Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

perjantai 28. lokakuuta 2011

ERÄMAASSA SYNNIN RASKAS VIITTA HARTIOILLA (Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu)

     Jonkin aikaa sitten eksyin lukemaan parin vuoden takaisia blogimerkintöjäni ja havaitsin iloksenikin muuttuneeni melkoisesti. Ensimmäisten naiiviuden aiheuttamien nolostumisten jälkeen aloin kuitenkin olla yhden asian suhteen kateellinen 15-vuotiaalle itselleni ja miettiä, milloin maailmasta tuli minulle uhka mahdollisuuden sijaan. Juuri peruskoulunsa päättänyt minä iloitsi pyyteettä kaikesta, vaikka toki olikin ajoittain melkoinen stressaaja nykyisen minän tavoin. Mutta milloin minä aloin pelätä, että viettäessäni päiviäni yksin töissä museon näyttelynvalvojana joku hullu saattaisi hyökätä sisään ja käydä minuun käsiksi? Milloin aloin tuntea oloni erittäin turvattomaksi kulkiessani yksin ulkona ilman päätä pidempää poikaystävääni?
     Löysin montakin selitystä. Ensimmäiseksi havaitsin, että tämä kaikki alkoi suunnilleen silloin, kun rakastuin totaalisesti varpaankärjistä jokaisen kaksihaaraisen hiuksen molempien haarojen päihin. Silloin maailmasta alkoi muodostua uhka, mutta erittäin tärkeää on huomata se, että tilanne on uhkaava vain silloin, kun olen yksin. Kun on äärettömän luontevasti vaihtanut puolikkaita toisen ihmisen kanssa, alkaa tuntua siltä, ettei missään ole niin turvassa kuin toisen lähellä eikä missään turvattomampi kuin ollessaan yksin.
     Mäkelän Martta on ainakin minun käsitykseni mukaan suhteellisen tavallinen Lapin erämaan teinityttö herätyspiireissä, jolle maailma on selkeästi uhka ennemmin kuin mahdollisuus. Martalle se tosin on sitä jo ennen rakastumista salaperäiseen lappalaiseen, eikä tyttö pääse helpolla kummallisen, ankaran perheen ja kyyläävien kyläläisten seurassa. Rakastumisen jälkeenkin Martan pelko on täysin erilaista kuin minun, sillä hän joutuu pelkäämään muiden reaktioiden vuoksi nimenomaan tavatessaan outoa rakkauttaan. Lisäksi hän seikkailee mukkamaiseen tapaan ensin useammankin muun kylän pojan kanssa. Meissä ei ole tippaakaan yhteistä, ellei löyhästi ajatella uhkaavaa ulkomaailmaa.
     Omahyväisesti on todettava, että minä olen meistä kahdesta se, jolla menee huomattavasti paremmin: isäni ja poikaystäväni kun katsovat talvesta toiseen yhdessä jääkiekkoa ja keskustelevat tietotekniikan ominaisuuksista sen sijaan, että ensimmäinen jahtaisi jälkimmäistä tunturijärven rannassa kirvestä heilutellen. Syntisen maan surullista lopputulosta ei ole vaikea arvata, vaikkei Mäkelän isäntä sitä koskaan omaksi virheekseen ääneen myönnäkään - poikahan vain erehtyi astumaan sulaan ja hukkui. Jonkinlaista syyllisyydentuntoa voi toki päätellä siitä, että mies myöhemmin antaa hirttoköyden puhua puolestaan. Joka tapauksessa Martta menettää lopulta kolmekin miestä, kun isoisä-äijä on vanhuuttaan kuollut jo aiemmin tapahtumaketjussa, ja kaiken huipuksi hänen innoissaan lappalaiselle syntisesti synnyttämänsä lapsikin vaikuttaa tukanvärin perusteella olevan kylän hunsvotin Kurki-Pertin. Tätä taustaa vasten olen vahvasti sillä kannalla, että vaikka Martta ei saanut siitä kauaa nauttia, on maallisen maailman suurin ja tärkein asia - vankkumaton, polttava vastarakkaus, kyllä jotakin sellaista, jonka vuoksi jopa pelkään ihan mielelläni.
     Maa on syntinen laulu on valtavasti ristiriitaisia ajatuksia herättävä romaani - lähinnä siksi, että sitä lukiessa tulee pohdittua, miten niin kaunis, melkein laulava teksti voi olla niin vastenmielisen ahdistavaa. Sen lisäksi, että koko kylä tuntuu olevan jollain lailla ylösalaisin, on Martta itsekin harvinaisen ahdistava henkilöhahmo, enkä samanikäisyydestämme huolimatta yksinkertaisesti pysty käsittämään suurinta osaa hänen valinnoistaan - ei suinkaan vähäisimpinä muun muassa lähtemistä milloin kenenkin matkaan tai seksuaalista kanssakäymistä 12-vuotiaan ottoveli Hanneksen kanssa. Teosta on sanottu balladiksi, mikä kyllä kuvaa erittäin osuvasti kielimaailmaa ja kielen kuvaamaa maailmaa, mutta toisaalta erittäin huonosti kielen kuvaaman maailman tapahtumia. Balladi kun jotenkin vaikuttaa maailmalta, jossa on vähintään toivoa paremmasta.
     Timo K. Mukkaa on tituleerattu kirjailijana kaksinkertaiseksi mystikoksi, minkä lisäksi koko miestä henkilönä tunnutaan pitävän yhtenä mysteerinä muutenkin. Kuolemattoman Mukasta teki huikean aikaisessa vaiheessa alkunsa saaneen tuotannon lisäksi valitettava kuolema alle kolmekymppisenä. On mielenkiintoista pohtia, olisiko asema sama, jos Timo Kustaa edelleen olisi yhteiskunnassamme esittämässä nyttemmin jo huomattavasti arvostetumpana ja nykymelskassa vähemmän kohahduttavana kirjailijana kannanottojaan ajankohtaisiin kiistakysymyksiin. Ainakin Mukan leski Tuula Mukka kertoi vuonna 2010 Mukan aiemmin julkaisemattomia teoksiaan julkaistessaan Helsingin Sanomissa miehensä olleen pohjimmiltaan tavallinen perheenisä. Onkin ristiriitaista, että tämä lesken kanta ja yleisen käsityksen kanta miehestä, joka kirjoissaan puhui vain kuolemasta ja ihmisten kylmyydestä, poikkeavat niin paljon toisistaan.
     Luontomystikkona pidän Mukan tyylistä. Kaikessa vähäeleisyydessään se maalaa näkyviin hyvin pitkälti sellaisen Lapin, jollaisena minä olen maakunnan aina nähnyt: rauhallisen, koskemattoman ja kaikessa karuudessaan lohdullisen alkuperäisluonnon. Sen sijaan ihmiset lähinnä ruokkivat stereotypiaa jäyhistä, tuppisuista lappilaisista, puhumattakaan Martan saamelaisesta mielitietystä Oulasta, joka on pelottavan arvoituksellinen lappalainen - tulee ja menee miten ja milloin tykkää. Seksuaalimystikkona Mukka sotiikin kaikkea sellaista vastaan, mitä seksuaalimystiikka käsitteenä nostaa mieleeni. Ihmisten kanssakäyminen on raadollista, rumaa ja monin paikoin alistavaa sekä aina jollain lailla väärää ja syntistä silloinkin, kun sitä kuvataan kauniisti. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi kohtaukset ovat herättäneet voimakasta keskustelua tuoreina, kun minustakaan ei tunnu hyvältä lukea niitä huolimatta siitä, että olen 2000-luvun kasvatti ja nähnyt pelkästään televisiossa ja kirjoissa enemmän kuin tarpeeksi.
     Toinen maailman uhkaavuuteen vaikuttava tekijä kohdallani on ilmiselvästi kriisipainotteinen päivittäisuutisointi: on nimittäin kiistaton fakta, että negatiiviset asiat ja tapahtumat ylittävät uutiskynnyksen huomattavasti positiivisia helpommin. Lehtiä lukiessaan on vaikea muistaa ihmisten perusluonteen hyvyyttä, kun maailma tuntuu olevan yhtä talouskriisiä ja ympäristökriisiä, henkirikoksia ja raiskauksia. Tässä mielessä Maa on syntinen laulu oli minulle lukukokemuksena suorastaan häkellyttävän ajankohtainen. Vahvasti lestadiolaishurmoksesta vaikutteita saanut Mukka nimittäin kuvaa herätyskokouksissa suoranaista ”hurmosta” - toisin sanoen pedofiliaksi luokiteltavaa aikuisten naisten sotkeentumista tuttuihin pikkupoikiin. On erittäin ikävää yleistää tai leimata ketään, mutta väkisin mieleeni nousivat heti viime aikojen uutisoinnit lasten hyväksikäyttötapauksista vanhoillislestadiolaisissa piireissä. Liika kiihko tuntuu joka asiassa sotivan voimakkaasti itseään vastaan.
     Taustan tuhoa maalailevalle syntisyyden kuvaukselle voi ainakin kuvitella löytävänsä Mukan omasta uskonnollisesta taustasta kääntymyksellisenä Jehovan todistajana. Silti olen päättänyt antaa mahdollisuuksien taas voittaa uhkaulottuvuuden ja hymyillä. Kaiken ehdottomuuden alle väsyneenä tekisikin mieli kysyä kirjailijalta, pitääkö kaiken olla niin ankeaa ja kaikkien ihmisten elämän tuhoon tuomittua. Mitä jos meidät kristillisen ajattelun mukaan hyväksyttäisiinkin ihan sellaisina kuin olemme? Voisikohan tämä hassu maa runsaista kiistattomista epäkohdistaan huolimatta olla pohjimmiltaan ihan hyväkin paikka - kuin kiitosvirsi, vähän vähemmän syntinen laulu?