Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

TARPEEKSI TÄYDELLISET (Eve Hietamies: Hammaskeiju)

Huhtikuussa on tuntunut siltä, kuin olisi kohdannut vanhat hyvät ystävät vuosien jälkeen. Jokainen tunnistanee sen riemastuttavan tunteen, jossa juttu jatkuu kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Kaikki osapuolet ovat kasvaneet – lapset kehitysvaiheesta toiseen ja aikuiset enemmän vyötäröltä, vähemmän henkisesti – mutta edelleen täysin tunnistettavissa.
     Kun itse on tässä kuussa sekä nimennyt esikoisensa että päättänyt parin viikon varoitusajalla vaihtaa asuinkaupunkia useamman sata kilometriä, tuovat tällaiset kohtaamiset mukavasti turvaa. Puhun tietenkin Pasasen Antista ja pikku-Paavosta, joka on tosin mennyt jo kouluun (ainakin niinä päivinä, kun on muistanut, mitä isin ympäriinsä jättämät herätyskellot tarkoittavat). Ikävä on ollut, joten tervehdin Eve Hietamiehen uutukaista Hammaskeijua (Otava 2017) vähintään yhtä suurella ilolla kuin tietoa Pasasen miesten laajentamisesta leffabisnekseen.
     Meillä kotona eletään ympyrää sulkien vasta Yösyöttö-vaihetta, mutta Antti kohtaa sydämellisen neropattikoheltaja Paavon ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa ihan uusia haasteita. "Äkkiä elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä. – – Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta aikaisemmin. Vuosia oltiin isin kanssa kävelty käsi kädessä, ja äkkiä pitikin hoitaa samat hommat yksin ja lukea aikuisten kasvoista, että aikooko tuo tyyppi pysäyttää autonsa vai ajaa päälle. Mitä ne oikein odottivat?" (94–95)
     No, toiset niistä odottivat lasten olevan lyhyitä aikuisia. Aloitin urani milleniaaliekaluokkalaisena jo syksyllä 2000, mutten ole vieläkään unohtanut, miten hurjalta tuntui odottaa yhdentoista aamuina kouluun lähtöä yksin tyhjässä kodissa. Oli riski myöhästyä koulusta, riski jäädä yksin koko päiväksi. Paavon strategia huudella parvekkeelta apua tuntuukin varsin ymmärrettävältä. Hammaskeijun hienoimpia ominaisuuksia on se, miten rehellisesti ja monipuolisesti Hietamies tavoittaa Paavon mielenmaiseman kaikkine rikkauksineen ja hersyvine oivalluksineen.
     Toinen hienous on Antti Pasasen inhimillinen, huumorintajuinen ja arkitragikoominen hahmo, joka todella tuntuu jo vähän omalta kaverilta. Antin arvo kaikkia vaahtosammuttimien vanhempia vertaistukevana sankarihahmona on varmasti suurempi kuin (Hieta)mies itse aavistaa. Tunteet ovat pitkälti universaaleja: lapsi tuottaa harmaita hiuksia, silmäpusseja ja turhautunutta raivoa, mutta myös suurinta onnea, rakkautta ja huolta. Kirjoitettuna ja puhuttuna se kuulostaa niin kliseiseltä, verevästi tunnettuna se on kaikkea muuta.
     Kaikin puolin täydellisten, lastensa yksityisyyden uhranneiden bränditietoisten somevanhempien aikakaudella ihan tavallinen vanhemmuus lohduttaa. Yhdeksän viikkoa vanhana äitinä olen itsekin jo havainnut tosiasiaksi sen, että kerran lapsen hankittuaan häneen kohdistuvista huolista ei pääse eroon koko loppuelämänsä aikana. Vastuu musertaa, vaikka meillä ei vielä hetkeen tehdä Duudson-juttuja välitunnilla tai kuljeta omin päin inhottavaan iltsuun.
     Kaikesta päätellen ihan kohta on kyllä niidenkin aika. Minua on viime viikkoina muistuteltu muun muassa siitä, kuinka pian poika menee rippikouluun tai jättää kakstahtibensalta haisevia vermeitään lojumaan ympäri eteistä (ei muuten jätä). Lapset ovat pieniä vain kerran, mutta siitä muistuttelu on suunnilleen yhtä turhauttavaa kuin lasketun ajan jälkeen esitetyt tiedustelut siitä, eikö mitään tosiaan ole vielä tapahtunut. Kaikkihan täällä parhaansa mukaan yrittävät tarttua hetkeen ja tankata liikutus kurkussa vauvan jokaista hymyä, vaikka ohimoilla polttelisi vuorokausien univelka ja ajatus pesukoneeseen melkein unohtuneista pyykeistä.
     Antin muistelu seitsemän vuoden taakse tuntuu niin tutulta: "Pakkanen puri poskia, parkkipaikka oli hiljainen. Nallekarhu tuhisi rintaani vasten umpiunessa. Äkkiä ajattelin, että pysäytä tämä hetki. Anna tämän vielä kestää. Pysähdyin keltaisen katulampun valoon ja halusin jäädä siihen hetkeen, koska sydän paisui rinnassa. Pidin lujasti kiinni vauvasta, joka painoi vielä tuskin mitään. Joka oli vielä niin pieni, ettei pystynyt puolustamaan itseään, pärjäämään tässä maailmassa. Jota minun oli puolustettava, jonka puolesta minun oli pärjättävä tässä maailmassa." (362)
     Puolustuskyvyttömyyden, avuttomuuden ja haavoittuvuuden aura tarttuu hämmästyttävän tehokkaasti vastasyntyneestä lapsesta vastasyntyneisiin vanhempiin. Kuinka sitä ennen pärjättiin edes omasta puolesta? Ja ennen kaikkea: kuinka sitä edelleen suurimmaksi osaksi pärjätään myös sen puolustuskyvyttömän nallekarhun puolesta niin, että se vähän säheltäessäänkin osaa kiittää, katsoa silmiin ja auttaa kaveria?
     Tilastot ovat silmäpusseja keränneen murehtijan puolella, vaikka keskeytyksetön suihkussa käyminen alettaisiinkin laskea vapaa-ajaksi eikä pyykinpesu Antin sanoin onnistuisi enää vuosiin ilman dramatiikkaa. Siksi tämäkin postaus päättyy tähän ja siirryn onnellisena parvekkeelle kuorimaan omaa nallekarhuani turkistaan. Jokin juttu siinä selvästi on, että kaikista lapsista on sitkeästi puettava eläimiä.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

PRINSESSOJA JA ASTRONAUTTEJA (Johannes Ekholm: Rakkaus niinku)

"jopa paperi t tekee samaa, vaik se onki ihana
"rankat" lyriikat = osoitus suuresta rakkaudesta" (44)
     Helmikuun aihepiiri tuotti sen verran ajatuksia, että tässä kuussa on suorastaan pakko jatkaa Y-sukupolven ja sen äänten asialla. Akuutisti mieleni päällä ollut seuraavan (vielä mystistä kirjainta kantavan) sukupolven synnyttäminen on ehkä laittanut pohtimaan oman viiteryhmäni sukupolvikokemuksia. Joka tapauksessa Johannes Ekholmin Rakkaus niinku (Otava 2016) on tematiikaltaan niin oivallinen pari post-alfalle, että se ansaitsee ihan oman käsittelyn.
     Ensin Rakkaus niinku vangitsee muodollaan. Isänsä nurkkiin työttömänä ja rahattomana palannut kolmekymppinen Joona on saanut kustannussopimuksen autofiktiiviseen romaaniin. Sitä varten hän kerää materiaalia äänittämällä erilaisia keskusteluja ja tilaisuuksia perheensä ja ystäviensä kanssa. Litteroitujen äänitteiden ohella Joona sisällyttää teokseensa Googlen pikaviestimellä käytyjä keskusteluja SAD91RL-nimimerkin kanssa – siitä huolimatta, ettei tyttö anna tähän lupaa.
     Koska Rakkaus niinku koostuu vain puretuista äänitteistä, kyseisistä keskusteluista ja muutamasta sähköpostiviestistä, se oikeastaan on Joonan kirjoittama kirja, vaikkei kuitenkaan ole. Lähtökohta vetoaa minuun, ja irrallisista palasista todellisuutta rakentava toteutus onkin kiehtova ja onnistunut. Lukemisen tapoja on tarjolla monia. Joonan tilitykset ja pitkät yhteiskuntakriittiset filosofoinnit kuulostavat keskusteluilta yliopiston kirjallisuustieteen luennoilla, eikä niissä siten ole itsessään mitään hauskaa.
     Oman pääni sisäinen maailma ohjaa kuitenkin tulkitsemaan koko romaanin Y-sukupolven mukayhteisölliselle itsekkyydelle piruilevana vitsinä. Voi olla, ettei tulkinta ole kirjailijan tarkoituksen mukainen, mutta ainakin se antaa lukijalle valtavasti ja tekee teoksesta merkittävämmän. Joonan "Suomen Knausgårdiksi" pyrkivä kirjailijaisä muistuttaa sukupolvensa yksioikoisuudessa monesti omien vanhempieni ikäluokkaa. Samalla juuri hän on paikoin samaistuttava järjen ääni, jonka viiteryhmään tahtoisin itseni kohottaa:
     ISÄ: Tuo kuulostaa kaikki kyllä joltain, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? Sinun on tultava alas sieltä yläpilvestä, laskeuduttava maanpinnalle. Tuollainen käsiteakrobatia ei tarkoita mitään. Kerro minulle, yksinkertaisin sanoin, niin että idioottikin ymmärtää, mitä sinä aiot tehdä? Miten sinä aiot hoitaa työnsaannin, asumisen, laskujen maksun jatkossa?
JOONA: En mä tiedä. Eikä mua just nyt kiinnosta tietää. (37)
     Juuri käytännöllisen kiinnostuksen puute lienee sukupolvemme suurimpia ongelmia. Elämme järjettömässä diskurssissa, jossa "töitä ei välttämättä kannata tehdä", jos palkkatuloa saadessaan saa vähemmän sosiaalitukia. Mukavuudenhalu on ihmislajille myötäsyntyistä, mutta usein omaa elämänpiiriä ja ympäröivää yhteiskuntaa kehitetään tehokkaammin epämukavuusalueelta. Kun kaikkien pitää saada olla taiteilijoita, tulemme helposti sokeaksi kaikille niille muille poluille, joiden kautta voisi myös toteuttaa itseään. Se ei tarkoita omien periaatteiden myymistä markkinavoimille, vaan järkevää ja vastuullista suhtautumista omaan elämään.
     "Ainoo mistä kukaan välitti puhuu oli mitä ite teki, ja ainoo syy miks oli kiinnostunu kuulemaan muilta mitä niillä oli menossa, oli että sais tietää onks se siistimpää vai ankeempaa ku se mitä ite teki, että pitääks olla kateellinen vai voiks salaa halveksia." (156) Kilpailu on rakennettu sisään niin koulutusjärjestelmään kuin lasten harrastuksiin, mutta samalla menestyminen on paheksuttava ongelma, joka on nopeasti tasapäistettävä pois päiväjärjestyksestä.
     Yhdessä some-aikakauden jatkuvan läsnä- ja mieltäolon vaatimuksen kanssa tuo kaksinaismoralistinen asetelma tuottaa Y-kansalle haasteita ja paineita, joista heidän vanhempansa eivät tiedä mitään. Vakavasti ottaen siinä ei ole mielestäni mitään väheksymisen tai pinnallistamisen arvoista. Minäkeskeinen kilpailukulttuuri ajaa meidät esimerkiksi siihen, että nykyvanhemmat tahtovat lapsestaan mieluummin kiusaajan kuin kiusatun samalla, kun kauhistelemme konservatiivisia ja väkivaltaisia kehityssuuntia yhteiskunnassa. Tällainen maailmankuva on yksinkertaisesti vastenmielinen.
     SAD91RL kertoo Joonalle Anna Odellin Luokkajuhla-elokuvasta:
"siinä on sellane kohtaus kun ne tekee jotain mindmappii
sen annan luokkakavereiden välisest hierarkiasta
että kuka kiusas ketä, ja kuka oli johtaja jne
niin siin se anna sijottaa eka ittensä sinne pyramidin pohjalle
mut sen joku assari on sillee, että hei,
sä oot nyt menestynyt taiteilija
joka tekee täst aiheesta leffaa
sä oot tääl koko vitun pyramidin yläpuolella
riippumatta siitä onks edelleen haavoittuvainen olo vai ei" (229)
     Oman itsetuntoni vuosien kiusaamiskierteessä paloitelleena uskon tietäväni jotain siitä, miltä tuntuu kiivetä pyramidissa ylöspäin ja tuntea voitonriemua alhaalla häilyviä pisteitä kohtaan. Samalla haavoittuvainen olo ei kuitenkaan täysin helpota enkä voi kuvitella, että äitinä tahtoisin omasta lapsestani kiusaajan, joka "osaa tarvittaessa lyödä takaisin". Sen sijaan toivoisin, ettei hän häpeäisi reilusti omalla työllä ansaitsemiaan saavutuksia, vaikka ne tuottaisivatkin toisissa ihmisissä kateellista halveksuntaa. Tärkeintä on itse kunnioittaa myös eri tavalla ajattelevia, minkä tuo vaahtosammuttimien sukupolvi kenties ehtii vielä oppiakin – aika pelottavasti ehkä kantapään kautta.
     "Ja sua on opetettu että se mitä sä sanot on tärkeetä, ja se mitä sä ajattelet on objektiivista, ja se mitä sä haluut on hyvää, ja siks hyvä maailma olis sellanen missä kaikki ajattelis niin kuin sä, kaikkien pitäis tulla samanlaisiks kuin sä, tai siis sellaisiks kuin sä haluisit tulla, parhaassa mahdollisessa maailmassa, ilman kaikkia sun kiusallisia "poikkeamia" mistä sä yrität niin kovasti "parantua". Mut mitä jos maailmasta tulis kertaheitolla parempi yksinkertaisesti sillä, että sä vaikenisit?" (414)
     Mitä, jos maailmasta tulisi kertaheitolla parempi yksinkertaisesti sillä, että sinä jatkuvan analyyttisen poliittisen räksyttämisen sijaan ihan vain katsoisit sitä Netflixiä peiton alla – päivittämättä asiasta someen? Mitä, jos sinulla ei olisikaan mielipidettä ihan kaikkeen? Esimerkiksi tämän takia. Henkilökohtaisesti taidan tarvita seuraavaksi jonkin erityisen epähektisen maailmankirjallisuuden klassikon.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

MAAILMANALKUJA (Paperi T: post-alfa)

Aloitamme tunnustuksella: Kun mieheni jonkin aikaa sitten alkoi yhä useammin kuunnella Ruger Haueria, huokailin teatraalisesti, ettei taas tätä. Rap-musiikki ei tosiaan ole kolahtanut sen jälkeen, kun alakoulussa oli sosiaalisesti suotavaa kuunnella innoissaan Pikku G:tä. Ei se kolahda vieläkään, mutta olen sentään oppinut suhtautumaan räppäreihin mahdollisesti ihan potentiaalisina ihmisinä.
     Jatkamme kielitieteilijän vastuuvapauslausekkeella: Sattuu silmiin tuo Paperi T:n post-alfan (Kosmos 2016) kirjoitusasu, josta puuttuu teosnimikkeelle ominainen iso alkukirjain. Sitä kuitenkin näyttävät käyttävän kuivissa asiayhteyksissäkin niin kustantaja Kosmos kuin Hesarin kulttuurisivut, joten en lähde sooloilemaan. Ehkä tahdomme korostaa post-alfauroksen mitäänsanomatonta postiutta sillä, ettei laji ansaitse edes isoja alkukirjaimia.
     Päädymme lopulta itse asiaan: Kaikki muu sattuukin sitten vain nauruhermoon tai sydämeen, koska post-alfa on nerokas. Y-sukupolven edustajana minun ehkä kuuluu sitä lukea ja siitä vaikuttua, mutta on tässä muutakin. Paperi T tekee runoissaan niin tarkkoja huomioita ja oivaltavia rinnastuksia, että saan niistä hengenahdistuksen lisäksi suurta tyydytystä. "olemme pahoillamme / sukupolvenne oli amputoitava / terveellä jalalla voit vielä hypätä benjihypyn / narulla tai ilman" (12)
     Wikipedian mukaan "Y-sukupolvea on arvosteltu pinnalliseksi, kärsimättömäksi ja kykenemättömäksi sietämään epäonnistumisia". Samaa kriittistä linjaa jatkaa post-alfa, jossa ensimmäisen maailman ongelmat ovat niitä oikeita ongelmia: "pelkään et sanon jotain tyhmää / ja joku tyyppi twitteristä tuhoaa mun elämän / voidaanko kommunikoida vaan giffeillä / ahistaa.jpg" (18). Kokonaan toinen kysymys on, onko tällaisista uhkakuvista ahdistuminen lopulta turhaa. Esimerkiksi vuosi sitten teki mieli kysyä nyt jo edesmenneeltä Teri Niitiltä, tuntuvatko Lähi-idän kriisit henkilökohtaisesti yhtä kovalta moukarilta kuin joku tyyppi Twitteristä.
    Post-alfaan lajina kohdistuu samalla tavalla ristipainetta kuin häntä edeltäneisiin miessukupolviin. Nyt saa näyttää tunteensa, mutta pitäisi kuitenkin välttyä olemasta liian pehmo. Samalla on melkein pakotettu kantamaan harteillaan valkoisen miehen taakkaa sekä niiden edellisten sukupolvien munausten että nykyisten suvaitsemattomien Odin-kansalaisten tekemisten johdosta. "älkää unohtako valkoista heteromiestä / ja hänen hätäänsä / ruuhkabussin katosta roikkuu pieniä hirttosilmukoita / jonain päivänä kaipaan vielä tätäkin" (10)
     Ahtaita paikkoja ja ihmisjoukkoja kammoavana kahvojen vertaaminen hirttosilmukoihin tuntuu loogiselta, mutta kyse on muustakin. Lopulta jokaisen ihmisen pahin vihollinen katsoo peilistä. Se tunne ja sen toivon mukaan aiheuttama vastuun ottamisen tarve on jotain, josta olen Y-ominaisuuksien joukossa erityisen ylpeä. "en pelkää hirviötä sängyn alla / pelkään hirviötä joka nukkuu sängyssäni / käyttää nimeäni / puhuu suullani" (62)
     Kyynisyys sen sijaan jakaa ajatuksiani. Post-alfan ilmestymisen jälkeen sosiaalisessa mediassa syntyi #teeomapapruruno-ilmiö, jossa ihmiset piruilivat Paperi T:n lyriikalle tuottamalla Twitterin täyteen teatraalisia näköiskappaleita. Tarkoitus oli kaiketi osoittaa, että ei tuo nyt niin hienoa ole. Naurakaa hetki ja keskittykää sitten oikeisiin asioihin. Runoilija itse oli toki varautunut reaktioon jo satiirisessa takalievetekstissään: "– – kynnys kritikoida esikoinen oikeasti kriittisesti olennaisesti kasvaa kun ennen ensimmäistäkään runoa jamppa on jo nostettu jalustalle suomiräpin pentti saarikoski – –".
     Tällainen etukäteen suojautuminen tuntuu olevan nykyään puoliksi pakollista. Kun jo ennalta on liikkeellä sillä asenteella, ettei tämä nyt niin tärkeää minulle ollut, voi myöhemmin legitiimisti todeta, että tämä nyt tosiaan oli puoliksi vitsi. Se on surullista, sillä vilpittömästi toivoisin meidän Y-yksilöidenkin kykenevän iloitsemaan niin omasta kuin toistemme puolesta. Asian ei siis olisi välttämättä oltava näin: "kun hyväksyt ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään / yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote / voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua" (87).
     Kollektiivisessa itseironiassaan ja nerokkaissa rinnastuksissaan post-alfan runot tuovat itse asiassa usein mieleeni alleviivatun kauheita runoja kynäilevän Antti Holman. En ole varma, onko se tarkoituksenmukaista, sillä aidosti pidän post-alfaa realistisena sukupolvikuvauksena, jonka tekotaiteelliseksi ja naurettavaksi kritisoiminen on usein merkki siitä, että osui ja upposi.
     Sitä paitsi antaa kokoelma meille nähdäkseni paljon toivoakin. "laske kaikki maailmanloput ja alut / kumpia on enemmän" (78), runoilija kehottaa. Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että juuri oman sukupolvemme aikana tapahtuvat muutokset ovat mullistavia ja maailmanhistoriassa totaalisen käänteentekeviä, jopa apokalyptisia. Historia on kuitenkin osoittanut, että ajatus on egosentrinen ja harhainen. Olen varsin vakuuttunut siitä, että maailmanalkuja on vähintään yhtä paljon kuin -loppuja.
     Ajan hengen mukaisesti kuitenkin totean jo näin ennalta, että tulkintani todenperäisyyden saa ilman muuta kyseenalaistaa. Kuuluuhan post-alfan viimeinen runokin näin: "nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin" (93)

maanantai 9. tammikuuta 2017

RUPES SIINÄ PIIRTÄMÄÄN (Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista)

Taisin todeta vuoden lopuksi, että Reko Lundánin realistisissa teoksissa Helsinki ei ole hetkistäkään kaunis. Uuden vuoden aluksi tämä ajatus sai kunnolla tasoitusta toisesta ääripäästä. Mikä parasta, pääkaupunkimme kauneus ei edes ollut göstamaisesti unta ja turhaa unelmaa, vaikka Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016) koostuukin kaupunginarkkitehdin 1800-luvun yöpäiväkirjoista.
     "Tämä on kirkontekijän ensimmäinen ja tärkein oppi. Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta." (67) Engelin intohimoisin ja pitkäkestoisin projekti oli päiväkirjan mukaan tulevan tuomiokirkon piirtely Suurtorille, mutta lainaus tiivistää myös romaanintekijän keskeisen opin. Koska Finlandia-voittaja koostuu nimensä mukaisesti akvarelleista – lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä neljältä vuosikymmeneltä – jää rakennusaineiden väleihin paljon hiljaisuutta.
     Toki hiljaisuuskin on suhteellista: "Kaupunki ei ole äänetön, vaikka niin ensin kuvittelee. Aina on jokin toista vähäisempi hiljaisuus, joka liittyy seuraavaan, ehkäpä jo korvin kuultavaan." (15) Engelille hiljalleen hahmottuva pääkaupunki on värien, muotojen, mittasuhteiden ja materiaalien ohella muun muassa inspiroivia ääniä ja tuoksuja. Vaikka kaupungin infrastruktuuri on pahasti keskeneräinen ja erilaiset kulkutaudit jylläävät, näkymä ei ole lohduton vaan nimenomaan hetkisen kaunis.
     Kauneus aiheutuu suurelta osin akvarellien runollisesta kielestä. Kieli on itse asiassa niin kaunista, että jo muutaman sivun luettuani aloin pyörryksissä surra romaanin loppumista. Haastatteluissa Viikilä on myöntänyt salakuljettaneensa tarkoituksella lyriikkaa proosateokseen; jälkimmäisellä tunnetusti saa enemmän mainetta, mammonaa ja merkittäviä palkintoehdokkuuksia, vaikkei erottelulle varsinaisesti olisi perusteita.
     Osa akvarelleista on suorastaan aforistisia aivan sellaisinaan. "Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan." (25) Rakkaus kohdistuu ennen kaikkea kaupunkiin ja arkkitehtuuriin, mutta on Engel toki myös tavallinen mies haavoineen: "On vaikea tietää etukäteen herättääkö toisto kiintymystä vai kyllästymistä." (28)
     Kun Baba Lybeckin Finlandia-ratkaisua vasta jännitettiin, todettiin varsin monessa yhteydessä, että ehdokkaita yhdistää maahanmuuttajan näkökulma. Näin varmasti on, sillä Engel (ja etenkin hänen vaimonsa) tuntee alusta alkaen outoa vierautta ja syyllisyyttä hyisessä Itämeren helmessä. Ympäröivän yhteiskunnan asenne on kuitenkin ratkaisevasti erilainen kuin nykyään. Hienoa herraa kumarrellaan ja jopa ylistetään joulukirkossa. Häntä ei suinkaan syytetä kalliista omaisuudesta tai katsota sen mitätöivän oikeutta helsinkiläisyyteen, kuten juuri maahanmuuttajasukujen vauraaksi rakentama maa nykyään mielellään tekee.
     Myös Engelin kulttuurinen pääoma tunnustetaan, vaikka hän itse toistuvasti vähättelee sen merkitystä. "Välillä kuulen puhuttavan sivistyneistä seurapiireistä, joissa pärjätäkseen olisi tunnettava jokin ajankohtainen kirja tai ooppera, mutta voin kaikkialle kutsuttuna vakuuttaa, että mitään sivistyneitä seurapiirejä ei ole, mitään merkittäviä aiheita ei käsitellä, mitään älyn salamaailmoita ei ole, vain pelokasta kuulumisten vaihtoa, joka sekin on enemmän kuvitelmaa ja toivetta siitä, miten haluaisi elämänsä olevan kuin todellisia asioita." (83)
     Tämän kaltaiset ulostulot saavat minut pohtimaan, onko Engel kaikessa vieraantuneisuudessaan sittenkin lopulta suomalaisempi kuin moni suomalainen. Sisäänpäinkääntynyt ja hieman neuroottinen arkkitehti on seesteisimmillään oman puutarhansa armollisessa hiljaisuudessa. Hän pohtii usein, mitä toiset silmäätekevät mahtavat hänestä ajatella. Ilmiselvästi Engelillä on myös minulle niin tuttu huijarisyndrooma, joka saa hänet pelkäämään suunnitelmiensa surkeuden paljastumista. Huoli lienee aiheeton, kun jälleen tämän päivän Helsingin Sanomista saimme lukea maan kalleimpien arvoasuntojen sijaitsevan miehen nimeä kantavan Engelinaukion ympäristössä.
     Arkkitehti ottaa minua suuresti kiehtovan näkökulman myös politiikkaan: "Olen aina ahdistunut ihmisistä, joilla on vahvoja mielipiteitä tai jopa ideologia, sellainen tarkoittaa aina kyvyttömyyttä ajatteluun tai ajattelun tietoista lopettamista useimmiten seuraelämän helpottamiseksi." (146) Ideologia helpottaa, mutta ajaa käytännössä aina sivuuttamaan muut ideologiat ja väheksymään omalle ajattelulle esitettyjä vasta-argumentteja.
     Olen ennenkin aavistellut paremman maailman syntyvän lopulta siten, että yhä useampi olisi valmis tarkastelemaan kriittisesti omaa ajatteluaan ja myöntämään sen heikkoudet. Mielipiteitään voi ja pitää muuttaa – jopa nauraen, kuten Engel kertoo parhaiden ystäviensä tekevän. Edessä oleva vaalikevät antanee meille tosin näyttöjä enimmäkseen päinvastaisesta.
     Olen tullut antaneeksi Engelille jos jonkinmoisia määritteitä: hän voi olla saksalaisen ohella aavistuksen suomalainen, vähän neuroottinen, mies, aviomies ja isä sekä tietenkin arvonsa ansainnut arkkitehti. Ennen kaikkea hän on kuitenkin ihminen, joka ei saa rauhaa. Miehen syyllisyyttä tulviva ja armoa aneleva purkaus viimeisinä kuukausinaan koskettaa niin syvältä, että kyyneleet nousevat silmiin.
     "Sano, etten minä tappanut tyttöjäni vaan annoin heille yltäkylläisyyttä, jota Berliinissä ei olisi ollut, sano etten tehnyt tätä itseni vuoksi ja että itseltäni piilossa olen pyyteetön, hyvä ihminen." (209) Totta kai minä tiedän, että tämän niin sanotun Engelin ajatukset ovat kirjailija-Viikilän mielikuvituksen tuotetta. Mutta että itseltäni ja omalta ruoskinnaltani piilossa olisin pyyteetön, hyvä ihminen – siinä toive, jonka todella voi allekirjoittaa.

tiistai 13. joulukuuta 2016

TARPEELLISIA AJATUKSIA (Reko Lundán: Ilman suuria suruja)

Aina joku eksyy tai lähtee liian aikaisin. Toisinaan ajatuksen välttäminen on mahdotonta. Aika tarkkaan kolme vuotta sitten totesin tämän katsoessani Jyväskylän kaupunginteatterin intiimin hyytävää sovitusta muutama vuosi aiemmin kuolleen Reko Lundánin näytelmästä Tarpeettomia ihmisiä (2003).
     "Kaiken tän työn ja kodinhoidon ja lenkkeilyn ja vittu kaupunginosa-aktivismini alla mä oon täysin yksinkertasesti sekasin", näytelmän Petri toteaa. Työttömäksi jäänyt kaveri Kari keskittyy hakkaamaan vaimonsa päätä roska-astiaan, kun ei muuta väylää tunteilleen löydä. Helsinki ei ole hetkistäkään kaunis, vaan maailma näyttäytyy surullisena ja järjettömänä paikkana.
     Näin joulun alla olen taas lukenut klassikoita tältä vuosituhannelta. Yksi niistä oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut ja Finlandia-eshdokkaaksi yltänyt Lundánin esikoisromaani Ilman suuria suruja (2002). Se on Tarpeettomien ihmisten aikalainen ja tematiikaltaankin erehdyttävän samankaltainen. Alussa Hanna ja Ripa ovat eronneet ja molemmilla on omat ongelmansa. Parin kaksoset Aki ja Liisa yrittävät tasapainotella mukana kuviossa ja varttuvat romaanin kuluessa pikkulapsista ylioppilaiksi.
     Kaikkitietävän kertojan lisäksi ääneen pääsee minäkertoja Aki, jonka lapsen näkökulmasta tekemät havainnot ympäristöstään ovat riipivän tarkkanäköisiä. Vanhemmat eivät ole tahallaan heikkoja ja välinpitämättömiä, mutta voisivat edes tarkistaa, nukkuuko seinää päin kasvonsa kääntänyt lapsi todella. Hannaa riepottavat ensin talousvaikeudet ja myöhemmin kuningas alkoholi. Upseeri-Ripaa riipii yksinäisyys ja houkuttaa varuskunnan upseerikerhon näennäisen kepeä ilmapiiri. Mikäs hätä nukkuvilla lapsilla on?
     "Eteisessä kenkien ja takkien seassa Aki päätti että jos hän joskus menee naimisiin, hän ei koskaan eroa. Ainakaan jos saa lapsia. Päätös oli tärkeä, vaikka sen toteutumista hän ei pitänyt todennäköisenä. Hän ei epäillyt, etteikö rakastuisi johonkuhun, mutta ei uskonut löytävänsä ketään, joka rakastaisi häntä." (78)
     Lundán kääntää kerronnassaan hienosti isän ja äidin rooleja edestakaisin ja ylösalaisin. Lapset hakevat ensin turvaa äidistä ja vastustavat isän luokse varuskuntaan muuttoa. Myöhemmin Hannan ongelmien ja epäluotettavuuden myötä Ripan rooli korostuu, ja uuden vaimonsa myötä hän alkaa sitä myös vastuullisemmin kantaa. Ehkä Ripa tietyllä tavalla pystyy kääntämään uuden mieheyden puolelleen paremmin kuin Tarpeettomien ihmisten Kari ja Petri. Ainakaan äiti ei ole yksiselitteisen pyhä instituutio, jonka suojiin lapset voivat isää paeta.
     Neljässätoista vuodessa on toivottavasti tapahtunut taas jotain, joka saa isien ketjun seuraavat lenkit kokemaan asemansa tasavertaiseksi äidin kanssa ja oikeutensa tunteisiin yleisesti hyväksytyksi. Varma en voi olla, koska olen keskittänyt suurimman osan maailmantuskastani sotien ja kurjuuksien kaltoin kohtelemiin lapsiin sekä nuorten naisten (ja äitien) kohtaamiin ennakkoluuloihin ja seksismin aiheuttamiin ongelmiin.
     Ilman suuria suruja on nimetty hämmennystä herättävästi. Mietin moneen otteeseen, mitä ovat suuret surut, jos kaikki nämä Rinteiden perheen vaiheet käydään läpi ilman niitä. Ripan subjektiivisten tuntemusten mukaan todellisia vastoinkäymisiä tulee eteen vasta silloin, kun lukijan näkökulmasta pahin on jo takana. "Hän tajusi että koko hänen tähänastisen elämänsä murheet olivat koskettaneet vain ohimennen, jättämättä syvää jälkeä. Hän oli elänyt kokematta todellista surua." (344)
     Kuinka mitättömän pieniä ovat omat ajoittaiset suruni – ja kuinka kauan niiden katsotaan riittävän? Kuinka luottavaisesti voin tuudittautua omaan perusonnellisuuden tunteeseeni, vaikka irrationaalinen maailma ympärilläni sitä moukaroi? Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon yksitoista vuotta Reko Lundánin jälkeen voittanut ikätoverini, runoilija Erkka Filander, totesi lehdessä marraskuussa 2013: "Onnellisuuteni sisällä voi tapahtua hirveitä asioita, mutta se ei kuitenkaan poista onnea."
     Samaistuin ajatukseen jo tuolloin, vaikka juuri samoihin aikoihin Tarpeettomia ihmisiä tarjosi näkökulman johonkin muuhun. Tahdon samaistua siihen edelleen – vaikka näin kaikkien elämän osa-alueiden muuttuessa yhtä aikaa en ole ihan varma, kuinka hirveitä asioita onnellisuuteni lopulta kestäisi. Ehkä hyvän lapsuuden suojaava vaikutus auttaa. Ehkä on mahdollista elää elämänsä ilman suuria suruja, olla menemättä täysin yksinkertaisesti sekaisin.
     Tai sitten putoaa kovaa ja korkealta turruttavaan tarpeettomuuteen, mistä sitä tietää.

tiistai 15. marraskuuta 2016

KUNNEI TEIL MITTÄ LEMMIKEI OL? (Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja)

"Aik men.
Mää jäin. 

See unhot munt tähä,
niinko unhoteta kukkaro auton katon pääl. 

Huamak see seuraval taukopaikal, et
helvata, joku puuttu.
Lähtek takas hakema?" (27)

     Ensin huonot uutiset: Kelloja ei ole kukaan osannut vieläkään seisauttaa, joten aika usein tuntuu nuorestakin ihmisestä siltä, kuin keikahtaisi yhtäkkiä kukkarona auton katolta huoltoaseman pihaan. Yksi sellainen hetki saattoi olla viikko sitten, kun silmät ristissä tarkistin aamun uutisia. Sitten paremmat uutiset: jos joku muukin kokee marraskuisessa maailmantilanteessa tarvetta pienelle todellisuuspaolle, se käy helpommin kuin uskoisikaan.
     Ensinnäkin voi roudata patjan, vilttivuoren ja ainakin kilon juustoa lähimmän nuorisoseurantalon kätköihin ja vetäytyä hyvän ystävän kanssa sinne lukemaan runoja ja pohtimaan elämää. Jos tämä tuntuu kovin vaivalloiselta, lähimmän nuorisoseurantalon sijainti on tuntematon tai juuston ekologinen jalanjälki aiheuttaa ahdistusta, samaan tunnelmaan pääsee avaamalla kirjan. Kypsään ikään ehtineet hulvattomat naisihmiset Sylvia ja Tuija ovat nimittäin pilotoineet projektin mitä oivallisimmin.
     Heli Laaksosen näytelmämuotoon kirjoitettu Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) on fyysisenä kirjana ja unisen viikonlopun ajanvietteenä pieni, kevyt ja vaivaton. Sisällöltään ja henkiseltä vaikutukseltaan se on kuitenkin paljon enemmän. Syy tähän on jälleen kerran Laaksosen huikeassa rytmitajussa ja ilkikurisessa ironiassa, joka samaan aikaan syleilee maailmaa ja tönii sitä vähän kauemmas, mieluiten menneisyyteen.
     Tuija pukeekin laulavalla patjalla loistavasti sanoiksi sen asenteen, jolla maanpäälliseen elämäämme on suhtauduttava: "Tiäräks mitä mää ottaissin hautta mukka? Käsidesi! Siäl see on Piatari vastas tassu ojos, eikä varmast ol erellise asiakka jälkken kättäs pessy." (63) Kun mihinkään ei lähde ilman käsidesiä, on jo varautunut aika moneen yllättävään murheeseen.
     Toinen vaihtoehto on turvata nuoremman polven viisauteen, vaikka Sylvia ja Tuija kieltäytyvätkin sitkeästi avaamasta ovea Tuijan runsaslukuiselle jälkikasvulle. Lämmöllä lapsista innostumaton Sylvia kuitenkin muistelee kummipoikansa hellyttävyyttä: "Nelikymppiskortikski mää sain teijän Masilt itte piirretyn papernuke, misä luki: 'Kummitätile. Onneksi et ole vielä kuolut.'" (75)
     Itselläni on ollut jo kauan tapana kysellä nyt nelivuotiaalta kummitytöltäni, kuka on Ilonan suosikkikummilapsi. Silmät tyytyväisyyttä säihkyen tyttö on oppinut vastaamaan itsevarmasti "minä". Viime kesänä hän oivalsi ainutlaatuisen asemansa astetta pidemmälle. Pieni kiharapää nimittäin totesi rutiinivastauksensa jälkeen tyytyväisenä hymyillen, että "onneksi sulla ei ole muita".
     Oma suosikkiasema ei toki ole kiistaton, jos joku vertailukohde on ylipäätään olemassa – satakuntalaisiahan tässä itse kukin ollaan, vaikka välillä muuta yritetään esittää. Minä vähän hymähdin Sylvian ja Tuijan aforistis-pessimistiselle runoelmalle: "Ko haasta ittes, / voi olla varma siit, / et jompikumpi hävi." (86) Tämä länsirannikon inhorealistinen lähestymistapa asiaan kuin asiaan uhkaa aina saada optimistin ensin närkästymään.
     Samassa hetkessä löydän sen taas itsestäni. Tämänkin teoksen sain uunituoreena painoksena äidin lähettämänä Turun kirjamessuilta. Kirjan välissä oli kortti, jossa runoilija itse kertoi seuraavansa kirjoittamistani "riamul". Haroin hiuksia ja tivasin äidiltä, mitä hän ja mukana ollut kummitätini oikein ovat (taas) menneet elvistelemään. Noloahan sellainen on, mitähän se Helikin ajatteli.
     Jonkin aikaa aiemmin se Heli oli ainakin harkinnut kirjoittamisen lopettamista ja heittäytymistä esimerkiksi rekkakuskiksi, koska "mihen kirjailijoi enä tarvita, ei mihenkkä". Onneksi kohtaaminen Vihdin kirjakaupassa sai runoilijan mielen muuttumaan. Siksi minäkin yritän vähän nauraa sisäiselle epävarmalle satakuntalaiselleni kirjoittamalla tällaisia tunnustuksia kaiken kansan nähtäville (ihan ko näitäki joku lukis). On muuten yllättävän vaikeaa olla yhtä aikaa vakuuttunut siitä, että pystyy mihin tahansa ja osaa vaikka mitä, ja siitä, että ei tul mittä ja kohta varmasti paljastun.
     "Kui nii ei kotielämei? // Tarvitank ain joku kirjava katti kintuihin kiärittelemä? / Meil o jo yks risti ja riasa. / Mää." (76) Maailmalla on muutama muukin risti ja riesa, mutta vakaan uskoni mukaan myös toivoa. Jos siis vielä pieni pala sitä edamia, ja lämpimiä terveisiä Hulimaahan.

maanantai 3. lokakuuta 2016

TÄÄLLÄ MAASSA SYVÄLLÄ (Miika Nousiainen: Juurihoito)

"Tuurilla on yllättävän iso osa ihmisen elämässä. Mihin maahan synnyt? Millaiseen perheeseen? Ja mihin aikaan?" (320)
      Tänä syksynä olen pohtinut, voisiko Miika Nousiainen sittenkin olla kauan kadoksissa ollut isäni. Maailmankuvamme tuntuvat istuvan samaan lokeroon niin tiiviisti, että se on kadehtimisen arvoista jopa nykyisessä lokeroyhteiskunnassa. Todellisuudessa juuri tämä tietenkin osoittaa isäspekulaationi pätemättömäksi. Jokin olisi pahasti pielessä, jos lapsi allekirjoittaisi kaikki isänsä mielipiteet ja näkemykset.
     Isäajatuksia stimuloi tietenkin Nousiaisen tuorein timantti Juurihoito (Otava 2016), suuri "suku- ja hammaslääkäriromaani". Olen itse päässyt koko tähänastisen elämäni niin helpolla hampaideni kanssa, etten ole tullut ajatelleeksi elämän ja hammashoidon yhteneviä purentalinjoja. Ei niitä tosin ole ajatellut copywriter Pekka Kirnuvaarakaan, jonka suhde hampaisiin ja hammaslääkäreihin on ollut kaikkea muuta kuin kivuton.
     Juurihoito lähtee liikkeelle konkreettisesta juurihoidosta, josta Pekka löytää itselleen isoveljen, Eskon. Abstraktimpaan sukujuurihoitoon päästään suomalaisten alkukankeuksien kautta, ja kohta isän maailmalle siittämiä sisaruksia alkaa paljastua veljeksille varsin komean sarjan verran. Jo itse kertomus juonenkäänteineen ja vaihtuvine miljöineen on viihdyttävä ja jännitteinen. Kirjailijalle se ei kuitenkaan riitä.
     Tiedän vanhasta kokemuksesta, että Nousiaisen teokset jakavat mielipiteitä. Omassa tuttavapiirissänikin on heitä, joiden mielestä romaaneissa ei tapahdu oikeastaan mitään eikä niiden huumori iske ollenkaan. Sitten on kaltaisiani lähes adoptoitaviksi valmiita lakoajia, joiden panssarin kirjailija onnistuu aina pudottamaan jo ensimmäisillä virkkeillä. Loistavia sitaatteja tulee kirjattua muistiin tahdilla, joka epäilyttävästi muistuttaa koko teoksen plagioimista.
     Lukekaa lopputeksti siis tällaisen varsin subjektiivisen varauksen läpi. Nousiaisella on kyky yhdistää briljantti, välillä tummanpuhuvakin huumori vakavasti otettavaan yhteiskuntakritiikkiin. Se on yhdistelmä, jolla hän pystyy herättämään ajatuksia ja liikuttamaan huolimatta siitä, että muutaman sivun välein on pakko nauraa ääneen. Kaiken kruunaavat oivaltava kieli ja miehen omalta jutustelutyyliltä läheisesti kuulostava dialogi.
     Vaikka Nousiaisen aiemmatkin romaanit ovat olleet hyviä, tuntuu Juurihoito erityisen täysosumalta. Aika on toki niin täynnä herkullisia aihealueita, ettei niihin tarvitse kuin käydä käsiksi. Suurena sukuromaanina teos käy läpi eläviä, muuttuvia ja kuolleita perhesuhteita. Yksikään aikakausi ei välttämättä ole toista parempi – jokainen sisältää omia omituisuuksiaan.
     "Kai meitä rakastettiin. Tai siis lapsia rakastettiin ennenkin. Vaikka tottahan se on, että mikään tupakansavussa, ilman turvavyötä vietetyssä lapsuudessani ei viitannut siihen, että ikäluokkani haluttiin jäävän henkiin. Rakkaus muuttuu." (55)
     Rakkaus muuttuu tupakansavusta luomupastaksi, soijarouheeksi ja konditionaaliksi, mutta samalla kansan lisääntymisestä on tullut televisiopaneeleissa ratkottava suuren luokan ongelma. Olemme itsekkäitä individualisteja, joilla on saavutettu oikeus haahuilla ja liikaa aikaa tehdä asioista ongelmia. Todella köyhät ihmiset ovat tässäkin asia erikseen, mutta jokin on järjettömästi pielessä, jos massa tällaisessa erinomaisestivointiyhteiskunnassa päättää omasta lisääntymisestään tai lisääntymättömyydestään valtion maksamien rahakannustinten perusteella.
     "Suurin osa ystävistäni on jättänyt lasten tekemisen yhteen. Kiinassa yhden lapsen politiikka johtui liikakansoituksesta. Kaveripiirissäni se johtui siitä, että ensimmäinen lapsi oli kerran vähän ärsyttävä brunssilla." (172)
     Totta kai minä olen vielä lapsettomana nuorena naisena siinä parhaassa vaiheessa antamaan perhesuunnittelu- ja kasvatusvinkkejä. Laadin julkisilla paikoilla ja liikennevälineissä usein listoja, miten en ainakaan toimi oman lapseni kanssa. Ajattelin säästää ne ja vetää kohtia yli sitä mukaa, kun huomaan periaatteet järjettömiksi tai mahdottomiksi. Seuraavat vuodet tarjoavat aiheeseen varmasti paljon hedelmöittyneempiä näkökulmia.
     No, matkaaminen maailman ympäri Eskon säästöjen turvin tarjoaa vauraille ja hyvinvoiville sisaruksille myös melkoisia näköalapaikkoja globaaliin tilanteeseemme. Asenneilmapiiri on monin paikoin niin pelottava ja lohduton, että juuri Juurihoidon lähestymistapa kääntää katsetta vähän todennäköisemmin oman navan ulkopuolelle. Juuri tässä on romaanin hienous ja hoitava vaikutus.
     "Eikös näissä erilaisten ihmisten rinnakkaineloissa aina se suurin ongelma oo se että se toinen o erilainen. Että jos ne erilaiset ois samanlaisia niin ei niistä ois mittään haittaa." (84) Omaan ääripäähän on mukava kaivautua heittelemään kiviä, mutta entä sitten, jos oma sisko paljastuu persuvaltuutetuksi tai thaimaalaiseksi prostituoiduksi?
     Etenkin Pekka joutuu helsinkiläisestä kuplastaan kohtaamaan toiset ihmiset ihmisinä. Samalla on kohdattava oma itsensä ihmisenä – vajaana ja virheellisenä, yhtä lailla värittyneen maailmankuvan omaavana, inhimillisenä hahmona. "Olin moralisoiva reppureissaaja, backpackeri-travelleri. Siis ei niin kuin turisti, vaan paljon ylevämpi matkaaja. Luulin osaavani asettua köyhän ihmisen asemaan, kun tajusin ottaa temppelissä kengät pois ilman eri neuvoa." (157)
     Haluan korostaa, alleviivata ja huomionauhoittaa, että humaani suvaitsevaisuus ei ole ääripää eivätkä kaikki virhepäätelmät ole samanarvoisia. Moralisoiva reppureissaaminen ei ole samanlainen rikos kuin rasismi. Yritän vain jotenkin tolkullisesti tarkoittaa, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää – ja vielä vähemmän sallia. Kaikkia pitää kuitenkin kunnioittaa niin, että tunnustaa heille ihmisarvon ja oman ajattelukyvyn. Alkuperäisasukkaiden tai ulkomaalaisten holhoaminen ja heidän sijastaan (ei puolestaan) puhuminen on myös nöyryyttävää oman itsensä korostamista.
     "Tuo on vaan ihmisen tapa saada oma tekeminen tuntumaan järkevältä. Hammas on hammas. Ihan samalla lailla eri urheilulajien tyypit hehkuttaa lajejaan. Että just tää trap-ammunta, satasen juoksu tai keihäs on monivivahteisin, taktisin ja hienoin laji. Vaikka ei ole. Pitää juosta kovaa, ampua tarkasti tai heittää se helvetin keihäs pitkälle." (109) Jospa siis vaihteeksi suljettaisiin oma suu ja haettaisiin tekemiseen järkevyyttä kuuntelemalla, mitä ihmisellä itsellään on sanottavana.
     Ihmiset ovat erilaisuudestaan huolimatta samanlaisia kaikkialla. Ehkä siksi Juurihoidon ravisuttavin filosofia on tämä: "Olemme käyneet Helsingissä, Lieksassa, Södertäljessä, Thaimaassa ja Australiassa. Ja joka paikassa sama kiista. Kuka oli täällä ensin? Missään ei kysytä, että mitenkäs tässä voitaisiin olla rinnakkain." (267–268) Paljosta pitää olla huolissaan, mutta erityisesti tästä näköalattomasta toisen osapuolen jatkuvasta syyttelystä. Meidän aivan kaikkien.
     Kun aikoinaan vuosia sitten kirjoitin Vadelmavenepakolaisesta, käsittelin omaa Miika-suhdettani paneeliklassikko Hyvien ja huonojen uutisten kautta. Kuvaan sopiikin varsin hyvin, että Pirkko Saision näköinen Hakaniemen harmaa demari -hahmo teki paluun televisioon juuri tänä syksynä. Muutama välivuosi on tosiaan tuntunut jotenkin vajaalta, varsinkin kun kirjailijan julkaisutahti on moneen muuhun verrattuna harvinaisen verkkainen.
     Hyvää kannatti kuitenkin odottaa. "Voi kun ihmiset tajuaisivat, että yleensä kaikki asiat ovat ääripäiden sijaan jotain siltä väliltä." (324) Tänään tähän erinomaiseen loppukaneettiin on yksi pieni poikkeus. Juurihoito on ylä-ääripää.