen 1900- tai edes 2000-lukua.
     On pakko todeta, että tahtoisin kovasti nähdä Pariisin sellaisena, kuin se Kurjien aikaan Ranskan vallankumousvyyhdessä esiintyi. Huolimatta taisteluista ja toimimattomasta likaviemäriverkostosta kaupungin perusrakenne on jotenkin rauhallisempi ja turvallisempi kuin kuva terrorismiuhan ja massaturismin vääristämästä nyky-Pariisista. Kurjien Pariisiin voi kadota, mutta sieltä voi myös löytää paljon.
     Kiehtovaa Kurjissa on myös tietynlainen uskonnollisuus. En ota kantaa siihen, onko romaanin kurjilla jonkinlaisia kytköksiä Raamatun aikaisiin samanlaisiin hurskaisiin, mutta joka tapauksessa usko Jumalaan on näkyvissä tarinan takana. Tähän teokseen sopii myös ah, niin ihanasti ja hyväksyttävästi se omalla laillaan onnellinen loppu. Jean Valjean on kertonut viimein jumaloimalleen Cosettelle totuuden ja on valkopäisenä vanhuksena valmis jättämään tämän maailman. Niin paljon nähnyt mies toteaa tyynesti vain: ”Minä kuolen pian - - mutta ei se mitään. - - On paras, että minä menen. Kuolema on hyvä laitos. Jumala tietää paremmin, mitä me tarvitsemme.”

lauantai 19. helmikuuta 2011

RANGAISTUKSIA RAKKAUDESTA MORAALIIN (Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus)

     Tähän saakka itänaapurista pelkkää Leo Tolstoita lukeneena olen tehnyt suuren virheen niputtaessani kaikki venäläiset suurnimet yhteen ja samaan kasaan. Ainakin paljon pelätty Fjodor Dostojevski pitää nimittäin kerronnassaan melkoista vauhtia tolstoilaiseen maanmieheensä verrattuna. Dostojevskin kiistoitta tunnetuin teos Rikos ja rangaistus on sellainen sekoitus kieroilua, väkivaltaa, romantiikkaa ja psykologista sodankäyntiä ennen kaikkea omaa itseä vastaan, että tolstoilaisesti edes jollain lailla rauhallista, idyllistä ja viipyilevää kerrontaa odottanut lukija pudotetaan kyllä onnistuneesti maanpinnalle. Pudotus tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun rutiköyhä entinen opiskelijamies Rodion Romanovitš Raskolnikov, tuttavallisemmin Rodja, satasivuisen harhailulla kyllästetyn monologinsa päätteeksi käy ovelasti punomansa juonen varjolla lyömässä kirveellä vanhan koronkiskurieukko Aljona Ivanovnan kallon halki. Ensimmäinen ongelma seuraa eukon sisaren Lizavetan saapuessa kotiin, mutta Raskolnikov ei turhia aikaile, vaan siskokin pääsee hengestään. Ryöstösaaliineen jo melkein kiinni jäävä murhamies pääsee sattumien kaupalla onnistuneesti pakoon, hautaa saaliinsa sekä sairastuu. Kuumehoureistaan välillä heräten Raskolnikov tuhoaa milloin housunpunttejaan ja milloin mahdollisesti verisiä sukkiaan. Lukijaa alkaa hieman pelottaa, sillä mieshän tuntuu olevan täysin järjiltään.
     Apuun rientää onneksi opiskelijaystävä Dmitri Prokofjitš Razumihin, joka kaikesta päätellen on oikein korkeamoraalinen, ystävällinen ja hyväntahtoinen mies. Avun voisi tosin laittaa myös lainausmerkkeihin, sillä ensihetkistä lähtien Raskolnikovin sairasvuoteen äärellä ratkotaan kuumeisesti lähistöllä tapahtunutta koronkiskurieukon murhaa. Raskolnikov käyttäytyy vähintään epäilyttävästi herjatessaan ratkojia ja vihjaillessaan itsekin kykenevänsä moiseen tekoon. Nopeasti mies saakin epäilijöiden joukon kintereilleen.
     Pian asetelma muuttuu, kun Raskolnikoville rakkaat sukulaiset, äiti Pulheria Aleksandrovna ja pikkusisar Avdotja Romanovna, läheisilleen Dunja, saapuvat Pietariin. Jälleen lähes normaalilta vaikuttava Raskolnikov ei tule toimeen sisarensa järkisyistä valitun sulhasen Pjotr Petrovitš Lužinin kanssa, sillä hän tuntuu heti näkevän sulhon läpi tämän suurennellessa osuuttaan Dunjan ahdistelija-Svidrigailovilta pelastamisessa. Dunja onkin selkeästi sen sorttinen vahva nainen, ettei tarvitse vierelleen miestä ilman jotakin syvempää tarkoitusta, vaikka onkin valmis ikään kuin uhrautumaan perheensä eteen.
     Raskolnikovin kamppailu oman päänsä sisällä on huikeaa seurattavaa, eikä Rikosta ja rangaistusta lukiessa ole vaikea ymmärtää, miksi Dostojevskia tituleerataan psykologisen romaanin uranuurtajaksi. Raskolnikov on ensisilmäyksellä köyhyydestään huolimatta lempeä ja hyväntahtoinen naapurinpoika, joka antaa tarvittaessa viimeiset kopeekkansa kadulta löytämälleen tytölle tai vaikkapa myöhemmin pubissa tapaamansa Marmeladovin keuhkotautiselle leskelle Katerina Ivanovnalle. Hän todella välittää lähisukunsa naisista ja tahtoo oikeutta kaikissa asioissa. Kuitenkin sama mies käy viemässä hengen kahdelta ainakin päällisin puolin viattomalta, itseään iäkkäämmältä naisihmiseltä ja vieläpä kätkee ryöstösaaliinsa saman tien edes vilkaisematta saamaansa rahakukkaroon. Myöhemmin selviää, ettei alun perin rahapulaiselta vaikuttanut Raskolnikov olekaan tehnyt veritöitä toimeentulonsa turvaamiseksi, vaan osoittaakseen itselleen, että kuuluu moraalisesti jonkinlaiseen valioyksilöiden joukkoon - toisin sanoen kykenee tappamaan. Mies vaikuttaa todellakin äkkiä ajatellen olevan pelottavasti totaalisen järjiltään, mutta silti hänessä on loppuun asti jotakin erittäin sympaattista. Siinä tapauksessa, etten toiveeni mukaan ole ainoa, joka romaania näin tulkitsee, on vain sanottava, että tämän psykologisen myllerryksen aikaansaannin Raskolnikovin lisäksi lukijan päässä Dostojevski varsin isolla o-kirjaimella ilmaistuna todella osaa.
     Pelottavaa on myös se, että Raskolnikov monologiensa perusteella vaikuttaa paikoin melko maanisdepressiiviseltä. Yrittäessään saada panttejaan takaisin ja onnistuessaan edesauttamaan Dunjan ja Lužinin kihlauksen purkamista mies on toisinaan jopa hilpeällä päällä, kuten antaa julistuksessaan ymmärtää: ”Pois harhakuvitelmat, pois turha pelko, pois aaveet…! Minä elän! - - Minun elämäni ei kuollut vielä sen vanhan eukon mukana!” Myöhemmin, Marmeladovin hautajaisten jälkeen, Raskolnikov tutustuu tämän olosuhteiden pakosta prostituoituneeseen tyttäreen Sofia Semjonovnaan eli Sonjaan ja tulee myös tunnustaneeksi tälle sotkeneensa kätensä koronkiskurieukon ja Sonjan ystävän Lizavetan vereen. Sonjan kauhistuessa hän järkeilee osansa kuitenkin kaikessa karmaisevuudessaankin jollain lailla viehättävällä tavalla. ”Tuskin minä sitä vanhaa eukkoa tapoin? Itsenihän minä tapoin, enkä eukkoa! Noin vain tuhosin itseni siinä yhdellä iskulla, iäksi…!” Raskolnikov toteaa ja osuu niin lähelle totuutta, että kylmät väreet kulkevat pitkin lukijan selkäpiitä. On aivan selvää, että ellei tuollaisen verityön tekijä ole täysin kylmäverinen murhaaja, on myös hänen oma loppuelämänsä aivan kiistoitta pilalla. Mutta saisiko noin raa’alla tavalla toiminutta murhamiestä kohtaan muka tuntea sympatiaa? Leimautuuko siinä itsekin hulluksi?
     Kaiken kaikkiaan en voi mitenkään väittää Rikosta ja rangaistusta helpoksi luettavaksi. Olli Kuukasjärven tuore suomennos on toki erinomaisen selkeää kieltä, mutta minulta taitaa edelleen auttamattomasti puuttua jonkinlainen välinpitämättömän lukemisen taito. Vaikka seitsemänsadan sivun aikana ajatus välillä lähtikin harhailemaan, se kiusallisen usein harhaili nimenomaan Pietarin hämyisillä kaduilla ja niillä liikkuvan Raskolnikovin sairaissa ja toisaalta häkellyttävän terveissä ajatuksissa. Olen kuullut ihmisten kuvitelleen itsensäkin lukiessaan murhaajaksi, mutta minulle oli riittävän ahdistavaa jo se, että todella olin lähes jatkuvasti tuon ryysyissä kulkevan entisen opiskelijan puolella.
     Rikoksen ja rangaistuksen yksi vahvuus ovat myös sen monet tavallaan sivuroolissa olevat juonenkäänteet, joilla kuitenkin on selkeästi tärkeä asema, jollei tarinan kulussa, niin ainakin teoksen yleisessä filosofiassa. Asunnostaan miehensä hautajaisten jälkeen häädetty Katerina Ivanovna pistää pienet lapsensa kerjäämään kadulla ranskaksi laulaen, kunnes jokseenkin epäilyttävä Arkadi Ivanovitš Svidrigailov maksaa naisen kuoltua lapsille paikat hyvässä orpokodissa. Svidrigailov kallistuu vaa’assa varsin pian kuitenkin mustemmalle puolelle, sillä hän houkuttelee Dunjan asuntoonsa Sonjan naapuriin vetoamalla Raskolnikovin salaisuuteen, jonka hän on kuullut seinän läpi. Loppujen lopuksi Svidrigailovia odotetusti kiinnostaa huomattavasti enemmän itse tyttö, mutta romaanin luultavasti veret seisauttavin käänne tapahtuu juuri tuossa kohtaamisessa Dunjan vetäessä ilman pienintäkään pohjustusta revolverin esiin. Tyttö tietää, että Svidrigailov on myrkyttänyt entisen puolisonsa Marfa Petrovnan ja siten perinyt tämän omaisuuden. Dunja ei ammu, mutta Svidrigailov tuntuu sekoavan pahemmin kuin itse Raskolnikov, ja jälkimmäisellekin mahdollisena välkkynyt kohtalo lankeaa hienomman herran osaksi: hän menee ja ampuu itsensä tuolla samaisella revolverilla.
     Jokin tärkeä moraalinen kannanotto kätkeytyy ilman muuta siihenkin, että Raskolnikov Sonjan myötävaikutuksesta lopulta itsemurhan sijaan marssii poliisiasemalle ja tunnustaa rikoksensa kylmän rauhallisesti sille samaiselle poliisimiehelle, joka useamman kerran on häntä epäilyjensä vuoksi jo kuulustellutkin - ja oikeastaan tiennyt kaiken jo pidemmän aikaa. Tunnustus on kuitenkin selvästi merkittävä, ja jokin varma varmistus saadaan Raskolnikovin mielen järkkymisestäkin hänen saadessaan tuomiokseen lievennysten jälkeen vain kahdeksan vuotta pakkotyötä Siperiassa. Sonja lähtee luonnollisesti mukaan, jo kauan Dunjaa katsellut Razumihin saa tämän lopulta vaimokseen, ja odotetusti Sonjasta ja Raskolnikovistakin tulee onnellinen pari. Niin paljon kuin olenkin romanttisten rakkaustarinoiden ystävä, on tämä loppuratkaisu kaikessa kliseisyydessään jotenkin liian siirappinen: eihän murhamiehen kuulu saada elää elämäänsä onnellisena loppuun asti, minkä suuntaan kertoja kyllä jälkinäytöksen viimeisissä kappaleissa aivan selkeästi vihjailee.
