Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

SALATUT HUUDOT, SIIRRETYT SURUT (Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys)

     Saatoin sittenkin jakaa vuoden merkittävimmän lukuelämyksen tittelin viime kuussa liian aikaisin. Onneksi Taivaslaulu julkaistiin viime vuoden puolella. Voin siis oikein mainiosti julistaa tämän kirjavuoden parhaaksi teokseksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen (WSOY 2014). Se tärisyttää ja värisyttää edelleen. 1) Jos luet tänä vuonna vain yhden kirjan, lue tämä. 2) Jotta voisin haltioitua kananlihalla myöhemminkin, toivon Tommi Kinnuselle pitkää ja hohdokasta proosauraa.
     Neljäntienristeys on upea palapeli, jonka tarina hahmottuu pala kerrallaan arvoituksellisista kohtaamisista elämän tienristeyksissä. Tiet ja risteykset muodostavat romaanille symbolisen kehikon, joka hahmotellaan jo sisällysluettelomaisessa "Kuljetut tiet" -listassa ensimmäisellä sivulla. Näkökulmahenkilöitä on neljä: pitäjänkätilö Maria 1900-luvun alkuvuosina, hänen avioton tyttärensä Lahja, joka rakentaa omaa elämäänsä sodan jälkeen, Lahjan kiltti puoliso Onni, joka ei ole itsessään kotonaan, ja näiden kahden miniä Kaarina, 1960–70-luvun uusi, moderni perheenäiti. Suvun tarinasta nähdään kunkin vuorolla vain lyhyitä kohtauksia, joiden merkitykset ja hienovaraiset vihjailut paljastuvat kokonaisuudessaan vasta myöhemmin – yksi kerrallaan.
     Koska tarinat ja kohtalot nivoutuvat ohuin seitein toisiinsa, hahmottelee Neljäntienristeys osuvasti sen, kuinka suvun käsittelemättömät painot siirtyvät aina vain seuraavan polven taakaksi. Lahja kärsii maineestaan itsenäisen Marian yksin kasvattamana tyttärenä ja yrittää äitinsä tavoin kohottaa komeilla pytingeillä itsetuntoaan. Lämmötön avioliitto hohkaa jäätävänä suhtautumisena lapsiin, jotka hakeutuvat kaikissa käänteissä isänsä luokse. Myöhemmällä iällä Lahja ei ole Johannekselle ja Kaarinalle lahja vaan rasittava taakka, jota kuitenkin kaivataan sen rauettua.
     "Johannes vaikuttaa vaimeammalta. Ikään kuin jatkuva sotiminen äitinsä kanssa olisi pitänyt sen iskukunnossa. Näkee että sillä on äitiään ikävä. Minullakin on ikävä, tavallani. Joskus pysähdyn ja mietin millainen minusta olisi tullut jossakin muualla. Jos anoppia ei olisi ollut. Olisinko minä joku ihan eri ja toisenlainen?" (330) Kaarina pohtii osuvasti. Elämä voi tuntua käänteissään epäreilulta, mutta kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Olisiko Maria kuitenkaan osannut elää rouvana, jos Lahjan isä ei olisikaan palanut? Olisiko Kaarina hitsaantunut yhtä tiukasti yhteen Johanneksen kanssa, jos he eivät olisi yhtenä rintamana suojanneet perhettään Lahjalta?
     Loppujen lopuksi edes Lahjan hieno hahmo ei ole ollenkaan paha. Lahja on sodat kokenut, epävarma nainen, joka on jäänyt lapsena yksin, avioliitossaan yksin, omien lastensa kanssa yksin. Lastenlastensa kanssa hän yrittää korjata aiempia virheitään, mutta yli kuusikymppisenä oman persoonallisuuden muuttaminen on vaikeaa. Tämä ja kaikki muutkin keskushenkilöiden sisäiset kivut kuvataan Neljäntienristeyksessä niin kertakaikkisen upeasti, että aitoudessaan hahmot tulevat tunteineen iholle ja tarttuvat kiinni.
     Puhumattomuus taas on riski, joka on varjostanut myös sodanjälkeisiä sukupolvia näihin päiviin asti. "Kun ei enää välitä. Kun ei enää tunne. Jokaisen miehen sisälle on juuttunut yhtä paljon huutoa" (255), huokaa Onni sodan keskellä. Valitettavasti on turhaa kuvitelmaa, että asiat katoaisivat, jos niistä ei puhu. Päin vastoin ne kasvavat korkoa eivätkä katoa ikinä, ellei niille laiteta käytännön stoppia. Romaanin viimeisillä sivuilla Kaarina tuhoaa kaikki löytämänsä todisteet Onnin ja Lahjan todellisista solmuista – Johanneksen ei tarvitse tietää, perheen jo aikuisten lasten ei tarvitse tietää. Tieto lisää tuskaa, turha tieto turhaa tuskaa.
     Takakansitekstin mukaan Neljäntienristeys on "hienovaraisen tarkkanäköinen romaani ihmisistä, jotka rakentavat unelmansa luvattomiin harjakorkeuksiin". Kuvaus on osuva vertauskuvallisesti, mutta myös konkreettisesti. Romaanissa hahmottuu kiinnostavasti se, miten ihmiset yrittävät taloilla, tavaroilla ja aina vain uudella materialla hukuttaa epävarmuuttaan. Materiaalisten puitteiden koetaan tarjoavan turvallisuuden tunteen, joka on kuitenkin paljon lyhytaikaisempi kuin se, jonka läheisyys voisi tarjota. Loppujen lopuksi kaiken voi joutua jättämään, kun on edessä kodin jättäminen venäläisille ja muutto jääkylmään korsuun.
     Kaikkien muiden hienosti rakennettujen vireiden yli Neljäntienristeyksen teemaksi nousee kuitenkin vapaus olla oma itsensä. Sen kanssa painivat hahmoista kaikki, ja sen kanssa varmasti edelleen painivat myös heidän jälkeläisensä – kaikista hyvistä aikeista huolimatta. Maria herättää vuosisadan vaihteessa epäilyksiä itsenäisyydellään. Varhainen feministi ottaa naisten oikeudet asiakseen täydestä sydämestään. Maria loukkaantuu, kun hänelle on tilattu naisten mallia oleva polkupyörä. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin kylällä muistellaan kätilön aviomiehille pitämiä nuhdesaarnoja. Tytärtään hän lohduttaa lähes nykyaikaisesti sanoen, että maailmassa on kai pahempiakin asioita kuin lapsen saaminen.
     Itse vaille kokonaista lapsuudenperhettä jäänyt Lahja haaveilee rakastavasta miehestä ja lapsikatraasta, muttei koskaan saa hellältä Onnilta sitä, mitä haluaa ja tarvitsee. Onni taas ei tule koskaan sallitusti saamaan sitä, mitä itse haluaa ja tarvitsee. Lukijana pohdin Onnin ratkaisua naida Lahja – onko siinäkin kaikessa kyse vain epätoivoisesta yrityksestä olla kuin kaikki muutkin? Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa, ja voi vain hämmästellä, kuinka paljon (edelleen vajavaisesti tasa-arvoiset) ihmisoikeudet ovat menneet eteenpäin puolen vuosisadan aikana, sekä naisten että seksuaalivähemmistöjen onneksi.
     Neljäntienristeyksen kaikista umpikujista riipaisevin lienee Onnin kohtalo. Kuinka paljon onnellisempi, tasapainoisempi ja terveempi hän olisi voinut olla? Kuten Mamba laulaa vielä 2000-luvulla: "Joku toinen aika ja toinen paikka niin tää vois olla tässä. Joku toinen hetki jossain muussa elämässä." ("Joku toinen aika", 2008) Se elämä voisi olla vaikka tänään. Jos Neljäntienristeystä lukiessa jokin historiallinen fakta asettuu kohdilleen, se on, että ennen ei ollut kaikki paremmin. Ennen ei ollut kaikki helpompaa. Silti elämä ennen oli aina se ainoa oikea ja todellinen sillä hetkellä, sille ihmiselle.
     Neljäntienristeyksessä elämä on kaipausta, haaveita ja ristiriitoja niiden ja oikean elämän välillä. Kaikkien niiden vuoksi se on elämää. Ei täydellistä, mutta kaikkina aikakausina kaikille omaa. Kohtaamisia risteyksissä, kohtaamisia, joissa ei oikeasti kohdata. Saapumista lopen uupuneena neljäntienristeykseen, josta näkee kotitalon ja siellä loistavan valon. Loppuun asti on toivoa, ja lopun jälkeenkin on käsi, johon tarttua kiinni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti