Minulle
on aina tuottanut tietynlaisia hankaluuksia lukea lyriikan muotoon
kirjoitettua tarinaa (Kalevala
odottaa yhä hyllyssä), sillä rytmitajuisena verbaalikkona alan
vähitellen kiinnittää aivan liikaa huomiota riimien
kekseliäisyyteen ja rytmin sujuvuuteen. Sitten huomaan yhtäkkiä
lukeneeni kolme sivua niin, ettei minulla ole mitään käsitystä
niiden sisällöstä. Vänrikki Stoolin tarinoissa
törmäsin samaan ilmiöön enkä voi vieläkään sanoa muistavani
siitä spesifisti montaakaan tarinaa. Lukukokemusta tämä sinänsä
harmittava seikka – ainakin edessä häämöttävän tentin suhteen
– ei kuitenkaan pystynyt tärvelemään.
Yleistiedon
heikkouden tunnustamista tai ei, minulle oli suuri yllätys, miten
moni yhteiskunnassamme tuttu henkilö, runo tai yksittäinen sitaatti
on peräisin juuri Runebergin kynästä ja vielä tästä herran
pääteoksesta 1800-luvun puolivälistä. ”Maamme”-runoon on toki
minunkin yleissivistykseni yltänyt, mutta olen jokseenkin varma,
että joka toisen lukion lakkiaisissa vuosittain siteeratun pätkän”Oi
kulta-aika riemukas, / suloisin, armahaisin, / kun nuor' on,
ylioppilas, / ja puutetta ei laisin, / ja huolt' ei tuntis ollenkaan,
/ kun viikset vain sais kasvamaan!” (13)
ei moni tiedä palautuvan puheena olevan kokoelman nimirunoon
”Vänrikki Stool”. Ylioppilas on vanhan, joskin historiatiedon
valossa sepitetyn, Stoolin muistoja muistiin kirjaava runoilija tai
hänen ottamansa rooli itse, eikä arvoa suinkaan ole vielä suotu
joka toiselle ikäluokan edustajalle.
”Sotilaspoika”
oli toki tuttu samoin kuin ”Porilaisten marssi”, mutta enpä
tiennyt sitäkään, että lähes vuosisadan myöhäisemmälle
järjestölle nimensä antanut Lotta Svärd ei ollutkaan esimerkiksi
historiallinen henkilö vaan Runebergin sepittämän sotilas Svärdin
uskollinen vaimo, joka seurasi miestään rintamalle ja siellä
huolehti muistakin sotilaista. Lotta Svärd on yksi teoksen
naishahmoista, joiden rooli on enimmäkseen toki surra miehiä heidän
menehtyessään hurmeisina mutta myös tyytyä osaansa ja hyväksyä
urheasti sodan ensisijaisuus kansallisten hyveiden joukossa.
Toiseksi, liikuttavaksi esimerkiksi käy ”Matkamiehen näky”
-runon haamunainen, jonka matkamies näkee autiossa talossa
säännöllisesti iltaisin. Asioiden todellinen laita paljastuu runon
viimeisessä säkeistössä: ”Vaan vaimo, jonka
veljeksien luo / näit hiljalleen kuin haamun käyvän, tuo / ol'
äiti urhoveljein. Yöt' ei voinut / hän käymätt' olla
muistoaarteilleen: / hän kuvia ei siellä jumaloinut, / hän hyvää
yötä lausui lapsilleen.”
(120)
Runebergille
ja Vänrikki Stoolin tarinoille
on nyttemmin naureskeltu yltiöisänmaallisuuden ja sodan ihannoinnin
vuoksi – esimerkiksi Kiven Seitsemän veljeksen
ja Linnan Tuntemattoman sotilaan
on katsottu paremmin kuvaavan elämän realiteetteja ja asioiden
todellista laitaa. Sodan hurmeisuuden ihannointia minäkään en tänä
päivänä ymmärrä, mutta ehkä juuri siksi näenkin Vänrikki
Stoolin tarinat hieman
erilaisesta kulmasta. Minulle teos edustaa sitä, mitä me
nykysuomalaiset kansakuntana edelleen kipeästi kaipaisimme: hyvää
itsetuntoa ja luottamusta omiin kykyihimme. Vain sitä kautta voimme
huomata, ettei esimerkiksi rajojen ulkopuolelta tuleva väestö tai
kilpailu maiden välillä ole uhka vaan mahdollisuus. Varmasti paljon
nähnyt sotavanhuskin toteaa nimikkorunossaan: ”Täst'
ilopäivästänsä / hän heitä kiittää saa: / ei ole koskaan
nähnyt / hän työtä jalompaa. / Viel' osatahan voittaa, / oi,
kiitos, Jumala! / Viel' elää isäin henki, / on Suomess' urhoja.”
(33)
Samanlainen
isäin henki näkyi Runebergin kuvaaman Suomen sodan jälkeen toki
toisen maailmansodan aikana, mutta ei kai meidän sukupolvemme
oikeasti tarvitse odottaa uutta karmaisevaa sotaa ymmärtääkseen omankin
erityislaatuisuutensa? Historia on syytä oppia ja muistaa, mutta
turha siihen on jumiin jäädä. Terve itsetunto onkin mielestäni
tärkein onnen edellytys: vasta kun arvostamme itseämme oikealla
tavalla, voivat muutkin arvostaa meitä. Vasta kun olemme sinut
itsemme ja omien vahvuuksiemme ja heikkouksiemme kanssa, voimme
suhtautua oikein muihin, apua tarvitseviinkin. Runeberg voi antaa
tunnustusta venäläisellekin sotilaalle ja kehua tätä kaikin
puolin yleväksi, mutta suomalainen menee kuitenkin aina
loppupeleissä ohi – ei toisinpäin.”Pöyhkääjä,
kysyn teiltä, kansaa kussa / maailmass' olette tai painetussa /
kirjassa huomanneet niin ylevää, / niin viisast', uljasta kuin
kansa tää?” (126, ”Von
Törne”)
Jos
sitaatit ottaa kirjaimellisesti, tulee aivan liian helposti mentyä
metsään. Epäilenkin vahvasti, että Runeberg itse ei suuressa
viisaudessaan tänä päivänä kritisoisi esimerkiksi maahanmuuttoa.
Sen sijaan ajatukset pitää suunnata positiivisiin voimavaroihin ja
arkipäivässäkin iloisiin asioihin. ”Ihanainen päiv'
oli päättynyt Lapualla - -”
(158, ”Numero viistoista Stolt”), todellakin, mutta ei siellä
satanut räntää vaan paistoi aurinko. Tai vaikka olisi satanutkin,
ei sitä koettu tarpeelliseksi nurista, aivan kuin ei harventuneiden
rivien täyttämiä aukkojakaan. Von Döbeln, voittaja, ratsasti
katse suunnattuna tulevaisuuteen.