Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

NIIN PALJON KUULUU RAKKAUTEEN? (Jussi Valtonen: Siipien kantamat)

Sanotaan, että jokainen nainen muistaa ensimmäisen ahdistelukokemuksensa. Minä myös. Olin 16-vuotias ja kivassa kesätyössä maalaiskylän pienessä kesäkahvilassa. Vanhempi miesasiakas viittoi luokseen, halusi kiittää kahvista. En ehtinyt edes hahmottaa tilannetta ennen kuin mies halasi ja taputti pepulle.
     Olin kasvanut siihen asti niin pumpulissa, että kauhistelin asiaa kahvilasta vastanneelle mukavalle keski-ikäiselle naiselle. Hän totesi jotakin siihen suuntaan, että voi miten mukavaa, kun asiakas tykkäsi kahvista. Mitään tukea tai ymmärrystä en saanut – ja miksi olisinkaan. Onhan tuollainen ihan viatonta ja miesten perustarpeisiin kuuluvaa käyttäytymistä.
     Tänä syksynä on vihdoin alettu sanoittaa ja purkaa normiksi asettunutta seksuaalista ahdistelua, kiitos #Metoo-kampanjan. Toivon koko sydämestäni, että tulevaisuuden tyttöjen ei tarvitse enää kokea sitä epämääräisen niljakasta ja hämmentynyttä olotilaa, jonka oman koskemattomuuden loukkaaminen aiheuttaa. Tämä yhteiskunnallinen konteksti muodosti tietyn näkökulman, kun vastikään luin Jussi Valtosen esikoisromaanin Siipien kantamat (Tammi 2007, pokkarini 2015).
     Romaani on tavallaan kaunis kertomus 17-vuotiaaseen opiskelijaansa Marianneen rakastuvasta äidinkielenopettaja Juhanista. Marianne on poikkeuksellinen: hän siteeraa sujuvasti maailmankirjallisuuden klassikoita, käyttää sivistyssanoja, kirjoittaa omaa proosaa ja arvioi opettajansa kanssa suomen kielen tilaa. Tämä on epäilemättä virkistävää, kun opettajan normaali työarki koostuu lähinnä toisenlaisista kohtaamisista uudistustyöryhmissä ja "tavallisten" opiskelijoiden kanssa.
     "Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana oli totuttava käsityksiin, joiden mukaan Kalevalan kokosi Runeberg 1500-luvulla ja että Finlandia-palkinto myönnettiin viime vuonna Aleksis Kivelle teoksesta Tuntematon sotilas. Ahonen, joka opetti filosofiaa, kertoi että joku oli tänä vuonna kirjoittanut preleissä Aristoteleesta, kun kysyttiin nykyfilosofiasta." (20)
     Tässä vaiheessa on pakko todeta, että viimeiset kuusi vuotta lähin ystäväpiirini on koostunut tulevista ja osin jo valmistuneista äidinkielenopettajista, joiden innostus, paneutuminen ja asiantuntemus on todella ihailtavalla tasolla. Heillä ei ole harhakuvitelmia siitä, että opettaminen olisi tsehovilaisia keskusteluja opettajaansa palvovien runotyttöjen ja -poikien kanssa. Onneksi on nykyopettajat. Onneksi minä en opiskellut pedagogisia aineita, vaan tajusin oman kärsivällisyyteni rajat riittävän aikaisin.
     Äikänopettajaan rakastuminen on toki kirjallisuuden ja runotyttödiskurssin peruskauraa. Olen vierastanut sitä aiemmin (esimerkiksi Riikka Pulkkisen romaanina huiman Rajan tapauksessa) ja vierastan edelleen. Kliseisen ajatuksen kaukaisuus voi johtua siitä, että yksikään omista äidinkielenopettajistani ei ole missään tilanteessa antanut aihetta ihastumiseen. Syynä voi olla myös se, että tavallaan minä olin lukiossa tuollainen Marianne. Myöhemmän elämän perspektiivissä tuntuisi suhteellisen karmivalta, jos suhde opettajaan olisi nuorena ja keskenkasvuisena ylittänyt luontevat rajansa.
     Keskenkasvuisia lukiolaiset nimittäin ovat – sanavarastostaan ja omasta mielipiteestään riippumatta. Juhani seurustelee muiden kanssa ja yrittää vastustaa omia tunteitaan, kun näkee television keskusteluohjelmassa nuoria naisia puhumassa kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen, Mariannen ollessa jo täysi-ikäinen, suhteesta ja rakkaudesta tulee kuitenkin hyväksyttävää. Näin siitä huolimatta, että ylioppilaaksi päästyään moni vasta onkin hukassa, kun kaikki on yhtäkkiä auki ja samalla mahdollista.
     Varsin kaksinaismoralistisesti Juhani on samaa mieltä kanssani: etenkin samanikäiset teinipojat ovat hänestä halveksittavan keskenkasvuisia ja siksi vastenmielistä seuraa Mariannelle. Hän ei oikein myönnä edes itselleen, että oikeasti tytöt ovat samalla tavalla haavoittuvaisia ja kesken. Juuri kahden vasta aikuistuvan opetteleminen yhdessä tekee nuoresta rakkaudesta niin suloista. Tilannetta ei edesauta se, että aikuinen mies kokee sisimmässään olevansa yhtä hukassa ja tytön vietävissä.
     Juhani viittaa kirjallisuuteen todetessaan, että keski-ikäisen miehen halu on yhteiskunnan halveksituimpia asioita. Näin epäilemättä on. Koko mieslajia ei tietenkään ole syytä tuomita, vaikka esimerkiksi ahdistelukokemuksia on vähän joka naisella. Silti juuri Juhanin kaltaiset, aikeissaan sinänsä viattomat miehet voivat syyttää halveksunnasta itseään. Rehtori Martikainen, joka on myös Juhanin ystävä, tyytyy hänkin vain kerran toteamaan: "Onkohan tuo kuule hyvä juttu. Sille tytölle." (204) Miesten välinen solidaarisuus elää ja voi hyvin.
     Kuten puolihuolimattomasti yllä kirjoitin, epäilyttävä suhde opettajaan tuntuisi vanhempana karmivalta. Ajatus osoittaa ongelman ytimen: syyllisyys on aina enemmän uhrin kuin vastuullisen toimijan taakka. Opettaja–opiskelija-suhde ei ole koskaan tasavertainen, vaikka osapuolten henkiset valmiudet olisivat millaiset. Kyllä Juhani ja Mariannekin sen tietävät.
     Vaikeampaa onkin sitten määrittää, milloin esimerkiksi ikäeroltaan tai taustaltaan epätasaisesta suhteesta häviää moraalittomuus. En pidä esimerkiksi Ranskan nykyisen presidentin avioliittoa paheksuttavana, vaikka senkin alkujuurilta löytyy samankaltainen asetelma. Erilaisuus on vain positiivista niin kauan (tai siitä lähtien), kun sen varjolla ei aiheuteta kellekään vahinkoa.
     Ehkä tämän eettisen pohdinnan keskellä on syytä pysähtyä hetkeksi nauttimaan omasta onnellisesta elämänvaiheestaan: "Lapsettomat ja projektittomatkin ovat vielä toivoa täynnä, ensimmäiset oikeat työpaikat on vasta hankittu, ensimmäiset avioliitot solmittu, sillä ajatuksella että ne kestävät, toisen hankalat tavat ja epärealistiset odotukset ja huutavat lapset ja mahdottomat projektit ja väärin remontoidut puutalot eivät uhkaa vielä mitään." (94)
     Romaanina Siipien kantamat on luonnollisesti kaikin puolin priimaa. Se heittää moraalisia ongelmia lukijan eteen melkein hengästyttävällä tahdilla, puhuttelee ja saa ajattelemaan itse. Vaikka teemat ovat erilaisia, moraalia punnitseva ote siivittää hienosti kohti Finlandia-palkittua He eivät tiedä mitä tekevät -mestariteosta. Lisää, kiitos.

maanantai 13. marraskuuta 2017

JA SOITTO SÄHKÖINEN LUO TUNNELMAA (Juha Itkonen: Palatkaa perhoset)

Elän tarinoista, ja tästä saadaan hieno tarina. Huhtikuussa 2016 kirjoitin edelleen puhuttelevan esseen Juha Itkosen menestysromaanista Anna minun rakastaa enemmän (2005). Syynä oli vastikään ilmestynyt jatko-osa Palatkaa perhoset (Otava 2016), jonka luin vasta tänä syksynä. Puolitoista vuotta on lyhyt aika, mutta siinä on tapahtunut niin paljon, että paluu Antin ja Suvin jakomielitautiseen rakkaustarinaan on paikallaan.
     Keväällä 2016 olin 22-vuotias ja juuri mennyt naimisiin. Tein gradua nuorten identiteettityöstä sosiaalisessa mediassa ja positioin itseni jo nuorison ulkopuolelle. Nyt olen 24-vuotias ja pidän itseäni merkittävästi kypsempänä aikuisena. Kolme-, neljä- ja kuusikymppiselle Ilonalle lähetän terveisiä tietäen, että hyvä kun kaksnelosen aivotkaan ovat vielä täysin kehittyneet. Puolessatoista vuodessa olen kuitenkin saanut maisterin paperit ja lapsen.
     Samalla Antti Salokoski on menettänyt elämänsä rakkauden lisäksi isän, vaimon, lapsen ja uskottavuuden. Maailmaa edelleen rock-tähti Summer Maplena kiertävä Suvi ei jätä miehen mieltä rauhaan. On lähdettävä Amerikkaan tekemään kirjaa ja tilejä selviksi menneisyyden kanssa. Loputtomia maanteitä ajellessa on hyvin aikaa päivittää lukijalle viimeisten vuosien käänteet. Tällä kertaa Antti vannoo niiden olevan kokonaan totta, eikä lupausta onneksi petetä.
     Itkosen kieli ja kyky kertoa ovat tallella, ja Palatkaa perhoset tuntuu aidosti jatkavan siitä, mihin 11 vuotta sitten jäätiin. Paljon on toki tapahtunut sekä kirjailijan että lukijan elämässä. Suvin äidin Leenan osuudet eivät häirinneet minua ollenkaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt tarinan imu tuntuu toistuvasti katkeavan niihin. Ehkä olen auttamatta liian nuori samaistumaan. Ehkä tietynlainen marttyyriäitiys ärsyttää ja osuu arkaan kohtaan, kun itse toivoo niin kiihkeästi olevansa muutakin kuin äiti.
     Kaikupohjan muutos kiinnittää myös huomion uudenlaisiin yksityiskohtiin. Antti muistelee poikansa Niilon syntymän jälkeisiä vierailijoita tavalla, joka pysäyttää autenttisuudellaan: "Lapsettomia kaikki, ulkopuolisina siinä, kiireisinä, matkalla elokuviin, aerobic-tunnille, Tavastialle, seuraaviin menoihinsa, niinä hetkinä näin sen aina selvästi: kuilun, joka välillemme juuri oli avautunut ja jonka toisella puolella vielä äsken itse olimme seisseet." (53)
     Välillä aidosti tuntui, että kuilun reunan sijaan istuin tyytyväisenä sen pohjalla. Hämmästelin sieltä ennen tuttuja ihmisiä, jotka yläilmoista kurkistelivat uuteen elämääni. Elämään, josta he eivät voineet tietää mitään ja josta oikeastaan ei huvittanut edes kertoa. Oli luontevampaa ajatella, että tämä pieni ihminen tulee olemaan koko elämäni sisältö seuraavat 18 vuotta. Oikeasti noin neljän kuukauden jälkeen aloin vilkuilla kuilun reunalle. Nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin tuntuu jo hyvältä kiivetä – lapsi selkärepussa toki.
     Keväällä 2016 kuvasin päämäärätietoisuutta näin: "Avioliittoon sitouduttaessa sitä kutsutaan tahtomiseksi, mutta silloinkin kyse on päätöksestä. Siitä, että kaikkeen tottuu ja enemmistö asioista alkaa vieläpä tuntua hyvältä." Tänään mietin, onko kaikkeen pakko tottua. Ongelmista, hiertävistä yksityiskohdista ja muualle suuntautuvista ajatuksista kannattaisi ennemmin puhua kuin jääräpäisesti päättää, ettei nainen voi miestä pelastaa. Antti ja Elisa alkoivat tulla paremmin toimeen eron jälkeen, mutta sen hintana oli arkipäiväinen isyys. Se on aika kallis maksaa.
     Romaanin viimeisessä osiossa ääneen pääsee kaikkien vuosien jälkeen yllättäen myös Suvi. Hän tiivistää lapsuutensa, isä- ja äitisuhteensa, oman henkisen tilansa ja Antin kaipuun ihailtavasti muutamaan lukuun. Ne vahvistavat sitä kovin tuttua tunnetta, että Antin tuskasta huolimatta miehillä on lopulta helpompaa. Työhaastatteluita kiertäessä tuntuu välillä siltä, kuin omaan otsaan olisi liimattu kirkuvanoranssi vauvavaroituslappu, vaikkei kukaan tietenkään myönnä virtahevon hengailevan ilmatilassa.
     "Et kävisi tätä tuhoon tuomittua taistelua, et jumalauta uhraisi sille ajatustakaan ja olisit uskottava silti, uskottava metsurinpartasi takana juuri niin keski-ikäisenä ja rähjäisenä ja ryypänneenä kuin olet, uskottavampi kuin nyt voit ikinä olla sillä sinä olisit mies ja keskittyisit vain musiikkiisi ja kaikki hurraisivat sinun aitouttasi. – – Sitä paitsi sinä olisit vasta neljäkymmentä, et jo neljäkymmentä. Sinä olisit vasta neljäkymmentä eikä sinulla olisi mitään hätää." (382)
     Myöhempi ikä tuo siis omia murheitaan – niitä odotellessa. Onneksi vaiheet seuraavat toisiaan usein peräkkäin eivätkä rinnakkain. "Teoreettiset mahdollisuudet valloittaa maailma ovat tallella", kuten arvioin tilannettani ikäloppuna 22-vuotiaana. Sitä paitsi Leenan maailmankuvan tietystä vastenmielisyydestä huolimatta on äärettömän lohdullinen ajatus, että lopulta äiti kopittaa aina. Pystyyn yrittävää yhdeksänkuista ihan konkreettisesti, myöhemmin henkisellä läsnäolollaan. Tämä on tietenkin täysin tasa-arvoisen vanhemmuuden vastainen lausunto. Jääköön se tähän.
     "Aika harvoin epäilin yhtäkään unelmaani, ja juuri sen naiivin epäilemättömyyden voimalla olen tainnut puskea vastatuulessakin eteenpäin", kirjoitin huhtikuussa 2016. Antti taas sanoo: "Eivät unelmat ole minun ongelmani. Unelmiini olen tottunut, niiden kanssa osaan elää. Oikeasti pelottavaa on vain unelmien katoaminen." (337)

tiistai 24. lokakuuta 2017

TÄMÄ ON JA PYSYY JA JÄÄ (Saima Harmaja: Huhtikuu)

"Yli kentän likaisen / raaka valo lyhtyjen. / Värisevää ikkunaa / sade kiduttaa." ("Lokakuu") Rumassa maailmassa iskee usein kauniin kielen kaipaus. Rakennamme järjestyksen ympäröivään maailmaan kielen representaatioilla. Ne heijastavat sitä, miten maailma nähdään. Tästähän on pitänyt muistutella aikana, jona ulkoministeri tahtoo naisen olevan mies ja toisten mielestä pieni ahdistelu piristää päivää.
     Usein pakenen runoihin, tällä kertaa Saima Harmajan esikoiskokoelmaan Huhtikuu (1932). Pään sisäinen representaationi runoilijasta on pysyvästi keikahtanut Joosuan "Saima Harmaja" -kappaleen (2015) jälkeen. Tekikin pelkästään hyvää tutustua alkuperäisteksteihin. Olin toki kirjallisuushistoriani lukeneena tietoinen siitä, että 23-vuotiaana kuolleen Harmajan runoja värittävät masennuskaudet ja tuhoisa keuhkotuberkuloosi.
     "Oi ei! Tämä maa on kaunis!
Tämä on ja pysyy ja jää.
Se, mikä on iskenyt minuun,
ei voi tätä järkyttää.
Tämä heleä, kostea multa,
tämä kirkkaus loppumaton,
se ei välitä, välitä, vaikka
joku sydän murtunut on." ("Kevät")
     Synkästä sisällöstä huolimatta kieli tosiaan on kaunista – aivan kuin Edith Södergranilla, jonka kiihkeä, viaton runotyttöihailu on yhdistänyt nuorta Saimaa ja nuorta minua. Idolin nimeä kantavassa runossa todetaan: "Kostean ikkunan luona tiesin, / ettei minulla ole sinun voimaasi." ("Edith Södergran") "Voittaja"-runon Harmaja taas on kirjoittanut Uuno Kailaan saadessa Nuoren Voiman Liiton kultamerkin. Nykykirjailijat kehuvat toisiaan lähinnä Twitterissä.
     Olen kirjoittanut uskontoihin kriittisen ymmärtävästi suhtautuvista nykyromaaneista, kuten Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta ja viimeksi heinäkuussa Terhi Törmälehdon esikoisesta Vaikka vuoret järkkyisivät. Harmajan Huhtikuu on eri aikakaudelta, mutta herättelevä poikkeus siinä suhteessa, että kaiken jobinpostin keskelläkään puhujan jumalasuhde ei järky: "Tiedänhän: tähdellä millään / on pelätä mahdoton / sen, jolla ympärillään / kättesi suoja on." ("Rajalla")
     "Sateisena yönä" -runossa puhuja jopa kohtaa Kristuksen: "Sinä sateisena yönä / koko kaupunki sairasti. / Ei kukaan tiennyt: Kristus / oli tullut vastaani." Säkeistö kaiutti päässäni dialogia syksyn Vain elämää -kaudella kuullusta keskustelusta. Nykyrunoilijoiden aateliin kuuluva Toni Wirtanen kysyy kappaleessaan, missä taivas, jumala ja vapauttava kuningas ovat, "kun lauma polkee paikallaan" ("Jumala" 2002).
     Pöydän ääressä Juha Tapio totesi puhuttelevasti Jumalan olevan siellä, missä me ihmiset olemme toisillemme hyviä. "Aaltojen hyväilyistä / hiekka on väsynyt. / Tulisit aivan hiljaa, / tulisit juuri nyt –", totesi puolestaan Saima Harmaja ("Rannalla"). Kunpa vain voisimme ottaa kädestä ja rutistaa usein ja voimalla ennen kuin on liian myöhäistä. Kuinka vaikeaa on kohdata ihminen ihmisenä? Se on nähtävästi kysymys, jota toistan väsymykseen asti.
     Hieman modernisoimalla moni Huhtikuun runo tarjoaa myös toisenlaista vertaistukea. Vakavaa sairaala-ahdistustani on sivuttu sanallisesti muutama vuosi sitten, mutta tunnetasolla se selittyy vasta nyt. Kliinisyydessä tiedostettavasti väijyvä kuoleman uhka yskii liian sitkeästi. "Minun seinäni takana yskii / kuoleva ihminen. / Minä en ole kuollut vielä, / minä elän ja vapisen." ("Sairaalassa")
     Tuberkuloosi on eri kaliiberin juttu kuin perheenäidin kahdeksan kuukauden univelka, mutta tunnelmissa on ironisesti jotain samaa. "Siitä on liian kauan. / – Nyt minä rukoilen / vain, että tänään saisin / nukkua vähäsen." ("Sairas I") Ei se silti niin vakavaa ole, vaikken saisikaan. "Valvoja" kun toteaa meidänkin taloudessamme näin: "Minä olen äärettömän nuori / enkä ole vielä nähnyt mitään, / ja siksi minä tiedän enemmän kuin te."
     Saima Harmajalle tahtoisin viestittää, että luultavasti sinä tiesitkin. Mitä tulee Edith Södergraniin, minä kirjoitin jo vuonna 2012: "Minulle on ollut tärkeää huomata, että voin rakastaa tapaasi sanoa asioita, mutta samalla myöntää itselleni, ettei meillä olekaan konkreettisesti niin paljon yhteistä." Joosuan Olli Somerokaan ei tainnut viitata vain lääketieteen kehitykseen esittäessään omat kysymyksensä: "Jos eläisit nyt olisiko kaikki paremmin? / Ymmärtäisitkö Edith oli myös ihminen?"

lauantai 30. syyskuuta 2017

NIIN KUIN HYVIN TIEDETÄÄN (Matti Rönkä: Yyteet)

