Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

perjantai 5. lokakuuta 2018

IHMISSUDET SUVIYÖSSÄ (Aki Ollikainen: Pastoraali)

Heinäkuussa katsoin Hämeenkyrössä Waltteri Torikan voimanponnistusta Sillanpää-oopperaa ja ajattelin lukioaikaista näkemystäni Aleksis Kiven Nummisuutareista. Jälleen yksi elämänmittainen ryyppyreissu, jolla kotirintaman naiset jäivät maskuliinisuuteensa tukehtuvan luovan neron oikeuksien jalkoihin.
     Ei pidä käsittää väärin. Olen Sillanpääni toisellakymmenellä lukenut ja niiden kirjallisen arvon ajalleen ymmärtänyt. Siksi ja siitä huolimatta tervehdinkin ilolla Aki Ollikaisen oivaltavaa Sillanpää-pastissia Pastoraali (Siltala 2018), joka aavistuksen uhkaavasta alkuasetelmastaan huolimatta kasvoi paljoksi muuksi. Jo teoksen hypoteettinen aikakausi on hämmentävä sekoitus Sillanpää-kuvastoa ja saaressa eristyksissä pidettävää joogaretriittiä.
     Vahva luontokuvaus on toki sinänsä ajatonta – tai ainakin sen soisi olevan. Esimerkkejä ajan loppumisesta on nimittäin nähtävillä tässä ajassa ihan liikaa. Niin Valkoisessa talossa kuin Pastoraalissa, jossa ympäröivän luonnon alistaminen omaan käyttöön tuntuu olevan henkilöille itsestään selvä toimintatapa.
     "Hetken hiljaisuuden jälkeen Esko vaihtoi tapansa mukaan puheenaihetta varoittamatta ja ehdotti, että Aatu antaisi yhden lampaistaan syötiksi sutta varten." (59) Ihan vain, koska Eskon nyt teki mieli ampua susi. Kuningashauki taas pääsi hengestään, koska se tuntui mukavalta sulalta hattuun.
     Tiettyyn rajaan asti ihmisen on tietenkin hyödynnettävä luontoa ja muita luontokappaleita. En itsekään ole vegaani, vaikka jaksan riipivissä maailmantuskissa syyllistää kanssaihmisiä aivan järjettömästä lihansyönnin määrästä. Niin moni asia on lähtenyt meiltä täysin käsistä sen jälkeen, kun olemme päässeet valtaan. Kaikkea on kiva tehdä ihan vaan siks kun mä halusin.
     "Leena vilkaisi tien toista laitaa, josta oli edellisenä päivänä kitkenyt lupiineja parin kymmenen metrin matkalta. Hän oli löytänyt oman sotansa, arvoisensa vihollisen, jota vastaan saattoi käydä loputonta väsytystaistelua." (64)
     Kaikki käsistä karannut elämän sisältö ei liity fyysisen elinympäristön tuhoamiseen. Eilisen Helsingin Sanomissa oli hieno juttu ylisuorittamisesta, jolle olen suunnattoman allerginen – ehkä osittain siksi, että monet omistakin luonteenpiirteistäni ovat sille taipuvaisia. Lähes kaikki aikamme kiire on ihmisten itsensä aiheuttamaa – ja se vahvistuu, mitä jatkuvasti hoetaan.
     Olen viime aikoina pohtinut valtavan paljon sitä, miksi yksilöllä tulisi olla sairaalloisen ylikorostunut vapaus ja oikeus kaikkeen. Positiivisena kimmokkeena toimi alunperin lyhennetty työaika ja joustava hoitovapaa, jonka ansiosta pystyn aina hakemaan yksivuotiaani päivähoidosta heti iltapäivän unien jälkeen.
     Urakehitys ehkä hidastuu enkä tee ulkoiseen olemukseeni nähden riittävästi pakaralihasliikkeitä, mutta olen läsnä silloin, kun lapseni sitä eniten tarvitsee. Ehdin aivan varmasti ylentyä, harrastaa kulttuuria, opiskella lisää tai kirjoittaa kirjan siinä vaiheessa, kun lapsi ei vuorostaan ole kiinnostunut tiiviistä läsnäolosta. Jos en ehdi, so fucking what. Ehdin ainakin nukkua, ulkoilla päivänvalossa ja laittaa itse ruokaa vaikka joka päivä.
     Ja ei, henkinen kehitys tähän pisteeseen ei ole ollut helppo tai yksinkertainen. Olen tämän lyhytjännitteisen ajan lapsi siinä missä kaikki muutkin sodanjälkeiset sukupolvet. Pointti on siinä, ettei sen tarvitsekaan olla yksinkertaista. Elämässä voi olla kerroksia, vaikkei sitä koko ajan suorittaisi burnoutin partaalla vaiheesta toiseen.
     "Tai sitten Aatu ja Elina vain olivat etsineet tietä, jolla onnellisuuden tavoittelusta voisi luopua ja löytää elämän yksinkertaisuuden – he eivät vain olleet ymmärtäneet, että ihmiset olivat aivan liian monimutkaisia olentoja nauttiakseen aidosti yksinkertaisuudesta." (30)
     Ollikaisen Musta satu sai minut aikoinaan ahdistuneeksi siitä, mitä ihan todella tapahtui. Pastoraalissa samaa vaikutelmaa ei synny – ainakaan ennen viimeisiä lukuja – mikä on tällä kertaa ansio. Samalla mietin jälleen kerran, että kautta maailmanhistorian on kirjoitettu aivan liikaa aivan liian pitkiä romaaneja. Tiiliskivissä on lähes poikkeuksetta jotain liikaa, ja painavan asian saa sanottua paljon kevyemmässäkin opuksessa.
     Pastoraalissa painaa se, kuinka paljon luonnossa on koko ajan liikettä. Kuinka oikein ihmiselle on, että käärme luikertelee huomaamattomasti ihan lähellä, kun hän omaan erinomaisuuteensa tuudittuneena tarkastelee valtakuntaansa kesäisellä pihamaalla.

lauantai 15. syyskuuta 2018

EN OSAA TEESKENNELLÄ HYMYÄ (Tommi Kinnunen: Pintti)

