Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

KATSAUS KÖYHYYTEEN SUOMEN SUVESSA (Joel Lehtonen: Putkinotko)

Esipuhe: Oli syyskuu. Kolahdin oikein kunnolla takaisin akateemiseen maailmaan. Se kolahti minuun. Olen miettinyt ahkerasti, mistä teen ihan pian suomen kielen kandin. Olen hurmaantunut ihanista opiskelijaystävistä pitkän tauon jälkeen. Olen myös mennyt kihloihin. Lukenut en ole lähimainkaan tarpeeksi, paitsi narratologian tenttiin. Olen kuitenkin ollut hyvin onnellinen. Siksi julkaisen nyt abiturientti-Ilonan kolmen vuoden takaisen onnellisuuspamfletin. Se nousi mieleeni jo päivittäessäni blogia elokuussa. Katso vaikka täältä. Huomaa huikea kehitys kirjoitustaidossa, virkerakenteissa ja lähdeviitteissä (niitä ei ole). Abiturientista on tullut akateeminen.

-----

     Vakaa mielipiteeni on, että maailmassa on kirjoitettu ja kirjoitetaan liian paljon ihmisten ongelmista ja muistakin negatiivisista asioista. Elämän alamäillä paikoitellen suorastaan mässäillään sen sijaan, että ihminen voisi todeta, että vaikka työpaikalla uhataan lomauttaa porukkaa, on minulla ainakin vielä rakastava perhe ja tyydyttäviä harrastuksia. Toki aina on tarvittu, tarvitaan ja tullaan tarvitsemaan kriittisiä äänitorvia maailman ja elämän epäkohtien ratkaisemiseen, mutta mielestäni romaani ei voi olla hyvä, jollei siinä tapahdu sopivin väliajoin jotakin positiiviseksi luokiteltavaakin.
     Varon kuitenkin ottamasta liian jyrkkää kantaa, sillä saattaisin olla eri mieltä, jos olisin elänyt itsenäistymiskaaoksen, sisällissodan ja kirjallisuuden toisen realismiaallon aikaisessa Suomessa 1900-luvun alkupuolella. Paljon on parannettavaa nykyisessäkin yhteiskunnassa, mutta eihän sellaista kehtaa edes sanoa ääneen kontrastissa sadan vuoden takaiseen. Silloin Joel Lehtonen kehtasi, muttei oikein onnistu kurjuudellaan ärsyttämään nykyihmistä – ehdottomat pluspisteet siitä.
     Putkinotko on kirjakauppias Aapeli Muttisen kotipaikka itäisessä Suomessa. Tilan nimeä kantavan teoksen (Otava 1919–1920 / 1947) keskiössä ovat kuitenkin sen laiskuuteen pahasti taipuvainen torppari, köyhä suurperheen isä Juutas Käkriäinen, ja tämän tomera, aikaansaava ja siitä myös muistuttava vaimo Rosina sekä heidän kymmenen lastaan. Käkriäisen perheen mökin riesana on ludearmeija, joten perhe nukkuu saunassa, eikä rahaa aina riitä edes välttämättömimpien jauhosäkkien ostoon.
     Näistä lähtökohdista romaanin voisi kuvitella ankeaksi köyhyyden valitukseksi, jonka 2000-luvun ihminen voi helposti ohittaa pienellä huokaisulla siitä, miten ennen on kaikki ollut vaikeampaa. Sitä se ei kuitenkaan lukijan yllätykseksi ole, sillä Käkriäisen tusina on varsin railakasta sakkia nimistöstä lähtien. Vanhimmat pojat Malakias ja Ananias kuulostavat aavistuksen sketsihahmoilta, joiden sarjaa jatkavat nuoremmat veljekset Topi ja Jopi, ja vaikka poikien siskot onkin nimetty raamatullisesti Saaraksi, Lejaksi, Esteriksi ja Repekaksi ja vielä kehdossa aikansa viettävä pienin veli Luukkaaksi, on keskimmäinen tyttökin suomalaisesti Sanelma. Kurja mutta henkisesti riemukas pesue toki sopii hyvin vanhempiensa lapsiksi ja koko perhe Aapeli Muttisen valvovan silmän alle sen lisäksi, että pihapiirissä häseltävät myös Rosinan rikollisveli Mauno Kypenäinen ja tämän toisen kanssa naimisissa oleva naisystävä Pertta Kinnunen tyttärineen.
     Sekalaisen seurakunnan huvittavan ulkoasun alta paljastuu kuitenkin oikeita ihmisiä: osa enemmän, osa vähemmän aikaan saavia. Kaikki saavat kuitenkin aikaan sen verran, että Putkinotkoa lukiessa unohtaa helposti kaikkien tapahtumien sijoittuvan yhden päivän auringonnousun ja -laskun välille. Päivän aikana Rosina muun muassa lähtee Saaran ja Jopin kanssa käymään kaupungissa, Saara juo itsensä humalaan, muut lapset tekevät heinää innokkaasti tai vähemmän innokkaasti, Juutas raahaa jauhosäkkiä Putkinotkoon toiselta puolelta kylää, Mauno yrittää saada Rosinan suunnitelman mukaisesti Juutasta jatkamaan viinatrokarin hommia ja käypä itse Aapeli Muttinenkin tarkastamassa, miten hänen torpassaan tänä kesänä elellään.
    Juutaksen ulkonäköä ei kannata lähteä edes erittelemään, mutta luonnekin on mielenkiintoisen kaksijakoinen: mies on toisaalta laiskuuden huippu ja valmis menemään sieltä, missä aita on matalin jättäen siis mökin korjaamatta ja heinät tekemättä, mutta toisaalta hän haluaisi myös pysyä erossa laittomista viinapuuhista eikä voi sietää sitä, että häntä ylenkatsotaan. Viimeisin johtaakin yhteen teoksen mieleenpainuvimmista kohtauksista, kun mies raahaa jättimäistä jauhosäkkiä pelkästä ylpeydestä käsittämättömiä matkoja – ja tulee sitten aivan loppusuoralla repäisseeksi ja pudottaneeksi sen syvään metsämonttuun. Jotenkin tekisi mieli kysyä, oliko tässä taas mitään järkeä, mutta toisaalta Käkriäiset varsin selvästi osoittavat olevansa sellaista porukkaa, joka ei ketään nöyristele. Valtaosa lapsista pysyy kannassaan kautta teoksen, vanhemmat tosin vain siihen asti, kun Aapeli Muttinen saapuu vierailulle ja hänelle on keitettävä kahvia ja lämmitettävä saunaa.
     Putkinotkon esittelyteksti kertoo teoksen olevan ”kuvaus laiskasta viinatrokarista ja tuhmasta herrasta”. Se kuitenkin kertoo totuudesta vain pienen osan ja jättää senkin avoimeksi, lähinnä Aapeli Muttisen osalta. Miehestä puhutaan huimasti pahaa ensimmäiset kolmesataa sivua ennen kuin hän ilmestyy konkreettisesti kuvioihin. Käkriäisen mökillä häntä on kuitenkin vaikea nimittää tuhmaksi herraksi: hänhän tarjoilee lapsilaumalle karamellin toisensa jälkeen ja on saunassakin hyvin ymmärtäväinen Juutaksen ongelmia kohtaan.
      Lieneekö tuhmuutta sitten se, että hänellä on selkeästi suhde palvelusneitoonsa Lyygiaan, vai se, että hän Käkriäisen ja Kypenäisen viinantrokausaikeet selville saatuaan päättää painaa ne villaisella, koska miehillä menee jo valmiiksi tarpeeksi kurjasti? Muttisen hahmo on huutolaispoikana itse varttuneelta Lehtoselta yllättävä veto juuri siksi, että hän ei isosta mahastaan ja hienosta talostaan huolimatta oikein vaikuta ajan torpparikirjallisuuteen kuuluvalta ilkeältä ja riistävältä isäntämieheltä; olkoonkin, että Käkriäisen perhe kurittomine lapsineen ja rasittavine anoppimummoineen ei sitä tietenkään ymmärrä.
     Toinen mielenkiintoinen hahmo on Käkriäisen toiseksi vanhin tytär Leja, joka ei koko teoksen aikana sano yhtäkään poikkipuolista sanaa, vaan tekee töitä kymmenen lapsen edestä niittäen heinää, keittäen kahvia ja hoivaten nuorempiaan. Leja ei selkeästi sovi muuten huithapelin perheen yleiskuvaan, mikä pistääkin miettimään, onko hän jonkinlainen lupaus paremmista ajoista myös Putkinotkoon. Joka tapauksessa viinantrokauksen onnistunut aloittaminen viimeisillä sivuilla sekä Muttisen pihapiiriin ammutut laukaukset, vahingossa tai ei, enteilevät joko parempia tai huonompia aikoja. Vastaus riippuu lukijan moraalista ja maailmankatsomuksesta.
     Vaikka Putkinotko tosiaan voisi kuvata syyllisyyttä nostattaen pelkkää kärsimystä sisällissodan kynnyksellä, on Joel Lehtonen onnistunut välttämään uhkakuvan mainiosti olemalla ovela. Riemunkirjava Käkriäisen perhe saa nimittäin ensin hymyilemään ja vasta muurin murruttua kiinnittämään huomiota epäkohtiin. Tosin monen kärsimyksen kurittamat mökin asukkaat eivät ainakaan jatkuvasti kuvaa omaa eloaan yhdeksi kurjuudeksi. Tunnelman muuttuessa iltaa kohti seesteisemmäksi pienetkin lapset toteavat vain: ”Usein se leipäkin on ollut vähissä taikka lopussa. Mutta mikäs on auttanut muu kuin lyödä leikiksi?”
     Nykyajan yltäkyllästetyn valituskirjallisuuden pitäisi saada joukkoonsa rohkaisevia kertomuksia ihmisistä, jotka selviävät elämänsä kevyistä vastoinkäymisistä ilman valtavaa draamaa ja osaavat olla onnellisia tyytyen siihen, mitä heillä on. Oikeita, pahoja vastoinkäymisiä elämässään kohdanneet ovat selkeä vähemmistö. Heidän suruilleen olisi annettava arvoa vähentämällä omaa kurjaa valitusta siitä, miten uusi paita tuli pestyä pilalle liian kuumalla vedellä. Tästä ajattelutavasta jotain voi yhdistää myös Joel Lehtoseen, jossa minusta oli jonkin verrankin optimistia siitä huolimatta, että kirjallisuushistoriassa hänen teoksensa edustavat puhdasta realismia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti