Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

perjantai 15. tammikuuta 2016

MÄ JA SÄ OKSALLA YLIMMÄLLÄ (Kari Hotakainen: Henkireikä)

Tämän vuoden saa kunnian aloittaa vanha suosikkini Kari Hotakainen. Siihen on muutamia syitä, joihin pureudun kohta tarkemmin. Vähäisin niistä ei ole kuorolaulun koukuttavuus ja kohtaloita yhdistävä voima, josta itsellänikin on ilahduttavan paljon kokemusta. Tuskallinen kaipuu omaan seitsemän vuoden intensiiviseen kuoroelämään iskee etenkin joulun aikaan, kun on mahdotonta välttyä erinäisten laulun liittämien joukkioiden konserttiriemulta.
     Musiikilla ja etenkin yhdessä musisoinnilla on ihmisiin valtava positiivinen vaikutus: se rentouttaa kehon ja puhdistaa mielen ylimääräisestä kuonasta. Kuorokavereista tulee helposti elämän mittaisia ystäviä, ja he voivat toisaalta auttaa uuteen ympäristöön sopeutumisessa ja juurtumisessa. Erityisesti siitä syystä minua harmittaa, etten ole näiden neljän Jyväskylä-vuoden aikana tullut etsineeksi itselleni uutta paikallista kuoroa.
     Itselleni on käynyt vallan hyvä tuuri kuorokavereiden suhteen, mutta ilmeisesti heistä voi olla riesaakin. Tästä malliesimerkin tarjoilee Hotakaisen valloittavan absurdi ja kielellisesti jälleen häikäisevä Henkireikä (Siltala 2015). Kertojana toimiva rikospoliisi sotkeutuu kuorotuttujensa – geneerisesti nimettyjen Suntion ja Parturikampaajan – elämään tavalla, joka on monille osapuolille vallan kohtalokas. Henkireikä voi tosiaan tarkoittaa paitsi henkistä varaventtiiliä myös reikää hengityselimistössä.
     Henkireikä päätyi myös viime vuoden Finlandia-ehdokkaaksi. Noita mittelöitä olen sivunnut viimeksi viime marraskuussa. Laura Lindstedtin lausuntojen uutisoinnista jäi mieleeni muun muassa ehdotus kaikille taiteilijoille kuuluvasta taiteilijapalkasta, joka mahdollistaisi toimeentulon ilman jatkuvaa apurahakierrettä. Kapitalisti minussa ei oikein voi kannattaa ajatusta: saahan harvan muunkaan alan työläinen palkkaa työstä, joka ei jollain tavalla tuota omaa arvoaan.
     Taide on toki sekä tekijöilleen että vastaanottajilleen rahassa mittaamattoman arvokasta. Ei silti liene tarkoituksenmukaista tukea ihan kaikkia, jos juuri kukaan ei halua työn tuloksista nauttia. Silloin voi toteuttaa itseään harrastamalla, mikä oikeus kuuluu ihan jokaiselle, ja tehdä ansiotyökseen jotain muuta. Kirjoittamallakin voi nimittäin elää, jos kirjoittaa niin hyvin kuin vaikkapa Kari Hotakainen. Silloin teot puhuvat puolestaan ja teokset keräävät yleisönsä automaattisesti.
     Tiedän, että tämäkään aihe ei ole näin yksinkertainen ja että toisten mielestä suosion määrän ei voi laskea korvaavan suosion laatua. Silloin ajatellaan riittävän, että pieni taide-eliitti tunnistaa teoksen ansiot. Ajatusmalli on se sama, jonka mukaan suuria yleisöjä lukijoikseen saavat romaanit (niin kuin vaikka se Ilkka Remeksen tuotanto) ja kassamagneetteina loistavat elokuvat ovat kaupallista jätettä. No joo, vanha aihe taas. Klassikot ovat kuitenkin klassikoita ihan syystä.
     Jätetään talous, koska tämän sortin taide asettuu joka tapauksessa sen yläpuolelle. Nähdäkseni Henkireikä käsittelee paljon empatiaa. Se on kaiketi yleisesti haluttu ja kunnioitettava ominaisuus ihmisessä, mutta sitä ei saisi olla liikaa. Epäilen oman empatiakykyni olevan jollain lailla ylikehittynyt. Yhdistettynä filosofian opiskelun hyvin harjoittamaan loogiseen ajatteluun se ajaa minut ongelmiin.
     Esimerkiksi rikosuutisoinnissa ajattelen usein automaattisesti myös syyllistä. Mietin säälien ja itse ahdistuen, miksi pilasit oman elämäsi näin lopullisesti, mikä on sinun näkemyksesi asioista, entä jos et olekaan syyllinen? Niin ei saisi ajatella, vaan pitäisi olla vaatimassa kovaan ääneen kovempia rangaistuksia ja haukkumassa suvakkihuoriksi niitä, jotka varovasti yrittävät monipuolistaa keskustelua. Ikään kuin rikollisen mielen jonkinasteinen ymmärtäminen tarkoittaisi rikollisten tekojen hyväksymistä.
     Minä ahdistun siksi, että uskon kaikkien ihmisten psyykessä olevan potentiaalia sekä hyvään että pahaan. Paljon riippuu lapsuudesta, omasta tahdonvoimasta, elämän tapahtumista ja sattumasta. Aika usein pelottaa, että näiden empatioiden takia itsekin sekoaa. Onneksi lukeminen auttaa: "Sanoin myös, että ihminen, joka pelkää tulevansa hulluksi, on terve. Oikea hullu ei osaa analysoida tilannettaan, hän on tilanteen sisällä." (43)
     Toisaalta rasistinen käytös ja vihapuhe ovat asioita, joita en oikein tahdo jaksaa ymmärtää. Väsyttää tämä keskustelu, jossa kaikilla on hallussaan lopullinen totuus. Oikeasti kellään ei ole eikä voi koskaan olla. "Jokainen arvelee, että juuri minun näkökulmallani olisi jotain yleistä merkitystä, mutta työssäni olen havainnut, ettei omakohtainen useinkaan tarkoita omaperäistä. Me luulemme itsestämme joko liikaa tai liian vähän." (7) Minä olen elämässäni havainnut saman. Tästä aiheesta löytyy muuten erinomaisesti mustavalkoisuutta värittävä blogiteksti stand up -koomikko Iikka Kiveltä. Suosittelen tutustumaan.
     Henkireiän kertoja toteaa: "Minua harmitti asioiden päällekkäisyys, mutta olin jo aikaa sitten tajunnut, että kaikki asiat ovat kaiken aikaa päällekkäin, lomittain tai sidoksissa toisiinsa." (11) Kaikki maailmassa on yhteydessä toisiinsa. Asioiden irrottaminen kontekstistaan on siksi tällaisen diskurssintutkijan mielestä pahimpia ajatusrikoksia, joita ihmiset voivat tehdä. Vähän kevyemmästä näkökulmasta tahtoisin liittää tähän kansantajuisen esimerkin sieltä massaviihteen puolelta ja todeta, että Putouksen Kimi Linja ja Pirita Vänttinen ovat kaikista virallisista sketsihahmoista huolimatta formaatin nerokkaimmat keksinnöt ikinä. Kaikki liittyy.
     Temaattisesti Henkireiällä onkin kiehtovan paljon yhteistä Hotakaisen edellisen teoksen eli Kirjakauppaliiton Kantajan (2015) kanssa. Kirkossakin on pyhimysten sijaan töissä tavallisia ihmisiä, ja jokainen meistä on vähän vinossa. Se, joka ei muka ole, valehtelee tai on tullut sokeaksi omille kaltevuuspisteilleen. Parasta on Henkireiänkin perusteella se, ettei oikeasti haittaa olla vähän hölmö. Itselleen kannattaa olla armollinen, kunhan ei tee toisille pahaa.
     Palataan vielä ihan vähän siihen kuorolauluun. Sielläkin saa olla hölmö. Samoja asioita nimittäin mietti myös 11-vuotias Ilona aikoinaan, kun näki järviä lahtineen. "Jäin miettimään laulun näkökulmaa. Kuka istuu ylimmällä oksalla? Onko se edes ihminen? Onko näkökulma linnun vai puuhun kiivenneen ihmisen? Neuvooko laulu vaihtamaan näkökulmaa? Ottamaan etäisyyttä, katsomaan korkeammalta?" (57)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti