TÄÄLLÄ MAASSA SYVÄLLÄ (Miika Nousiainen: Juurihoito)

"Tuurilla on yllättävän iso osa ihmisen elämässä. Mihin maahan synnyt? Millaiseen perheeseen? Ja mihin aikaan?" (320)

      Tänä syksynä olen pohtinut, voisiko Miika Nousiainen sittenkin olla kauan kadoksissa ollut isäni. Maailmankuvamme tuntuvat istuvan samaan lokeroon niin tiiviisti, että se on kadehtimisen arvoista jopa nykyisessä lokeroyhteiskunnassa. Todellisuudessa juuri tämä tietenkin osoittaa isäspekulaationi pätemättömäksi. Jokin olisi pahasti pielessä, jos lapsi allekirjoittaisi kaikki isänsä mielipiteet ja näkemykset.
     Isäajatuksia stimuloi tietenkin Nousiaisen tuorein timantti Juurihoito (Otava 2016), suuri "suku- ja hammaslääkäriromaani". Olen itse päässyt koko tähänastisen elämäni niin helpolla hampaideni kanssa, etten ole tullut ajatelleeksi elämän ja hammashoidon yhteneviä purentalinjoja. Ei niitä tosin ole ajatellut copywriter Pekka Kirnuvaarakaan, jonka suhde hampaisiin ja hammaslääkäreihin on ollut kaikkea muuta kuin kivuton.

     Juurihoito lähtee liikkeelle konkreettisesta juurihoidosta, josta Pekka löytää itselleen isoveljen, Eskon. Abstraktimpaan sukujuurihoitoon päästään suomalaisten alkukankeuksien kautta, ja kohta isän maailmalle siittämiä sisaruksia alkaa paljastua veljeksille varsin komean sarjan verran. Jo itse kertomus juonenkäänteineen ja vaihtuvine miljöineen on viihdyttävä ja jännitteinen. Kirjailijalle se ei kuitenkaan riitä.

     Tiedän vanhasta kokemuksesta, että Nousiaisen teokset jakavat mielipiteitä. Omassa tuttavapiirissänikin on heitä, joiden mielestä romaaneissa ei tapahdu oikeastaan mitään eikä niiden huumori iske ollenkaan. Sitten on kaltaisiani lähes adoptoitaviksi valmiita lakoajia, joiden panssarin kirjailija onnistuu aina pudottamaan jo ensimmäisillä virkkeillä. Loistavia sitaatteja tulee kirjattua muistiin tahdilla, joka epäilyttävästi muistuttaa koko teoksen plagioimista.

     Lukekaa lopputeksti siis tällaisen varsin subjektiivisen varauksen läpi. Nousiaisella on kyky yhdistää briljantti, välillä tummanpuhuvakin huumori vakavasti otettavaan yhteiskuntakritiikkiin. Se on yhdistelmä, jolla hän pystyy herättämään ajatuksia ja liikuttamaan huolimatta siitä, että muutaman sivun välein on pakko nauraa ääneen. Kaiken kruunaavat oivaltava kieli ja miehen omalta jutustelutyyliltä läheisesti kuulostava dialogi.

     Vaikka Nousiaisen aiemmatkin romaanit ovat olleet hyviä, tuntuu Juurihoito erityisen täysosumalta. Aika on toki niin täynnä herkullisia aihealueita, ettei niihin tarvitse kuin käydä käsiksi. Suurena sukuromaanina teos käy läpi eläviä, muuttuvia ja kuolleita perhesuhteita. Yksikään aikakausi ei välttämättä ole toista parempi – jokainen sisältää omia omituisuuksiaan.

     "Kai meitä rakastettiin. Tai siis lapsia rakastettiin ennenkin. Vaikka tottahan se on, että mikään tupakansavussa, ilman turvavyötä vietetyssä lapsuudessani ei viitannut siihen, että ikäluokkani haluttiin jäävän henkiin. Rakkaus muuttuu." (55)

     Rakkaus muuttuu tupakansavusta luomupastaksi, soijarouheeksi ja konditionaaliksi, mutta samalla kansan lisääntymisestä on tullut televisiopaneeleissa ratkottava suuren luokan ongelma. Olemme itsekkäitä individualisteja, joilla on saavutettu oikeus haahuilla ja liikaa aikaa tehdä asioista ongelmia. Todella köyhät ihmiset ovat tässäkin asia erikseen, mutta jokin on järjettömästi pielessä, jos massa tällaisessa erinomaisestivointiyhteiskunnassa päättää omasta lisääntymisestään tai lisääntymättömyydestään valtion maksamien rahakannustinten perusteella.

     "Suurin osa ystävistäni on jättänyt lasten tekemisen yhteen. Kiinassa yhden lapsen politiikka johtui liikakansoituksesta. Kaveripiirissäni se johtui siitä, että ensimmäinen lapsi oli kerran vähän ärsyttävä brunssilla." (172)

     Totta kai minä olen vielä lapsettomana nuorena naisena siinä parhaassa vaiheessa antamaan perhesuunnittelu- ja kasvatusvinkkejä. Laadin julkisilla paikoilla ja liikennevälineissä usein listoja, miten en ainakaan toimi oman lapseni kanssa. Ajattelin säästää ne ja vetää kohtia yli sitä mukaa, kun huomaan periaatteet järjettömiksi tai mahdottomiksi. Seuraavat vuodet tarjoavat aiheeseen varmasti paljon hedelmöittyneempiä näkökulmia.

     No, matkaaminen maailman ympäri Eskon säästöjen turvin tarjoaa vauraille ja hyvinvoiville sisaruksille myös melkoisia näköalapaikkoja globaaliin tilanteeseemme. Asenneilmapiiri on monin paikoin niin pelottava ja lohduton, että juuri Juurihoidon lähestymistapa kääntää katsetta vähän todennäköisemmin oman navan ulkopuolelle. Juuri tässä on romaanin hienous ja hoitava vaikutus.

     "Eikös näissä erilaisten ihmisten rinnakkaineloissa aina se suurin ongelma oo se että se toinen o erilainen. Että jos ne erilaiset ois samanlaisia niin ei niistä ois mittään haittaa." (84) Omaan ääripäähän on mukava kaivautua heittelemään kiviä, mutta entä sitten, jos oma sisko paljastuu persuvaltuutetuksi tai thaimaalaiseksi prostituoiduksi?

     Etenkin Pekka joutuu helsinkiläisestä kuplastaan kohtaamaan toiset ihmiset ihmisinä. Samalla on kohdattava oma itsensä ihmisenä – vajaana ja virheellisenä, yhtä lailla värittyneen maailmankuvan omaavana, inhimillisenä hahmona. "Olin moralisoiva reppureissaaja, backpackeri-travelleri. Siis ei niin kuin turisti, vaan paljon ylevämpi matkaaja. Luulin osaavani asettua köyhän ihmisen asemaan, kun tajusin ottaa temppelissä kengät pois ilman eri neuvoa." (157)

     Haluan korostaa, alleviivata ja huomionauhoittaa, että humaani suvaitsevaisuus ei ole ääripää eivätkä kaikki virhepäätelmät ole samanarvoisia. Moralisoiva reppureissaaminen ei ole samanlainen rikos kuin rasismi. Yritän vain jotenkin tolkullisesti tarkoittaa, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää – ja vielä vähemmän sallia. Kaikkia pitää kuitenkin kunnioittaa niin, että tunnustaa heille ihmisarvon ja oman ajattelukyvyn. Alkuperäisasukkaiden tai ulkomaalaisten holhoaminen ja heidän sijastaan (ei puolestaan) puhuminen on myös nöyryyttävää oman itsensä korostamista.

     "Tuo on vaan ihmisen tapa saada oma tekeminen tuntumaan järkevältä. Hammas on hammas. Ihan samalla lailla eri urheilulajien tyypit hehkuttaa lajejaan. Että just tää trap-ammunta, satasen juoksu tai keihäs on monivivahteisin, taktisin ja hienoin laji. Vaikka ei ole. Pitää juosta kovaa, ampua tarkasti tai heittää se helvetin keihäs pitkälle." (109) Jospa siis vaihteeksi suljettaisiin oma suu ja haettaisiin tekemiseen järkevyyttä kuuntelemalla, mitä ihmisellä itsellään on sanottavana.

     Ihmiset ovat erilaisuudestaan huolimatta samanlaisia kaikkialla. Ehkä siksi Juurihoidon ravisuttavin filosofia on tämä: "Olemme käyneet Helsingissä, Lieksassa, Södertäljessä, Thaimaassa ja Australiassa. Ja joka paikassa sama kiista. Kuka oli täällä ensin? Missään ei kysytä, että mitenkäs tässä voitaisiin olla rinnakkain." (267–268) Paljosta pitää olla huolissaan, mutta erityisesti tästä näköalattomasta toisen osapuolen jatkuvasta syyttelystä. Meidän aivan kaikkien.

     Kun aikoinaan vuosia sitten kirjoitin Vadelmavenepakolaisesta, käsittelin omaa Miika-suhdettani paneeliklassikko Hyvien ja huonojen uutisten kautta. Kuvaan sopiikin varsin hyvin, että Pirkko Saision näköinen Hakaniemen harmaa demari -hahmo teki paluun televisioon juuri tänä syksynä. Muutama välivuosi on tosiaan tuntunut jotenkin vajaalta, varsinkin kun kirjailijan julkaisutahti on moneen muuhun verrattuna harvinaisen verkkainen.

     Hyvää kannatti kuitenkin odottaa. "Voi kun ihmiset tajuaisivat, että yleensä kaikki asiat ovat ääripäiden sijaan jotain siltä väliltä." (324) Tänään tähän erinomaiseen loppukaneettiin on yksi pieni poikkeus. Juurihoito on ylä-ääripää.

UUSIEN TUULIEN UHKAAVA MAHDOLLISUUS? (Miika Nousiainen: Metsäjätti)

     Joka kesä näyttää tarvitsevan yhden Miika Nousiaisen romaanin, jota ahmiessa voi sitten ihmetellä, miksei ole lukenut koko tuotantoa putkeen jo kauan aiemmin, ja siitä huolimatta odottaa uuden teoksen vuoroa seuraavaan kesään. Tällekään kesälle en vieläkään keksisi parempaa aloituskirjaa kuin edelleen riipaisevan ajankohtainen mutta silti niin hulvaton Metsäjätti (2011, pokkarini 2012). Tämä teksti sisältää harvinaisen paljon lainauksia, vaikka karsinkin osan, mutta minkäs teet, kun kirjailija osaa asettaa sanat peräkkäin niin oivallisesti, että ne on parempi toistaa sellaisenaan kuin lähteä liikaa itse viilaamaan?

     Metsäjätti on metsäteollisuusyhtiö pienessä Törmälän kylässä itäisessä Suomessa useamman maakunnan rajalla. Törmälä taas on perinteisiinsä hukuttautunut duunarikylä, jossa perheenisät ovat kautta sukupolvien viettäneet viikot tehtaalla ja viikonloput humalassa. Periaatteet ovat periaatteita, eikä niistä keskustella. Ilmapiiri tuntuu enimmäkseen ahdistavalta eikä lähtökohta vaikutakaan järin lupaavalta: "Ei auttanut, kylä pysyi punaisena. Puoluejako kulki kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä. Kunnallispolitiikan ja arkielämän ääneen lausumaton perusperiaate on, että Törmälässä asiat eivät riitele, vaan ihmiset. Perusasioista kaikki ovat aina olleet samaa mieltä: saavutetuista eduista ei luovuta, vika on johtajissa ja muutos on uhka." (119)

     Tähän ympäristöön, työläislapsuutensa vieläkin hiertäviin maisemiin melkoisen luokkanousun tehnyt ja töölöläistynyt kauppatieteilijä Pasi Kauppi kuitenkin lähetetään tehtävänään saneerata Metsäjätin liiketoimintaa eli irtisanoa vanhoja koulukavereita. Yksi näistä Törmälän miehistä on Pasin paras lapsuudenystävä Janne Lahtinen, jolla olisi voinut olla edellytyksiä toisenkinlaiseen elämään kuin teini-isyyteen ja uraan kuumapuristimella. Jannen edustaman tavallisen duunarin ja Pasin häikäilemättömän (tyhmän) porvarispomon Turo Elon maailmojen välille muodostuukin romaanin perusjännite, jota luonnollisesti vielä korostetaan mustavalkoistamalla. Janne kykenee taustastaan huolimatta analyyttisiin, kokonaisvaltaisiin tilannearvioihin: "Saattaa se olla, ettei tuo työntekijäpuolikaan mikään helppo vastapuoli ole. Monen on vaikea ymmärtää, että maailma muuttuu. Joskus pitäisi ymmärtää sopeutua ja mennä eteenpäin mahdollisimman pienin vaurioin. Tiettyjä asioita pitäisi tajuta olla vastustamatta pelkän vastustamisen ilosta." (178–179) Turo taas näkee tehdassaleissa hikoilevat työntekijät ikään kuin B-luokan kansalaisina: "Pitäis lohduttaa. Pieni ihminen on nimittäin pirun tärkee palanen. Yhtä tärkee kuin sä tai mä, tai ei nyt ihan, mutta melkein, silleen kuvitteellisesti." (21) Ei ole vaikea arvata, kumpi hahmo kehittyy tarinan aikana, kumpi ei.

     Toki selkeän jännitteen ja uppoavan huumorin luomiseksi on riisuttava sivuhenkilöistä värejä ja ulottuvuuksia. Nähdäkseni Turon hahmo on osattava ottaa äärityyppinä ja samalla uskottava, että liikemaailmasta löytyy enemmän Paseja. Se onkin ihan kannattavaa jo oman mielenrauhan säilyttämiseksi. Yhtä lapsuuden ihmissuhdettaan, kaveruutta tehtaanjohtajan Törmälässä syrjityn pojan kanssa Pasi kuvaa näin: "Oltiin Vesan kanssa läheisiä. Näin epätasaisuuden meille jaetuissa korteissa, mutta perhe oli reilu. Taisin jo silloin oivaltaa sen, minkä kauppiksessa opin. Toisten rikkaus ei ole köyhiltä pois vaan päinvastoin. Nalle Wahlroosin rikastuminen lisää hyvinvointia. Kun vene on täynnä kalaa, tippuu sinttejä laidan yli." (65) Toisin kuin Turolla Pasilla on myös omatunto ja voimakas velvollisuudentunto tehdä oikein ja huolehtia yhtiön työntekijöistä. Uskaltaisin tosin väittää, ettei sen kehittyminen osaksi perusluonnetta vaadi köyhää lapsuutta kurjissa oloissa alkoholisti-isän pahoinpitelemässä perheessä. Samalla tavalla voi elämään aivan hyvin suhtautua ajalla ja rakkaudella omaa moraalitajuaan kuuntelevaksi kasvatettu "porvarisperheen" lapsi – vähän kuin Pasin kaunis suomenruotsalaisvaimo Emilia, jonka kanssa Helsingissä Pasinkin nykymaailmasta on tullut sekoitus molempia entisiä. "Tuolla vallitsee sellainen usko, että me irtisanojat nauttisimme tästä tilanteesta. Että tämä olisi helppoa, kuin harrastus, jonka irtisanoja ilmoittaisi Suomi24:n senssi-ilmoituksessa. Ristiverinen, komeaksikin haukuttu akateeminen mies, harrastaa golfia, kalastusta ja irtisanomisia." (206–207)

     Pasia kohtaan on kyllä suunnitelmallisestikin pakko tuntea sympatiaa hänen alavireisyyttä synnyttävien lapsuuskokemustensa vuoksi. Vanhempien kohtalot ovat traagiset, ja niiden lisäksi painaa alakuloisen kaverin hieman myöhempi itsemurha, mutta kenties kaikista eniten koskettavat arjen pienet asiat, joihin pieni poika on kyllä kiinnittänyt huomiota osaamatta välttämättä nimetä miksi, kuten joukkuekaverin perheen köyhyys. Helpolla ei ole älykäs poika päässyt "tavallisten" lasten keskellä myöskään koulussa, vaikka onkin myöhemmin saanut sen suhteen viimeisen naurunsa: "Niin on tarina muuttunut, ja arvasinhan minä sen. Pää saattoi olla vessanpytyssä, mutta ajatus kulki. Arvasin, että yläaste eroaa elämästä. Elämässä menestykseen ei riitä kyky piirtää Venomin logo ja sadan kilon tulos penkkipunnerruksessa. Yläasteella riitti." (203) En voi välttyä ajattelemasta, että vaikka oma intohimo opiskeluun ja itsensä kehittämiseen on ilman muuta ykkössijalla, on yliopisto-opiskelulla jonkin verran myös näpäytysvälinearvoa – näettekö nyt ja myöhemmin, mitä sain, kun teininä katsoin seuraavan perjantain pussikaljoittelua pidemmälle.

     Tällä historialla ei ole suoranainen ihme, että Pasin arvio itsensä kaltaisten ihmisten frekvenssistä nyky-Törmälässä on mitä on: "Nykyisistä asukkaista jollakin tavalla lahjakkaita on ehkä seitsemän. Hyvä itsetunto on kuudella, mutta valitettavasti niiden joukkoon ei kuulu kukaan seitsemästä lahjakkaasta." (43) On hyvin vaikea välttyä yhdistämästä Metsäjättiä Kuukausiliitteessä (5/2013) hieman aiemmin olleeseen juttuun, jossa toimittajaopiskelijat selvittivät, mitä heidän yhdeksännen luokan luokkakavereilleen on sittemmin tapahtunut. Jutussa todettiin muun muassa se, että lähtijät ja jääjät erottuvat toisistaan jo ysiluokalla. Minun nähdäkseni ne, jotka lähtevät sen tai lukion jälkeen, voivat lähteä lopullisesti tai ehkä palata myöhemmin takaisin. Ne, jotka silloin päättävät jäädä, perustaa perheen ja hankkia töitä kotikylästä, tulevat paljon todennäköisemmin jäämään loppuiäkseen. Heitä itse kunkin yläasteaikainen ahdistus pienistä piireistä ja maailman mahdollisuuksista ei luultavasti jää painamaan kuten Pasia ja minua, tai sitten he sysäävät sen syrjään arkipäiväisestä ajattelustaan, kuten Janne.

     Summa summarum voin joka tapauksessa samaistua Pasin ajatuksiin hänen tavatessaan vanhan luokkakaverinsa lapsineen: " 'Mulla on nämä kolme vekaraa. - - Tämä vanhin on Casper, ceellä, sitä kutsutaan Sasperiksi kun sen luokalla on kolme Kasperia. Tyttö on Louise ja tämä nuorin on Emil.'

Näyttää siltä, että törmäläläiset antavat lapsilleen joko yläluokkaisia tai sitten iloisia ja erikoisia nimiä. Luulevat, että luokkanousu on taattu kun nimi on Louise tai Emil, ja paska ei tartu kun pojan nimi on Casper. Mitään ei tapahdu nimeä kaunistelemalla. Ensin pitäisi muuttaa asenne elämään tai Louisesta tulee äitinsä kaltainen anteeksipyytelevä nainen tälle kylälle, vaikka nimen perusteella hän kuulostaa prinsessa Madeleinen parhaalta kaverilta." (89–90) Ehkä hieman kovasti sanottu, mutta niin kovin totta. Aika voi olla kansainvälinen, muttei suomenkieliselle lapselle luoda yhtään parempia kansainvälisiä mahdollisuuksia tekemällä hänestä Nikon sijaan Nico tai Kristiinan sijaan Christina. Päinvastoin tarmoa kuluu alaluokilta lähtien turhaan sen selittämiseen, että se on sitten c:llä ja h:lla ja yhdellä i:llä.

     Mitä muuten tulee nykylapsiin, toisen loistavan pohdinnan takana on Janne, joka on tehnyt havainnon, että hänen lukuisia virikkeitä saaneella sukulaislapsellaan on kaikista hauskinta hänen kanssaan ihan tavallisia juttuja puuhastellessa. Hieman ironisesti Janne liittää oivalluksensa maailmanhistorian kuuluisimpaan vauvaan, mutta totuuden siemen siihen kätkeytyy kuitenkin: "Luulen, että Jeesuksen erityisyys oli tavallisuutta. Pilalle olisi mennyt Jumalan poika, jos Vauva-lehti olisi ollut olemassa. Jompikumpi vanhemmista olisi passittanut lapsen tanskankieliseen sukellusmusiikkileikkikoulukielikylpytennikseen, eikä Jeesus olisi ehtinyt olla Jumalan poika. - - Ei lapsen tarvitse osata balettitermejä unkariksi ennen kolmatta ikävuottaan. Minä toivon, että kaikista tulisi onnellisia ja sitten vasta erityisiä jos voimia riittää." (240) Samoille linjoille solahtavat ehkä osittain kohtalon sanelemina myös Pasi ja Emilia, vaikka ymmärtävätkin sittemmin, etteivät ensimmäisen raskautensa odottamattomasta käänteestä huolimatta voisi olla onnellisempia.

     Eniten ajattelemisen aihetta minulle taisi kuitenkin antaa Pasin lopullinen synteesi syyllisyydentunnon värittämistä mietteistään itsemurhan tehneen Mikan ympärillä. Länsimaisista ihmisistä niin montaa ahdistaa ja masentaa, mutta Pasi luulee keksineensä jonkinlaisen selityksen: "Mika ei ymmärtänyt, että maailma sattuu toisinaan toimimaan niin, että täällä pitää hyväksyä aika suuriakin annoksia käsittämättömyyttä ja silkkaa järjettömyyttä ja mennä vain sekaan jouluruuhkaan." (208) On harvinaisen totta, että ihmisten (minunkin) pitäisi päästä irti siitä vinksahtaneesta käsityksestä, että maailma menoineen olisi jotenkin meidän hallittavissamme. Pieniä osia voi toki hallita onnistuneesti, mutta ei koko maailmaa. Ihmiset ovat aina tappaneet ja tulevat luultavasti aina tappamaan toisiaan siinä missä muutkin lajit, niin karmivaa ja epäinhimillistä kuin se jokaisen täysjärkisen (minunkin) mielestä varmasti on. Joskus saattaa olla parempi laittaa murehtimiselle stop ja jatkaa tavallista elämäänsä hienovaraisesti toivoen, että itse läheisineen säästyisi suurilta vaurioilta. Toisaalta suuresti inhoamani jouluruuhkan herättelemänä on pakko olla myös eri mieltä. Jos kaikki syöksyisivät kuluttamaan niin konkreettisia kuin henkisiäkin voimavaroja ajattelematta seurauksia, ei olisi ketään muuttamassa totuttua suuntaa. Ei yhtään luonnonsuojelijaa kirkumassa kerskakulutusta ja naurettavan materialistista elämäntyyliä vastaan, ei yhtään antikapitalistia pohtimassa rohkeasti täysin uudenlaisen talousjärjestelmän perusteita ja mahdollisuuksia, ei yhtään Pasi Kauppia kääntämässä tuulta vuosikymmenet lämpimämmistä ilmoista tietämättömänä palelleessa Törmälässä.

AIDAN TAKANA VIHERTÄÄ KATEUS (Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen)

     Selvisin juuri vähän aikaa sitten ylioppilaskirjoituksista, ylioppilasjuhlista, tarkalleen ottaen koko lukiosta sekä muutamista yliopiston pääsykokeista eli tiivistäen tähänastisen elämäni stressimomentillisimmasta vuodesta. Palkitakseni itseni saavutuksistani aloin spontaanisti ja vauhdilla lukea kirjahyllyyni kasaantunutta juuri nyt tässä maassa pinnalla olevien kirjailijoiden teosrivistöä. Aloituskappaleen valintakaan ei ollut vaikea - kiitos minut kevään aikana niin monesti elvyttäneen tv-viikon pelastuksen, Nelosen paneelihuipun Hyvien ja huonojen uutisten. Mieleni olin pahoittanut Tuomas Kyrön kanssa jo monta monituista kertaa, mutta Hakaniemen harmaaseen demariin en ollut ehtinyt vielä tutustua.

     Päästyäni yli Vadelmavenepakolaisen suorastaan nerokkaasta nimestä aloin tehdä lähempää tuttavuutta mielenvikaisen (anteeksi) kouvolalaismiehen Mikko Virtasen kanssa. Ei Mikosta toki mielenvikaista tee se, että hän niin kovasti tahtoisi olla aito, syntyperäinen ruotsalainen - kukapa meistä ei hänen hyvin tyhjentävän perustelunsa jälkeen tahtoisi. Olen myös joskus kuullut tarkoituksen pyhittävän keinot, enkä itse asiassa (häpeä myöntää tässä yhteydessä) ole nähnyt Ingmar Bergmanin suureen rooliin nousevaa Kohtauksia eräästä avioliitosta -sarjaa. Silti jostain syystä tämä suomalainen (uskaltaisin tosin väittää, että ihan yleispohjoismaalainenkin) moraalitajuni ei oikein sulata ruotsalaisten lomatuttujen talon omin päin lainaamista joulunviettoon tai parin ihmisen kylmäverisen hyväntuulista murhaamista matkalla suureen ruotsalaisuuspäämäärään. Förlåt, käre Mikko.

     Mikon kouluttautuminen göteborgilaiseksi perheenisäksi juopon itsemurhakandidaatin Mikael Anderssonin opastuksella ja tämän henkilöllisyyden turvin on jo itsessään hulvatonta luettavaa, joten Vadelmavenepakolaisen ottaminen matkaseuraksi julkiseen kulkuneuvoon saattaa saada kanssamatkustajat tekemään yksinäisistä nauruntyrskähdyksistä omat päätelmänsä. Nousiaisen jo Hyvistä ja huonoista uutisista tutussa, oivaltavassa ja railakkaasti ylilyövässä tyylissä on absurdiudessaan hyvin paljon jotakin hotakaismaista - herrojen useiden päähenkilöiden ankara pakkomielteisyys ei suinkaan ole ainoa tekijä. Ehdottomasti parasta Nousiaisen esikoisessa on kuitenkin sen viileän hersyvä, rivien väleihin huimaavan taitavasti kätketty satiiri. Haaveissaan ruotsalainen Mikko paiskoo astioita Lordin voittaessa Euroviisut ja pitää suomalaisia stereotyyppisen jäyhinä ja yksinkertaisina ihmisinä, koskenkorva perkele. Näin hän tulee suhtautuneeksi Suomeen samalla tavalla, kuin suomalainen kansan syvien rivien näkyvä enemmistö Ruotsiin: pääasia ei ole voitto, vaan se että Ruotsi häviää, homot, joita kaikki ruotsalaisetkin luonnollisesti ovat, Ahvenanmaalle ja naapurin kieltä puhuville svedupelleille pakollinen kielikäännytys - perkele. Luonnollisesti Mikon yltiömäinen Borta bra, hemma bäst -ylistys alkaa käydä jossain vaiheessa hermoille - haluan tosin teroittaa, että se alkaisi niin tehdä, vaikka kysymys olisi ihan mistä tahansa muustakin maasta. Siinä sivussa Vadelmavenepakolainen on kuitenkin erinomainen peili ruotsalaisen sijaan juuri suomalaiseen kulttuuriin ja sen muutamiin suorastaan raivostuttaviin piirteisiin, joiden runsaan kukkimisen olen aiemmin havainnut etenkin lapsuuden asuinseudullani Satakunnassa.

     Ei tuota vaikeuksia ymmärtää ruotsalaisvanhempien toteuttaman ylitsepursuavan jälkihoidon Mikossa herättämiä mietteitä tapaninpäivän tsunamin jälkeen: ”Suomessa kriisiterapia tarkoittaa vähättelyä. Poika tulee kotiin käsi murtuneena. Isä sanoo, että samanikäisenä häneltä katkesi käsi ja jalka amputoitiin, hemmoteltu kakara. Suomalainen isä olisi hoitanut tämän kriisin sanomalla hukkuneensa samanikäisenä jo viidesti. Jos suomalaislapsi kertoo isälleen juosseensa kolme kilometriä, on isä samanikäisenä juossut 30 kilometriä, selässään kivireppu ja 95:n lihavan pikkuveljen eväät, pikkuveljet roikkuivat perässä pyörättömässä kelkassa. Ja ukki teki saman venäläisten ristitulessa, ja kivet rikkinäisessä repussa olivat kuolettavasti myrkytettyjä. Sillä tavalla minun lapsuudessani hoidettiin kriisitilanteita. Kyllä aika tulehduttaa haavat, isä varmaan ajatteli.” Luojan kiitos tässä maassa on jo vähän opittu puhumaan asioista, vaikka edelleen aivan liikaa on selviydyttävä kunniallisesti yksin ja oltava aina vähän parempi kuin muut. Yhä enemmän oppia voitaisiin ottaa siis muun muassa Mikon ruotsalaiselta Thaimaan-lomakaverilta Matsilta (yksikään suomalainen mies ei sanoisi suomalaisen miehen kirjoittamassa romaanissa näin, anteeksi vain yleistykseni), joka opettaa: ”Ilman pelkureita ei olisi rohkeita ihmisiä. Rohkeat ryntäävät keskellä yötä pimeään mereen, mutta he saavat rohkeuden tunteen meidän pelkureiden kautta.” Miksi, oi miksi meillä ei voitaisi myöntää, että jokainen saa joskus olla sopivasti pelkuri?

     Toinen asia, joka Mikon niin syvästi ihailemilta ruotsalaisilta pitäisi oppia, on myötäilo, josta meillä elävät enimmäkseen vain serkkupojat myötähäpeä ja myötäkateus. Onko lapsille ihan pakko opettaa, että sinun menestyksesi on jonkun muun menestyksestä pois? Että pidä nyt sitä kynttilää vakan alla, etteivät vain naapurit (laajemmin ymmärrettynä muuten ruotsalaiset) pääse sanomaan sitä, mitä ehkä luultavasti meistä saattavat ajatella. Mikko, josta viimein on tullut Mikael Andersson, onnistuu varsin nopeasti hankkimaan itselleen aidon ruotsalaisen ydinperheen, eikä se ole ruotsalaisille häävieraille, ravintolasta yhtenä iltana spontaanisti kutsutuille kansankodin rakentajaystäville, edes mikään ongelma. ”Suosionosoitukset ovat valtavat. Lähellä istuvat tulevat halaamaan meitä. He uskaltavat näyttää tunteensa. Jos Suomessa olisi joku kertonut saavansa kaksoset lokakuussa, olisi joku eturivissä ilmoittanut saavansa syyskuussa kolmoset.”

     Minun tulkintani mukaan kaiken satiirin ja osuvien huomioiden jälkeenkin ehdottomasti Vadelmavenepakolaisen ratkaisevin viesti syntyy loppuratkaisun myötä. Mikael Andersson pidätetään Thaimaasta periruotsalaiselta perhelomaltaan, sillä hänen hautaamansa oikean Mikael Anderssonin ruumis on löytynyt ja vankila kutsuu. Ruotsalainen idylli särkyy, mutta jälleen suomalaistunut ja virtaistunut Mikko ei jää kaipaamaan sitä, vaan ainoastaan suomalaista sellikaveriaan Peraa. Pera pukee sanoiksi kenties juuri sen perinteisen suomalaisen sielunmaiseman opettaessaan Mikolle elämän suuria totuuksia: ”Suomi on se luoti, paljon helpompi, vittumainen mutta suora. Ruotsi on puukonisku, ei se itse isku mitään, mutta se paskanjauhaminen ja auttamisyritykset on sama kun pyörittäis puukkoa haavassa.”

     Henkilökohtaisesti en voi sanoa suhtautuvani Ruotsiin ollenkaan niiden rivien syvyyteen tai vaihtoehtoisesti Tukholman-risteilyllä Itämereen hukkuneiden maanmiesteni tavoin. Ruotsin kielikin on itse asiassa kansallisvaltion virallinen kieli vain täällä meillä Suomessa. Ruotsi on hieno maa, ja pääsyy siihen on se, että se on niin kovasti itänaapurinsa kaltainen. Alemmuudentunne on turhaa, yhtään kumpaankaan suuntaan. Mikkokin on matkalla uusvanhaan kotiinsa ja pohtii äkkiä vanhojen luokkakavereidensa kuulumisia. ”Myös tuo tunne on uusi. Haluan tietää suomalaisesta menneisyydestäni, haluan tietää lisää kotimaastani, jonka olen vuosia kieltänyt. Keitä siellä asuu ja mitä he ajattelevat? Olin lapsuuteni liian lähellä nähdäkseni sen.”

     Ei arvoteta marjoja, vaan todetaan se diplomaattisesti: Borta bra, men hemma bäst. Ihan niillä molemmilla kotimaisilla.