Stand up -koomikko Iikka Kivi kirjoitti vastikään Twitterissä: "Ilta-Sanomat esittelee 13 uuden Tuntemattoman hahmoa!" Ei vittu. Ei se mikään Vain elämää ole. Ne on ne samat hahmot kuin 60 vuotta sitten." Ne samat hahmot sotivat myös Matti Röngän uutuudessa Yyteet (Gummerus 2017), jossa kannas on vaihtunut ohjelmistoyritys Varma-Dataksi ja Neuvostoliitto organisaatiouudistukseksi.
     Hahmojen samuudestakin voi olla montaa mieltä. Pinnallisesti tarkasteltuna monen etunimi ja sukupuoli ovat vaihtuneet: Rocca ja Suzy ovat naispari, Lehtoa riipii hermoileva Riitta Oja ja pääpahis Lammiostakin on tullut Tanja. Muutokset ovat raikkaita ja toimivia. Niiden ymmärtäminen tarjoaa jatkuvaa oivalluksen iloa samalla tavalla kuin lukuisien pohjatekstiin viittaavien tapahtumien tunnistaminen.
     Yyteet onkin yhdenlaista fanifiktiota – ja sellaisena varsin tarkkaa ja viihdyttävää. Tuntematta Tuntematonta sotilasta romaani jäisi paljon ohuemmaksi tusinatavaraksi, sillä sen oma juoni ei ole erityisen omaperäinen. Vanhan Kaarnan siirtyessä sivuun hänen elämäntyötään Varma-Dataa alkaa kehittää autoritäärinen Lammio konsultteineen. Sympaattinen koodari Ville Koskela yrittää tasapainoilla johdon ja omien alaistensa välillä. Myös Määttä, Vanhala, Lehto, Rahikainen ja kumppanit ovat kuin kuuluisat esikuvansa.
     Ilmiselvää on, että Yyteet on tarkoitettu 2000-luvun työelämän kritiikiksi. Jatkuvan kasvun tavoittelu ja ylenpalttinen konsultointi on lopetettava ja annettava ihmisten pitää työpaikkansa, -aikansa ja -rauhansa. Monet tapahtumat ja idioottimainen konsulttijargon saavatkin osuvuudellaan lukijan hymistelemään. Mutkia on silti vedetty suoriksi. Lammio on (kirjallisen esikuvansa tavoin toki) täysin epäinhimillinen ja käytökseltään naurettava pomo.
     Konsulttiyhtiön nettisivuilla lukee Vanhalan mukaan näin: "Organisaation muutoskonsultointi sisältää strategisten valintojen vaateiden määrittämisen organisaation toiminnalle, liiketoimintaprosessien kehittämisen ja yhteen liittämisen, päätöksenteon roolituksen ja avainpelaajien roolien määrityksen suhteessa uuteen organisaatiorakenteeseen." (55) Tämä kielenhuollollinen umpisolmu kuulostaa ainakin siltä, että minulle organisaatiokielen ja -viestinnän asiantuntijana ja kehittäjänä riittää töitä.
     Samalla tekisi mieli uskoa, että suurin osa työpaikoista on tekijöilleen ihan hyviä paikkoja, jos oma asenne on kunnossa. Moni esimies ja johtaja toivoo hyvää sekä yritykselle että alaisilleen. Yyteetkin lässähtää fanifiktion linjaan sopivaan onnelliseen loppuunsa. Silloinko asiat todella ovat hyvin, kun kaikki pysyy samanlaisena kuin aina ennenkin? Kun ei edes yritetä kehittyä, epämääräisesti "mennä eteenpäin"? Kehittymisen ja kehittämisenkin voi tehdä hyvin. Harva organisaatio on työnjaoltaan tai tavoitteiltaan huippuunsa hiottu timantti.
     Anna Perho siteeraa juuri julkaistussa teoksessaan Antisäätäjä – fiksun ajankäyttäjän opas (Otava 2017) ajattelijaa, jonka nimi jäi äänikirjasta mieleeni huonommin kuin itse ajatus. Sen mukaan syytämme maailmaa hulluksi tulemisesta, vaikka oikeasti maailma on ennallaan ja me itse tulleet hulluiksi. Olemme keskittymiskyvyttömiä, juoksemme ärsykkeiden perässä ja syytämme aina muita keskeytyksistä, häiriöistä ja hölmöistä vaatimuksista. Oikeasti voisimme tässäkin asiassa ottaa vastuun toiminnastamme itse. Yyteissä hulluiksi vaikuttavat tulleen lähinnä isot pomot, vaikka Koskelan hahmossa onkin ilahduttavaa rosoa ja epätäydellisyyttä.
     Joihinkin kipupisteisiin romaani osuu: "Mutta yyteet on nerokas keksintö. Ne muuttavat paskamaiset päätökset persoonattomiksi. Johtaja ne tekee, mutta kun kierrätetään yyteen kautta, niin siitä ei tule henkilökohtaista. Kaikki voivat pahoitella, että voi voi, tämmöistä se on." (234) Ehkä vastuunotto omasta toiminnasta voisi läpäistä kaikki organisaatiokaavion kerrokset. Olisiko meillä silloin enemmän työpaikkoja, joissa hommat toimivat ja tulosta syntyy? Ainakin omasta näkökulmastani toimiva sisäinen viestintä ja tulosteho kulkevat pitkälti käsi kädessä.
     Tuntemattoman sotilaan hallitsevuutta kritisoin varovasti jo elokuussa, mutta uudet kokemukset ovat saaneet minut varovaiseksi. Ainakin romaani on kiistaton klassikko, kun sen loputon uudelleenversiointi on mahdollista. Suomi 100 -tekona päätän oman uusi Tuntematon -trilogiani parin viikon kuluttua Louhimiehen elokuvan ennakkonäytökseen. Sitten kyllä riittää hetken tarpeiksi, vaikka aika velikultia ovatkin.

maanantai 28. elokuuta 2017

SOITTAA NOITARUMPUAAN (Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta)

Kaksi ja puoli vuotta sitten luin Aki Ollikaisen Nälkävuotta noin kaksi ja puoli vuotta myöhässä. Kuukautta myöhemmin kerroin jatkavani edelleen vuonna 2012 ilmestyneiden romaanien urakointia. Luulin silloin päässeeni voiton puolelle, mutta edelleen poimin hämmentävän usein kirjaston hyllystä kiinnostavan ja uudelta vaikuttavan kirjan, jonka huomaan olevan jo viisivuotias.
     Viimeksi näin kävi Mikko-Pekka Heikkisen esikoisromaanille Terveiset Kutturasta (Johnny Kniga 2012), jonka ajankohtaisuus ei tosin ollut näinä vuosina merkittävästi rapistunut. "Kuntauudistus-Suomen" kahtiajakautumisen aiheuttama sisällissota rikkaan Etelän ja köyhän, riistetyn Pohjoisen välillä tuntuu toki absurdilta ajatukselta. Valitettavasti se ei pidemmälle pohdittuna olekaan niin absurdi ajatus.
     Heikkisen romaanissa sekä Etelän alikersantti Jesse Purola ryhmineen että Pohjoisen vastarinnan johtaja Oula ovat ärsyttävän stereotyyppisiä hahmoja. Ensimmäinen on turkinpippureista riippuvainen yliopiston koulutussuunnittelija, joka ihailee fanaattisesti Tuntemattoman sotilaan Koskelaa niin kuin sota olisi jokin palkitseva itsensäkehittämispeli. Jälkimmäinen on poronmaidolla kilistelevä mystinen alkuperäiskansan edustaja, jota etelän naiset eivät kykene vastustamaan.
     En ole edelleenkään varma, onko tällainen kliseisyys harkittu valinta tai onko sillä muuta funktiota kuin pyrkimys humoristisuuden korostamiseen. Vähempikin olisi riittänyt. Romaanin tyyli muistuttaa etäisesti Miika Nousiaista, mutta Nousiainen hallitsee stereotypioilla leikkimisen paremmin. Hän on aina selvästi hahmojensa puolella, mikä on Kutturan kohdalla kyseenalaista. Paikoin trilleriä muistuttava juonenkuljetus jättää myös epäselväksi, pitäisikö romaania lukea kuin Remestä vai silkalla huumorilla. Jälkimmäinen tulkinta voittaisi, ellen vierastaisi niin kovasti sitä, että sodasta tehdään (miesten) leikkiä.
     Päätin kuitenkin päästä yli häiritsevistä yksityiskohdista, jotta pystyin hahmottamaan romaanin hienon ydinviestin Suomen kansan totaalisesta kahtiajakautumisesta riskeineen. Vielä ei olla Koreoiden tasolla, mutta syvää ymmärtämättömyyttä meilläkin riittää. Saamelaiset ovat Euroopan ainoa alkuperäiskansa, jonka kohtelu on menneinä vuosikymmeninä ollut yksiselitteisen häpeällistä. Pikkuhiljaa kuolevaa inarinsaamen kieltä yritetään nyt tuskallisesti elvyttää, kun sen puhumisesta esimerkiksi koulussa on ensin järjestelmällisesti rangaistu.
     "Kun Oula oli pieni, äiti luki iltasaduksi runoa, jossa saamelaisia ylistetään auringon pojiksi ja tyttäriksi. Äiti kertoi, että sama aurinko hehkuu Saamen lipun keltaisessa värissä. Koulussa Oula ihmetteli, miksei tätä opeteta tunnilla, omalla kielellä, inarinsaamella. Luokan seinällä oli vain Suomen lippu. Oula otti pulpetista väriliidut ja aanelosen ja piirsi Saamen lipun itse. Verisuoni paisui opettajan ohimolla, kun hän riuhtaisi piirroksen seinältä Suomen lipun vierestä ja komensi nurkkaan. Poika totteli ja itki." (99)
     Maantieteellistä jakautumista akuutimpi uhka syntyy näin vuonna 2017 maahanmuuttajien ja kantaväestön, "suvakkien" ja äärioikeiston keinotekoisesta yhteentörmäyttämisestä. En jaksa enää edes olla kovin diplomaattinen todetessani, että minua raivostuttaa koko viiteryhmän leimaaminen yksittäisen hullun perusteella. Sama logiikka ei koskaan päde esimerkiksi valkoisiin keski-ikäisiin miehiin. Se on tekopyhää ja epäloogista, keinotekoista ja idioottimaista. Vastakkainasettelu syntyy vastakkainasettelun sitkeästä synnyttämisestä. Jokainen ihminen pitäisi kohdata itsestään vastuussa olevana ihmisenä.
     Vielä takaisin Lappiin. Kaksi vuotta sitten kirjoitin Katja Ketun Kätilöä pureskellessani näin: "Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, mistä johtuu Lapin kiehtovuuden väheneminen omissa silmissäni. Olenko lukenut liikaa juuri tällaisia kirjoja? Olenko alkanut nähdä hiihtokeskusten ja valmiiden vaellusreittien läpi eri tavalla kuin ennen? Olenko niin kaupungistunut ja turmeltunut, että pitkien välimatkojen erämaa pohjoisessa ahdistaa? Haluan selittää asian itselleni niin, että vaikka maakunta elää nykyään turismista, ei Lappi kuulu turisteille, vaan sitkeille lappilaisille. Ei minun tarvitse mennä sinne vaatimaan palveluita ja korostamaan etelän erinomaisuutta sen enempää kuin Viron-lautalla Tallinnaan."
     Vuodesta 2012 kulunut aika on tehnyt myös sen, että Jesse Purolan intoilema "uusi Tuntematon" herättää vähän toisenlaisia mielikuvia kuin niitä Rauni Mollbergin elokuvaan liittyviä. Sinänsä on melkein huvittavaa, että menemme sekä sisällissotaan että Suomi100-juhlavuoteen aina Tuntematon sotilas edellä. Periaatteessa se on todellisen klassikon merkki. Ehkä freesimpää johtamisoppia nyky-yhteiskuntaan voisi silti hakea vaikka partiosta.
     Siihen ainakin itse pyrin. Samalla kuolemaa pelkäävän toimittaja-Ainon ajatukset tarjoavat vähän kevennystä ja lohtua oman lähikuukausina aktivoitavan työllistymissuunnitelmani suhteen. Lopultahan me kaikki ajattelemme sodassa, rauhassa ja rakkaudessa lähinnä itseämme.
     "Onneksi en opiskellut mitään hyödyllistä, kuten kauppatieteitä. Nyt olisi riesana osakkeita, sijoitusyhtiöitä sekä yhdistetty puku- ja aviomies, joka ei liiku ilman Audia." (64)

maanantai 24. heinäkuuta 2017

HÄN PITÄÄ SINUSTA HUOLEN (Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät)

Muutama viikko sitten vaunulenkkimaastomme Porin Kirjurinluodolla täyttivät vähän toisenlaiset vaunut, kun vanhoillislestadiolaisten Suviseurat keräsivät alueelle yli 80 000 ihmistä liikkuvine majoitusratkaisuineen. Uteliaina kävimme äidin ja jälkikasvun kanssa kolmen polven voimin tutustumassa seurakuplaan, jossa kovaääniset toistivat mahtipontista raamatuntulkintaa. Viisikuiselle pojalle olisi ainakin riittänyt samanikäistä leikkiseuraa, jota hän tosin tyytyi tarkkailemaan rattaistaan pehmolelua järsien.
     Pois teki meidän isompienkin pian mieli. Tunne saattoi johtua ahdistavasta väenpaljoudesta, mutta oli siinä jotain muutakin. Kaikkialla oltiin kovin ystävällisiä ja järjestelyt pelasivat ilmeisen mallikkaasti, mutta joukkoon kuulumattomuuden pystyi aistimaan. Tein viime vuonna graduni yhteisön yhteenkuuluvuuden tunteen rakentumisesta, joten aistin syvällisempikin käsittely onnistui. En mene siihen nyt syvemmin, mutta joukkoon kuulumisen tunne on kiistatta yksi parhaista inhimillisistä kokemuksista.
     Voimakkuudessaan se voi kantaa myös vähemmän inhimillisiin kokemuksiin, kuten Terhi Törmälehdon voimakkaassa esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017). Voimakasta on etenkin kieli, jolla on tässä yhteydessä kaksoismerkitys. Ensinnäkin Törmälehdon käyttämä kieli tavoittaa hämmentävällä tarkkuudella syvän uskonnollisen kokemuksen ja siihen liittyvät tunteet. Toiseksi kieli ja kielet, niiden puhuminen ja niillä puhuminen, ovat romaanin keskeinen, kantava teema.
     "Minua väsyttää, mutta haluan kuulla suomea. Haluan kuulla vokaalien ja konsonanttien tutut yhdistelmät joissa maailma on sijoillaan ja ymmärrettävä" (119), toteaa Kolumbiaan asettunut päähenkilö Elsa. Toisessa aikatasossa tavallisessa maallistuneessa körttiperheessä elävä lukiolais-Elsa löytää karismaattisen helluntailaisen yhteisön ja vierailla kielillä puhumisen mysteerisen maailman.
     "Miksi se menikin niin, että kun ukin suusta tuli luodut kaikki laulakaa, kukaan ei huokaillut ja puhunut muutosta. Mutta kun hän sanoi kagla aglakaa, kaikkien kasvoille nousi huoli ja häpeä ja kaikki etsivät sanoja, mitä vain sanoja, joilla hänen sanansa saataisiin loppumaan. Pieniä, keskinkertaisia merkityksiä, sen ne kestivät. Sitä ne eivät kestäneet että merkitys ei ollut niiden ulottuvilla, eikä hänenkään." (109)
     Romaania lukiessa ei voi välttyä pohtimasta, mikä lopulta on kielten ero. Pelkästään luonnollisia kieliä puhutaan maailmassa tuhansia, joten laaja-alaisimpienkin ihmisten hallinta-aste lienee prosentin luokkaa. Aviomieheni viiteryhmineen kommunikoi useamman tunnin vuorokaudessa ohjelmointikielillä, joita kaltaiseni humanisti ei osaa edes lukea. Siinä kontekstissa tuntuu aika harmittomalta, että joku "puhuu kielillä" kuten Elsa ystävineen.
     Kirjailija Törmälehto on tutkinut kielillä puhumista myös omassa gradussaan ja päätynyt siihen, että kielillä puhumisen taito omaksutaan muita kuuntelemalla (ks. lähde). Eri kielten ja puhetapojen sopiminen eri tilanteisiin taas on niin ikään universaalisti todettu asia, johon toisten on helpompi mukautua kuin toisten. Rekisterejä riittää. "Miten Talville selittäisi, kuinka naurettavaa oli puhua heillä niin kuin hellareille, se oli yhtä tyhmää kuin mennä kylään ja alkaa puhua norjaa." (64)
     Kun universaaleihin asioihin päästiin, jatketaan niiden parissa hetki. Vähän yli kolme vuotta sitten kirjoitin tässä samassa osoitteessa: "Hengellisyys ja suurimmat tunteet ovat universaaleja ilmiöitä. Niiden paremmuutta ja aidommuutta ei tarvitse kenenkään luokitella." Näkemys nousi tuolloin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, jonka kanssa Vaikka vuoret järkkyisivät loksahtaa helposti samaan kirjalliseen lokeroon.
     Taivaslaulun pieni Kaisla-tyttö tulee mieleeni myös silloin, kun Elsa kertaa uskonnollista to do -listaansa: "Piti kirkastaa näkyjä, vahvistaa armolahjoja, pyhittyä, piti kuolettaa se mikä oli ihmisestä. Oli niin paljon rukoiltavaa, muutakin kuin herätys." (186) Jatkuva pitäminen tuntuu edelleen kummalliselta, kun uskon voima voisi tarjota mahdollisuuksia, lohtua ja huimaa turvassa olemisen tunnetta.
     Olen kirjoittanut tänä vuonna aika paljon Y-sukupolven irrallisuuden kokemuksesta. Omassa elämässäni se näyttäytyy esimerkiksi epämääräisesti nakertavana epämukavuuden tunteena, vaikka kaikki olisi sekä rationaalisesti että emotionaalisesti kunnossa. Tuon irrallisuuden ja mahdollisuuksien vapauden olemassaolo johtaa myös siihen, että Elsaa on lopulta helppo ymmärtää. Tarkasti rajattu uskonto ja siihen liittyvä missio voi edelleen saada maailman aisoihin, tuoda sille yksinkertaisen merkityksen.
     Ongelmia tulee silloin, kun tarkasti rajattu missio toteutustapoineen pitäisi yhdistää jokapäiväiseen maalliseen elämään. Sen Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa erityisen hienosti. Nuoren ja aikuisen Elsan elämät edistyvät vuoroluvuin, jolloin tarinaan jää jatkuvasti uusia aukkoja, koukkuja ja ristikkäisiä viitteitä. "Miksi me puhumme kolmannessa persoonassa. Miksi en kysy miten Mira sen kestää, miksi Mira ei sano en enää suutu Jumalalle. Miksi me puhumme siitä niin kuin se voisi tapahtua kenelle tahansa." (173)
     On vielä yksi erittäin universaali asia. Se on niin uskon syvin olemus kuin jumalattomien lohdutus. Elsan ja Benjaminin rakkaus on niin kaunista ja tarkkakatseista kuin vain kahden nuoren viaton ensirakkaus voi olla. "Se oli ihmeellisintä vastasyntyneessä rakkaudessa, se että jakoi salaisuuksia sellaisen kanssa, jonka vähän aikaa sitten ei tiennyt olevan olemassa." (144) Kauniimpaa on vain se, että joskus ensirakkaus myös kantaa. Sitä sen sijaan mietin tätäkin romaania lukiessani, säilyvätkö kaikkien muiden paitsi minun lukiokaverit läpi elämän?

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

PÄÄ JÄÄSSÄ (Hanna Hauru: Jääkansi)

Välillä kohtaa kirjan, josta jo muutaman sivun jälkeen tietää, ettei sitä tee mieli lukea. Samalla jokin huumaavasti pakottaa jatkamaan, vaikka niin sisällöstä kuin muodostakin tulee fyysisesti huono olo. Tällaista kirjaa on kai järjellä kuvattava hyväksi, vaikka se tunteen perusteella on yksiselitteisesti hyvän vastakohta. Ei huono, mutta paha.
     Sellainen on Hanna Haurun Jääkansi (Like 2017), jonka sattumanvaraisesti, kirjailijasta koskaan kuulematta poimin kirjaston uutuushyllystä reppuuni. Utuinen kansikuva ja unenomaisen tarinan "sotienjälkeisestä elämästä pohjoisen pienessä pitäjässä" lupaava takakansiteksti räsähtävät jäävuoreen jo ensimmäisillä sivuilla päähenkilön puraistessa orrelle jäätymään jätettyä kissanpentua. Mieleen tulevat niin Rosa Liksom kuin Timo K. Mukka.
     Jokin pakotti jatkamaan, vaikka paloiksi jaettuun, verkkaiseen alkukohtaukseen takaumina lomittuva varsinainen tarina työntää myös luotaan. Kertojatytön isä kuolee sodassa, ja tämän tilalle saapuu ahdistava isäpuoli Paha. Pian syntyvä pikkusisko sysätään sikalaan emakon hoivattavaksi, kunnes kunnan täti tulee ja vie siskon mukanaan. Tyttö laitetaan mielisairaalaan pesemään potilaiden eritteisiä pyykkejä. Valo ei juuri välähtele.
     Lukukokemuksena Jääkansi tuo mieleen Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Molemmissa sielua repivä toivottomuus on todettu lyhyesti ja yksiselitteisesti, kaunistelematta mutta jotenkin kauniisti. "Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan." (15) Lyhyen muodon vuoksi teokset ovat nopealukuisia, mutta mieli ei meinaa pysyä mukana. Ahdistava ja epämukava olo jää vaivaamaan, ja oma arkinen elämä tuntuu vähän aikaa vieraalta.
     Tunne johtuu luultavasti siitä, ettei sitä voi ulkoistaa romaanimaailmaan. Lasten totaalinen kaltoinkohtelu ja pahoinpitely on tälläkin hetkellä totta niin monille sekä hyvinvoivassa Pohjolassa että ympäri maailmaa. Sen ajatteleminen on entistä vaikeampaa nyt, kun oma jälkikasvu nukkuu kylläisenä ja rakastettuna ruotsalaisissa merkkivaunuissaan. Ylitse huokuva voimattomuuden tunne tekee kipeäksi, kun ei kertakaikkiaan tiedä, mitä asialle voisi tehdä.
     Jokin kiero empatia saa ymmärtämään myös (vain etunimellään esiintyvää) päähenkilön äitiä Bettiä ja isäpuoli-Pahaa. Huutolaislasta ei ole rakastettu, vaan häneen on suhtauduttu välineenä. Erään eduskuntapuolueemme tuore puheenjohtaja ei varmaankaan näkisi mitään vikaa siinä, että ihmisellä on pelkkä välinearvo, mutta minuun se sattuu. Paha taas on mitä ilmeisimmin särkenyt mielensä sodassa ja etsii nyt vihollista omasta pihapiiristä tai toista todellisuutta pullon pohjalta. Miten voi rakastaa ja välittää, jos ei koskaan ole ollut kummankaan kohteena?
     Onneksi myös hyvillä kokemuksilla ja hyvällä lapsuudella on taipumus siirtyä seuraaville sukupolville. Nykyään kuulee usein argumentoitavan, että tällaiseen hulluun maailmaan on vastuutonta hankkia lapsia. Sillä perusteella moni korkeasti koulutettu, turvallisesti kiintynyt ja hyvät eväät elämäänsä saanut analyyttinen ja rationaalinen aikuinen päättää jäädä vapaaehtoisesti lapsettomaksi.
     Päätöksessä ei ole mitään vikaa, mutta perusteet näen varsin eri tavalla. Maailma tarvitsee pelastajikseen ennakkoluulottomia, rohkeita ja älykkäitä lapsia. Lapsia, jotka on melkein rakastettu "pilalle" ja saatu uskomaan, että heistä on ihan mihin tahansa. Eikö voisikin olla todellista vastuunkantoa lisätä osaltaan näiden hyvinvoivien tulevaisuuden tekijöiden määrää? Ehkä heillä lopulta olisi edellistä polvea paremmat resurssit vähentää pahoinvointia.
     Henkilökohtaisten valintojeni valossa olen itsekin tietenkin kaikkea muuta kuin objektiivinen kannanottaja. Haluaisin kuitenkin ajatella, että ihmismieli on pohjimmiltaan altis hyvään, kun sitä hyvää vain tarpeeksi ruokitaan ja hellitään. Vastuu pienen ihmisen elämän lopullisesta suunnasta on tietenkin ajoittain murskaava, kuten viimeksi huhtikuussa totesin. En silti pitäisi sitä perusteena välttää vastuuta.
     Samaan aikaan en lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka järkyttävissä olosuhteissa ihmiset löytävät toivoa. "Betti sai loukata minua isän kauniista ajatuksista, mutta koskaan hän ei onnistunut viemään minusta pois silmiä, jotka kaikesta pahasta kohtelusta huolimatta hymyilivät." (107) Ehkä siinä on jotain uhmakastakin, ehkä se on yksinkertaisesti psyyken selviytymiskeino. En ole psykologi, mutta tunnistan saman toivonkipeyden jopa tällaisen fiktion äärellä.
     "Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kerta, vaan oikoi hameensa ja lähti." (22) Kertojan kohtalo on yksiselitteisesti surullinen, ja romaanin runollinen nimi aukeaa värisyttävyydessään vasta viimeisillä sivuilla. Mutta ehkä edes kunnan tädin viemälle siskolle käy paremmin. Ehkä.
     Romaanina Jääkansi sulkeutuu hienosti juuri loppuratkaisussaan. Jäisen tematiikan ohella punainen veri tuntuu korostuvan: kertoja kasvaa naiseksi kuuraten verisiä vaatteita ja pohjoisen metsän mättäätkin ovat täynnä puolukoita. Lumikkiin kertoja vertautuu myös kaipuussaan isään – ainoaan ihmiseen, jolta on aikoinaan saanut hyväksyntää ja rakkautta. Taiteellisesti lähes moitteettoman kokonaisuuden jälkeen mietin, olenko lukijana vähän masokisti. Miten kokemus unohdetaan? Saako sitä ylipäätään unohtaa?