Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

TUNTEE AJAN ROSOT JA SIJAISUUDEN (Tommi Kinnunen: Lopotti)

Kesäkuussa 2014 luin romaanin, joka käytännössä mullisti käsitykseni nykykirjallisuudesta. Rakastan suuria sukuromaaneja: suku on läsnä aina ja kaikkialla, vaikka väittäisimme mitä. Olin kuitenkin vuosikaudet varma, että sitten Väinö Linnan ajan ja raastavan upean ikisuosikkini Täällä Pohjantähden alla -trilogian uskottavia, koskettavia ja merkityksellisiä sellaisia ei yksinkertaisesti ole osattu kirjoittaa. Käsitys oli rajoittunut, mutta pysyin siinä. Suvut ja perheet olivat saaneet kirjallisuudessa kilpailijoita ennen kaikkea uuden ajan ystävyyssuhteista ja -yhteisöistä.
     Neljäntienristeys (WSOY 2014) muutti kaiken. Tuntuu aina ihan kornilta asettaa jokin romaani jalustalle ja ylistää sitä joka paikassa. Epäilevät kielet ovat jopa arvelleet, että oikeasti ihmiset hehkuttavat romaania, koska niin kuuluu tehdä, kun se on niin suosittu ja kaikkien huulilla. Olen ehkä jäävi, mutta minä kyllä kehuin jo ennen tätä buumia ja pidätän siksi itselleni oikeuden pysyä valitsemallani tiellä tai neljällä.
     Ennestään tuntematon kirjailija eli omasta mielestään lähinnä äidinkielenopettaja Tommi Kinnunen oli myös kiinnostava persoona, josta kirjoitettuja lehtijuttuja silmä aktiivisesti haki ja löysi. Turun kirjamessuilla syksyllä 2014 meidän piti äitini kanssa nähdä ja seurata vaikka mitä, mutta jotenkin päädyimme sukkuloimaan lavojen välillä Kinnusen esiintymisten rytmissä. Tunsin itseni hölmöksi fanitytöksi ja langenneeksi, sillä minä jos kuka olen kaikenlaisten henkilökulttien raivoisa vastustaja.
     Onneksi on Twitter, jolla tiputtaa itsensä maan pinnalle. Kinnusen twiitit representoivat kirjoittajaansa ihailtavan tavallisena keski-ikäisenä perheenisänä. Uskon, että olen vähitellen saanut takaisin analyyttisen otteeni, jolle onkin nyt tarvetta. Jo mainituilla kirjamessuilla kuulin nimittäin ensimmäisen kerran Lopotista (WSOY 2016). Voitte huviksenne uskoa, että sitä on odotettu raivoisasti ja välillä seottu kärsimättömyydestä. Sitten se tuli ja meni ja loppui mitättömän lyhyessä ajassa kaikkeen odotukseen nähden. Niinhän siinä aina käy.
     Kävin itkemässä läpi Turun kaupunginteatterin häikäisevän version Neljäntienristeyksestä vain kaksi päivää ennen Lopotin ilmestymistä. Tutut henkilöt ja maisemat olivatkin balsamia ikävän tuottamille haavoille. Tapahtumien suunta toki kulki nopeasti pohjoisesta etelän kaupunkeihin, kuten niin monilla nykyään. Löytövaaran sokean Helenan ja Johanneksen kuopuksen Tuomaksen elämät limittyvät romaanissa kerronnallisesti, mutta eivät tarinallisesti niin paljon kuin etukäteen annettiin olettaa. Se ei haittaa minua ollenkaan, sillä taustalla on ja pysyy sukuyhteys, joka limittää.
     Rakenteen ja aikatasojen näkökulmasta Lopotti on Neljäntienristeystä yksinkertaisempi, ja lukija pysyy kauan siinä uskossa, ettei kakkonen kätke myöskään ykkösen veroisia jymysalaisuuksia. Kaarinahan poltti jo sen suurimman, eivätkä lapset tunnu olevan asian kanssa enää niin hukassa kuin äitinsä Lahja aikoinaan. Tämä kaikki on kuitenkin suurta vedätystä, joka palkitsee lukijan mutta rankaisee hahmoja. Melkein alkaa jo itkettää, kun happily ever after on selvästi kirjailijalle tuntematon käsite. Samalla olen romaanikokonaisuuden puolesta onnellinen, että se on.
     Tällaista ristiriitaa on täynnä niin Lopotti kuin elämäkin, jolta romaani vahvasti maistuu. Se on yhtään liioittelematta mestariteos, jonka kieli vie vahvasti mukanaan. Kinnunen kirjoittaa taitavasti kohtauksia, jotka tavoittavat elämästä jotain olennaista. Koskettavat kirjaimellisesti. Tuomaksen näkökulma ja tarkasti kuvatut suhteet vanhempiin sisaruksiin avaavat hienovaraisen järisyttävästi tämänkin esikoisen silmiä. Pienimmällä siskollani oli kuluneella viikolla lukion vanhojen tanssit, joita hän oli innolla ja hartaasti odottanut. Kuinka helposti meidän isompien suusta karkaavat kommentit, jotka kyllä tietävät, miltä tuo tuntuu, ja tulevat siten tahattomasti väheksyneiksi toisen aitoa kokemusta. Omatuntoon sattuu.
     "Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen. Kuopukset ovat niitä, jotka jäävät. Isommat tyhjentävät huoneensa, nostavat laukut autojen perään ja suuntaavat toisiin kaupunkeihin, mutta nuorimmat jäävät eivätkä enää pääse tarinoihin mukaan. Ja kun he viimein lähtevät itse, ovat isot jo kaiken kokeneet, nähneet maailman, valmistuneet ja hankkineet lapset. Tietävinä hymyillen he katsovat nuorinta, joka juuri on aloittamassa oman matkansa siihen maailmaan, jota vielä luulee kiinnostavaksi. Kun isommille yrittää kertoa rakkaushuolensa, valmistumisen riemun tai eroamisen haikeuden, ei ymmärrä selittävänsä sellaista, mille toisen elämässä on valmiina sanat, lauseet ja ajatukset." (96)
     Ajattelen usein, että oikeastaan olisi helpompi olla jotain muuta kuin molempien sukujen vanhin sukupolvensa edustaja. Toisaalta on aika ainutlaatuinen asema olla aina ensimmäinen ja tuntua ainutkertaiselta ennen kuin sukulaiset taas muistavat, että näinhän käy oikeastaan kaikille. Parasta on, että perhe voi aina kokoontua yhteen juhlimaan, ja kuopuksen juhlissa on aina läsnä omanlaisensa haikeus. Sen perusteella keskimmäisillä lapsilla on varmasti vielä ihan oma todellisuutensa, joka harvemmin pääsee kansiin.
     Niin, se perhe. Löytövaaran Tuomas on aika pieni, kun ymmärtää sen. "Hänen maailmassaan perhe on samalla tavalla tiukasti olemassa kuin maa tai taivas tai sinertävät vaarat." (65) Olen vakuuttunut, että tiukasti olemassa olevassa perheessä kasvaminen kantaa pitkälle, vaikka elämässä ennemmin tai myöhemmin tulee rättiä naamaan. Siksi Tuomaksen kokemusten lukeminen osuu syvälle ja ajatus siitä, ettei edes oman perheensä edessä voisi olla oma itsensä, moukaroi sydäntä. Lopulta juuri se perhe on kuitenkin parhaiten perillä niistäkin asioista, joista on vaikea puhua. "Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi." (271)
     Aikoinaan Neljäntienristeyksestä kirjoittaessani ymmärsin paljon parjattua Lahjaa. Lopotissa häntä tuntuvat ymmärtävän muutkin. Olin jopa yllättynyt siitä, miten Lahjaa lasten ja lastenlasten silmissä kuvataan Onnin ja Kaarinan katkerien kokemusten jälkeen. Mummu on rakas mummu, vaikka säästäisikin parhaat suklaakonvehdit serkuille. Kaikissa meissä on omat hyvät ja huonot puolemme, joiden vuoksi on tekopyhää tuomita toista hirviöksi. Lahja kuitenkin yrittää ja tahtoo tosissaan täyttää hyvän äitiyden vaatimukset. Hän ei vain osaa. Kohtaus avonaisen arkun äärellä tavoittaa jotain.
     Yksi asia minua häiritsee. Etenkin Lopotin lukuisissa kritiikeissä, mutta myös takakansitekstissä, todetaan teoksen olevan vahva kuvaus sivullisuudesta ja osattomuudesta. Omiin silmiini sivullisuuden alleviivaaminen terminä on sekä Helenan että Tuomaksen aliarvioimista. He eivät ole osattomia: heillä on työt, kaupunkiasunnot, perheet, ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet. Tunnistan kyllä loistavasti tunteen, jota osattomuudella yritetään kuvata. "Omasta mielestään hän kuuluu molempiin paikkoihin, tai sitten ei kumpaankaan. Hän on aina välitilassa, aina siirtymässä yhdestä paikasta toiseen, ja kaipaa sinne, minkä juuri jätti taakseen." (255)
     Olen itse ylempää keskiluokkaa edustavasta onnellisesta lapsuudenkodista, kuuden laudaturin ylioppilas, yliopisto-opiskelija, taloudellisesti suhteellisen turvattu, naimisissa ja saan asua Suomessa kenenkään kyseenalaistamatta. Täytän monet ulkonäköihanteet ja osaan ajatella menestyksekkäästi omilla aivoillani. Minulla on monenlaisia kavereita. Tuntemattoman silmin katsottuna elämäni on kaikilta osin varsin mallillaan. Silti ei kulu päivääkään niin, etten tuntisi itseäni sivulliseksi, ulkopuoliseksi, epänormaaliksi tai vääränlaiseksi. "Usein on helpompi sanoa mitä ei halua, kuin tietää mitä elämässä oikeasti tahtoo." (190)
     Rohkenisinkin väittää, ettei ole kyse sivullisuudesta, vaan ihmisyydestä. Valkoisen heteromiehen elämä on toki monilta osin etukäteen vaatimuksista kevennettyä, mutta väitän jopa heidän käyvän läpi samanlaisia tunteita. Ainakin yksi heistä, joka kantaa nimeä Samuli Putro, on onnistunut jopa vangitsemaan juuri sen tunnelman koskettavaan kappaleeseensa: "Tavallaan jokainen on surullinen / tuntee ajan rosot ja sijaisuuden / vaikka minä sanon että välitä en / Tavallaan jokainen on surullinen."
     Se on elämää. Siitä ja kaikesta muustakin elämästä kirjoittaminen on tietenkin valtavan tärkeää. Varsinainen ongelma on kuitenkin se, josta Lopotti minulle vahvimmin kertoo: jatkuvasti harrastamamme luokitteleminen. Tommi Kinnunen kertoi vastikään Suomen Kuvalehden (6/2016) haastattelussa, ettei tahdo eikä osaa olla joka paikassa kysytty kirjailija. Hän laajentaa yhteiskuntamme representaatiota kirjailijasta juuri sellaisella tavalla, jota olen itsekin peräänkuuluttanut.
     Minäkään en tahdo olla kirjailija, tai osuvammin kuvattuna julkkis. Kirjoitin ensimmäiset romaanini jo yläkouluikäisenä ja voin olla nyt vain onnellinen, etten antanut kenenkään lähettää niitä silloin minnekään. Kustannussopimus ei ehkä olisi ollut kovin todennäköinen, mutta koko prosessi olisi yhtä kaikki voinut olla melkoista linkousta 15-vuotiaan muutenkin herkälle, joskin kaikenpystyvälle, psyykelle. Yritän vain sanoa, että ymmärrän opettaja Kinnusta ehkä paremmin kuin itsekään ensin henkilökultittamiseni uhrina uskoin. Voisimmeko antaa Tommin vain kirjoittaa rauhassa – hän on joka tapauksessa omaa luokkaansa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti