Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

perjantai 5. lokakuuta 2018

IHMISSUDET SUVIYÖSSÄ (Aki Ollikainen: Pastoraali)

Heinäkuussa katsoin Hämeenkyrössä Waltteri Torikan voimanponnistusta Sillanpää-oopperaa ja ajattelin lukioaikaista näkemystäni Aleksis Kiven Nummisuutareista. Jälleen yksi elämänmittainen ryyppyreissu, jolla kotirintaman naiset jäivät maskuliinisuuteensa tukehtuvan luovan neron oikeuksien jalkoihin.
     Ei pidä käsittää väärin. Olen Sillanpääni toisellakymmenellä lukenut ja niiden kirjallisen arvon ajalleen ymmärtänyt. Siksi ja siitä huolimatta tervehdinkin ilolla Aki Ollikaisen oivaltavaa Sillanpää-pastissia Pastoraali (Siltala 2018), joka aavistuksen uhkaavasta alkuasetelmastaan huolimatta kasvoi paljoksi muuksi. Jo teoksen hypoteettinen aikakausi on hämmentävä sekoitus Sillanpää-kuvastoa ja saaressa eristyksissä pidettävää joogaretriittiä.
     Vahva luontokuvaus on toki sinänsä ajatonta – tai ainakin sen soisi olevan. Esimerkkejä ajan loppumisesta on nimittäin nähtävillä tässä ajassa ihan liikaa. Niin Valkoisessa talossa kuin Pastoraalissa, jossa ympäröivän luonnon alistaminen omaan käyttöön tuntuu olevan henkilöille itsestään selvä toimintatapa.
     "Hetken hiljaisuuden jälkeen Esko vaihtoi tapansa mukaan puheenaihetta varoittamatta ja ehdotti, että Aatu antaisi yhden lampaistaan syötiksi sutta varten." (59) Ihan vain, koska Eskon nyt teki mieli ampua susi. Kuningashauki taas pääsi hengestään, koska se tuntui mukavalta sulalta hattuun.
     Tiettyyn rajaan asti ihmisen on tietenkin hyödynnettävä luontoa ja muita luontokappaleita. En itsekään ole vegaani, vaikka jaksan riipivissä maailmantuskissa syyllistää kanssaihmisiä aivan järjettömästä lihansyönnin määrästä. Niin moni asia on lähtenyt meiltä täysin käsistä sen jälkeen, kun olemme päässeet valtaan. Kaikkea on kiva tehdä ihan vaan siks kun mä halusin.
     "Leena vilkaisi tien toista laitaa, josta oli edellisenä päivänä kitkenyt lupiineja parin kymmenen metrin matkalta. Hän oli löytänyt oman sotansa, arvoisensa vihollisen, jota vastaan saattoi käydä loputonta väsytystaistelua." (64)
     Kaikki käsistä karannut elämän sisältö ei liity fyysisen elinympäristön tuhoamiseen. Eilisen Helsingin Sanomissa oli hieno juttu ylisuorittamisesta, jolle olen suunnattoman allerginen – ehkä osittain siksi, että monet omistakin luonteenpiirteistäni ovat sille taipuvaisia. Lähes kaikki aikamme kiire on ihmisten itsensä aiheuttamaa – ja se vahvistuu, mitä jatkuvasti hoetaan.
     Olen viime aikoina pohtinut valtavan paljon sitä, miksi yksilöllä tulisi olla sairaalloisen ylikorostunut vapaus ja oikeus kaikkeen. Positiivisena kimmokkeena toimi alunperin lyhennetty työaika ja joustava hoitovapaa, jonka ansiosta pystyn aina hakemaan yksivuotiaani päivähoidosta heti iltapäivän unien jälkeen.
     Urakehitys ehkä hidastuu enkä tee ulkoiseen olemukseeni nähden riittävästi pakaralihasliikkeitä, mutta olen läsnä silloin, kun lapseni sitä eniten tarvitsee. Ehdin aivan varmasti ylentyä, harrastaa kulttuuria, opiskella lisää tai kirjoittaa kirjan siinä vaiheessa, kun lapsi ei vuorostaan ole kiinnostunut tiiviistä läsnäolosta. Jos en ehdi, so fucking what. Ehdin ainakin nukkua, ulkoilla päivänvalossa ja laittaa itse ruokaa vaikka joka päivä.
     Ja ei, henkinen kehitys tähän pisteeseen ei ole ollut helppo tai yksinkertainen. Olen tämän lyhytjännitteisen ajan lapsi siinä missä kaikki muutkin sodanjälkeiset sukupolvet. Pointti on siinä, ettei sen tarvitsekaan olla yksinkertaista. Elämässä voi olla kerroksia, vaikkei sitä koko ajan suorittaisi burnoutin partaalla vaiheesta toiseen.
     "Tai sitten Aatu ja Elina vain olivat etsineet tietä, jolla onnellisuuden tavoittelusta voisi luopua ja löytää elämän yksinkertaisuuden – he eivät vain olleet ymmärtäneet, että ihmiset olivat aivan liian monimutkaisia olentoja nauttiakseen aidosti yksinkertaisuudesta." (30)
     Ollikaisen Musta satu sai minut aikoinaan ahdistuneeksi siitä, mitä ihan todella tapahtui. Pastoraalissa samaa vaikutelmaa ei synny – ainakaan ennen viimeisiä lukuja – mikä on tällä kertaa ansio. Samalla mietin jälleen kerran, että kautta maailmanhistorian on kirjoitettu aivan liikaa aivan liian pitkiä romaaneja. Tiiliskivissä on lähes poikkeuksetta jotain liikaa, ja painavan asian saa sanottua paljon kevyemmässäkin opuksessa.
     Pastoraalissa painaa se, kuinka paljon luonnossa on koko ajan liikettä. Kuinka oikein ihmiselle on, että käärme luikertelee huomaamattomasti ihan lähellä, kun hän omaan erinomaisuuteensa tuudittuneena tarkastelee valtakuntaansa kesäisellä pihamaalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti