Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

ILOLLA KOHTI KREMATORIOTA (Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset)

     Aina joskus tulee eteen tilanne, jossa toivoisi tietäneensä aiemmin enemmän. Lukion kirjallisuusdiplomissani esimerkiksi kirjoitin, että Putkinotkon Juutas Käkriäisen tyttärillä on raamatulliset nimet, kun taas pojat kuulostavat lähinnä sketsihahmoilta. (Kuvittelin itse asiassa tuon esseen löytyvän täältä jo, mutta olinkin näemmä väärässä. Ehkä se julkaistaan vielä jonakin hiljaisempana kuukautena.) Vastikään eräs luvun verran päivässä etenevä lukuprojektini, eli Raamattu kokonaisuudessaan, valaisi totuuden suoraan silmiin. Sieltä ne löytyivät Apostolien teoista, Käkriäisen hassut pojat. Tulkinta oikeni. Samalla hävetti.
     Sama toistuu aika ajoin. Nykymaailmassa ei voi olla renessanssin kaltainen yleisnero, joka oli muuten haaveammattini alkuluokilla. On siis enemmän sääntö kuin poikkeus, ettei koskaan ole lukenut ja perehtynyt tarpeeksi. Koska jään helposti murehtimaan vähän kaikenlaisia asioita, kestää toipuminen omasta hölmöydestä pitkään. Silloin toivoisin voivani olla yli yhdeksänkymppinen, elämään sopivan rennosti suhtautuva mummo. Siis sellainen, joka huutaa epävarmoissa tilanteissa Irma Lännenleimun tavoin iloisesti: ”Döden, döden, döden!”
     Irma, Siiri Kettunen ja Anna-Liisa Petäjä sekä yhtä hyvin Partasen Margit ja suurlähettiläänäkin tunnettu Onni Rinta-Paakku ovat ottaneet yllättävän vankan osan elämässäni. Saatan jonkin asian yhteydessä todeta keskusteluseuralleni, että juuri noin Siirille kävi tai että tuotahan se Irmakin sanoi, kun… Ehtoolehto-fanin äitini kanssa tämä vielä sujuu, muiden kanssa huonommin.
     Minna Lindgrenin hulvattoman tarkan ja elämänmakuisen sarjan ensimmäisessä osassa Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) neuvokkaat mummot selvittelivät palvelutalosta käsin pyöritettyä huumekauppaa. Kakkososassa Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014) palvelutalo myllätään lattiasta kattoon ja seinistä läpi putkiremontin vuoksi. Joksikin aikaa Siiri ja Irma vielä sopeutuvat väliseinän romahtamisesta syntyneeseen kimppakämppäänsä, mutta pian Siiri saa idean. Koko joukko muuttaa evakkoon viettämään kommuunielämää. Suurlähettiläällä on taksiseteleiden lisäksi mielenkiintoisia sijoituskuvioita, ja hulppea, mummojen ”pornoluolaksi” nimeämä edustusasuntolukaali löytyy hänen kauttaan.
      Yhteiselämä sujuu yllättävän mutkattomasti, vaikka jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ”kuntouttavat tavoitteellisesti” kotihoidon asiakkaaksi päätynyttä Anna-Liisaa ja lihavalla Margitilla on tapana kuljeskella kotona alasti. Oudot ihmiset käyvät ovella kyselemässä tuntematonta Hasania, ja Anna-Liisan arvokas perintökorurasia katoaa, löytyy ja katoaa vuorotellen jatkuvasti omituisemmalla sisällöllä. Margitin ennen niin viriili mies Eino taas makaa pahasti dementoituneena Oravan Pesässä (kyllä, kirjoitetaan erikseen) ja on vaimonsa mielestä eutanasian tarpeessa. Ainekset sopivan jännittävälle Ehtoolehto-dekkarille ovat kasassa.
      On oikeasti kiinnostavaa seurata, miten omituisten asioiden vyyhti lähtee jälleen keriytymään auki. Oikeastaan juoni on kuitenkin vain sivuseikka. Tämänkin teoksen suurin rikkaus on Lindgrenin elävässä ja monipuolisessa kielessä sekä yli yhdeksänkymppisten nykypäivästä tekemissä havainnoissa. Irman ”kullanmurut” eli lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset eivät edelleenkään ehdi käymään hänen luonaan, koska heillä on kiire toipua äärettömän stressaavasta työstään ja sitten samanlaisesta lomastaan. Asioita hoitaakseen on aina mentävä Internetiin. Sinne päästään edistyksellisen Irman vihreällä läpyskällä, mutta lopulta Internetissäkin pyörii lähinnä kissavideoita. Vanhuksia kuntoutetaan kuolemaa varten, vaikka heidän hoitamisensa tuottaa yhteiskunnalle pelkkiä menoja. Kun he viimein yrittävät kuolla rauhassa kotona tai palvelutalossa, tilataan ambulanssi ja järjestetään hirveä show 90-vuotiaan pitämiseksi hengissä. Näin siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Siiri hämmästelee joka aamu herätessään, miksei ole vieläkään kuollut.
     Välillä vanhojen naisten ajatukset ovat suorastaan riipaisevan todellisia: "Hän oli jo melkein alkanut inhota hyvinvointia, tätä loputonta yltäkylläisyyttä, joka oli tappanut hänen molemmat poikansa 60-vuotiaina, jonka ansiosta kenelläkään ei ollut aikaa toisille ja vainajat siivottiin kylmäkellareihin. Kaupassa oli sen seitsemän sorttia naposteltavaa ja makeissäkkejä, ja kananmunia oli mahdoton valita, kun jokainen vaihtoehto oli eri tavalla kanan tai munan syöjän hyvinvointia edistävä, mutta terveille nuorille ei ollut töitä eikä vanhuksille auttajia ja jotkut suunnittelivat lakia, joka pakotti lapset huolehtimaan vanhemmistaan." (269)
     Pelottavaa on se, että vanhuksia pidetään yksinkertaisina ja tahdottomina olentoina vain sillä perusteella, että nivelet ovat jäykät tai pidätyskyky heikko. Kotihoitajat inttävät, tietääkö potilas mikä päivä on, vaikka tämä ratkoisi monta sanaristikkoa päivässä. Eikä se, mitä ei heti muista, ole useinkaan edes kovin tärkeää. Parhaassa tapauksessa siitä voi saada hyvät naurut myöhemmin, kun yhtäkkiä muistaakin. Tämän elämänasenteen kun saisi omaksuttua – mieluummin jo ennen yhdeksänkympin rajapyykkiä. Toisaalta huomaan itsekin puhuvani oikein vanhoille ihmisille kuin lapsille: tekopirteästi lässyttäen, muistatteko puhelinnumeroanne tai minne olitte menossa. Ei Irmakaan aina muista, mutta sitä varten pankkikortin tunnusluku on kirjoitettu lompakossa olevaan lappuun niin isolla, että sen näkee myös ilman silmälaseja. Mitäs sitä ihminen pienistä, döden, döden, döden!
      Pedanttia Anna-Liisaa Irmankin asenne tosin kauhistuttaa. Hän on tehnyt pitkän uran äidinkielenopettajana, eikä nuoriso vieläkään osaa suomen kieltä. Omalla taustallani Anna-Liisa on yhtä aikaa hellyttävä ja huvittava hahmo. Minä ja äidinkielenopettajiksi opiskelevat yliopistokaverini olisimme varmasti ihan samanlaisia, jos ilmapiiri ja traditio eivät olisi muuttuneet Eemil Nestor Setälän ja koulukieliopin valta-ajoista sallivammiksi. Nykyään muutos tunnistetaan kielen välttämättömäksi elinehdoksi ja kielen käyttötavat varioivat diskurssien mukaan. Tämä taas on johtanut siihen, että oikeasti lingvistisen koulutuksen saaneet ja asioihin perehtyneet ihmiset eivät ole etujoukoissa kauhistelemassa kielen turmiota. Muiden ihmisten puheen korjailu on jäänyt niille kansan syville riveille, jotka 70-luvulla kirjoittivat äidinkielestä laudaturin ja ovat siksi kaikkien muiden yläpuolella.
      Anna-Liisa on kuitenkin aikansa lapsi, eikä hänen höpötyksilleen voi kuin hymyillä. Nainen, kuten niin monet ikätoverinsakin, on käynyt läpi sodat lottana, perhehelvetit aviovaimona ja kunnioitettavan työuran itsenäisenä ihmisenä. Sitäkin tulee liian harvoin ajateltua, kun kohtaa vanhoja ihmisiä. Vaikkei historia oikeuta heitä käyttäytymään huonosti nuorempiaan kohtaan, on näkökulmaa toisaalta mahdotonta olla ymmärtämättä. Sen sijaan omien ikätovereiden ymmärtäminen uhkaa yllättäen olla yhä vaikeampaa...
      Tahdon tosin erikseen alleviivata, että Ehtoolehdon ihanat mummot eivät suhtaudu ennakkoluuloisesti kehenkään. Seikka on pakko mainita, sillä muuten tuntuu kuin parjaisi rakkaita ystäviään. Siiri ja Irma nukuttavat uupuneen kotihoitajan omaan sänkyynsä ja ystävystyvät maahanmuuttajataustaisten, pimeää työtä tekevien Muhiksen ja Metukan kanssa yhtä helposti kuin aikoinaan liivijengiläisten. Irman kullanmuruista yksi on homoseksuaali, jolla on aivan mahdottoman ihana poikaystävä. Siirin raha-asioita taas hoitaa hänen lapsenlapsenlapsensa miesystävä Tuukka tietokoneellaan. Itse asiassa tuntuu melkein siltä, että omassa ikäpolvessani on Ehtoolehdon mummojen mielestä vielä toivoa. Onnettomimpia ovat keski-ikäiset, jotka retuuttavat lapsiaan raitiovaunussa ja purkavat kiukkunsa sen klassista musiikkia soittavaan kuljettajaan.
      Kommuunielämä sujuu vanhuksilta yllättäen ihan omin voimin, ja kotihoitajistakin on enemmän haittaa kuin hyötyä.  Palvelutaloon jäänyt ”viimeinen sotaveteraani” Tauno taas raahaa patjaansa huoneesta toiseen ja syö kuivaruokaa, eikä hoitajia näy mailla halmeilla. Lukijaa alkaakin vähitellen mietityttää, mitä porukka tekee normaalitilassakaan Ehtoolehdossa. Vastaus löytyy henkiseltä puolelta: Ehtoolehto on ehkä meluisa ja kallis talousrikosten kehto, mutta se on myös koti. Palvelutalo on paikka, jossa ei tarvitse itse huolehtia oikein mistään, ohjattuja jumppa- ja askartelutuokioita riittää ja sängyssä voi kuunnella klassista musiikkia. Siellä ihmisen on oikeastaan hyvä odottaa kuolemaansa, jos ei tarvitse kriittistä hoitoa.
      Kaikki kesän parhaat elokuvauutiset ovat ilokseni liittyneet lempikirjoihini. Jo ensi viikolla ensi-iltansa saa Dome Karukosken Mielensäpahoittaja-tulkinta, syksymmällä taas toinen ”pakko nähdä" eli Vadelmavenepakolainen. Ehtoolehdon pakolaisten yhteydestä löytyi tieto, että Neil Hardwick on tekemässä sarjan ensimmäisestä osasta elokuvaa. Spekulaatio kappaleen mahdollisesta roolituksesta on Ehtoolehdon fanipiirissämme käynyt viime viikot kuumana. Minun visiossani Anneli Sauli hokee Irman käsittämättömissä Crocs-tossuissa iloisesti ruotsinkielistä kuolemaa.
      En ole kuitenkaan harmissani, vaikka veikkaukseni osuisi väärään. Muuta arpajaisriviäni en sen vuoksi edes etukäteen paljasta. Voisi myöhemmin taas harmittaa, etten ollut perehtynyt kaikkiin tämän(kään) tapauksen nyansseihin ennen kuin ruodin asiaa julkisesti. Vaikka väliäkös tuolla - döden, döden, döden!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti