”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”, niin monesta yhteydestä kovin tuttu lause tervehtii helvetin portin yläpuolella sisään astujaa. Oppaakseen Dante on saanut antiikin runoilijan Vergiliuksen, minkä ymmärtämisessä tosin historian tunneilta hankittu pohjatieto auttaa huomattavasti. Runoelma ei ainakaan ensimmäisessä osassaan kerro syytä Danten tutustumiskierrokselle alamaailmaan, mutta hän joka tapauksessa aloittaa matkansa helvetin yläkerroksista. Ovella Dante kohtaa muun muassa edesmenneen rakastettunsa Beatricen. Sitten alkaa taivallus läpi kymmenen piirin kohti sisähelvetin ydintä ja itse Saatanan vallanpitopaikkaa.
Danten matkan edetessä ainakin ikäiseni lukija alkaa välttämättömästi epäillä oman yleissivistyksensä riittämättömyyttä. Jo pelkästään esipiireissä kärvistelevien vankien nimistä tuttuja on ehkä karkeasti sanoen puolet - pitäisikö minun siis tuntea loputkin? Entisestään ajatustoimintaa sotkee se, että Dante on kuvannut helvettiinsä vierekkäin sekä antiikin filosofit ja historiankirjoittajat että kreikkalaisten jumalat ja muut meidän silmissämme satuolennoilta vaikuttavat hahmot.
Danten järkeilemä hierarkia on harvinaisen mielenkiintoinen. Ensimmäisestä eli lievimmästä piiristä voi tavata Caesarin, Hippokrateen, Demokritoon ja vaikka kenet muut merkkimiehet, mutta Egyptin kuningatar Kleopatra kuin myös Troijan prinsessa Helena ovat jo toisen piirin arvoisia. Jossain kohdassa ilmeisesti menee tietty häikäilemättömyyden raja, kun Caesar ja Kleopatra on sijoitettu eri piireihin. Onko tässä mahdollisesti pohjaa jonkinlaiselle sukupuolikysymyksellekin?
Sitä pohtiessani ajautuisin kuitenkin sivuraiteille. Kateellisten, ahneiden ja ylpeiden jälkeen on saituuden, ahneuden ja vihan vuoro päätyen ennen alahelvetin rajaa vielä muun muassa väkivaltaisiin, ilkeisiin ja harhaoppisiin. Syntilista on loputtoman pitkä. Dante ei ilahduttavasti yritä kuitenkaan todistella olevansa itsekään mitenkään nuhteeton: yhtä lailla hänen hyvä ystävänsä Brunetto löytyy alahelvetin seitsemännestä piiristä.
Aikakaudellaan Helvetillä ja koko Jumalaisella näytelmällä on mitä luultavimmin ollut huomattavasti suurempi yhteiskunnallinen kaiku kuin tänä päivänä. Keskihelvettiin saavuttua todetaankin seuraavaa: ”Te, joill’ on järki terve, ymmärtäkää ja ottakaa se opetus, mi tässä säkeiden kummain peittämänä piilee!” Oi kuinka kestävä teema tällainen viisaammalta sivistymättömämmälle suuntautuva neuvonanto onkaan - ja kuinka paljon elämä voisikaan helpottua, jos ihmiset vielä sisäistäisivät sen.
Biodiversiteetiltaan helvetti on yllättävän monipuolinen, sillä Danten ja oppaan matka kulkee vaihdellen läpi metsien, järvien, solien ja rotkojen. Tiivistäen voisi sanoa, ettei Helvetin helvetti fyysisesti juurikaan poikkea reaalimaailmamme luonnosta - ainakaan synnyttämiltään mielikuvilta. Kuten Dante itsekin rinnastaa: ”Tään yli hiekkameren satoi tulta hitaasti, suurin hiutalein, kuin sataa Alpeilla lunta levätessä tuulen.” Toisin on kuitenkin asukkaiden laita. Mitä syvemmälle helvettiin uskaltaudutaan, sitä enemmän aletaan lähestyä yleistä käsitystä Ilmestyskirjasta. Geryon-hirviö on vielä pientä, kun vastaan myöhemmin tulee kuilun pohjalle kasattu valtava käärmeläjä ja ne pahimmillaan päättömät eripurankylväjät, joilta on kostoksi rikoksistaan revitty ruumiinosia.
Sisin helvetti on aavistuksen pettymys, jos niin voi sanoa. Suurten tulilieskojen ja itse silmittömän pahan Saatanan sijaan kymmenennessä piirissä riehuvat muun muassa rahan väärentäjät, sukuunsa sekaantujat ja liuta antiikin kreikkalaisten pääjumalia. Saatana on nähdäkseni aika lailla sivuhenkilö, vaikka hänen maillaan pari sataa sivua liikutaankin. Lopussakin Dante yksinkertaisesti kiipeää takaisin maanpinnalle ja tähdet näkyvät taas. Onnellista on tietenkin luonnollisesti se, että hän pääsee takaisin päivänvaloon.
Vaikka suomentaja-Leinon kieli on välillä sellaista koukeroa, etten ihmettele kuulemaani kommenttia siitä, että teos on huomattavasti ymmärrettävämpi alkuperäiskielellä italiaksi, löytyy tekstistä kauniitakin kohtia. ”Hän sitten kääntyi, juoksi pois kuin juostaan viherjän viirin vuoksi kilpaa pitkin Veronan kenttää; eikä ollut näkö hänellä häviön, vaan voiton saajan.” Edellinen on tyypillinen esimerkki siitä, että joka luvun viimeinen kappale tuntuu aina irtautuvan täysin siitä, mistä edellä on puhuttu, mutta jotenkin viehättävästi soljuvia ajatuksia näistä kappaleista löytyy.
Ehkä niillä on syvempikin merkitys, joka vasta prosessoituu päässäni. Danten tuotantoon saattaa nimittäin päteä hyvin jostakin joskus lukemani kokoava ajatus, että monesta - varsinkin ennen 1800-lukua kirjoitetusta - klassikosta saa enemmän irti keski-iän tuolla puolen.