Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

AALLOISSA SIIS (Ernest Hemingway: Vanhus ja meri)

     Joskus iskee Hemingway-olo. Ehkä silloin, kun elämä on liian yksinkertaista ja maailma ihan liian monimutkainen. Ei se olo (onnekseni vai tappiokseni) tule liian usein, mutta jossain vaiheessa lopulta kuitenkin. Hemingway irrottaa arjesta ja sysää johonkin kummalliseen kuplaan – sen tyyliseen, jota kuvailin kaksi vuotta sitten Jäähyväiset aseille -teoksen yhteydessä. Ajatukset liplattavat aaltojen mukana ja öisin näen tavallistakin kummallisempia unia.
     Tällä kertaa Hemingway-oloa pääsi tyydyttämään helposti, sillä Vanhus ja meri (Tammi 1952 / 2009) löytyi koskemattomana omasta kirjahyllystäni. Tai no, niinhän melkein kaikki lukemani kirjat löytyvät, koska olen ahkerasti tekemässä osaani sademetsien tuhoamisessa. Kirjastoista lainaaminen liittyy nykyään liikaa opiskeluun. Tulee liian helposti tunne, että kirjan eräpäivä roikkuu jonkinlaisena uhkaavana deadlinena pääni päällä ja pilaa koko lukukokemuksen. Pitäisi varmaan muuttaa isompaan asuntoon tai siirtyä e-kirjoihin.
     Hemingwaylle altistuminen saattaa näkyä myös kirjoitustyylissä. Kun mieleen tulee kiinnostavampi asia, alan tarkastella sitä ilman pientäkään tunnontuskaa kesken jääneestä ajatusprosessista, jota olin kuvaamassa. Lauseet ovat monipolvisia ja maalailevat tavallista enemmän paksua viivaa leveällä sudilla. Yrittäkää kestää.
     Muistan sentään vielä, mistä olin kirjoittamassa. Vanhus ja meri on hieno teos. Yksinkertainen tarina, monimutkainen maailma. Vanha kalastaja ilman kalaa, uusi reissu ja valtava saalis, uskollinen pieni poika, joka ei tullutkaan mukaan. Armottomana kuohuva meri ja verenhimoiset hait. Siima, joka pureutuu kämmeniin – sen vanhan ja hauraan miehen, joka ei anna periksi. Peruselementit ovat yksinkertaiset, allegoria ihmisen ja luonnon suhteesta monipolvinen ja mutkitteleva.
     Ei mene nykyään edes viikkoa niin, etten pohtisi jollain tasolla nykyihmisen luontosuhdetta. Iltojen pimetessä olen kiertänyt monta kertaa viikossa Jyväsjärven rantaraittia. Lokakuinen ilta on pimeä ja märkä, ja vaikka koko ajan ollaan todella lähellä sivistystä, ajoittain näkyy vain metsää. Pimeään aikaan muilla naisilla on havaintoni mukaan aina pari. Joku tiukoissa trikoissa kirmaava, parhaassa taisteluiässä oleva nuori mies saattaa käydä yöhön yksin. Yleisvaikutelma on kuitenkin, että moni tuntee pimeän luonnon vähän ikäväksi ympäristöksi. On kivempi mennä lämmitetylle ja loisteputkin valaistulle jumppasalille. Joskus onkin.
     En ole pelännyt metsässä kuin kerran. Silloinkin olin viisi ja se johtui maassa olevista sienistä, joiden vuoksi kolmevuotias pikkusisko ei suostunut tarpomaan takaisin kotiin. Sen sijaan olen jo vähän toisella kymmenellä yöpynyt siellä lukuisia kertoja pelkästään itseäni pienempien kanssa.
     Partiossa ja maaseudulla ylipäätään on oppinut samoilemaan ja toisaalta luottamaan siihen, ettei yhtäkään satunnaista murhaajaa huvita istua keskellä mättäikköä odottamassa, tuleeko joku onneton marjanpoimija mahdollisesti ensi viikolla käymään. Tarpeeksi syvällä on todennäköisempää kohdata hirvi kuin toinen ihminen, ja sekin yleensä juoksee pakoon eikä kohti. Varmasti joku kaupungin kasvatti voisi kertoa nauraen minulle, että yhtä vähän tarvitsee pelätä viikonloppuyönä suomalaisen kaupungin katuvaloin valaistussa keskustassa kävelemistä. Kokemuksensa kullakin.
     Kokemuksensa on myös merellä seilaavalla Santiago-vanhuksella, joka kymmenien saaliittomien päivien jälkeen käy uuvutustaistelua ison kalan kanssa, jota pitää oikeastaan vertaisenaan. Saaliin uuvuttua saapuvat hait, jotka miehen on tapettava yksi kerrallaan jatkuvasti harvemmiksi käyvin asein. Edellisten kappaleiden hyväntahtoisista vakuutteluista huolimatta olen ajautunut tuskallisen kauas luonnonyhteydestä, ihan kuten joka ikinen 2000-luvun ihminen. Päällimmäinen tunne naturalistisia (tai ehkä sittenkin vain realistisia) tappo- ja nylkemiskuvauksia lukiessa on inho. Kala löytyy nykyään tiskistä niin kivasti valmiiksi fileoituna. Vähän surettaakin.
     Haiden lisäksi meri ympäristönä on kiivas ja armoton. Kun saaliskala vetää venettä päivien ajan pidemmälle ja pidemmälle, ei vanhus voi kuin seurata. Lopulta ollaan kaukana kotoa. Tuleva aviomieheni on kasvanut pienessä rannikkopitäjässä meren ympäröimänä ja syleilemänä. Hänelle veneily ja aaltojen pärske meri-ilmassa ovat merkki suurimmasta mahdollisesta vapaudesta ja kesäisestä ilosta. Minä istun kyllä kannella, mutta tahdon nähdä rannan. Silloinkin arvioin syvyyksiä, etäisyyksiä ja veden lämpötilaa. Ihan vain varmuuden vuoksi.
     Ehkä Hemingwayn teoksen suhde mereen on vähän kuin Ulla-Lena Lundbergin saaristokirjoissa (ks. esim. vaikuttava Jää). Meri antaa ja ottaa, mutta kumpaakaan ei kannata jäädä erikoisesti murehtimaan. Parempi on suunnata veneen keula rohkeasti aaltoihin ja luottaa, että aika usein meri myös johdattaa.
     Johdattaa se Santiagonkin lopulta rantaan. Rannassa odottaa poika, joka lupaa tästä lähtien kalastaa vain vanhuksen kanssa – isänsä toiveista huolimatta. Vanhan miehen ja nuoren pojan suhde on muutenkin mielenkiintoinen, enkä saa loppujen lopuksikaan täysin kiinni sen tarkoituksesta. "Jos poika olisi täällä, hän voisi kastella siimavyyhdet, vanhus tuumi. Aivan. Jos poika olisi täällä. Jos poika olisi täällä." (86)
     Onko kaikille vain yksinkertaisesti tärkeää, että on joku joka välittää? Onko pieni poika rohkeammin piittaamatta ympäristön mielipiteistä kuin aikuiset? Ehkä kaiken takana on varsin perinteinen ajatus siitä, että lapsi näkee paremmin kuin aikuinen tai että kalastajan työ tulee jatkumaan, vaikkei innokas poika olekaan hänen omansa.
     Yhtenä verrannaisena mieleeni nousi muuten myös Juhani Ahon mestarillinen Juha (1911). Vai mitä sanotte? "Kallistuessaan kevyesti airoja vasten hän tähysteli veteen ja näki pikku kalat, jotka olivat saman värisiä kuin säikeet ja uiskentelivat niiden välissä ja hiljalleen ajautuvan rakon langettamassa pikku varjossa" (34), kirjoittaa Hemingway. Suomessa kalastajan vedet ovat merkittävästi vähemmän trooppiset, mutta meren viipyilevä tunnelma jotenkin sama: "Ei näkynyt enää pappilaa, kirkko oli jäänyt metsän taa. Kova vastatuuli puhalsi salmen suuhun suurelta selältä. Tullot natisi, venheen kokka lotisi laineelta toiselle." (Aho 1911)
     Teleks laulaa: "Sä oot aina mulle se / tyttö joka katsoo merelle / Mitä siellä näätkään? / Näätkö siellä jotakin / johon voisi tarttua / jotain kestävää ja / pysyvää?" ("Tyttö joka katsoo merelle", 2010) Huolimatta meren uhkaavuudesta voisin tuijottaa sitä tuntitolkulla jalat tukevasti rannan kivikossa. Ehkä näenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti