Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

HAAVAT POLVESTA POLVEEN NE SIIRTYY (Pauliina Rauhala: Synninkantajat)

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu teki minuun aikoinaan sellaisen vaikutuksen, että tartuin Synninkantajat-uutuuteen (Gummerus 2018) heti ilmestymispäivänä. Alkuinnon jälkeen kirja unohtui muutamaksi viikoksi, ja syykin tuntui selvältä: Taivaslauluun verrattuna romaani oli pettymys. Tästä näkökulmasta olin varautunut kirjoittamaan ennen kuin luin viimeiset 50 sivua.
     Ilmat pihalle lyövä loppuratkaisu tuntui tarpeettoman rajulta ja ravistelevalta, vaikka se oli samaan aikaan itsestään selvä. Muuhun ratkaisuun ei olisi voinut päätyä myöskään siksi, että vanhoillislestadiolaisten hoitokokoukset ja niihin kietoutuva kulttuuri ovat aidosti aiheuttaneet samanlaisia kohtaloita. Alleviivaaminen on kenties ainoa tapa jättää se kunnolla lukijan mieleen.
     Synninkantajien perusjännite kiteytyy näin: "On olemassa kahdenlaista kristinuskoa. Toinen keskittyy Jeesukseen ja käskyyn rakastaa ja toinen Ilmestyskirjaan. On olemassa lempeyden kristinusko, ja on olemassa itsensä korottamisen kristinusko, sellainen jossa nöyrät ylistävät itseään. Traagista on, että Ilmestyskirja on vaikuttanut nimenomaan oppimattomiin ihmisiin enemmän kuin evankeliumit tai Uuden testamentin kirjeet." (202) Tämäkin on vain yksi kaunokirjallinen näkemys eikä Jumalan sana. Tekee silti mieli todeta: Amen.
     Maallikkosaarnaaja Taisto tekee mielestään oikein, kun korottaa itsensä Jumalan asemaan puhdistamaan yhteisöä synnin tavoista ja langenneista ihmisistä. Seuraukset tuntevat kirkkokuorossa syntisesti laulava Aliisa ja hänen tyttärensä Auroora, joka on rakastunut uskonnottomaan mieheen. Seurauksen tuntee nahoissaan ja mielessään myös pieni Aaron, joka on sekä Taiston että Aliisan lapsenlapsi ja pelkää jatkuvasti olevansa syntinen.
     Synninkantajat rinnastuu Taivaslauluun juuri siinä, miten pahasti, osuvasti ja raastavasti kaikki uskonnollinen arvottaminen vaikuttaa lapseen. Olen nykyään erityisen otollista kohderyhmää lapsiin kohdistuvalle vääryydelle, mutta uskon, että Rauhalan kuvaus saa reaktioita aikaan muissakin. "Sillä synnillä on nimi, kahtia halkeamisella. Se nimi on hempeys. Tekee mieli rakastaa. Tekee mieli sääliä. Vaikkei enää saisi. – – Miehet osaavat yleensä paremmin pysyä kokonaisina. Heillä on lujempi vastustuskyky. He ovat vahvoja ja karaistuneita. Paitsi minä." (277)
     Sydän musertuu ja tekisi mieli sulkea pieni poika syliinsä. Samalla vallan ottaa sisäinen leijonaemoni, joka vaanii ihmisten hyvääkin tarkoittavia sanoja ja tekoja. Ettei kukaan käskisi poikaani nousemaan reippaasti ylös, koska "ei sattunut", tai kehottaisi häntä "tekemään miehissä" jotain "miesten hommia". Kaikkeen ei vain voi vaikuttaa. Usein ajattelemattomuuksia tipahtelee omastakin suusta. Jokaista ei kannata jäädä murehtimaan, mutta ei vanhemmuus liian helppoa ole.
     Aaronin äiti Raakel pukee sen myös sanoiksi seitsemännen poikansa synnyttyä: "Sinä olet aina ymmärtänyt, mitä lapsen saaminen tarkoittaa. Siinä tarvitsee suojaa pieni, mutta suojaa tarvitsee myös äiti, sanonko ennen kaikkea äiti." (299) Seitsemäs poika liittyy myös siihen, miksi on vahvasti liioiteltua väittää, ettei Synninkantajat jatkaisi Taivaslaulun tarinaa. Minulle se on positiivista.
     Sama seitsemäs poika eli kirjan kirjoittaja jakaa ajatuksiaan ja kipuiluaan tarinaan lomitetussa matkakertomuksessa. Se on tavallaan irrallinen, mutta ohjaa hienovireisesti tarinan suuntaa ja lukijan odotuksia tulevalle. Kirjoittajan suuhun on laitettu myös monet romaanin hienoimmista pohdinnoista.
     "Lapset tallentavat ihonsa alle sen mitä ei voi sanoa pois, he kantavat ja toistavat vanhempiensa taakat. Löydän itsestäni menneet kohtalot ja suvun miesten surullisen ketjun: Kiivaan oikeassa olemisen, hylkäämisen ja poissaolon. Auttamisen varjolla tapahtuvan vallankäytön ja vahingoittamisen. Oman erityisyydenjanon takana olevan rakkaudenkaipuun. Miksi minä osaisin toimia toisin?" (357–358)
     Kuinka tässä kukaan osaisi toimia oikein? Koska täydellistä vanhempaa ei huhujen mukaan olekaan, on väistämätöntä, että lapsi kokee jossain vaiheessa kolhuja. Kolhujen mittasuhteisiin voimme vaikuttaa. Kirjoittajan pohdinta toi mieleeni myös Juha Tapion 15 vuotta vanhan kappaleen sanat: "Kuka pyyhkiä pois / ajan virrasta vois / haavat polvesta polveen ne siirtyy. / Kuka armahduksen / tois kun työt isien / poikien poikiin piirtyy." (Poika, 2003) Ketju on mahdollista katkaista, mutta tiedostamista, hyväksyntää ja paljon työtä se vaatii.
     Sattumalta Helsingin Sanomat kirjoitti juuri tänä viikonloppuna oopperalaulaja Tuomas Katajalasta, jota vanhoillislestadiolainen tausta esti pitkään antautumasta oopperalle. Kun Katajalalta nyt kysyttiin, miten hänelle kävi liikkeestä lähtemisen jälkeen, vastaus oli hieno: "Olen sama ihminen, evankelis-luterilaisen kirkon jäsen, ja aistin perusarvoni vain entistä voimakkaammin, kun olen irtautunut liikkeestä ja saavuttanut sen jälkeen sisäisen rauhan."
     Sisäisen rauhan ja tasapainon nimeen vannon itsekin nykyisessä filosofiassani. Ihmisellä voi olla paljonkin tekemistä, kunhan tekemiset tasapainottavat toisiaan. Liika työnteko ajaa varmasti loppuun, pelkkä lapsille omistautuminen saa hukkaamaan itsensä. Pidemmän päälle elämässä voi hyvin, kun yhden asian vastapainoksi löytyy aina toinen. Palasia voivat olla innostava työ, rakas perhe, voimauttava harrastus ja niin edelleen.
     Koska Synninkantajat on tematiikaltaan tärkeä ja sisältää paljon upeita oivalluksia, kerronnan paikallaan polkeminen harmittaa. Romaanissa ei tavallaan tapahdu mitään, mikä on sinänsä myös ymmärrettävä kerronnan tehokeino. Esimerkiksi Aurooran tarina ei varsinaisesti etene, vaan toistaa samoja sekavia metaforia. Totta on, ettei elämäkään aina etene: välillä jäämme polkemaan suossa paikallamme. 360 sivua on silti tälle tarinalle liikaa.
     Kuka sitten armahtaa? Ainakin Jumala. Hän on lempeä ja rakasti maailmaa niin paljon – kuten evankeliumeissa, ei Ilmestyskirjassa. Aliisa kysyy: "Entä jos lopun aika tarkoittaakin sitä, Taisto, että me ihmiset teemme itse lopun rakkaudesta? Emme yritäkään ymmärtää ja kaivaudumme poteroihin?" (140) Tämä on hyvin olennainen kysymys, jonka myötä tulee kiusaus ajatella, että lopun aika olisi lähellä.
     Samaan tematiikkaan liittyy viime aikoina paljon toisteltu mantra, että syntyvyys laskee, koska ihmiset "eivät halua hankkia lapsia tällaiseen maailmaan". En voi olla miettimättä, millaiseen maailmaan niitä voisi hankkia, jos 2010-luvun Suomeen ei voi? Pieniä maailman pelastajia kasvatetaan rakastavilla rajoilla ja rajattomalla rakkaudella juuri täällä, missä ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Kun on elämää, on toivoa.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

SILLÄ NIIN OLIS HYVÄ JA NIIN OLIS OIKEIN (Riina Mattila: Järistyksiä)

Viime kuukausina olen käsitellyt paljon naisen osaa ja palannut toistuvasti siihen, kuinka jokin sukupuoleen liittyvä häpeä on istutettu meihin syvälle. Tammikuussa totesin voivani vain kuvitella, millä tasolla nämä tunteet ovat muilla kuin cis-ihmisillä. Nyt kevään korvilla luettuani Riina Mattilan Järistyksiä-esikoisen (WSOY 2018) kuvittelu tuntuu terminä laimealta. Hetken voin tuntea tuon tunteiden tason.
     Minäkertoja Eelia lähtee ahdistavasta pikkukaupungista Vällyyn, taidelukioon, jossa saa olla oma itsensä. Enää kukaan ei pakota pitämään mekkoa, suutu lyhyistä hiuksista tai väärältä osastolta ostetuista vaatteista. Ketään ei kiinnosta, kuten uusi paras ystävä Karhu pukee sanoiksi: "Kaikki on täällä jollakin tavalla vinksallaan – – Siksi täällä ei kiusata tai jakseta kelata miltä muut näyttää. Pitää olla niin helvetin kärsivää taiteilijaa kato, ei sillon kerkeä muuta." (17)
     Miljöönä taidelukiot sekä niiden korostettu suvaitsevaisuus ja yhteishenki on varsin nähty – ja herättää jo epäilyksiä, vastaako todellisuus ollenkaan kuvitelmia. Virkistävät poikkeukset, kuten Saara Turusen muutaman vuoden takainen Rakkaudenhirviö, ovat toki vihjanneet, että ei vastaa. Järistyksissä fyysinen ympäristö on kuitenkin sivuseikka, jonka ruotiminen ei ole tarkoituksenmukaista – siitä huolimatta, että Eelian kotikaupungistaan käyttämä nimitys "pesäpallokaupunki" kuulostaa vähän liikaa Juha Itkos -kopiolta.
     Tarkoituksenmukaista on kuitenkin keskittyä itse tarinaan ja kaikkiin sen välittämiin tunteisiin. Tutustuin ja rakastuin itse entiseen poikaystävääni (nykyiseen aviomieheeni) juuri 16-vuotiaana (epätaide)lukiolaisena. Siitä on riittävän vähän aikaa, jotta minun ei tarvitse ollenkaan kyseenalaistaa Mattilan taitavasti ja tuntuvasti kuvaamien kokemusten aitoutta.
     Nuori rakkaus imee matkallaan kaiken muun, mutta ei ympäristön asenteista huolimatta ole automaattisesti pinnallista, ohimenevää ja yksinomaan fyysistä. "Isla ei ollut samanlainen kuin muut, ei edes lähellä. Siitäkö kaikessa oli kysymys? Että kaksi samalla tavalla sopimatonta törmäsivät toisiinsa ja alkoivat kasvaa toisiinsa kiinni, kun juuria ei ennestään ollut." (29)
     Rakkauden kokemus on universaali, eikä se riipu sukupuolesta tai sen puutteesta sen paremmin kuin rakkauden kohteen ominaispiirteistäkään. Ulkopuolisten silmissä juuri niillä kuitenkin on väliä. Eelia kokee olevansa muunsukupuolinen, sukupuoleton. Isla on tyttö isolla teellä, mutta rakastuu söpöjen poikien sijaan tyttöihin. Tässä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä vuonna 2018, mutta valitettavasti tiedämme kaikki, että siinä on.
     Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on ollut naispappeja 30 vuotta, mikä on edelleen toisille ongelma. Samassa kirkossa on reilun vuoden ajan vihitty avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja, mikä on ollut ongelma huomattavan monille ja myös itse instituutiolle. Meidän kirkkomme on vieläpä edistyksellinen: huomattavan suuri osa hengellisestä maailmasta näyttää olevan sitä mieltä, että Jumalalle ihmisen sukupuoli ja suhde toisten ihmisten sukupuoliin on jotenkin ylitsepääsemätön asia.
     Mitä enemmän näitä jatkuvia vatvovia keskusteluja seuraan, sitä voimakkaampana mieleen nousee kysymys, mitä väliä. Miten kenenkään sukupuoli vaikuttaa viranhoitoon tai rakkauden aitouteen tai oikeuteen? Miksi se jaksaisi kaivella Jumalaa? Miten rakenteellinen ja läpäisevä syrjintä voi ikinä mitenkään olla linjassa sen kanssa, mitä lähes jokainen uskonto opettaa: että lähimmäistä on rakastettava kuin itseään ja pidettävä huolta niistä, jotka kärsii?
     Kun kaikkia suvaitsemattomia oman elämänsä ristiretkeilijöitä riittää vielä pitkään, on juuri lähimmäisten suhtautuminen aivan avainasemassa. Eelian vanhemmille oma lapsi on aina ollut kummajainen, jonka pelätään siirtävän homous viattomaan pikkuveljeen. Vanhemmat häpeävät Eelian heille tuottamaa "ylimääräistä murhetta" ja ovat täysin kyvyttömiä ymmärtämään tai tukemaan lastaan, joka tukea kipeästi tarvitsisi.
     Islan rakastavan, hyväksyvän ja paikallislehden homofoobikoille vastineita kirjoittavan isän rinnalla kontrasti kasvaa räikeän suureksi. Surullisinta on lapsen oma murhe, joka äitinä ottaa syvältä sydämestä: "Ja miksi äiti sulki jatkuvasti silmänsä ja näki kiinni painuneiden silmäluomiensa takana jonkun ihan toisen." (45)
     On jokseenkin selvää, että jokainen vanhempi haluaa omalle lapselleen hyvää. On inhimillistä, että sitä hyvää ajattelee edistävänsä toivomalla, ettei lapsi erotu joukosta. Valitettavasti lapsen tapetoiminen ei vain ole ratkaisu yhtään mihinkään. Sen huomaaminen vaatii vanhemmalta paljon ihan jokapäiväisessä elämässä – itsekin kehun lastani "isoksi ja taitavaksi pojaksi" joka päivä, vaikka samalla vahdin leijonaemon tarmolla, ettei kukaan edes ohimennen määrittele hänelle tyttöjen ja poikien leikkejä tai vihjaa tyttömäisestä käytöksestä.
     Lapsia ei ylipäätään tarvitse tunkea mihinkään muotteihin. Se ei suinkaan tarkoita, että sukupuolet kiellettäisiin tai ettei niillä olisi biologisesti merkitystä. Totta kai niillä on. Juuri se on järisyttävän oleellista, ettei biologia ole mustavalkoista. "Hitaiden iltojen aikana ymmärsin, että aikuisissa oli jotain pahasti vialla. Jos lapsilta koskaan kysyttäisiin mitään, ne olisi lapsia vaan." (12)
     Jo yksinkertainen "vaiheesta" puhuminen kaapista tulleelle tai oman identiteettinsä tunnistaneelle lapselle loukkaa syvästi, vaikka tarkoitus olisi vanhemmasta hyvä. Jokaisella sanalla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia – jotkin niistä eivät unohdu ikinä. Kaikilta pelokkailta vanhemmilta pitäisikin kysyä, kuinka paljon he ovat valmiita lapseltaan tuhoamaan pitääkseen oman elämänsä käsikirjoituksen mukaisena?
     Meidän sukupolvemme yhteinen kokemus on taistelu sukupuolten ja seksuaalisen tasa-arvon puolesta. Onkin huomattavan korkea aika, että kaikelle tälle annetaan huomiota. Viimeksi tänään Helsingin Sanomat kertoi nuorille rodullistetuille tytöille ja muunsukupuolisille tarkoitetusta kirjoittajakoulusta, jonka Ruskeat Tytöt -sivusto ja S&S-kustantamo ovat vastikään perustaneet. Toivoa sopii, että tämän kaltaiset avaukset moniäänistävät kirjallisuuskenttää yhä kiihtyvällä tahdilla. 
     Samalla monesta ymmärrettävästi tuntuu kurjalta, että lähtökohtaisesti jokainen valkoinen cis-hetero on ylimielinen, ymmärtämätön ja itsekäs. Se on pieni ja vähän ylimielinen murhe, mutta moni tahtoo aidosti ymmärtää – ja rakkauden kokemus on todellakin universaali. Eelian ja Islan tunnekuohuja seuratessa aidosti unohtaa heidän sukupuolensa, vähemmistöleimansa ja muut epäolennaiset asiat. "Mummo totesi joskus, että leijuttavin onnellisuus koostuu asioista, jotka saa tehdä oikean ihmisen kanssa eri tavalla kuin ikinä ennen." (58)

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

PUOLITIESSÄ PERILLÄ (Eeva Kilpi: Animalia)

Kun Olavi Uusivirta julkaisi "On niin helppoo olla onnellinen" -kappaleensa, oli vuosi 2005 ja minä olin kuudesluokkalainen. Tein itselleni mantran kappaleen kaksirivisestä kertosäkeestä: "Hei, on niin helppoo olla onnellinen. Hei, ja tyytyy siihen mitä on." Meni 13 vuotta ymmärtää, että on kaikkea muuta kuin helppoa 1) olla onnellinen 2) tyytyä siihen, mitä on.
     Ensin ajattelin, että kyse on taas tästä Y-sukupolvesta, jolle mikään ei riitä eikä sekään tunnu hyvältä. Sitten luin Eeva Kilven (s. 1928) runokokoelman Animalia (WSOY 1987/2016) ja totesin, että metsään meni sekin ajatus. Vertaistuen löytäminen kaukaa ja niin läheltä tuntui ristiriitaiselta. Vähän kuin viime keväänä, kun luin tuoreena äitinä Arja Tiaisen runoja ja mietin, eikö tämä siis koskaan lopu. Ja toisaalta: kun tämä ei ilmeisesti koskaan lopu, olisiko parempi tehdä jotain omalle päälle?
     Ensimmäinen relevantti kysymys lienee, kuuluuko ihmisen edes olla onnellinen. Kuka keksi, että kuuluisi? Laitamme jatkuvasti maailmaa ympärillämme saasteisiksi atomeiksi, viemme aseita epävakaisiin valtioihin, kohtelemme lapsia kaltoin ja sekoitamme aivojamme liian nopeasti kehittyvällä teknologialla. Eikö olisi oikeastaan naiivia sulkea se kaikki ulkopuolelle ja ajatella, että juuri minulla on oikeus olla onnellinen ja jättää murheet muille?
     "Sanokaa minulle yksi asia / jolla ihminen on hyödyttänyt luontoa. / Olisi kaunista hiutua sitä muistellen. / Nostaisin pääni pystympään, / korahtelisin uljaammin, / yrittäisin nähdä tässä kaikessa jotain suurenmoista." Yritin, mutten varsinaisesti keksinyt yhtään asiaa. Ihminen on toki keksinyt vaikka mitä hyödyllistä ja lohduttavaa, mutta yleensä vain paikkaamaan omia mokiaan.
     Seuraava relevantti kysymys on, kuuluuko ihmisen edes olla. "Ei ihmisille enää kokonaisia lauseita / kaikki on jo niin puitu. / Ei kukaan jaksaisi kunnolla / mitään loppuun, / siksi alati niin nopeasti / ja kovalla äänellä. / Pelkäävät ikävystyttävänsä / ja ovat siinä oikeassa. / Hiljaisuus. / Ei tarvita kuin tämä kuiskaus / ja sen jälkeen kaikki mikä jää sanomatta / on kaunista." Näkemykseni mukaan ihmiset ovat maailmassa toisiaan varten. Siksi on pohjimmiltaan aika huolestuttavaa ja surullista, että enimmäkseen haluamme kaikkien olevan vain hiljaa.
     Minusta tuntuu harva se päivä, että haluaisin painaa ympäröivän maailman pauselle ja hengittää hetken ilman pienintäkään hälyä. Ei riitä, että menen itse pimeään huoneeseen, koska silläkin aikaa jokin etenee hallitsemattomasti. Tai siltä minusta tuntuu. Oikeasti jatkuvan tavoitettavuuden ja saatavuuden illuusio on puhkaistava reilusti yhteisellä päätöksellä. Aikuiselämässä se voisi vielä olla mahdollista, yksivuotias on huonompi tekemään pitäviä yhteisiä päätöksiä. Hänelle se sallittakoon. Oikeastaan haluaisin itsekin elää siinä illuusiossa, että olen aina ja rajattomasti lapseni saatavilla.
     Toiset sanovat, ettei elämässä ole pakko kuin syntyä, kuolla ja ehkä maksaa veroja, mutta sekin on lapsellinen ajatus. Oikeasti ainakin jonkun on pakko käydä töissä – sekä yksityistalouden että kansantalouden näkökulmasta. Henkisen hyvinvoinnin näkökulmasta on aina parempi, jos siitä vielä tykkää. Sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta on edelleen parempi, jos sen voi tehdä ilman riistävää tunnetta, että pitäisi olla jossain muualla. "– Ei, älä soita minulle. / Joka kerta kun sinä soitat / on harkittava, / olisiko sittenkin viisaampaa / käyttää tämä aika rakkauteen." Mutta jos aikaa olisi rajattomasti, käyttäisinkö sitä rakkauteen?
     Viimeinen relevantti kysymys onkin, kuuluuko ihmisen edes. Kuuluuko olla aina huolissaan? Kuuluuko yrittää pelastaa kaikki ja hoitaa kaikki – ja sitten moittia itseään, kun yksi kymmenestä jäi tekemättä? Muutos on väistämätöntä, ja aina voi kehittyä, mutta tarvitseeko ihan aina kehittyä? Omalla kohdallani vastaus vaihtelee päivittäin. Välillä päätän olla itselleni armollisempi, koska kaikki on jo paremmin kuin hyvin. Välillä teen ongelman siitäkin, että jo "olla itselleni armollisempi" vaatii määrätietoista kehittämistä eikä ole armollista.
     Elän muutoksesta ja liikkeestä, vaikka olen turvallisuushakuinen ja asioita sisäisesti prosessoiva, erityisherkkä persoona. Yhtälönä se ei ole helpoimmasta päästä, mutta suoraan minun päästäni se on. "Aina matkalla jonnekin / minne ikinä päätyykin / on puolitiessä jostain / tietää sen varsin hyvin itsekin", laulaa Egotrippi. "Kaukana minä olen ollut. / Seuraavalla kerralla minä kysyn: / – Olenko nyt täällä, olenko nyt lähellä? / Vai olenko perillä jo? // Sano sinä se minulle", kirjoittaa Eeva Kilpi. Kuinka mielelläni ulkoistaisin tällaiset vastaukset – enkä siltikään olisi niihin tyytyväinen.
     "Hän on yksin nyt kahden sen kanssa. / Se on työläämpää kuin olla / kokonaan yksin. / Kokonaan yksin ja rauhassa / ei pääse elämässä koskaan olemaan, / se on turha toivo." Vain kokonaisena, armollisena, rauhallisena voin olla tehokas suorittaja, rakastava äiti ja muutenkin hyvinvoiva yksilö. Vain sopivasti onnellisena ihminen pystyy auttamaan, välittämään ja välttämään katkeruuden. Ihmisen siis kuuluu, kuuluu olla ja kuuluu olla onnellinen. Vielä helpompaa se olisi, jos ajatukset asettuisivat järjestykseen yhtä helposti kuin kieli.
     Ehkä aina ei olekaan hyväksi hahmottaa suuria kokonaisuuksia. Ehkä välillä tarvitaan vain pieniä kokonaisuuksia, pieniä ajatuksia, pieniä hetkiä hälyn keskellä. Pauselle ei saa, mutta kanavan voi valita. Pussata ja kutittaa, antaa pienen suun pärisyttää mahaa ja liittyä kikatukseen. "Ei surra liikaa. / Ollaan kohtalaisen hyvällä tuulella. / Eletään se hetki mikä voidaan / sellaisena kuin se tulee. / Ei elämässä muuhun pysty, / paitsi että voi tehdä toisen iloiseksi."

perjantai 26. tammikuuta 2018

TÄLLAINEN PIENI TYTTÖ HELPOSTI HÄVIÄÄ (Riikka Ala-Harja: Kevyt liha)

Jospa onkin niin, että elän vain kerran ja sen yhdenkin kerran tyttönä. Mitä se tarkoittaa? Vastaus riippuu näkökulmasta. Joulukuussa kirjoitin #Metoo-kampanjasta, häirinnästä, seksismistä ja naisen osasta. Tammikuussa tartuin harkitsematta Riikka Ala-Harjan romaaniin Kevyt liha (Like 2015), joka täydensi temaattisen kehyksen, no, täydesti.
     Romaanin juonellinen tarina vuosien jälkeen uudelleen tapaavista teatteritaiteilijoista on aika tavallinen eikä herätä suuria mielenliikkeitä suuntaan tai toiseen. Sitä kiertävä sukupuolen tematiikka puolestaan liikuttaa. "En saa selvää onko ääni miehen vai naisen. Mitä minä sillä tiedolla teen? Muodostan ihmisestä käsityksen. Osaan hahmottaa tyypin, kun tiedän onko se mies vai nainen. Teen sitä koko ajan, joka päivä. Vaikka vihaan sitä." (39)
     En kuulu niihin humanisteihin, jotka ovat massoina opiskelleet sukupuolentutkimusta. Kirjallisuuden opinnoissa taiteiden ja kulttuurintutkimuksen laitoksella sain kyllä aiheesta osani: ehdin aineopintojen aikana tutkia esimerkiksi mieskuvaa Roope Lipastin Rajanaapurissa (kunnianhimotonta nollatutkimusta) sekä tyttöyden representaatioita Onneli ja Anneli -kirjoissa ja niistä tehdyssä lastenelokuvassa (kivaa ja paikoin ihan oivaltavaa).
     Näin pienestä otannasta ei tehdä määrällisesti pätevää analyysia. Sen voi silti päätellä, että omaan viiteryhmään on helpompi samaistua, siitä on helpompi kiinnostua ja sille on vahva houkutus antaa muita enemmän arvoa. Asioiden todellisesta tilasta siitä ei voi päätellä mitään. Toistan: ei mitään. "Pienestä pitäen olen tuntenut itseni vähäpätöisemmäksi kuin mies. En minä miehiä syytä jos he eivät ymmärrä. Unohdan itsekin ärsyttävät ja itseäni alentavat asiat kun niitä ei enää tule vastaan." (66)
     Hieman aina mietityttää, miten rajattomasti voisi soveltaa "minä en ole nähnyt häirintää/rasismia/kiusaamista/ilmastonmuutosta" -ajattelutapaa. Minä itse en ole rakastunut, joten rakkautta ei ole? En ole käynyt Kiinassa, joten Kiinan olemassaolo on vahvasti liioiteltua? Miksi pitää syyttää kaikkia, jos vain yksi on idiootti? (Miksi syyllistyt, jos et ole idiootti?) 50-luvullakin pärjättiin ilman maahanmuuttajia? (2010-luvulla on vaikeuksia pärjätä sinun kanssasi.)
     Kevyt liha lähestyy aihetta tarkasti ja tuorein, vaikka ikiaikaisin, metaforin. Ensinnäkin kertoja Saara on Kansallisteatterin valosuunnittelija, mitä positiota urautunut mieli ei ensimmäiseksi naiselle ajattele. Tämä näköputki saattaa johtua myös siitä, että valoteknikon vaimona olen oppinut lajityypille kuuluvan pitkän parran. Toiseksi Saara treenaa, ja romanssin toinen osapuoli Jarno on pieni ja hintelä puvuntakkiinsa hukkuva mies. Kolmanneksi työryhmä teatterilla harjoittelee Jussi Parviaisen Jumalan rakastajaa ja rakentaa rekvisiitaksi kolmemetristä Daavid-patsasta kaikkine yksityiskohtineen.
     Ohjaaja Panuun peilaaminen konkretisoi Saaralle hänen oman toiseutensa, johon voimallisesti samaistun. "Panu on rento, irtonainen, aina valmis ja peittelemätön, sillä lailla alaston, ja minä olen Panulle kateellinen. Minut on opetettu täydellisyyden ja puhdasoppisuuden tavoittelijaksi, verhoilluksi, ei alastomaksi. Joku sen minuun tartutti, koulussa ja kotona, Maritaan ja minuun, ja muihin tyttöihin." (204)
     Etenkin kohtaamisia uusien ihmisten kanssa virallisissa tilanteissa hännystelee lähes aina ahdistava tietoisuus omasta kehostani. Voin olla väärässä, mutta uskon sen olevan nimenomaan naisen taakka. Ainakin samaan tilaan reteästi solmio ojossa ja jalat harallaan asteleva mies vaikuttaa itsevarmalta maailmanomistajalta. Onko miehen itsetunnolla ollut enemmän tilaa kasvaa, kun ympäristön odotukset ja puolihuolimattomat kommentit eivät ole yhtä usein painaneet ilmatilaa pienemmäksi? Tässäkin on luonnollisesti kyse vain itsessään viihtyvistä cis-miehistä: voin vain kuvitella, mikä on ahdistuksen taso esimerkiksi transsukupuolisilla.
     Oma ahdistukseni on siinä mielessä outo asia, että lähipiirini on aina ollut täynnä ihania, viisaita, reiluja, vahvoja ja tasapuolisia mieshahmoja, joille vahva nainen ei ole ongelma. Pieni poikani täyttää pian vuoden ja tarttuu muskarissa tyttöjä suloisesti kädestä. Ihan joka päivä en ole varma, kuinka kasvatan hänestä tyttöjä ja naisia horjumatta kunnioittavan pienen ja isomman miehen. Saaran ajatukset omasta 7-vuotiaastaan ovat arvokkaita.
     "Minä kasvatan Marttia, en poikaa. Ovatko äitini ja isäni kasvattaneet minusta poikaa, kun tykkään niin monesta niin sanotusta miesten asiasta? Tykkään ringissä seisomisesta ja vitsailusta. Tykkään kesämökin metsätöistä. Tykkään autoista ja moottoreista. Tykkään uusista härveleistä. Tykkään lyhyestä lauseesta. Tykkään pelata joukkuelajeja, tykkään seurata niitä, tykkään kilpailla, tykkään juopotella." (28) Tai: "On sellaisia hetkiä että haluan olla aivan yksin. Niitä tulee jatkuvasti. Ja silti lapsi on kaikkein tärkein, maailman tärkein, tärkeämpi kuin yksikään ihminen ikinä." (133)
     Mieheni on ollut muutaman viikon kotona edellä mainitun yksivuotiaan kanssa, kun omaa etuaan ajava bisnesäiti on monen kipuilun kautta asettunut työelämään. Mieheltä kysytään jatkuvasti, kuinka kauan hän aikoo olla kotona ja miten hän on pärjännyt. Myös minä kysyn, vaikka vihaan sitä. (Minulta ei juuri kysytty viime keväänä, miten pärjään vauvan kanssa, joka ei silloin edes pärjännyt itse. Viimeksi tänään tämä vaahtosammutin taas tepasteli kauppakassille, otti itse banaanin ja haukkasi. Hengissä siis pysyy tarvittaessa.)
     Neuvolassa terveydenhoitaja rastitti Kelan lomakkeista äitiys- ja vanhempainrahakauden kutsuen niitä "vapaiksi, jotka äiti pitää". (Onnea vain perhevapaauudistusten ja "isäKIN on hyvä vanhempi" -jargoninne kanssa.) Sukulaismies kysyi joulupöydässä, aikooko mies nyt olla sitten toukokuuhun saakka ihan tekemättä mitään. (En voinut olla huokaamatta, miten olen itsekin ollut vuoden ihan tekemättä mitään.) Esimerkkejä riittäisi loputtomasti, ja suurin osa on niin systeemin nielemiä, ettei niitä meinaa edes huomata.
     Naisten tekemästä metatyöstä on puhuttu paljon, mutta edelleen monella (miehellä, ah mikä epäreilu yleistys) ei ole edes käsitystä siitä, mitä sillä tarkoitetaan. "Naisella ei ole oikein aikaakaan, sillä lapsille pitää keittää spagettia ja katsoa että niillä on hanskat ja lämpimät välihousut eikä täitä. Naisen pitää edistää lapsen vitamiinipitoista ja riittäväunista elämää, pestä lautasia että niistä voi taas seuraavana päivänä syödä monipuolista ruokaa, pestä vaatteita että niillä voi mennä taas johonkin lasta kehittävään tilaisuuteen, huolehtia ettei lapsen hampaisiin tule reikiä." (65–66)
     Metatyö vie kaistaa ja ärsyttää, sillä vaikka töissä nauttisi suuresti projektoinnista, ei kotona jaksa ohjata toista kuin lisälasta. Onko naisilla siis aikaa johtaa ja tarvittaessa vaikka tappaa? Jäin jonkin aikaa sitten totaalisesti koukkuun Ylen hienoon Naissotilaat-sarjaan. Sen neljä päähenkilöä osoittavat kouriintuntuvasti, että on. Yllättävää taas ei liene, että sen paremmin varusmiespalvelus yleensä kuin heidän auktoriteettinsa johtajana eivät säästy kyseenalaistukselta.
     Sitten filosofiaan. "Aikuisen ihmisen pitäisi olla onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen kun hänellä on koti, säännöllinen palkka, automaattisesti tililtä veloitettava kuukausikortti kuntosalille, terve lapsi, pehmeä sohva, josta on näkymä sisäpihan koivuihin, kun hänet on kutsuttu ystävien keskelle juhlimaan ja hänellä on vuoden vanha taulutelevisio ja siivouskaapissa imuri leivänmurusten siivoamiseen." (127)
     Oikeasti hän ei ole. Rakkaista, haasteista ja imureista huolimatta hän keksii aina jonkin uuden ongelman, jota märehtiä. Tarvittaessa hän tekee onnelleen esteen esimerkiksi sukupuolesta ja epätasa-arvosta maassa, jossa kaikki on hyvää paitsi mieliala. Filosofi Frank Martelan mukaan tämä on inhimillistä. Minusta se on surullista.
     Siksi aion tänä vuonna tavoitella vähemmän taivasta. Tai ainakin käyttää vähemmän apuvälineitä. Sen verran korkealle saa kurkottaa, kuin omilla varpailla ilman jakkaraa yltää. Keskimittainenkin nainen yltää muuten aika korkealle. Suhdetta Edith Södergraniin on kipuiltu viimeksi lokakuussa, mutta lopulta on pakko lainata sata vuotta vanhaa esipuhetta (Septemberlyran 1918): "Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen."

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

NIIN PALJON KUULUU RAKKAUTEEN? (Jussi Valtonen: Siipien kantamat)

Sanotaan, että jokainen nainen muistaa ensimmäisen ahdistelukokemuksensa. Minä myös. Olin 16-vuotias ja kivassa kesätyössä maalaiskylän pienessä kesäkahvilassa. Vanhempi miesasiakas viittoi luokseen, halusi kiittää kahvista. En ehtinyt edes hahmottaa tilannetta ennen kuin mies halasi ja taputti pepulle.
     Olin kasvanut siihen asti niin pumpulissa, että kauhistelin asiaa kahvilasta vastanneelle mukavalle keski-ikäiselle naiselle. Hän totesi jotakin siihen suuntaan, että voi miten mukavaa, kun asiakas tykkäsi kahvista. Mitään tukea tai ymmärrystä en saanut – ja miksi olisinkaan. Onhan tuollainen ihan viatonta ja miesten perustarpeisiin kuuluvaa käyttäytymistä.
     Tänä syksynä on vihdoin alettu sanoittaa ja purkaa normiksi asettunutta seksuaalista ahdistelua, kiitos #Metoo-kampanjan. Toivon koko sydämestäni, että tulevaisuuden tyttöjen ei tarvitse enää kokea sitä epämääräisen niljakasta ja hämmentynyttä olotilaa, jonka oman koskemattomuuden loukkaaminen aiheuttaa. Tämä yhteiskunnallinen konteksti muodosti tietyn näkökulman, kun vastikään luin Jussi Valtosen esikoisromaanin Siipien kantamat (Tammi 2007, pokkarini 2015).
     Romaani on tavallaan kaunis kertomus 17-vuotiaaseen opiskelijaansa Marianneen rakastuvasta äidinkielenopettaja Juhanista. Marianne on poikkeuksellinen: hän siteeraa sujuvasti maailmankirjallisuuden klassikoita, käyttää sivistyssanoja, kirjoittaa omaa proosaa ja arvioi opettajansa kanssa suomen kielen tilaa. Tämä on epäilemättä virkistävää, kun opettajan normaali työarki koostuu lähinnä toisenlaisista kohtaamisista uudistustyöryhmissä ja "tavallisten" opiskelijoiden kanssa.
     "Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana oli totuttava käsityksiin, joiden mukaan Kalevalan kokosi Runeberg 1500-luvulla ja että Finlandia-palkinto myönnettiin viime vuonna Aleksis Kivelle teoksesta Tuntematon sotilas. Ahonen, joka opetti filosofiaa, kertoi että joku oli tänä vuonna kirjoittanut preleissä Aristoteleesta, kun kysyttiin nykyfilosofiasta." (20)
     Tässä vaiheessa on pakko todeta, että viimeiset kuusi vuotta lähin ystäväpiirini on koostunut tulevista ja osin jo valmistuneista äidinkielenopettajista, joiden innostus, paneutuminen ja asiantuntemus on todella ihailtavalla tasolla. Heillä ei ole harhakuvitelmia siitä, että opettaminen olisi tsehovilaisia keskusteluja opettajaansa palvovien runotyttöjen ja -poikien kanssa. Onneksi on nykyopettajat. Onneksi minä en opiskellut pedagogisia aineita, vaan tajusin oman kärsivällisyyteni rajat riittävän aikaisin.
     Äikänopettajaan rakastuminen on toki kirjallisuuden ja runotyttödiskurssin peruskauraa. Olen vierastanut sitä aiemmin (esimerkiksi Riikka Pulkkisen romaanina huiman Rajan tapauksessa) ja vierastan edelleen. Kliseisen ajatuksen kaukaisuus voi johtua siitä, että yksikään omista äidinkielenopettajistani ei ole missään tilanteessa antanut aihetta ihastumiseen. Syynä voi olla myös se, että tavallaan minä olin lukiossa tuollainen Marianne. Myöhemmän elämän perspektiivissä tuntuisi suhteellisen karmivalta, jos suhde opettajaan olisi nuorena ja keskenkasvuisena ylittänyt luontevat rajansa.
     Keskenkasvuisia lukiolaiset nimittäin ovat – sanavarastostaan ja omasta mielipiteestään riippumatta. Juhani seurustelee muiden kanssa ja yrittää vastustaa omia tunteitaan, kun näkee television keskusteluohjelmassa nuoria naisia puhumassa kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen, Mariannen ollessa jo täysi-ikäinen, suhteesta ja rakkaudesta tulee kuitenkin hyväksyttävää. Näin siitä huolimatta, että ylioppilaaksi päästyään moni vasta onkin hukassa, kun kaikki on yhtäkkiä auki ja samalla mahdollista.
     Varsin kaksinaismoralistisesti Juhani on samaa mieltä kanssani: etenkin samanikäiset teinipojat ovat hänestä halveksittavan keskenkasvuisia ja siksi vastenmielistä seuraa Mariannelle. Hän ei oikein myönnä edes itselleen, että oikeasti tytöt ovat samalla tavalla haavoittuvaisia ja kesken. Juuri kahden vasta aikuistuvan opetteleminen yhdessä tekee nuoresta rakkaudesta niin suloista. Tilannetta ei edesauta se, että aikuinen mies kokee sisimmässään olevansa yhtä hukassa ja tytön vietävissä.
     Juhani viittaa kirjallisuuteen todetessaan, että keski-ikäisen miehen halu on yhteiskunnan halveksituimpia asioita. Näin epäilemättä on. Koko mieslajia ei tietenkään ole syytä tuomita, vaikka esimerkiksi ahdistelukokemuksia on vähän joka naisella. Silti juuri Juhanin kaltaiset, aikeissaan sinänsä viattomat miehet voivat syyttää halveksunnasta itseään. Rehtori Martikainen, joka on myös Juhanin ystävä, tyytyy hänkin vain kerran toteamaan: "Onkohan tuo kuule hyvä juttu. Sille tytölle." (204) Miesten välinen solidaarisuus elää ja voi hyvin.
     Kuten puolihuolimattomasti yllä kirjoitin, epäilyttävä suhde opettajaan tuntuisi vanhempana karmivalta. Ajatus osoittaa ongelman ytimen: syyllisyys on aina enemmän uhrin kuin vastuullisen toimijan taakka. Opettaja–opiskelija-suhde ei ole koskaan tasavertainen, vaikka osapuolten henkiset valmiudet olisivat millaiset. Kyllä Juhani ja Mariannekin sen tietävät.
     Vaikeampaa onkin sitten määrittää, milloin esimerkiksi ikäeroltaan tai taustaltaan epätasaisesta suhteesta häviää moraalittomuus. En pidä esimerkiksi Ranskan nykyisen presidentin avioliittoa paheksuttavana, vaikka senkin alkujuurilta löytyy samankaltainen asetelma. Erilaisuus on vain positiivista niin kauan (tai siitä lähtien), kun sen varjolla ei aiheuteta kellekään vahinkoa.
     Ehkä tämän eettisen pohdinnan keskellä on syytä pysähtyä hetkeksi nauttimaan omasta onnellisesta elämänvaiheestaan: "Lapsettomat ja projektittomatkin ovat vielä toivoa täynnä, ensimmäiset oikeat työpaikat on vasta hankittu, ensimmäiset avioliitot solmittu, sillä ajatuksella että ne kestävät, toisen hankalat tavat ja epärealistiset odotukset ja huutavat lapset ja mahdottomat projektit ja väärin remontoidut puutalot eivät uhkaa vielä mitään." (94)
     Romaanina Siipien kantamat on luonnollisesti kaikin puolin priimaa. Se heittää moraalisia ongelmia lukijan eteen melkein hengästyttävällä tahdilla, puhuttelee ja saa ajattelemaan itse. Vaikka teemat ovat erilaisia, moraalia punnitseva ote siivittää hienosti kohti Finlandia-palkittua He eivät tiedä mitä tekevät -mestariteosta. Lisää, kiitos.

maanantai 13. marraskuuta 2017

JA SOITTO SÄHKÖINEN LUO TUNNELMAA (Juha Itkonen: Palatkaa perhoset)

Elän tarinoista, ja tästä saadaan hieno tarina. Huhtikuussa 2016 kirjoitin edelleen puhuttelevan esseen Juha Itkosen menestysromaanista Anna minun rakastaa enemmän (2005). Syynä oli vastikään ilmestynyt jatko-osa Palatkaa perhoset (Otava 2016), jonka luin vasta tänä syksynä. Puolitoista vuotta on lyhyt aika, mutta siinä on tapahtunut niin paljon, että paluu Antin ja Suvin jakomielitautiseen rakkaustarinaan on paikallaan.
     Keväällä 2016 olin 22-vuotias ja juuri mennyt naimisiin. Tein gradua nuorten identiteettityöstä sosiaalisessa mediassa ja positioin itseni jo nuorison ulkopuolelle. Nyt olen 24-vuotias ja pidän itseäni merkittävästi kypsempänä aikuisena. Kolme-, neljä- ja kuusikymppiselle Ilonalle lähetän terveisiä tietäen, että hyvä kun kaksnelosen aivotkaan ovat vielä täysin kehittyneet. Puolessatoista vuodessa olen kuitenkin saanut maisterin paperit ja lapsen.
     Samalla Antti Salokoski on menettänyt elämänsä rakkauden lisäksi isän, vaimon, lapsen ja uskottavuuden. Maailmaa edelleen rock-tähti Summer Maplena kiertävä Suvi ei jätä miehen mieltä rauhaan. On lähdettävä Amerikkaan tekemään kirjaa ja tilejä selviksi menneisyyden kanssa. Loputtomia maanteitä ajellessa on hyvin aikaa päivittää lukijalle viimeisten vuosien käänteet. Tällä kertaa Antti vannoo niiden olevan kokonaan totta, eikä lupausta onneksi petetä.
     Itkosen kieli ja kyky kertoa ovat tallella, ja Palatkaa perhoset tuntuu aidosti jatkavan siitä, mihin 11 vuotta sitten jäätiin. Paljon on toki tapahtunut sekä kirjailijan että lukijan elämässä. Suvin äidin Leenan osuudet eivät häirinneet minua ollenkaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt tarinan imu tuntuu toistuvasti katkeavan niihin. Ehkä olen auttamatta liian nuori samaistumaan. Ehkä tietynlainen marttyyriäitiys ärsyttää ja osuu arkaan kohtaan, kun itse toivoo niin kiihkeästi olevansa muutakin kuin äiti.
     Kaikupohjan muutos kiinnittää myös huomion uudenlaisiin yksityiskohtiin. Antti muistelee poikansa Niilon syntymän jälkeisiä vierailijoita tavalla, joka pysäyttää autenttisuudellaan: "Lapsettomia kaikki, ulkopuolisina siinä, kiireisinä, matkalla elokuviin, aerobic-tunnille, Tavastialle, seuraaviin menoihinsa, niinä hetkinä näin sen aina selvästi: kuilun, joka välillemme juuri oli avautunut ja jonka toisella puolella vielä äsken itse olimme seisseet." (53)
     Välillä aidosti tuntui, että kuilun reunan sijaan istuin tyytyväisenä sen pohjalla. Hämmästelin sieltä ennen tuttuja ihmisiä, jotka yläilmoista kurkistelivat uuteen elämääni. Elämään, josta he eivät voineet tietää mitään ja josta oikeastaan ei huvittanut edes kertoa. Oli luontevampaa ajatella, että tämä pieni ihminen tulee olemaan koko elämäni sisältö seuraavat 18 vuotta. Oikeasti noin neljän kuukauden jälkeen aloin vilkuilla kuilun reunalle. Nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin tuntuu jo hyvältä kiivetä – lapsi selkärepussa toki.
     Keväällä 2016 kuvasin päämäärätietoisuutta näin: "Avioliittoon sitouduttaessa sitä kutsutaan tahtomiseksi, mutta silloinkin kyse on päätöksestä. Siitä, että kaikkeen tottuu ja enemmistö asioista alkaa vieläpä tuntua hyvältä." Tänään mietin, onko kaikkeen pakko tottua. Ongelmista, hiertävistä yksityiskohdista ja muualle suuntautuvista ajatuksista kannattaisi ennemmin puhua kuin jääräpäisesti päättää, ettei nainen voi miestä pelastaa. Antti ja Elisa alkoivat tulla paremmin toimeen eron jälkeen, mutta sen hintana oli arkipäiväinen isyys. Se on aika kallis maksaa.
     Romaanin viimeisessä osiossa ääneen pääsee kaikkien vuosien jälkeen yllättäen myös Suvi. Hän tiivistää lapsuutensa, isä- ja äitisuhteensa, oman henkisen tilansa ja Antin kaipuun ihailtavasti muutamaan lukuun. Ne vahvistavat sitä kovin tuttua tunnetta, että Antin tuskasta huolimatta miehillä on lopulta helpompaa. Työhaastatteluita kiertäessä tuntuu välillä siltä, kuin omaan otsaan olisi liimattu kirkuvanoranssi vauvavaroituslappu, vaikkei kukaan tietenkään myönnä virtahevon hengailevan ilmatilassa.
     "Et kävisi tätä tuhoon tuomittua taistelua, et jumalauta uhraisi sille ajatustakaan ja olisit uskottava silti, uskottava metsurinpartasi takana juuri niin keski-ikäisenä ja rähjäisenä ja ryypänneenä kuin olet, uskottavampi kuin nyt voit ikinä olla sillä sinä olisit mies ja keskittyisit vain musiikkiisi ja kaikki hurraisivat sinun aitouttasi. – – Sitä paitsi sinä olisit vasta neljäkymmentä, et jo neljäkymmentä. Sinä olisit vasta neljäkymmentä eikä sinulla olisi mitään hätää." (382)
     Myöhempi ikä tuo siis omia murheitaan – niitä odotellessa. Onneksi vaiheet seuraavat toisiaan usein peräkkäin eivätkä rinnakkain. "Teoreettiset mahdollisuudet valloittaa maailma ovat tallella", kuten arvioin tilannettani ikäloppuna 22-vuotiaana. Sitä paitsi Leenan maailmankuvan tietystä vastenmielisyydestä huolimatta on äärettömän lohdullinen ajatus, että lopulta äiti kopittaa aina. Pystyyn yrittävää yhdeksänkuista ihan konkreettisesti, myöhemmin henkisellä läsnäolollaan. Tämä on tietenkin täysin tasa-arvoisen vanhemmuuden vastainen lausunto. Jääköön se tähän.
     "Aika harvoin epäilin yhtäkään unelmaani, ja juuri sen naiivin epäilemättömyyden voimalla olen tainnut puskea vastatuulessakin eteenpäin", kirjoitin huhtikuussa 2016. Antti taas sanoo: "Eivät unelmat ole minun ongelmani. Unelmiini olen tottunut, niiden kanssa osaan elää. Oikeasti pelottavaa on vain unelmien katoaminen." (337)

tiistai 24. lokakuuta 2017

TÄMÄ ON JA PYSYY JA JÄÄ (Saima Harmaja: Huhtikuu)

"Yli kentän likaisen / raaka valo lyhtyjen. / Värisevää ikkunaa / sade kiduttaa." ("Lokakuu") Rumassa maailmassa iskee usein kauniin kielen kaipaus. Rakennamme järjestyksen ympäröivään maailmaan kielen representaatioilla. Ne heijastavat sitä, miten maailma nähdään. Tästähän on pitänyt muistutella aikana, jona ulkoministeri tahtoo naisen olevan mies ja toisten mielestä pieni ahdistelu piristää päivää.
     Usein pakenen runoihin, tällä kertaa Saima Harmajan esikoiskokoelmaan Huhtikuu (1932). Pään sisäinen representaationi runoilijasta on pysyvästi keikahtanut Joosuan "Saima Harmaja" -kappaleen (2015) jälkeen. Tekikin pelkästään hyvää tutustua alkuperäisteksteihin. Olin toki kirjallisuushistoriani lukeneena tietoinen siitä, että 23-vuotiaana kuolleen Harmajan runoja värittävät masennuskaudet ja tuhoisa keuhkotuberkuloosi.
     "Oi ei! Tämä maa on kaunis!
Tämä on ja pysyy ja jää.
Se, mikä on iskenyt minuun,
ei voi tätä järkyttää.
Tämä heleä, kostea multa,
tämä kirkkaus loppumaton,
se ei välitä, välitä, vaikka
joku sydän murtunut on." ("Kevät")
     Synkästä sisällöstä huolimatta kieli tosiaan on kaunista – aivan kuin Edith Södergranilla, jonka kiihkeä, viaton runotyttöihailu on yhdistänyt nuorta Saimaa ja nuorta minua. Idolin nimeä kantavassa runossa todetaan: "Kostean ikkunan luona tiesin, / ettei minulla ole sinun voimaasi." ("Edith Södergran") "Voittaja"-runon Harmaja taas on kirjoittanut Uuno Kailaan saadessa Nuoren Voiman Liiton kultamerkin. Nykykirjailijat kehuvat toisiaan lähinnä Twitterissä.
     Olen kirjoittanut uskontoihin kriittisen ymmärtävästi suhtautuvista nykyromaaneista, kuten Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta ja viimeksi heinäkuussa Terhi Törmälehdon esikoisesta Vaikka vuoret järkkyisivät. Harmajan Huhtikuu on eri aikakaudelta, mutta herättelevä poikkeus siinä suhteessa, että kaiken jobinpostin keskelläkään puhujan jumalasuhde ei järky: "Tiedänhän: tähdellä millään / on pelätä mahdoton / sen, jolla ympärillään / kättesi suoja on." ("Rajalla")
     "Sateisena yönä" -runossa puhuja jopa kohtaa Kristuksen: "Sinä sateisena yönä / koko kaupunki sairasti. / Ei kukaan tiennyt: Kristus / oli tullut vastaani." Säkeistö kaiutti päässäni dialogia syksyn Vain elämää -kaudella kuullusta keskustelusta. Nykyrunoilijoiden aateliin kuuluva Toni Wirtanen kysyy kappaleessaan, missä taivas, jumala ja vapauttava kuningas ovat, "kun lauma polkee paikallaan" ("Jumala" 2002).
     Pöydän ääressä Juha Tapio totesi puhuttelevasti Jumalan olevan siellä, missä me ihmiset olemme toisillemme hyviä. "Aaltojen hyväilyistä / hiekka on väsynyt. / Tulisit aivan hiljaa, / tulisit juuri nyt –", totesi puolestaan Saima Harmaja ("Rannalla"). Kunpa vain voisimme ottaa kädestä ja rutistaa usein ja voimalla ennen kuin on liian myöhäistä. Kuinka vaikeaa on kohdata ihminen ihmisenä? Se on nähtävästi kysymys, jota toistan väsymykseen asti.
     Hieman modernisoimalla moni Huhtikuun runo tarjoaa myös toisenlaista vertaistukea. Vakavaa sairaala-ahdistustani on sivuttu sanallisesti muutama vuosi sitten, mutta tunnetasolla se selittyy vasta nyt. Kliinisyydessä tiedostettavasti väijyvä kuoleman uhka yskii liian sitkeästi. "Minun seinäni takana yskii / kuoleva ihminen. / Minä en ole kuollut vielä, / minä elän ja vapisen." ("Sairaalassa")
     Tuberkuloosi on eri kaliiberin juttu kuin perheenäidin kahdeksan kuukauden univelka, mutta tunnelmissa on ironisesti jotain samaa. "Siitä on liian kauan. / – Nyt minä rukoilen / vain, että tänään saisin / nukkua vähäsen." ("Sairas I") Ei se silti niin vakavaa ole, vaikken saisikaan. "Valvoja" kun toteaa meidänkin taloudessamme näin: "Minä olen äärettömän nuori / enkä ole vielä nähnyt mitään, / ja siksi minä tiedän enemmän kuin te."
     Saima Harmajalle tahtoisin viestittää, että luultavasti sinä tiesitkin. Mitä tulee Edith Södergraniin, minä kirjoitin jo vuonna 2012: "Minulle on ollut tärkeää huomata, että voin rakastaa tapaasi sanoa asioita, mutta samalla myöntää itselleni, ettei meillä olekaan konkreettisesti niin paljon yhteistä." Joosuan Olli Somerokaan ei tainnut viitata vain lääketieteen kehitykseen esittäessään omat kysymyksensä: "Jos eläisit nyt olisiko kaikki paremmin? / Ymmärtäisitkö Edith oli myös ihminen?"