     Tämän ajatusmylläkän jäädessä päällimmäiseksi päähäni pitää kai tarkemmin ajatellen tunnustaa Dostojevskin lähinnä onnistuneen - jälleen kerran. Häkellyttävien ajatusteni johdosta en ihan vielä lisää naapurimaan suurmiestä suosikkikirjailijoihini, mutta kyseessä olevalle teokselle annan kyllä varauksetta kaiken sen ansaitseman arvon. Ja se arvo on kieltämättä melkoisen korkea.

tiistai 8. helmikuuta 2011

KAHDEN NEIDON KOULUTIELLÄ (Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani)

     Kaikki alkoi punaisista kengistä ja valkoisesta esiliinasta. Ensimmäiset jalassani minä tallustelin reilut kymmenen vuotta sitten koulutielleni Länsi-Suomessa. Toisen riisui yltään jossain päin 1800-luvun Englantia samanikäinen orpotyttö Jane Eyre, kun häntä tultiin hakemaan Lowoodin sisäoppilaitokseen.
     Lapsina emme oikeastaan olleet ystäviä. Janessa oli jotakin ärsyttävän pikkuvanhaa, enkä näin jälkeenpäin miettien voi välttyä ajattelemasta sitä mahdollisuutta, että sen asian suhteen meissä oli liikaa samaa. Erotuksena voidaan tosin pitää sitä seikkaa, että minä olin saanut asiallisen ja erinomaisen kasvatuksen, kun Janea olivat orpona tätinsä luona kohdanneet lähinnä lukemattomat sanktiot. Kouluun pääseminen oli kuitenkin meille molemmille yhtä suuri riemu: minulla oli keijukaisen näköinen opettaja ja jo heti kättelyssä hallinnassa kaikki ekaluokan asiat, kun taas Jane oli kuunnellut kateellisena selostusta siitä, miten tytöt koulussa osasivat suorittaa kauniita maisema- ja kukkamaalauksia, laulaa ja soittaa, ommella kauniita koruompeleita ja lukea ranskankielisiä kirjoja. ”Sitä paitsi koulu merkitsi - - minulle täydellistä olojen muutosta, pitkää matkaa, eroa Gatesheadista, uuden elämän alkua”, hän kertoi muistelmateoksessaan parikymmentä vuotta myöhemmin.
     Janen koulu oli kuitenkin melko lailla eri maata kuin omani. Minä pääsin öiksi kotiin, ja meillä tytöt ja pojat opiskelivat yhteisissä luokissa. Jane kävi tyttökoulua ja asui sen muurien suojissa. Paikoitellen minusta tuntui, että suljettu asetelma vääristi tulevan toverini maailmankuvaa. Oli melko pelottavaa, kun hän lavantautiepidemian aikaan meni nukkumaan kuolevan ystävänsä sänkyyn löytyen lopulta ruumiin vierestä. Ajattelin, ettei meillä kouluinnosta ja lukuintohimosta huolimatta ollut mitään yhteistä. Kenties syy oli heikon ravinnon, sillä vaikka me 2000-luvun koululaiset toki uudelleen nimesimme koulumme perunat niiden kumisen olomuodon mukaan, emme nähneet nälkää Janen ja hänen koulutovereidensa tavoin.
     Aina meillä ei ollut helppoa, vaikka näin myöhemmin tuntuukin suhteellisen vähäpätöiseltä se selkkaus, jossa pari luokkani poikaa oli koristellut kaikki koulutarvikkeeni ystäväkirjoja myöten tikkukirjaimilla tuherretuin ”hönö”-sanoin. Jane puolestaan joutui jo ennen koulutaivaltaan kohtaamaan kasvattiveljensä John Reedin harjoittamaa ruumiillista väkivaltaa. Me molemmat pakenimme jo pikkutyttöinä kirjoihin. Myöhemmin minä aloin kirjoittaa itse ja Jane maalata muotokuvia. Varaventtiili oli mielenterveydellemme välttämätön.
     Aika kuitenkin kului, ja me molemmat kasvoimme ja selvisimme. Täysi-iän kynnyksellä minä opiskelin lukiossa siinä samaisessa Länsi-Suomessa. Janekaan ei uudelleen tavatessamme ollut vaihtanut olinpaikkaansa, mutta jotakin merkittävää oli tapahtunut, sillä hän työskenteli Lowoodissa opettajattarena. Meitä yhdisti kunnianhimo, ja niinpä hänkään ei tyytynyt jo saavuttamaansa, vaan haaveili yksityisen kotiopettajattaren asemasta. Nykymaailma on hidastanut urakehitystä, sillä minua katsotaan tarpeelliseksi yleiskouluttaa kahdentoista vuoden ajan. Rehellisyyden nimissä en kuitenkaan voi väittää, että vielä tahtoisinkaan tehdä töitä. Minä opin monenlaisia asioita solubiologiasta ja sotahistoriasta derivaattaan ja ruotsin kielen s-passiiviin. Jane sai oppilaakseen herttaisen Adéle-nimisen pikkuranskattaren ja ympärilleen lämpimän työskentelyilmapiirin.
     Elämänkoulu myös johdatti meidät molemmat lähes samassa iässä elämämme merkkipaaluksi muodostuneeseen taloon. Jane löysi itsensä ja erittäin karismaattisen isäntänsä - tulevan aviopuolisonsa - palveluspaikastaan Thornfield Hallista. Minut kuljetettiin erääseen länsisuomalaiseen harrastelijateatteriin, jossa kävi samoin. Janen karikkoinen alkutunnelma oli itselleni tosin tutumpi edellisestä elämästäni, ja tuolloin minut saikin jo hymyilemään hänen itsesyytöksellinen paatoksensa: ”Suurempi hupakko kuin Jane Eyre ei ole koskaan hengittänyt tämän maapallon ilmaa, typerämpi haaveilija ei ole koskaan herkutellut suloisilla valheilla eikä juonut myrkkyä kuin se olisi ollut nektaria. Sinä, - - sinäkö olisit Mr. Rochesterin lemmikki? Sinäkö osaisit miellyttää häntä? Sinäkö merkitsisit hänelle jotakin? Mene, sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi!”
     Merkittävimmin meitä on kuitenkin aina yhdistänyt kiihkeä tarve puuttua yhteiskuntamme epäkohtiin. Olemme jakaneet monet ajatukset esimerkiksi naisten tai muiden ”heikompiosaisten” epäreilusta asemasta ja ennen kaikkea ihmisten suunnattomasta tyhmyydestä. Kaiken lisäksi osaamme ottaa elämämme ohjat omiin käsiimme fiksumminkin vaihtoehdoin kuin vaikkapa dramaattisuudellaan historiaan jäänyt Anna Karenina. Janen aikana ei ollut käsitettä feminismi, mutta ei minunkaan maailmani vielä ole lähelläkään valmista. Perusidea on edelleen sama: ”Naisia pidetään yleensä rauhallisina, mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta kyvyilleen ja alaa ponnistuksilleen - -, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä pysähdyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin, ja on ahdasmielistä heidän etuoikeutettujen kanssaihmistensä puolelta sanoa, että heidän pitäisi rajoittua leipomaan kaakkuja ja kutomaan sukkia. - - On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he koettavat tehdä tai oppia enemmän kuin mitä tapa määrää heidän sukupuolelleen tarpeelliseksi.”
     Jostain ihmiset ovat vuosisatojen kuluessa ottaneet opikseen, mutta edelleen nainen kohtaa miesten maailmassa jatkuvia ennakkoluuloja ja alentavia tai väheksyviä suhtautumistapoja. En halua syyllistää ketään muita enempää, mutta monesti olen miettinyt, kenen luvalla, jollei omallaan. Uskon vakaasti, että kautta historian molempia sukupuolia on tarvittu kodin pyörittämisen lisäksi muussakin elämässä keskenään aivan yhtä paljon. Asia vain menee niin kuin maailman kuuluisin feministi Virginia Woolf on sen äidinkielellään muotoillut: ”For most of history, Anonymous was a woman.” Ystäväni Jane tosin oli kahdeksantoistavuotiaana minuun verrattuna vielä nöyrempi ja hukutti usein todelliset kuohuvat tuntemuksensa. Serkkunsa järkiavioliittohaaveiden kohteena ollessaankin hän totesi vain: ”Jos olisin kuunnellut ylpeyden ja kiukun ääntä, olisin jättänyt hänet siihen paikkaan, mutta jokin toinen, voimakkaampi ääni kuului rinnassani.” Minä puolestani en ole juuri nöyristellyt, jos olen saanut osakseni ennakkokäsityksiin pohjautuvaa kohtelua sukupuoleni vuoksi. Jane teki kuitenkin paljon, ja voin vain toivoa, että työ jatkuu oikeilla urilla edelleen sukupolvi toisensa jälkeen.
     Vaikka Jane kutsuukin Edwardiaan isännäkseen, ovat he liitossaan ja parisuhteessaan täysin tasavertaiset: kumpikin tarvitsee toista yhtä paljon ollakseen itse kokonainen. Juuri siinä on heidän onnellisuutensa ydin. Tässä elämänkoulussani ja Janen samanlaista seuratessani olen ymmärtänyt ainakin sen, ettei maailma todellisuudessa ole ratkaisevasti muuttunut kahdessasadassa vuodessa. Rakkaus kantaa edelleen, ja toisaalta samalla tavalla meitä riepotellaan, ellemme itse laita jarrusukkia jalkaamme.
     Minne tiemme vievät tämän koittaneen eron jälkeen? Minä jatkan opintojani ja ruokin rakkauselämääni onnellisena tulevaisuudesta enkä ole erityisen huolissani siitä, ettei minua Janesta poiketen ole liki kahdeksantoista ensimmäisen elinvuoteni aikana kosittu vielä kertaakaan. Jane itse taas epäilemättä elää iloisen vaatimattomasti elämänsä rakkauden ja kasvavan lapsikatraansa kanssa.
     Vaikkei eläisikään, on kyseisen parin rakkaus toteutuessaan ainakin tähän saakka ollut varsin valloittavaa seurattavaa. Miehisenä miehenä tunnustautunut Mr. Rochesterkin sen on vaimolleen sanonut: ”Kuherruskuukautemme tulee kestämään elämämme loppuun asti, ja sen kirkkaus himmenee vasta haudoillamme.” Jane miehineen toimii loistavana esimerkkinä siitä klassisesta uskomuksesta, ettei tosirakkautta voi estää ikäero, ruumiinvamma tai lopulta mikään muukaan seikka: se raivaa kyllä tiensä esteiden läpi.
     Niitä esteitä tosin voisi olla ihan hyvä vähentää, kun siihen kerran on annettu mahdollisuus. Sille en aikoinaan nimittäin voinut mitään, että huolimatta Janen vankemmasta elämänkokemuksesta hänen harhaillessaan karattuaan eksyneenä ympäri kyliä teki mieli antaa eräs pieni sisarellinen neuvo. Joskus elämän koulutien vesisateessa kannattaa nimittäin ihan vapaaehtoisesti vaihtaa jalkaan kumisaappaat - ja näin ollen suojata niitä sädehtiviä, tahrattoman punaisia kenkiään.

tiistai 25. tammikuuta 2011

OLLAKO VAI EIKÖ OLLA IHASTUMATTA? (William Shakespeare: Hamlet)

     Maailmankuulu pääkallokohtaus oli selkein odotukseni ennen William Shakespearen kuolematonta Hamletia. Se paljastui varsin pian myös tärkeimmäksi odotukseksi, joka näytelmästä lopulta puuttui. Luin tragedian ensi kertaa puolessatoista tunnissa hiljaisen työpäivän aikana - tai tarkemmin sanottuna päivä olisi ollut hiljainen ilman Hamletia, sillä nauroin ääneen useammassakin kohdassa. Kuinka väärinymmärretty ressukka tuo isänsä menettänyt Tanskan prinssi onkaan, ja kuinka hänen musta huumorinsa silti kukkii genressään läpi tarinan aikakaudesta huolimatta jopa kirkkaammin kuin tohtori Housen. Tästä vain yksi esimerkki on prinssin ja ministerin välinen sananvaihto ensimmäisen järjestämän dramaattisen teatteri-illan jälkeen: ”Hamlet: ’Tulen siis heti, kun ennätän.’ Polonius: ’Vien terveisenne. Siis ’heti, kun ennätän’.’ Hamlet: ’Hyvä. Sujuu kuin papukaijalta.’”
     Traaginen sankari on menettänyt isänsä, Tanskan kuninkaan, ja saa pian tämän haamulta selville, että kuoleman on lavastanut onnettomuudeksi hänen setänsä, joka on myös ottanut Hamletin äidin, leskikuningattaren, vaimokseen. Hamlet punoo ovelan juonen paljastaakseen setänsä teon. Siinä sivussa hän tulee esiintyneeksi täytenä mielipuolena, mutta ainakin minulla riittää ymmärrystä nuorukaisen teoille ja uskoa siihen, että koko käytös on alusta loppuun pelkkää teatteria.
     Hamlet seikkailee milloin hautausmaalla ja milloin ympäri sukunsa linnaa, ja tarinan loppu on kaikessa traagisuudessaankin ihastuttavan dramaattinen. Vaatii Shakespeareltakin tiettyä kylmäverisyyttä kyetä tappamaan kaikki roolihahmonsa vuorotellen viimeisten sivujen aikana. Hamletin rakastetun Ofelian hukuttautuminen on vasta alkusoittoa, kun tämän veli Laertes haastaa hänen isänsä vahingossa tappaneen Hamletin kaksintaisteluun, jossa myrkytettyyn miekkaan ja samanmoiseen viiniin kuolevat peräjälkeen vielä kuningatar, kuningas, Laertes ja Hamlet itse. Juuri ennen esiripun sulkeutumista näyttämölle astelee sotaretkellä oleva Norjan prinssi - tästä Tanskan kuningasperheestä kun ei enää liene ketään jäljellä hallitsijaksi.
     Shakespeare kirjoitti Hamletin 1600-luvulla, mutta juonikuviot vetävät, voisiko hieman kierosti sanoa raikkaudessaan, helposti vertoja nykypäivän saippuaoopperoille. En toki varsinaisesti kannata kyseisen dramatiikkaluokan ongelmanratkaisukeinoja murhineen ja juonitteluineen, mutta vanhassa kirjallisuudessa ne ovat kenties juuri se jokin. Kunnollinen rakkaustarina vain valitettavasti puuttuu, ja onkin surullista, ettei Hamlet ainakaan vuoden 1981 suomennoksessa saa Ofeliaansa oikeastaan hetkeksikään. Toinen yleinen uskomus näytelmään tutustumatta kun näyttää liittyvän tämän parin palavaan rakkauteen.
    Hamletilla on myös ikätovereilleen niin tyypillinen loppusanoma, joka hänen parhaan ystävänsä Horation suulla tiivistetään näytelmän viimeisiin säkeisiin: ”Neuvosto koolle heti, koska mielet on kiihdyksissä, ettei uudet juonet suista meitä uuteen sekasortoon.” Toisin sanoen ei toistella isiemme virheitä - rauhanomainen demokratia on päivän sana. Kaiken kaikkiaan Shakespeare kerää Hamletillaan kunnioitusta entisestään ja osoittaa olevansa jotakin muuta kuin epätoivoisesti romantikko raapustelija, jollaisena viihdeteollisuus nykyään tuntuu häntä toisinaan pitävän. Mielenkiintoista olisi käsikirjoituksen jälkeen myös nähdä tragedian nykydramatisointi.
     Pääkallot jäävät viidennessä näytöksessä hautausmaalle haudankaivajien uurtamien hautojen äärelle, mutta legendaarista kohtausta tai ei, kerää Tanskan prinssi minulta sympatiapisteet, Shakespeare aikalaisekseen melkoisen arvostuksen ja suomentaja Manner kiitosta luettavalla ja helposti ymmärrettävällä mutta ilahduttavasti runomittaisella käännöksellään. Kaikkien tuntemaa klassikkolausahdustakaan näytelmässä ei sellaisenaan kuulla, mutta onhan se muunneltunakin silti edelleen melkoisen ajankohtainen juttu. Ollako vai eikö olla - siinähän se vasta pulma.