IRRALLAAN (Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia)

     "Kun huomasin, että hän oli muodostamassa kysymystä, aloin toivoa. Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai peloistani, niin minä kerron." (236)

     Kukapa meistä tahtoisi tulla määritellyksi aina vain epäolennaisten ominaisuuksiensa perusteella. Taitaa olla parempi, että lakkaan jakamasta tunnustuksia vuoden parhaalle teokselle – ainakin tänä vuonna. Olen aika hämmentynyt siitä, mistä näitä nuoria esikoiskirjailijamiehiä nyt tulee. Taloudellinen tilanne on huono, ihmisiä masentaa ja Suomi tuntuu julkisen keskustelun perusteella olevan jälleen kaikin puolin surkea maa. Silti näin monella riittää aikaa ravistella ja koskettaa. Tällä kertaa pyörittelen Pajtim Statovcia ja Kissani Jugoslaviaa (Otava 2014).
     Tällä kertaa nimenomaan pyörittelen, sillä en ole vieläkään ihan varma, ymmärsinkö koskaan, mitä romaanissa todella tapahtuu. Sitä voitaneen pitää erinomaisen teoksen merkkinä. Lukiessa minua ajoi eteenpäin vimmainen halu ymmärtää, kuka tekee mitä ja miksi. Kun kuvio ei auennut yhdessä luvussa, oli pakko syöksyä seuraavaan. Kun se ei täysin auennut viimeiselläkään sivulla, oli turvauduttava päähenkilö Bekimin ajatukseen: "Koska hän ymmärtäisi, etteivät loput ole tarinoissa yhtään niin kiinnostavia kuin alun yksityiskohdat, joissa raunioina olevan ihmisen ajelehtiminen elämänsä kivimurskassa käy ilmi esimerkiksi siitä, että tarinan päähenkilö kalastaa joka päivä vaikka hän ei syö kalaa, tai siitä että hän vie kumppaninsa syömään kalliiseen ravintolaan vaikka hänellä ei ole yhtään rahaa." (274)
     Tai siitä, että hän kokee loistavaksi ideaksi ottaa sohvan alle lemmikiksi valtavan kuristajaboan, vaikka on aina pelännyt käärmeitä. Tai siitä, että hän rakastuu autoritäärisiin miehiin, jotka kokevat oikeudekseen määritellä toisen ihmisen elämän. Ehkä se on tiettyyn rajaan asti turvallista, kontrolloitua. Tuntuu hyvältä palvella ja tehdä itsensä tarpeelliseksi.
     Pyörittelyn voisi oikeastaan aloittaa jo romaanin monitulkintaisesta nimestä. Suomen kielen vääntämiseen ja kääntämiseen orientoituneelle ei ole yksiselitteistä, onko merkitys 1) Kissani (nominatiivi + omistusliite) Jugoslavia, jolloin Jugoslavia on nimeäjälle kissan asemassa, vai 2) Kissani (genetiivi + omistusliite) Jugoslavia, jolloin Jugoslavia onkin kissan. Oma tulkintani päätyy sekä romaanin Kissan että jugoslavialaisen katukissan roolien perusteella vahvasti ensimmäisen vaihtoehdon kannalle. Koko pohdinta taas tuntunee aika kryptiseltä, jos ei ole romaania ehtinyt vielä lukea, joten se siitä.
     Kissani Jugoslavia on pojan ja äidin tarina isästä, irrallisuudesta ja elämästä maahanmuuttajana. Kirjailija itse sanoi jossakin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon liittyneessä haastattelussaan, että olisi typerää lukea muutaman ihmisen tarinaa allegoriana kokonaisista kansakunnista. En siis tee niin. Tärkeämpää on, että ilman yleistyksiäkin tarinoista välittyy häivähdyksiä siitä, millaista oikeasti on olla ympäröivästä yhteiskunnasta irrallinen.
     Sitten seuraa häkellyttävä huomio: minä tunnistan monet noista tunteista. Koko sukuhistoriassani ei ole millään tavalla määriteltynä yhtäkään maahanmuuttajaa. On vain maakuntamuuttajia, joskin heitä on paljon. Olen aiemminkin (ks. esim. Aapine) käsitellyt kummallista tunnettani siitä, etten oikeastaan ole mistään kotoisin. Pienessä piirissä alkaa helposti pyöriä vielä pienempi piiri. Silloin pienen pienet oman pihan asiat alkavat tuntua maailmassa kaikista merkityksellisimmiltä, eikä joukkoon oikein koskaan hyväksytä muualta tulleita. Siksi pidän suorastaan kunnia-asiana lähteä pois ainakin väliaikaisesti. Jokaisen pitäisi asua hetki jossain muualla – ei ehkä maan mutta edes oman maakunnan ulkopuolella. Silloin voisi tavoittaa edes aavistuksen siitä irrallisuudesta, joka luo elämään kummasti perspektiiviä.
     Kun tilanne on tämä jopa Suomen sisällä, kuinka hirvittävästi paljon suuremmin se konkretisoituu kokonaan toisesta kulttuurista tulevalle ihmiselle? "Satunnaisesti yliopiston käytäviltä korviini tarttunut puhe kuulosti tyhjänpäiväiseltä: puhuttiin opintotuesta ja ruoan hinnasta ja vuokrista ja huonosti palkatuista työpaikoista ja liian alhaisista tulorajoista ja huonokuntoisista opiskelija-asunnoista, puitiin opiskelijajuhlien pitkäveteisiä tapahtumia. En voinut sietää sitä." (41) Bekim tahtoo huutaa suomalaisille, että maailmassa on oikeitakin ongelmia. Häntä vain ei kuunneltaisi, koska hän on osa "niitä", ei "meitä". Tai kuten Bekimin äiti Emine järkyttyneenä huomaa Suomeen muuton jälkeen: "Meistä oli tullut sellaisia, jotka ystävystyivät niiden kanssa, jotka olivat sorrettuja ja joista ei pidetty. Olimme hyljeksittyjä kuin mustalaiset, niitä muita jotka olivat tulleet kaukaa tähän maahan, jossa ihmiset olivat niin valkoisia, että olisivat voineet olla lumesta kasattuja." (168) Ajoittain myös niin kylmiä, että olisivat voineet olla lumesta kasattuja.
     Ei nyt kuitenkaan lähdetä vetämään niitä yleistyksiä kokonaisiin kansakuntiin. Minun kuvani ihmisestä on edelleen pohjimmiltaan hyvä ja kaunis, eikä se tule muuttumaan. Ihmisillä on erilaisia teitä ja erilaisia kohtaloita, ja jokaisen ihmisen mielessä voi heilahtaa, jos ympäröivät olosuhteet ovat lapsesta asti olleet sille otolliset. "Sillä ihminen ei synny tähän maailmaan pahana, hän perusteli. Ei ole olemassakaan mitään vinoutumaa, jonka vuoksi ihmiset tekevät pahoja asioita ja joka voisi selittää sodankäynnin, epätasa-arvon, köyhyyden ja nälän. Ihminen ei kykene satuttamaan toista ihmistä tuntematta syyllisyyttä, eikä ihminen pysty myymään itseään rahasta. Ei riistämään toisen ihmisen henkeä eikä omaansa. On vain laiskuutta, se hiipii matalikkoja pitkin ja täyttää ihmisten suut ja aivot paskalla, siitä on tullut loinen jonka isännät ovat poikkeuksetta epätoivon partaalla, ja niin kierre jatkuu. Se on tämän maailman ongelma." (222)
     Laiskuuttamme ja saamattomuuttamme me ihmiset emme viitsi tehdä tarpeeksi suurten globaalien ongelmien ratkaisemiseksi, vaikka kaikki keinot olisivat käytössämme. Se on valtavan surullista. Emme tee sitä ainakaan vielä. Lievennys on tarpeen, sillä minun kuvani ihmisestä tahtoo uskoa, että hyvä voittaa.
     Se vaatii kuitenkin päättäväisyyttä ja laiskuuden tuhoamista. Edellä olleen määritelmän esitti Bekimin isä ja Eminen mies Bajram, jonka ajatusten kannalla lukija ei muun romaanin perusteella kyllä tahtoisi olla (ja joka itsekin päätyy laiskuuteen). Monen pahan ohella hän on saanut siirrettyä jotain hyvääkin pojalleen. Kun Bekim käy keskustelua tulevaisuudesta individualistisen ja narsistisen Kissan kanssa, hän on asian ytimessä: "Ei voi vain eräänä päivänä herätä ja päättää, että haluaa lääkäriksi. Nämä asiat vaativat aikaa, kypsyttelyä.
Kyllä voi, halusin sanoa sille. Juuri niin voi tehdä. Voi avata kirjan ja lukea niin paljon, ettei jaksa enää kannatella päätään. Kissa uskoi, että aika tekisi siitä älykkään ja kypsän, että aika itsessään, päivästä toiseen eläminen, antaisi sille elämänkokemusta, josta viisastuisi. Ei se niin mene, olisin halunnut sanoa, ei lainkaan niin." (123)
     Sekin ärsyttää nykypäivässä, tämä loppumaton inspiraation ja flow-tilan yliarvostaminen. Opiskeluissa ja työelämässä jätetään kaikki viime tinkaan, jos ei aiemmin ole "sopivaa fiilistä". Kun ei viitsitä lukea ylioppilaskirjoituksiin tai tenttiin tai vaikka pääsykokeisiin tarpeeksi eikä päästä sisään, on defenssinä heti valmiina syytös tyhmästä kokeesta, joka ei huomioinut minun yksilöllisiä ominaispiirteitäni, joiden mukaan koko maailman pitäisi pyöriä. Tai sitten kyseinen juttu ei vain ollut minua varten, vaikka fakta usein on, että et vain yrittänyt tarpeeksi. Ahkeraa yrittäjää taas parjataan ylitunnolliseksi tiukkapipoksi, joka ei ymmärrä, mikä elämässä on tärkeää.
     Suomessa saa rikastua voittamalla ilman mitään omaa panosta miljoonapotin lotossa. Oma ponnistelu ja lukuisia työtunteja vaatinut ahkeruus ja esimerkiksi oman yrityksen kautta ansaittu tulotaso puolestaan ei ole oikein. Kaikillahan pitää olla samat mahdollisuudet. Tässä vain jätetään huomiotta, että Suomessa, maksuttoman päivähoidon ja koulutuksen maassa, jokaisella ihmisellä on yhteiskunnan suunnalta samat ulkoiset mahdollisuudet. Toisilta ne toki uhkaavat mennä heti rikkinäisen lapsuuden myötä, mistä olen aidosti järkyttävän surullinen. Ei kuitenkaan ole minun syyni, jos sinä tai vanhempasi päättävät laiskuuttaan tai typeryyttään jättää mahdollisuutesi käyttämättä. En suostu jättämään jotain tekemättä vain siksi, etteivät kaikki muut jaksa tai voi tehdä sitä samaa. Statovci sanoi niin ikään jossain haastattelussa, ettei hän välitä siitä, kuinka monta vuotta seuraavan romaanin kirjoittamiseen menee: tärkeintä on vain, että siitä tulee hyvä. Tätä asennetta ihannoin todella, kadehdinkin salaa.
     Ja sitten takaisin Jugoslaviaan. Sieltä Emine lähtee Bajramin naidessaan kohti elämää, jossa kaikki on mahdollista. Sinne Bekim palaa aikuisena pitkän tauon jälkeen – ehkä tasaamaan tilejä menneisyytensä kanssa. Ainakin kissa nousee likaisesta historiastaan huolimatta hahmoksi, jonka sekä poika että äiti voittavat puolelleen. Samanlaista hienoa työtä Bekim tekee käärmesuhteensa kanssa – lopussa niin konkreettisin toimin, että tärisyttää lukea.
     En analysoi Bajramin persoonaa tarkemmin, sillä en oikein osaa sitä tehdä. Puistattaa liikaa, vaikka jokaiselle teolle on varmasti tukahdutettu syynsä. Eminen huokaukseen tiivistyy tarpeeksi: "Mutta hän löi minua, vaikka hän käveli niin suoraselkäisesti, vaikka oli luvannut minulle onnellisen elämän." (115) Elämä ei aina etene, kuten sen toivoisi etenevän. Romaanin merkittävä viesti oli minulle kuitenkin se, että historian kahleista voi yleensä vapautua, jos ne osaa käsitellä ja mennä eteenpäin. Tämä tematiikka yhdistää teosta siihen vuoden toiseen ykköseen, Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen.
     Ehkä Bekimkin aikuisena ymmärtää jotain isänsä syistä. Ainakin hän alkaa jo muistella isää välillä lämmöllä. Kun aikuistunut kahden kulttuurin mies ei jää jumiin siihen, mitä on ollut tai olisi voinut olla, hän löytää Kissaa terveemmän rakkauden. Romaanin lopussa henkilöillä on toivoa, ja siinä mielessä se tuntuu alkua merkittävämmältä. Toisenlaisiakin johtopäätöksiä voi tehdä. Siitä kun ei voi olla aivan varma, mitä tapahtuu todella.