Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

lauantai 15. syyskuuta 2018

EN OSAA TEESKENNELLÄ HYMYÄ (Tommi Kinnunen: Pintti)

Albert Camus'n Sivullisessa (1942) kaikkeen varsin välinpitämättömästi suhtautuva herra Mersault kulkee tilanteesta toiseen ja "tulee tappaneeksi" itselleen vieraan miehen ampumalla häntä useamman kerran. Kerronnan mukaan kaikki on sattumaa eikä miehellä itsellään ole intohimoja sen enempää väkivaltaa kuin tyttöystävän vaatimaa avioitumistakaan kohtaan. Ilmeisen tunteettomalta näyttävä mies saa kuolemantuomion, jotta yhteiskuntarauha säilyy.
     Elämä vie sivullisia tahdosta riippumattomiin tilanteisiin myös Tommi Kinnusen odotetussa uutuusromaanissa Pintti (WSOY 2018). Kolme aikuista sisarusta asuu yhdessä pienessä kylässä, jossa lasitehdas pyörittää kaikkea elämää. Kuten Neljäntienristeyksessä ja Lopotissa, kielen kauniin pintatason takana väreilee jatkuvasti huonoenteinen tunnelma, että pian, ihan pian tapahtuu jotain yksiselitteisen kamalaa.
     Pari vuotta sitten Lopotin jälkitunnelmissa kyseenalaistin Kinnusen hahmoihin usein liitetyn sivullisuuden eetoksen. Pinttiin se istuu yllättäen paremmin. Tyynelän perhesuhteet eivät ole lämpimät, kehitysvammainen Jussi on siskoille taakka, pieni Saara on äidilleen taakka, Railin suorasukaisuus on koko kylälle taakka ja edesmenneen isän kohtalo on kaikkien yhteinen taakka. Sen, että mies antaa äänen naiselle, ei enää pitäisi olla alleviivattava asia, mutta Jussin omalaatuisen mielenmaiseman Kinnunen vangitsee kertakaikkisen upeasti.
     Samanlainen syvä koskettavuus on läsnä Helmin äitiyden kuvauksessa. Vaikka hänellä on riipaiseva syynsä olla väsynyt ja rikki, riisutuimmillaan kyse on samoista universaaleista vanhemmuuden tunteista, joita olen sivunnut myös ihan erilaisessa genressä.
     "Tyttö on kuin tuuli, kuin elosalama. Se ei ole hetkeäkään aloillaan, vaan rientää huoneesta toiseen, ruokapöydältä eteiseen ja sängyltä hellan viereen. Sille tulee aina yllättäen nälkä ja jano ja pissa, se tahtoo syliin ja heti lattialle, mukaan leikkimään ja kohta perään omaa rauhaa. Ja se ainainen juokseminen. Astiat helisevät ja tuolit kolisevat toisiaan vasten, kun se tömistää edestakaisin. Eikö se voisi joskus kävellä? Ja saman tien Helmiä hävettää, taas. Ihana lapsi Saara on. Kun se kävellessä livauttaa käden hänen käteensä, kun se aamulla herätessäänkin hymyilee niin, että kaikki maitohampaat välkkyvät. Tämäkin Saara nauraa. Lörpöttelee potalla, tahtoo auttaa kaikissa aikuisten askareissa." (146)
     Kylä lasitehtaan ympärillä on ihan oma juttunsa. Yhteisön kontrolli on vahva niin hyvässä kuin pahassa, ja väittäisin samanlaisen tilanteen elävän edelleen monessa pienessä maaseutupitäjässä. Olen itse kokenut sen nuorempana niin ahdistavaksi, että minun on jopa vaikea suhtautua asiaan. Yhteisö asettaa raamit ja säännöt, joiden sisällä elämä voi olla hyvin helppoa tai silkkaa helvettiä.
     Helsingissä vähän erilaista elämää viettänyt Raili on palannut tehtaalle, koska "se on helpointa". Tavallaan tunnistan tilanteen. Jopa huono mutta tuttu ratkaisu saattaa tuntua turvalliselta, jos vaihtoehtona on oma-aloitteisesti repiä itsensä irti ja aloittaa kaikki alusta. Kun itse muutin opiskelemaan kauas Jyväskylään, kaipasin hetken jopa sitä ahdistavaa maalaispitäjää – tuttuja reittejä ja varmuutta siitä, että jokainen päivä todellakin toistuu samanlaisena.
     Pintissä jokainen päivä ei tosin toistu samanlaisena, koska päiviä on vain kolme. Teoksen luokittelu kolmenpäivänromaaniksi nosti ensin kulmakarvojani, sillä lukukokemukseni yhdenpäivänromaaneista eivät ole erityisen intohimoisia. Yleensä niissä on venytetty päivä 300–500 sivuun (Alastalon salissa jopa lähemmäs tuhatta) sillä ilmeisellä keinolla, että jokainen typerä nyanssi on ansainnut oman lukunsa – niin kuin vaikka Joel Lehtosen Putkinotkossa.
     Pinttiä lukiessakin unohdin toistuvasti, että yhden päivän tapahtumat todella ovat yhden päivän tapahtumia. Tässä romaanissa jokaisella tapahtumalla tuntuu kuitenkin olevan tarkoitus, joka jotenkin liittyy kokonaisuuteen. Rakenne ei ehkä tuo tarinaan erityistä lisäarvoa, mutta ei missään nimessä vie sitä poiskaan. Peräkkäisiin jaksoihin pilkottu kertojuus on yhtä toimiva ratkaisu kuin Neljäntienristeyksessä aikoinaan. Oih ja voih.
     Jostain syystä jatkuva surumielisyys ja negatiivinen vire tuntuvat kuitenkin Pintissä paikoin raskailta. Kinnunen kuvaa sinänsä kauniisti esimerkiksi vuodenaikojen kiertoa: "Kesä on hetkeksi toteutunut haave siitä, mitä elämä voisi olla. Syksy on menneen muistelua ja kevät sykkivää uuden odottamista. Vain talvi on oma itsensä vailla kaipuuta taakse tai tulevaan. Se on arkea ja työtä, puhallusta ja hiontaa, silakkalaatikkoa ja saunan lämmitystä." (92)
     Nykyajan näkökulmasta mietin, mikä elämässä lopulta on parempaa kuin silakkalaatikko ja saunan lämmitys – tavallinen arki kaikkine suruineen mutta myös kuplivine iloineen? Talvinen pakkassää, jossa on tilaa hengittää. Silloin ehkä kaikista parhaiten tavoittaa tunteen, että tämä nykyinen, painollaan rullaava elämä riittää. Aina ei tarvitse kurkottaa tähtiin. Kesässä on aivan erilaiset suorituspaineet varsinkin nykyään, kun elämän jatkuminen on harvalla suomalaisella kesästä kiinni.
     Vaikka Pintin kauheat ja surulliset tapahtumat koskettavat, huomasin jälleen kaipaavani lukemista, jossa kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Samalla tosin muistuu mieleen, kuinka yritin joskus tehdä käsikirjoitusta, jossa kaikki oli ja meni ihan hyvin eikä eteen tuleviin asioihin syöksytty synkimmän pohjamudan kautta. Eihän siitä mitään tullut.
     Kai meidän ongelmien kaipuumme on läpäisevää laatua. Tai kuten valloittava Ellinoora totesi eilen Satulinnassa: elämä olisi aika paljon tylsempää, jos se kulkisi tasaisesti vaakatasossa – tai edes viistosti ylöspäin. Elämä – se vaan lyö sivullisia niin kovaa, että sattuu. Bäng bäng bäng.