Aina
joskus tulee eteen tilanne, jossa toivoisi tietäneensä aiemmin
enemmän. Lukion kirjallisuusdiplomissani esimerkiksi kirjoitin, että
Putkinotkon Juutas Käkriäisen tyttärillä on raamatulliset
nimet, kun taas pojat kuulostavat lähinnä sketsihahmoilta.
(Kuvittelin itse asiassa tuon esseen löytyvän täältä jo, mutta
olinkin näemmä väärässä. Ehkä se julkaistaan vielä jonakin
hiljaisempana kuukautena.) Vastikään eräs luvun verran päivässä
etenevä lukuprojektini, eli Raamattu kokonaisuudessaan,
valaisi totuuden suoraan silmiin. Sieltä ne löytyivät Apostolien
teoista, Käkriäisen hassut pojat. Tulkinta oikeni. Samalla hävetti.
Sama
toistuu aika ajoin. Nykymaailmassa ei voi olla renessanssin kaltainen
yleisnero, joka oli muuten haaveammattini alkuluokilla. On siis
enemmän sääntö kuin poikkeus, ettei koskaan ole lukenut ja
perehtynyt tarpeeksi. Koska jään helposti murehtimaan vähän
kaikenlaisia asioita, kestää toipuminen omasta hölmöydestä
pitkään. Silloin toivoisin voivani olla yli yhdeksänkymppinen,
elämään sopivan rennosti suhtautuva mummo. Siis sellainen, joka
huutaa epävarmoissa tilanteissa Irma Lännenleimun tavoin iloisesti:
”Döden, döden, döden!”
Irma,
Siiri Kettunen ja Anna-Liisa Petäjä sekä yhtä hyvin Partasen
Margit ja suurlähettiläänäkin tunnettu Onni Rinta-Paakku ovat
ottaneet yllättävän vankan osan elämässäni. Saatan jonkin asian
yhteydessä todeta keskusteluseuralleni, että juuri noin Siirille
kävi tai että tuotahan se Irmakin sanoi, kun… Ehtoolehto-fanin
äitini kanssa tämä vielä sujuu, muiden kanssa huonommin.
Minna
Lindgrenin hulvattoman tarkan ja elämänmakuisen sarjan
ensimmäisessä osassa Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013)
neuvokkaat mummot selvittelivät palvelutalosta käsin pyöritettyä
huumekauppaa. Kakkososassa Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014)
palvelutalo myllätään lattiasta kattoon ja seinistä läpi
putkiremontin vuoksi. Joksikin aikaa Siiri ja Irma vielä sopeutuvat
väliseinän romahtamisesta syntyneeseen kimppakämppäänsä, mutta
pian Siiri saa idean. Koko joukko muuttaa evakkoon viettämään
kommuunielämää. Suurlähettiläällä on taksiseteleiden lisäksi
mielenkiintoisia sijoituskuvioita, ja hulppea, mummojen
”pornoluolaksi” nimeämä edustusasuntolukaali löytyy hänen
kauttaan.
Yhteiselämä
sujuu yllättävän mutkattomasti, vaikka jatkuvasti vaihtuvat
hoitajat ”kuntouttavat tavoitteellisesti” kotihoidon asiakkaaksi
päätynyttä Anna-Liisaa ja lihavalla Margitilla on tapana
kuljeskella kotona alasti. Oudot ihmiset käyvät ovella kyselemässä
tuntematonta Hasania, ja Anna-Liisan arvokas perintökorurasia
katoaa, löytyy ja katoaa vuorotellen jatkuvasti omituisemmalla
sisällöllä. Margitin ennen niin viriili mies Eino taas makaa
pahasti dementoituneena Oravan Pesässä (kyllä, kirjoitetaan
erikseen) ja on vaimonsa mielestä eutanasian tarpeessa. Ainekset
sopivan jännittävälle Ehtoolehto-dekkarille ovat kasassa.
On
oikeasti kiinnostavaa seurata, miten omituisten asioiden vyyhti
lähtee jälleen keriytymään auki. Oikeastaan juoni on kuitenkin
vain sivuseikka. Tämänkin teoksen suurin rikkaus on Lindgrenin
elävässä ja monipuolisessa kielessä sekä yli yhdeksänkymppisten
nykypäivästä tekemissä havainnoissa. Irman ”kullanmurut” eli
lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset eivät edelleenkään ehdi
käymään hänen luonaan, koska heillä on kiire toipua äärettömän
stressaavasta työstään ja sitten samanlaisesta lomastaan. Asioita
hoitaakseen on aina mentävä Internetiin. Sinne päästään
edistyksellisen Irman vihreällä läpyskällä, mutta lopulta
Internetissäkin pyörii lähinnä kissavideoita. Vanhuksia
kuntoutetaan kuolemaa varten, vaikka heidän hoitamisensa tuottaa
yhteiskunnalle pelkkiä menoja. Kun he viimein yrittävät kuolla
rauhassa kotona tai palvelutalossa, tilataan ambulanssi ja
järjestetään hirveä show 90-vuotiaan pitämiseksi hengissä. Näin
siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Siiri hämmästelee joka aamu
herätessään, miksei ole vieläkään kuollut.
Välillä
vanhojen naisten ajatukset ovat suorastaan riipaisevan todellisia:
"Hän oli jo melkein alkanut inhota hyvinvointia, tätä
loputonta yltäkylläisyyttä, joka oli tappanut hänen molemmat
poikansa 60-vuotiaina, jonka ansiosta kenelläkään ei ollut aikaa
toisille ja vainajat siivottiin kylmäkellareihin. Kaupassa oli sen
seitsemän sorttia naposteltavaa ja makeissäkkejä, ja kananmunia
oli mahdoton valita, kun jokainen vaihtoehto oli eri tavalla kanan
tai munan syöjän hyvinvointia edistävä, mutta terveille nuorille
ei ollut töitä eikä vanhuksille auttajia ja jotkut suunnittelivat
lakia, joka pakotti lapset huolehtimaan vanhemmistaan." (269)
Pelottavaa
on se, että vanhuksia pidetään yksinkertaisina ja tahdottomina
olentoina vain sillä perusteella, että nivelet ovat jäykät tai
pidätyskyky heikko. Kotihoitajat inttävät, tietääkö potilas
mikä päivä on, vaikka tämä ratkoisi monta sanaristikkoa
päivässä. Eikä se, mitä ei heti muista, ole useinkaan edes kovin
tärkeää. Parhaassa tapauksessa siitä voi saada hyvät naurut
myöhemmin, kun yhtäkkiä muistaakin. Tämän elämänasenteen kun
saisi omaksuttua – mieluummin jo ennen yhdeksänkympin rajapyykkiä.
Toisaalta huomaan itsekin puhuvani oikein vanhoille ihmisille kuin
lapsille: tekopirteästi lässyttäen, muistatteko puhelinnumeroanne
tai minne olitte menossa. Ei Irmakaan aina muista, mutta sitä varten
pankkikortin tunnusluku on kirjoitettu lompakossa olevaan lappuun
niin isolla, että sen näkee myös ilman silmälaseja. Mitäs sitä
ihminen pienistä, döden, döden, döden!
Pedanttia
Anna-Liisaa Irmankin asenne tosin kauhistuttaa. Hän on tehnyt pitkän
uran äidinkielenopettajana, eikä nuoriso vieläkään osaa suomen
kieltä. Omalla taustallani Anna-Liisa on yhtä aikaa hellyttävä ja
huvittava hahmo. Minä ja äidinkielenopettajiksi opiskelevat
yliopistokaverini olisimme varmasti ihan samanlaisia, jos ilmapiiri
ja traditio eivät olisi muuttuneet Eemil Nestor Setälän ja
koulukieliopin valta-ajoista sallivammiksi. Nykyään muutos
tunnistetaan kielen välttämättömäksi elinehdoksi ja kielen
käyttötavat varioivat diskurssien mukaan. Tämä taas on johtanut
siihen, että oikeasti lingvistisen koulutuksen saaneet ja asioihin
perehtyneet ihmiset eivät ole etujoukoissa kauhistelemassa kielen
turmiota. Muiden ihmisten puheen korjailu on jäänyt niille kansan
syville riveille, jotka 70-luvulla kirjoittivat äidinkielestä
laudaturin ja ovat siksi kaikkien muiden yläpuolella.
Anna-Liisa
on kuitenkin aikansa lapsi, eikä hänen höpötyksilleen voi kuin
hymyillä. Nainen, kuten niin monet ikätoverinsakin, on käynyt läpi
sodat lottana, perhehelvetit aviovaimona ja kunnioitettavan työuran
itsenäisenä ihmisenä. Sitäkin tulee liian harvoin ajateltua, kun
kohtaa vanhoja ihmisiä. Vaikkei historia oikeuta heitä
käyttäytymään huonosti nuorempiaan kohtaan, on näkökulmaa
toisaalta mahdotonta olla ymmärtämättä. Sen sijaan omien
ikätovereiden ymmärtäminen uhkaa yllättäen olla yhä
vaikeampaa...
Tahdon
tosin erikseen alleviivata, että Ehtoolehdon ihanat mummot eivät
suhtaudu ennakkoluuloisesti kehenkään. Seikka on pakko mainita,
sillä muuten tuntuu kuin parjaisi rakkaita ystäviään. Siiri ja
Irma nukuttavat uupuneen kotihoitajan omaan sänkyynsä ja
ystävystyvät maahanmuuttajataustaisten, pimeää työtä tekevien
Muhiksen ja Metukan kanssa yhtä helposti kuin aikoinaan
liivijengiläisten. Irman kullanmuruista yksi on homoseksuaali, jolla
on aivan mahdottoman ihana poikaystävä. Siirin raha-asioita taas
hoitaa hänen lapsenlapsenlapsensa miesystävä Tuukka
tietokoneellaan. Itse asiassa tuntuu melkein siltä, että omassa
ikäpolvessani on Ehtoolehdon mummojen mielestä vielä toivoa.
Onnettomimpia ovat keski-ikäiset, jotka retuuttavat lapsiaan
raitiovaunussa ja purkavat kiukkunsa sen klassista musiikkia
soittavaan kuljettajaan.
Kommuunielämä
sujuu vanhuksilta yllättäen ihan omin voimin, ja kotihoitajistakin
on enemmän haittaa kuin hyötyä. Palvelutaloon jäänyt
”viimeinen sotaveteraani” Tauno taas raahaa patjaansa huoneesta
toiseen ja syö kuivaruokaa, eikä hoitajia näy mailla halmeilla.
Lukijaa alkaakin vähitellen mietityttää, mitä porukka tekee
normaalitilassakaan Ehtoolehdossa. Vastaus löytyy henkiseltä
puolelta: Ehtoolehto on ehkä meluisa ja kallis talousrikosten kehto,
mutta se on myös koti. Palvelutalo on paikka, jossa ei tarvitse itse
huolehtia oikein mistään, ohjattuja jumppa- ja askartelutuokioita
riittää ja sängyssä voi kuunnella klassista musiikkia. Siellä
ihmisen on oikeastaan hyvä odottaa kuolemaansa, jos ei tarvitse
kriittistä hoitoa.
Kaikki
kesän parhaat elokuvauutiset ovat ilokseni liittyneet
lempikirjoihini. Jo ensi viikolla ensi-iltansa saa Dome Karukosken
Mielensäpahoittaja-tulkinta, syksymmällä taas toinen ”pakko
nähdä" eli Vadelmavenepakolainen. Ehtoolehdon
pakolaisten yhteydestä löytyi tieto, että Neil Hardwick
on tekemässä sarjan ensimmäisestä osasta elokuvaa. Spekulaatio
kappaleen mahdollisesta roolituksesta on Ehtoolehdon fanipiirissämme
käynyt viime viikot kuumana. Minun visiossani Anneli Sauli hokee
Irman käsittämättömissä Crocs-tossuissa iloisesti
ruotsinkielistä kuolemaa.
En
ole kuitenkaan harmissani, vaikka veikkaukseni osuisi väärään.
Muuta arpajaisriviäni en sen vuoksi edes etukäteen paljasta. Voisi
myöhemmin taas harmittaa, etten ollut perehtynyt kaikkiin
tämän(kään) tapauksen nyansseihin ennen kuin ruodin asiaa
julkisesti. Vaikka väliäkös tuolla - döden, döden, döden!