Albert Camus'n Sivullisessa (1942) kaikkeen varsin välinpitämättömästi suhtautuva herra Mersault kulkee tilanteesta toiseen ja "tulee tappaneeksi" itselleen vieraan miehen ampumalla häntä useamman kerran. Kerronnan mukaan kaikki on sattumaa eikä miehellä itsellään ole intohimoja sen enempää väkivaltaa kuin tyttöystävän vaatimaa avioitumistakaan kohtaan. Ilmeisen tunteettomalta näyttävä mies saa kuolemantuomion, jotta yhteiskuntarauha säilyy.
     Elämä vie sivullisia tahdosta riippumattomiin tilanteisiin myös Tommi Kinnusen odotetussa uutuusromaanissa Pintti (WSOY 2018). Kolme aikuista sisarusta asuu yhdessä pienessä kylässä, jossa lasitehdas pyörittää kaikkea elämää. Kuten Neljäntienristeyksessä ja Lopotissa, kielen kauniin pintatason takana väreilee jatkuvasti huonoenteinen tunnelma, että pian, ihan pian tapahtuu jotain yksiselitteisen kamalaa.
     Pari vuotta sitten Lopotin jälkitunnelmissa kyseenalaistin Kinnusen hahmoihin usein liitetyn sivullisuuden eetoksen. Pinttiin se istuu yllättäen paremmin. Tyynelän perhesuhteet eivät ole lämpimät, kehitysvammainen Jussi on siskoille taakka, pieni Saara on äidilleen taakka, Railin suorasukaisuus on koko kylälle taakka ja edesmenneen isän kohtalo on kaikkien yhteinen taakka. Sen, että mies antaa äänen naiselle, ei enää pitäisi olla alleviivattava asia, mutta Jussin omalaatuisen mielenmaiseman Kinnunen vangitsee kertakaikkisen upeasti.
     Samanlainen syvä koskettavuus on läsnä Helmin äitiyden kuvauksessa. Vaikka hänellä on riipaiseva syynsä olla väsynyt ja rikki, riisutuimmillaan kyse on samoista universaaleista vanhemmuuden tunteista, joita olen sivunnut myös ihan erilaisessa genressä.
     "Tyttö on kuin tuuli, kuin elosalama. Se ei ole hetkeäkään aloillaan, vaan rientää huoneesta toiseen, ruokapöydältä eteiseen ja sängyltä hellan viereen. Sille tulee aina yllättäen nälkä ja jano ja pissa, se tahtoo syliin ja heti lattialle, mukaan leikkimään ja kohta perään omaa rauhaa. Ja se ainainen juokseminen. Astiat helisevät ja tuolit kolisevat toisiaan vasten, kun se tömistää edestakaisin. Eikö se voisi joskus kävellä? Ja saman tien Helmiä hävettää, taas. Ihana lapsi Saara on. Kun se kävellessä livauttaa käden hänen käteensä, kun se aamulla herätessäänkin hymyilee niin, että kaikki maitohampaat välkkyvät. Tämäkin Saara nauraa. Lörpöttelee potalla, tahtoo auttaa kaikissa aikuisten askareissa." (146)
     Kylä lasitehtaan ympärillä on ihan oma juttunsa. Yhteisön kontrolli on vahva niin hyvässä kuin pahassa, ja väittäisin samanlaisen tilanteen elävän edelleen monessa pienessä maaseutupitäjässä. Olen itse kokenut sen nuorempana niin ahdistavaksi, että minun on jopa vaikea suhtautua asiaan. Yhteisö asettaa raamit ja säännöt, joiden sisällä elämä voi olla hyvin helppoa tai silkkaa helvettiä.
     Helsingissä vähän erilaista elämää viettänyt Raili on palannut tehtaalle, koska "se on helpointa". Tavallaan tunnistan tilanteen. Jopa huono mutta tuttu ratkaisu saattaa tuntua turvalliselta, jos vaihtoehtona on oma-aloitteisesti repiä itsensä irti ja aloittaa kaikki alusta. Kun itse muutin opiskelemaan kauas Jyväskylään, kaipasin hetken jopa sitä ahdistavaa maalaispitäjää – tuttuja reittejä ja varmuutta siitä, että jokainen päivä todellakin toistuu samanlaisena.
     Pintissä jokainen päivä ei tosin toistu samanlaisena, koska päiviä on vain kolme. Teoksen luokittelu kolmenpäivänromaaniksi nosti ensin kulmakarvojani, sillä lukukokemukseni yhdenpäivänromaaneista eivät ole erityisen intohimoisia. Yleensä niissä on venytetty päivä 300–500 sivuun (Alastalon salissa jopa lähemmäs tuhatta) sillä ilmeisellä keinolla, että jokainen typerä nyanssi on ansainnut oman lukunsa – niin kuin vaikka Joel Lehtosen Putkinotkossa.
     Pinttiä lukiessakin unohdin toistuvasti, että yhden päivän tapahtumat todella ovat yhden päivän tapahtumia. Tässä romaanissa jokaisella tapahtumalla tuntuu kuitenkin olevan tarkoitus, joka jotenkin liittyy kokonaisuuteen. Rakenne ei ehkä tuo tarinaan erityistä lisäarvoa, mutta ei missään nimessä vie sitä poiskaan. Peräkkäisiin jaksoihin pilkottu kertojuus on yhtä toimiva ratkaisu kuin Neljäntienristeyksessä aikoinaan. Oih ja voih.
     Jostain syystä jatkuva surumielisyys ja negatiivinen vire tuntuvat kuitenkin Pintissä paikoin raskailta. Kinnunen kuvaa sinänsä kauniisti esimerkiksi vuodenaikojen kiertoa: "Kesä on hetkeksi toteutunut haave siitä, mitä elämä voisi olla. Syksy on menneen muistelua ja kevät sykkivää uuden odottamista. Vain talvi on oma itsensä vailla kaipuuta taakse tai tulevaan. Se on arkea ja työtä, puhallusta ja hiontaa, silakkalaatikkoa ja saunan lämmitystä." (92)
     Nykyajan näkökulmasta mietin, mikä elämässä lopulta on parempaa kuin silakkalaatikko ja saunan lämmitys – tavallinen arki kaikkine suruineen mutta myös kuplivine iloineen? Talvinen pakkassää, jossa on tilaa hengittää. Silloin ehkä kaikista parhaiten tavoittaa tunteen, että tämä nykyinen, painollaan rullaava elämä riittää. Aina ei tarvitse kurkottaa tähtiin. Kesässä on aivan erilaiset suorituspaineet varsinkin nykyään, kun elämän jatkuminen on harvalla suomalaisella kesästä kiinni.
     Vaikka Pintin kauheat ja surulliset tapahtumat koskettavat, huomasin jälleen kaipaavani lukemista, jossa kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Samalla tosin muistuu mieleen, kuinka yritin joskus tehdä käsikirjoitusta, jossa kaikki oli ja meni ihan hyvin eikä eteen tuleviin asioihin syöksytty synkimmän pohjamudan kautta. Eihän siitä mitään tullut.
     Kai meidän ongelmien kaipuumme on läpäisevää laatua. Tai kuten valloittava Ellinoora totesi eilen Satulinnassa: elämä olisi aika paljon tylsempää, jos se kulkisi tasaisesti vaakatasossa – tai edes viistosti ylöspäin. Elämä – se vaan lyö sivullisia niin kovaa, että sattuu. Bäng bäng bäng.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

KAJOA JA KAHLITSE (Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa)

"Kansalaiset, jotka karjuvat 'Kaikki valta kansalle!', haluavat vallan annettavaksi sellaisille kansalaisille, jotka karjuvat 'Kaikki valta kansalle!'"
     Törmäsin amerikkalaiskirjailija Leo Rostenin sitaattiin vastikään ja muistelin sitä eilen pohtiessani, kenellä on valtaa nykyaikaisessa oikeusvaltiossa. Millaisiin tarkoituksiin tuota valtaa käytetään? Voiko tiettyjä oikeuksia menettää, jos niiden varjolla jatkuvasti loukkaa toisten oikeuksia?
     Olen vakaasti sitä mieltä, että jokainen saa puhua ja jokaista on kuultava. Toiminta on aina eri asia, mutta juurisyiden ymmärtäminen on kenties ainoa väylä vaarallisten massaliikkeiden torjumiseen. Pari vuotta sitten vaikutuin suuresti Henrik Holapan rehellisen analyyttisesta Minä perustin uusnatsijärjestön -teoksesta ja pidin sitä tärkeänä avauksena ongelman ratkaisussa.
     Toisin kävi kuin toivoin. Suomen ensimmäisen terrori-iskun vuosipäivänä yhteiskuntarauhaa valvova viranomainen varmisti, että historiallisen sivistyskaupungin kaduilla saa avoimesti julistaa toisten ihmisoikeuksia loukkaavaa ideologiaa ja huitoa natsitervehdyksiä. Se iskee ymmärrettävästi monen turvallisuudentunteeseen enemmän kuin yksittäinen terrori-isku. Vallan voisi käyttää ja lain tulkita toisinkin.
     Samankaltainen vallankäytön tematiikka pyöri mielessäni, kun hiljattain luin Selja Ahavan hienon omaelämäkerrallisen romaanin Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017). Puolison sukupuolenkorjausprosessia käsittelevää teosta kuvataan takakansitekstissä "brutaalin rehelliseksi tutkielmaksi", ja sitä se todella on. Romaanin kertoja, miehestä Lili-nimiseksi naiseksi muuttuvan ihmisen vaimo, raatelee toisen ihmisen elämän pieniksi kappaleiksi ja rypee järkytyksessä, kuinka juuri hänelle voidaan tehdä näin.
     Sivusta on hyvä huudella, mutta todellisuudessa kukaan ei voi sanella tai hallita toisen elämää – hyvä jos edes omaansa. Toisen hyvinvoinnin tukahduttaminen itsekkäiden tarpeiden vuoksi on juuri sitä oikeuksien loukkaamista, jota ei tarvitse hyväksyä. Juuri tässä tematiikassa tullaan romaanin hienouteen: koska Ahava on brutaalin rehellinen eikä peitä poliittisen korrektiuden vuoksi yhtäkään mautonta ajatusta tai havaintoa, hän piirtää ihmisen, jonka jokainen tunnistaa.
     Meidät on geneettisesti koodattu vieroksumaan muutosta, uutta ja erilaista. On normaali primitiivinen reaktio pitää vierasta uhkana omalle hyvinvoinnille. Juuri se on välttämätöntä tunnistaa ja tunnustaa itsessään ennen kuin mikään muutos on mahdollinen. Vaaditaan brutaalia rehellisyyttä, ei vastuun ulkoistamista.
     On aivan vietävän luonnollista, että romaanin kertoja tarkastelee tapahtunutta henkilökohtaisena kriisinään. Sitähän se on, vaikka toiseen kuinka koskisi enemmän. Olen ollut kuluneen kesän yksin puolitoistavuotiaan uhmaikäiseni kanssa – ja ajoittain henkisesti ja fyysisesti aivan kuitti. Samalla olen potenut valtavan huonoa omaatuntoa, jos olen puhunut asiasta. Olen tuntenut loukkaavani jokaista todellista yksinhuoltajaa, leskeä ja muuta "oikeaa" selviytyjää. Mieheni on kadonnut (toivottavasti) vain muutamaksi kuukaudeksi, toiset elävät oikean katoamisen kanssa joka päivä.
     Vaikka kriisin kokemus on aina henkilökohtainen, tuntuu romaanin sinänsä ymmärrettävä tematiikka uusista mantereista ja löytöretkistä turhan teatraaliselta. Kolumbuksen vaiheilla esitelmöivät luvut irrottivat ainakin itseni tasaisin väliajoin muuten niin huumaavan tarinan imusta. Voi toki olla niin, että jokin nyanssi tai yhteenpunova lanka jäi minulta havaitsematta.
     Sen kyllä ymmärrän, että traagista oli Cristoforonkin toiminta – myös muille kuin hänelle itselleen. Alistaa lähtökulttuurin hyvinvoinnin nimissä ihmisiä, kansoja ja mantereita omien tarkoitusperien alle. Vähän kuin roudata ulkomailta massoittain ihmisiä puolustamaan kansallissosialismia.

torstai 5. heinäkuuta 2018

TUTTU PENTUPOPPOO TAAS SÄNTÄÄ AUTTAMAAN (Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #vauvavuosi)

Lapset ovat pieniä vain kerran. Tosiasia ei ikävä kyllä lohduta ketään siinä vaiheessa, kun yksivuotias juoksee ympäri Prisman käytäviä ja kiskoo hyllyistä alas leipäpusseja, keksejä, rahkaa, vaahtokarkkeja ja väärän kokoisia vaippoja. Tavaroiden mukana lattialta keräiltävä lapsi heittäytyy täydelliseksi spagetti-imitaatioksi ja huutaa kurkku suorana, kun hänen yksilönvapauttaan rajoitetaan.
     Ostoskärryjen istuimeen väkisin sullottuna taapero pysyy aloillaan kolmesta viiteen sekuntia, kunnes kiipeää ketterästi seisomaan. Äiti miettii, onko tämä hallitsematon riiviö tosiaan minun, joka entisessä elämässäni suuresti paheksuin vanhempia, jotka eivät saa jälkikasvuaan "käyttäytymään" edes yhden kauppareissun ajan. Vähänpä tiesin.
     Onneksi on sellaisia samaistumisen kohteita kuin Usva ja Juha Karoliina Sallinen-Pentikäisen #vauvavuosi-romaanissa (Bazar 2018). Tutustuin pariin jo viime kesänä Tee-se-itse-vauvan muodossa. Romaanit eivät ehkä yllä kaunokirjallisesti vau-efektin tasolle, mutta ovat sisällöltään aidosti tärkeitä. Lapsiperheessä kun juuri mikään ei koskaan suju ihan niin kuin (ennen niin) järkevä aikuinen on ajatellut.
     Tee-se-itse-vauvan lopuksi syntynyt neiti Matilainen saa nyt nimen Orvokki ja kasvaa yksivuotiaaksi asti. Vanhemmat kärsivät vauvavuosilobotomiasta ja huolestuvat – toki myös ilahtuvat – milloin mistäkin ulkopuolisen silmiin olemattomasta yksityiskohdasta.
     "Harkitsin? En ollut oikeasti vauvan syntymän jälkeen harkinnut enää mitään muuta kuin sitä, pitäisikö lapsen peppu pestä vedellä vai riittäisivätkö peppuliinat. Tai söisinkö itse imetysten välissä kaksi vai kolme riviä suklaata. Joskus kotoa ulos lähtiessä oli kummallista tajuta, että elämä muualla kyllä rullasi kuten ennenkin." (25)
     Mennyt kevät ja kuluva kesä ovat olleet perheessämme poikkeuksellista haipakkaa. Vaikka vauvavuoden haasteet ovat meillä vaihtuneet jo säntäilevään taaperoon ja kaikenlaisten elämien yhteensovittamiseen, harkinnalle ei edelleenkään aina jää aikaa tai tarmoa. En voi käsittää, miten toiset ihmiset ovat suunnitelleet elämäänsä jopa kuukaudeksi eteenpäin – tai miten heillä on siihen taloudellisesti varaa.
     On toki mahdollista, että he eivät ole yhden aamupäivän aikana ripustaneet lapsen repimiä verhoja takaisin paikoilleen, kontrolloneet ainakin kuudentoista eri keittiövälineen käyttöä, kieltäneet pitämästä kenkiä sisällä, onkineet tuttia leluankan sisuksista, kantaneet spagettilasta pois isänsä työpöydän laatikolta, leikanneet rimpuilevan taaperon kynsiä ja yrittäneet kuitenkin toisella aivopuoliskolla vähän nauttia omasta ohjelmattomasta kesälomapäivästä. (Ehkä ne toiset eivät myöskään ole kuluttaneet lomarahojaan käytössä vilkkuviin Ryhmä Hau -kenkiin, jotka tosin olivat pikkumiehen riemuun suhteutettuina naurettavan alihinnoitellut.)
     Samaistun Usvaan myös siinä, että prismariiviötkin osaavat hämmentävän usein käyttäytyä hämmentävän hyvin. "Vaikka tyttö olikin kahvilassa möllötellyt tyytyväisenä sylissä ja unilla vaunuissa, kitinä alkoi kuin taikaiskusta heti lähtiessämme. Seurassa Orvokki oli usein niin vieraskorea, että sain kyllästymiseen asti kuulla, kuinka ihana, iloinen ja tyytyväinen vauva meillä oli." (70)
     Viimeksi juhannuksena ystäväpariskunta totesi, kuinka he haluavat meiltä kultaisia kasvatusvinkkejä sitten, kun ovat itse niiden tarpeessa. Meidän taaperomme on kuulemma aina niin iloinen, hyväntuulinen ja kiltti tapaus, etteivät ole toiseen samanlaiseen törmänneet.
     Pienet kiukuttelut ja niille naureskelu jälkikäteen kätkevät liian usein taakseen maailman, jossa vanhempi (usein äiti) on paineidensa, väsymyksensä ja lapsirutiiniensa alla totaalisen yksin. Kun ei ole ketään, jolle soittaa. Tai kun soittokaan ei auta. Kun kukaan ei voi varsinaisesti siitä suosta nostaa – eihän lastakaan voi pois antaa eikä se mitään auttaisi. Kun arkiseen yksinhuoltajuuteen on tavallaan tottunut eikä silti totu koskaan.
     "Inhosin näitä aamuja, jolloin joku oli vaatimassa minulta jotakin ennen kuin sain silmiäni edes auki. – – Juha oli taas kerran jossain perkeleen työreissussa. Minun piti hoitaa taas asiat yksin – kuten ihan liian usein. Olisin yhtä hyvin voinut olla yksinhuoltaja. Niin harvoin Juha oli huhtikuussa ollut kotona." (83)
     #vauvavuosi on tsemppaavaa viihdekirjallisuutta, joten aika moni asia siinä ratkeaa lopulta halilla ja suklaalla. Se on ihan hyvä. Esimerkiksi rintatulehduksen tuottama tuska on kuitenkin käsitelty niin pinnallisesti ja kevyesti, että alkaa vähän ärsyttää. Vietin itse lapsen ensimmäiset viisi viikkoa tulehduskierteessä ylös-alas sahanneessa neljänkymmenen asteen kuumeessa. Heräsin viikkotolkulla kahden tunnin välein ympäri vuorokauden pumppaamaan maitotiehyitä tyhjiksi – vauvan syöttökertojen lisäksi.
     Elintärkeä imettäminen sattui niin paljon, että usein potkin kaikin voimin sängyn jalkopään patjaa samalla, kun mies piti vauvaa turvallisesti paikallaan. Samalla olin synnytyksessä tulleen lähes kahden litran verenhukan vuoksi niin heikko, että jokainen pystyyn nouseminen oli harkittava tarkoin. Olisin ollut aika onnellinen, jos suklaan syöminen television ääressä olisi ollut riittävä lääke.
     Miehestäni tuli kyllä #vauvavuoden Juhan tavoin rintapumppujen asiantuntija. Yksi pumppu hajosi keskellä yötä, eikä vastaavaa saanut tilalle kuin parinsadan kilometrin päästä (kyllä, hän selvitti sen neljältä aamuyöllä). Toisella kerralla mies haki korvaavan pumpun iltamyöhällä lähiapteekista, jossa se oli ainoa jäljellä oleva tuote. Kotona siitä tietenkin puuttui jokin osa, ja kiroileva mies sai lähteä uudelle kierrokselle. Hau-tuotteiden lisäksi pelkästään rintapumput ovatkin nielleet satoja euroja.
     Nykyvanhemmilla on periaatteessa helppoa. Lapset jäävät henkiin ja elävät globaalisti käsittämättömässä, oikeastaan aivan liiallisessa, yltäkylläisyydessä. Samalla vanhemmuuteen on kuitenkin aikaa kohdistaa järjettömiä odotuksia sekä sisä- että ulkopuolelta. Kukaan ei ymmärrä äitiä kuin toinen äiti, mutta kukaan ei myöskään ole äidille yhtä ilkeä ja vahingollinen kuin toinen äiti.
     "Havahduin vasta nyt siihen, että koko eteläisen kaupunginosamme lapsikatras näytti siltä kuin olisi repäisty suoraan katalogista, jossa esiteltiin kaikki tällä hetkellä pinnalla olevat lastenvaatemerkit. Se oli kuin kollaasi kaikesta siitä, mihin kotiäitien rahat menivät ja millaiselta nykylapsen haluttiin parhaimmillaan näyttävän." (153)
     Taannoisella Prima-reissulla mukana ollut siskoni kysyi ostosten pakkaamisen jälkeen, "onko tää muka oikeasti sen arvoista, jos vertaat siihen että olis sinkku". Pidäteltyä raivoa kihisevänä, hikisenä ja lapsen kanssa yhtä nälkäisenä en miettinyt hetkeäkään. On se sen arvoista, vaikka oma kesäloma pitää ehkä rakentaa niistä pienistä hetkistä, kun päiväunien aikaan joku ei koko ajan vaadi jotain. Vaikka selän takana tiskivuori odottaisikin valloitusta.
     Toivottavasti Orvokista tulee vielä taaperoikäinen. Usva ja Juha ansaitsevat kokea sen, kun pieni tahmatassu riemastuu tuoreista mansikoista, oppii laittamaan lusikan oikein päin suuhun tai hukuttaa vanhempansa litimärkiin pusuihin. Nauraa sydämensä pohjasta tai oppii laulamaan Ryhmä Haun tunnusmusiikin. Herää loma-aamuna kuudelta vaippa täynnä eikä ole enää yhtään väsynyt.

lauantai 26. toukokuuta 2018

MINÄ TIPUTTELEN LUNTA KEVÄISIN (Laura Manninen: Kaikki anteeksi)

"Sinä olet minun tuulensuoja / talon seinät sekä postin tuoma / Minä luen sua pitkään aamulla."
     Olen monesti ennenkin ylistänyt Samuli Putroa lyyrikkona, mutta tämä kolmen rivin vertauskuva ("Tuulensuoja" 2001) on niin hieno, että karvat nousevat pystyyn joka kerta sen kuullessani. Avaussäkeitä tunnetumpi on kappaleen kertosäe, joka jatkaa rakkaustarinaa: "Sinä olet minun toiveeni ja / haaveeni ja / kaikki anteeksi. / Toiveeni ja / haaveeni ja."
     Olen hyräillyt kappaletta 16-vuotiaana vastarakastuneena, kun elämä on ollut enimmäkseen toivetta ja haavetta. Olen lisännyt aihetunnisteen #tuulensuoja lukuisiin siirappisiin valokuviin Instagramissa. Olen kuunnellut tätä nyt jo 17 vuotta vanhaa Zen Café -klassikkoa lukemattomina iltoina, kun mies on tehnyt pitkiä työreissuja ympäri maata.
     Tekisikin mieli olla Laura Mannisen Kaikki anteeksi -esikoisromaanille (WSOY 2018) vähän vihainen siitä, kuinka totaalisesti se pilasi minulta kyseisen kappaleen. Ehkä olisinkin, jos romaani itsessään ei olisi niin vangitsevan hyvä – ja yhteiskunnallisesti tärkeä. Hämmentävästi kirjailijan kaimaksi nimetty minäkertoja Laura tapaa ihanan Mikon, jolla on kaksi puolta. Toinen Mikko on kaikkea sitä, mitä nainen voi toivoa. Herra Hyde lyö, uhkailee, raiskaa ja alistaa.
     Monen muun tavoin Laura on päättänyt lähteä ensimmäisestä iskusta, mutta monen muun tavoin hänkin keksii selityksiä, etsii tekijälle apua, ymmärtää ja antaa toiveeni ja haaveeni ja kaikki anteeksi. Mikko solvaa lasten edessä, seuraa töihin, uhkaa tappaa ja on sairaalloisen mustasukkainen. Yhtäkkiä "Tuulensuoja" näyttäytyykin täysin eri valossa.
     "Olet minun mattopiiska / aina viritetty rotanliiska / Minä pidän sua vaatekaapissa."
"Minä olen sinun kaikkialla / olen housuissa ja paitas alla / Minä olen siellä joka päivä."
"Sinä olet minun pakkasakka / kevytpornahtava korttipakka / Minä pidän sua povitaskussa."
"Olet minun tuulensuoja / talon seinät sekä lehdentuoja / Minä katson sua postiluukusta."
     Romaanin kertoja toteaa epilogissa, että kolmasosa suomalaisista naisista on kokenut entisen tai nykyisen puolison tekemää fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. On helvetin aiheellinen kysymys, missä kaikki nämä naiset ovat. Yksinkertaisen todennäköisyyslaskennan perusteella heitä on useampi tässäkin kerrostalossa. Se vetää hiljaiseksi.
     Näin raa'assa aihepiirissä olisi helppo shokeerata yksityiskohtaisilla teonkuvauksilla ja henkisellä kärsimyksellä. Manninen ei sorru siihen. Romaani on hieno psykologinen kokonaisuus, joka yrittää etsiä syitä ja ymmärtää, vaikkei hyväksyä. Mikkokin pääsee ääneen muutamaan otteeseen, mikä aiheuttaa itsessäni oudon reaktion: haluan tietää, mutta samalla en halua päästää tuota persoonallisuushäiriöistä hurmuria iholle.
     Yksi kohta jää kummittelemaan mieleeni. "Pahinta oli selittämätön häpeä, sellainen jonka alkuperää ei ymmärtänyt ja jolle ei pystynyt antamaan hahmoa, oli vain raskas ja ahdistunut tunne. – – Sellaisesta selittämättömästä tunteesta Mikko kärsi, ja minäkin. Ehkä me kaikki häpeämme jotakin, tai jos emme häpeä mitään, sitä juuri pitäisikin hävetä. Ehkä ihmisyyden olemus kietoutuu häpeän peittämisen tai kestämisen ympärille. Häpeää omasta itsestään voi yrittää peittää niin monin tavoin."(315)
     Ihmisyyden olemus kietoutuu häpeän peittämisen tai kestämisen ympärille. Ihmisenä olemisesta en ehkä tiedä kaikkea, mutta ainakin olen tullut naisena olemisen suhteen samaan johtopäätökseen jo aiemmin tänä vuonna. Olisi hirveän kiva tietää, mistä häpeä ja se raskas ja ahdistunut tunne kumpuavat. Ehkä vastuusta? Muiden odotuksista? Siitä, miten ympärillä jatkuvasti hoetaan mielenterveyshäiriöiden olevan lähes väistämätön kohtalo tässä mielettömässä maailmassa? En tiedä.
     Odotuksia ja todellisuutta ei ainakaan kannata verrata. Kaikki on aina enemmän tai vähemmän toivetta ja haavetta. Kuinka monta kertaa olen pelkästään yhden viikon aikana turhautunut ja pettynyt tuulensuojaani – joka paikasta löytyvien likaisten sukkien ja tyhjentämättömien tiskikoneellisten vuoksi. Tai vähintään siksi, että hänen ammatinvalintansa vuoksi olen kolmasosan vuodesta väsynyt yksinhuoltaja. Kuinka usein haaveilen siitä, että häipyisin itse edes viikonlopuksi?
     Ja kuinka harmittomia haaveita ja murheita nämä kaikki ovat. Paljon pitää antaa anteeksi, muttei kaikkea. Mikon ja Lauran mantranomainen vetoaminen Zen Cafén lyriikkaan vertautuu mielessäni uskonnolliseen väärinarmahdukseen. Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi, jolloin niistä ei tarvitse kertoa ulospäin. Toiveeni ja haaveeni ja kaikki anteeksi, jolloin mitään ei ehkä oikeasti tapahtunutkaan.
     Haluan niin kovasti uskoa hyvään, että yritän vielä kuunnella "Tuulensuojaa" siinä vanhassa valossa. "Sinä olet minun alkuilta, loppupäivä, yöni kiireinen / Sinä olet minun / Sinä olet minun." Vain siinä tapauksessa, että itse tahdot olla. Rotanliiskaksi määrittäminen ei ole kaikki anteeksi.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

HAAVAT POLVESTA POLVEEN NE SIIRTYY (Pauliina Rauhala: Synninkantajat)

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu teki minuun aikoinaan sellaisen vaikutuksen, että tartuin Synninkantajat-uutuuteen (Gummerus 2018) heti ilmestymispäivänä. Alkuinnon jälkeen kirja unohtui muutamaksi viikoksi, ja syykin tuntui selvältä: Taivaslauluun verrattuna romaani oli pettymys. Tästä näkökulmasta olin varautunut kirjoittamaan ennen kuin luin viimeiset 50 sivua.
     Ilmat pihalle lyövä loppuratkaisu tuntui tarpeettoman rajulta ja ravistelevalta, vaikka se oli samaan aikaan itsestään selvä. Muuhun ratkaisuun ei olisi voinut päätyä myöskään siksi, että vanhoillislestadiolaisten hoitokokoukset ja niihin kietoutuva kulttuuri ovat aidosti aiheuttaneet samanlaisia kohtaloita. Alleviivaaminen on kenties ainoa tapa jättää se kunnolla lukijan mieleen.
     Synninkantajien perusjännite kiteytyy näin: "On olemassa kahdenlaista kristinuskoa. Toinen keskittyy Jeesukseen ja käskyyn rakastaa ja toinen Ilmestyskirjaan. On olemassa lempeyden kristinusko, ja on olemassa itsensä korottamisen kristinusko, sellainen jossa nöyrät ylistävät itseään. Traagista on, että Ilmestyskirja on vaikuttanut nimenomaan oppimattomiin ihmisiin enemmän kuin evankeliumit tai Uuden testamentin kirjeet." (202) Tämäkin on vain yksi kaunokirjallinen näkemys eikä Jumalan sana. Tekee silti mieli todeta: Amen.
     Maallikkosaarnaaja Taisto tekee mielestään oikein, kun korottaa itsensä Jumalan asemaan puhdistamaan yhteisöä synnin tavoista ja langenneista ihmisistä. Seuraukset tuntevat kirkkokuorossa syntisesti laulava Aliisa ja hänen tyttärensä Auroora, joka on rakastunut uskonnottomaan mieheen. Seurauksen tuntee nahoissaan ja mielessään myös pieni Aaron, joka on sekä Taiston että Aliisan lapsenlapsi ja pelkää jatkuvasti olevansa syntinen.
     Synninkantajat rinnastuu Taivaslauluun juuri siinä, miten pahasti, osuvasti ja raastavasti kaikki uskonnollinen arvottaminen vaikuttaa lapseen. Olen nykyään erityisen otollista kohderyhmää lapsiin kohdistuvalle vääryydelle, mutta uskon, että Rauhalan kuvaus saa reaktioita aikaan muissakin. "Sillä synnillä on nimi, kahtia halkeamisella. Se nimi on hempeys. Tekee mieli rakastaa. Tekee mieli sääliä. Vaikkei enää saisi. – – Miehet osaavat yleensä paremmin pysyä kokonaisina. Heillä on lujempi vastustuskyky. He ovat vahvoja ja karaistuneita. Paitsi minä." (277)
     Sydän musertuu ja tekisi mieli sulkea pieni poika syliinsä. Samalla vallan ottaa sisäinen leijonaemoni, joka vaanii ihmisten hyvääkin tarkoittavia sanoja ja tekoja. Ettei kukaan käskisi poikaani nousemaan reippaasti ylös, koska "ei sattunut", tai kehottaisi häntä "tekemään miehissä" jotain "miesten hommia". Kaikkeen ei vain voi vaikuttaa. Usein ajattelemattomuuksia tipahtelee omastakin suusta. Jokaista ei kannata jäädä murehtimaan, mutta ei vanhemmuus liian helppoa ole.
     Aaronin äiti Raakel pukee sen myös sanoiksi seitsemännen poikansa synnyttyä: "Sinä olet aina ymmärtänyt, mitä lapsen saaminen tarkoittaa. Siinä tarvitsee suojaa pieni, mutta suojaa tarvitsee myös äiti, sanonko ennen kaikkea äiti." (299) Seitsemäs poika liittyy myös siihen, miksi on vahvasti liioiteltua väittää, ettei Synninkantajat jatkaisi Taivaslaulun tarinaa. Minulle se on positiivista.
     Sama seitsemäs poika eli kirjan kirjoittaja jakaa ajatuksiaan ja kipuiluaan tarinaan lomitetussa matkakertomuksessa. Se on tavallaan irrallinen, mutta ohjaa hienovireisesti tarinan suuntaa ja lukijan odotuksia tulevalle. Kirjoittajan suuhun on laitettu myös monet romaanin hienoimmista pohdinnoista.
     "Lapset tallentavat ihonsa alle sen mitä ei voi sanoa pois, he kantavat ja toistavat vanhempiensa taakat. Löydän itsestäni menneet kohtalot ja suvun miesten surullisen ketjun: Kiivaan oikeassa olemisen, hylkäämisen ja poissaolon. Auttamisen varjolla tapahtuvan vallankäytön ja vahingoittamisen. Oman erityisyydenjanon takana olevan rakkaudenkaipuun. Miksi minä osaisin toimia toisin?" (357–358)
     Kuinka tässä kukaan osaisi toimia oikein? Koska täydellistä vanhempaa ei huhujen mukaan olekaan, on väistämätöntä, että lapsi kokee jossain vaiheessa kolhuja. Kolhujen mittasuhteisiin voimme vaikuttaa. Kirjoittajan pohdinta toi mieleeni myös Juha Tapion 15 vuotta vanhan kappaleen sanat: "Kuka pyyhkiä pois / ajan virrasta vois / haavat polvesta polveen ne siirtyy. / Kuka armahduksen / tois kun työt isien / poikien poikiin piirtyy." (Poika, 2003) Ketju on mahdollista katkaista, mutta tiedostamista, hyväksyntää ja paljon työtä se vaatii.
     Sattumalta Helsingin Sanomat kirjoitti juuri tänä viikonloppuna oopperalaulaja Tuomas Katajalasta, jota vanhoillislestadiolainen tausta esti pitkään antautumasta oopperalle. Kun Katajalalta nyt kysyttiin, miten hänelle kävi liikkeestä lähtemisen jälkeen, vastaus oli hieno: "Olen sama ihminen, evankelis-luterilaisen kirkon jäsen, ja aistin perusarvoni vain entistä voimakkaammin, kun olen irtautunut liikkeestä ja saavuttanut sen jälkeen sisäisen rauhan."
     Sisäisen rauhan ja tasapainon nimeen vannon itsekin nykyisessä filosofiassani. Ihmisellä voi olla paljonkin tekemistä, kunhan tekemiset tasapainottavat toisiaan. Liika työnteko ajaa varmasti loppuun, pelkkä lapsille omistautuminen saa hukkaamaan itsensä. Pidemmän päälle elämässä voi hyvin, kun yhden asian vastapainoksi löytyy aina toinen. Palasia voivat olla innostava työ, rakas perhe, voimauttava harrastus ja niin edelleen.
     Koska Synninkantajat on tematiikaltaan tärkeä ja sisältää paljon upeita oivalluksia, kerronnan paikallaan polkeminen harmittaa. Romaanissa ei tavallaan tapahdu mitään, mikä on sinänsä myös ymmärrettävä kerronnan tehokeino. Esimerkiksi Aurooran tarina ei varsinaisesti etene, vaan toistaa samoja sekavia metaforia. Totta on, ettei elämäkään aina etene: välillä jäämme polkemaan suossa paikallamme. 360 sivua on silti tälle tarinalle liikaa.
     Kuka sitten armahtaa? Ainakin Jumala. Hän on lempeä ja rakasti maailmaa niin paljon – kuten evankeliumeissa, ei Ilmestyskirjassa. Aliisa kysyy: "Entä jos lopun aika tarkoittaakin sitä, Taisto, että me ihmiset teemme itse lopun rakkaudesta? Emme yritäkään ymmärtää ja kaivaudumme poteroihin?" (140) Tämä on hyvin olennainen kysymys, jonka myötä tulee kiusaus ajatella, että lopun aika olisi lähellä.
     Samaan tematiikkaan liittyy viime aikoina paljon toisteltu mantra, että syntyvyys laskee, koska ihmiset "eivät halua hankkia lapsia tällaiseen maailmaan". En voi olla miettimättä, millaiseen maailmaan niitä voisi hankkia, jos 2010-luvun Suomeen ei voi? Pieniä maailman pelastajia kasvatetaan rakastavilla rajoilla ja rajattomalla rakkaudella juuri täällä, missä ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Kun on elämää, on toivoa.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

SILLÄ NIIN OLIS HYVÄ JA NIIN OLIS OIKEIN (Riina Mattila: Järistyksiä)

Viime kuukausina olen käsitellyt paljon naisen osaa ja palannut toistuvasti siihen, kuinka jokin sukupuoleen liittyvä häpeä on istutettu meihin syvälle. Tammikuussa totesin voivani vain kuvitella, millä tasolla nämä tunteet ovat muilla kuin cis-ihmisillä. Nyt kevään korvilla luettuani Riina Mattilan Järistyksiä-esikoisen (WSOY 2018) kuvittelu tuntuu terminä laimealta. Hetken voin tuntea tuon tunteiden tason.
     Minäkertoja Eelia lähtee ahdistavasta pikkukaupungista Vällyyn, taidelukioon, jossa saa olla oma itsensä. Enää kukaan ei pakota pitämään mekkoa, suutu lyhyistä hiuksista tai väärältä osastolta ostetuista vaatteista. Ketään ei kiinnosta, kuten uusi paras ystävä Karhu pukee sanoiksi: "Kaikki on täällä jollakin tavalla vinksallaan – – Siksi täällä ei kiusata tai jakseta kelata miltä muut näyttää. Pitää olla niin helvetin kärsivää taiteilijaa kato, ei sillon kerkeä muuta." (17)
     Miljöönä taidelukiot sekä niiden korostettu suvaitsevaisuus ja yhteishenki on varsin nähty – ja herättää jo epäilyksiä, vastaako todellisuus ollenkaan kuvitelmia. Virkistävät poikkeukset, kuten Saara Turusen muutaman vuoden takainen Rakkaudenhirviö, ovat toki vihjanneet, että ei vastaa. Järistyksissä fyysinen ympäristö on kuitenkin sivuseikka, jonka ruotiminen ei ole tarkoituksenmukaista – siitä huolimatta, että Eelian kotikaupungistaan käyttämä nimitys "pesäpallokaupunki" kuulostaa vähän liikaa Juha Itkos -kopiolta.
     Tarkoituksenmukaista on kuitenkin keskittyä itse tarinaan ja kaikkiin sen välittämiin tunteisiin. Tutustuin ja rakastuin itse entiseen poikaystävääni (nykyiseen aviomieheeni) juuri 16-vuotiaana (epätaide)lukiolaisena. Siitä on riittävän vähän aikaa, jotta minun ei tarvitse ollenkaan kyseenalaistaa Mattilan taitavasti ja tuntuvasti kuvaamien kokemusten aitoutta.
     Nuori rakkaus imee matkallaan kaiken muun, mutta ei ympäristön asenteista huolimatta ole automaattisesti pinnallista, ohimenevää ja yksinomaan fyysistä. "Isla ei ollut samanlainen kuin muut, ei edes lähellä. Siitäkö kaikessa oli kysymys? Että kaksi samalla tavalla sopimatonta törmäsivät toisiinsa ja alkoivat kasvaa toisiinsa kiinni, kun juuria ei ennestään ollut." (29)
     Rakkauden kokemus on universaali, eikä se riipu sukupuolesta tai sen puutteesta sen paremmin kuin rakkauden kohteen ominaispiirteistäkään. Ulkopuolisten silmissä juuri niillä kuitenkin on väliä. Eelia kokee olevansa muunsukupuolinen, sukupuoleton. Isla on tyttö isolla teellä, mutta rakastuu söpöjen poikien sijaan tyttöihin. Tässä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä vuonna 2018, mutta valitettavasti tiedämme kaikki, että siinä on.
     Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on ollut naispappeja 30 vuotta, mikä on edelleen toisille ongelma. Samassa kirkossa on reilun vuoden ajan vihitty avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja, mikä on ollut ongelma huomattavan monille ja myös itse instituutiolle. Meidän kirkkomme on vieläpä edistyksellinen: huomattavan suuri osa hengellisestä maailmasta näyttää olevan sitä mieltä, että Jumalalle ihmisen sukupuoli ja suhde toisten ihmisten sukupuoliin on jotenkin ylitsepääsemätön asia.
     Mitä enemmän näitä jatkuvia vatvovia keskusteluja seuraan, sitä voimakkaampana mieleen nousee kysymys, mitä väliä. Miten kenenkään sukupuoli vaikuttaa viranhoitoon tai rakkauden aitouteen tai oikeuteen? Miksi se jaksaisi kaivella Jumalaa? Miten rakenteellinen ja läpäisevä syrjintä voi ikinä mitenkään olla linjassa sen kanssa, mitä lähes jokainen uskonto opettaa: että lähimmäistä on rakastettava kuin itseään ja pidettävä huolta niistä, jotka kärsii?
     Kun kaikkia suvaitsemattomia oman elämänsä ristiretkeilijöitä riittää vielä pitkään, on juuri lähimmäisten suhtautuminen aivan avainasemassa. Eelian vanhemmille oma lapsi on aina ollut kummajainen, jonka pelätään siirtävän homous viattomaan pikkuveljeen. Vanhemmat häpeävät Eelian heille tuottamaa "ylimääräistä murhetta" ja ovat täysin kyvyttömiä ymmärtämään tai tukemaan lastaan, joka tukea kipeästi tarvitsisi.
     Islan rakastavan, hyväksyvän ja paikallislehden homofoobikoille vastineita kirjoittavan isän rinnalla kontrasti kasvaa räikeän suureksi. Surullisinta on lapsen oma murhe, joka äitinä ottaa syvältä sydämestä: "Ja miksi äiti sulki jatkuvasti silmänsä ja näki kiinni painuneiden silmäluomiensa takana jonkun ihan toisen." (45)
     On jokseenkin selvää, että jokainen vanhempi haluaa omalle lapselleen hyvää. On inhimillistä, että sitä hyvää ajattelee edistävänsä toivomalla, ettei lapsi erotu joukosta. Valitettavasti lapsen tapetoiminen ei vain ole ratkaisu yhtään mihinkään. Sen huomaaminen vaatii vanhemmalta paljon ihan jokapäiväisessä elämässä – itsekin kehun lastani "isoksi ja taitavaksi pojaksi" joka päivä, vaikka samalla vahdin leijonaemon tarmolla, ettei kukaan edes ohimennen määrittele hänelle tyttöjen ja poikien leikkejä tai vihjaa tyttömäisestä käytöksestä.
     Lapsia ei ylipäätään tarvitse tunkea mihinkään muotteihin. Se ei suinkaan tarkoita, että sukupuolet kiellettäisiin tai ettei niillä olisi biologisesti merkitystä. Totta kai niillä on. Juuri se on järisyttävän oleellista, ettei biologia ole mustavalkoista. "Hitaiden iltojen aikana ymmärsin, että aikuisissa oli jotain pahasti vialla. Jos lapsilta koskaan kysyttäisiin mitään, ne olisi lapsia vaan." (12)
     Jo yksinkertainen "vaiheesta" puhuminen kaapista tulleelle tai oman identiteettinsä tunnistaneelle lapselle loukkaa syvästi, vaikka tarkoitus olisi vanhemmasta hyvä. Jokaisella sanalla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia – jotkin niistä eivät unohdu ikinä. Kaikilta pelokkailta vanhemmilta pitäisikin kysyä, kuinka paljon he ovat valmiita lapseltaan tuhoamaan pitääkseen oman elämänsä käsikirjoituksen mukaisena?
     Meidän sukupolvemme yhteinen kokemus on taistelu sukupuolten ja seksuaalisen tasa-arvon puolesta. Onkin huomattavan korkea aika, että kaikelle tälle annetaan huomiota. Viimeksi tänään Helsingin Sanomat kertoi nuorille rodullistetuille tytöille ja muunsukupuolisille tarkoitetusta kirjoittajakoulusta, jonka Ruskeat Tytöt -sivusto ja S&S-kustantamo ovat vastikään perustaneet. Toivoa sopii, että tämän kaltaiset avaukset moniäänistävät kirjallisuuskenttää yhä kiihtyvällä tahdilla. 
     Samalla monesta ymmärrettävästi tuntuu kurjalta, että lähtökohtaisesti jokainen valkoinen cis-hetero on ylimielinen, ymmärtämätön ja itsekäs. Se on pieni ja vähän ylimielinen murhe, mutta moni tahtoo aidosti ymmärtää – ja rakkauden kokemus on todellakin universaali. Eelian ja Islan tunnekuohuja seuratessa aidosti unohtaa heidän sukupuolensa, vähemmistöleimansa ja muut epäolennaiset asiat. "Mummo totesi joskus, että leijuttavin onnellisuus koostuu asioista, jotka saa tehdä oikean ihmisen kanssa eri tavalla kuin ikinä ennen." (58)