"Mitä sähkö on?" oli erään ylioppilastutkinnon äidinkielen
esseekokeen otsikkoaihe joskus viime vuosikymmenellä. Oma
ikäluokkani harjoitteli sen kokeen avulla omiin kirjoituksiinsa.
Harjoituksen purkukeskustelussa opin ainakin sen, että sähkö voi
olla ihan mitä tahansa. Atomien värähtelyä tiukan fyysisesti
tulkittuna tai kiinnostavaa väreilyä ihmisten välillä.
Näin jälkikäteen olen monesti miettinyt, osuiko kysymys
kokeeseen juuri vuoden 2004 tienoilla, kun Juha
Seppälä kirjoitti mestarikokoelmansa Mitä sähkö on? (WSOY).
Kokoelman kuudessa novellissa asetelmat ja tunnelmat vaihtuvat, mutta
taustalla säilyvä perusvire on jatkuvasti jotenkin, no, sähköinen.
En kovin usein lue novelleja, sillä liian usein tuntuu, että niiden
kirjoittaja yrittää vain päästä helpolla. Ei tarvitse luoda niin
laajaa maailmaa tai kantavaa tarinaa kuin romaaniin. Onneksi joukossa
on kirkkaita poikkeuksia, myös Suomessa. Mitä sähkö on?
ainakin kuuluu niihin.
Siellä lukiossa, samoihin
aikoihin kun raivokkaasti harjoittelimme ylioppilaskokeisiin,
kiinnitimme parhaan ystäväni kanssa huomiota myös ruotsin
oppikirjan tekstikappaleiden keinotekoisiin ja teatraalisiin
loppunousuihin. Olimme oppineet äidinkielen tunnilla, että
esimerkiksi äidinkielen esseekokeessa loppunousua on syytä välttää.
Ruotsin kirjassa niin ei ollut tehty, vaan arkiset tarinoinnit
päättyivät aina siihen, että jokaisen on yritettävä pelastaa
maailma.
Lukion päättymisestä on
suunnilleen kaksi vuotta. Tänä keväänä luin Juha Seppälää ja
sulin sisältä. Tai lähinnä tuo kyyninen suhtautumiseni
teatraalisiin loppuvirkkeisiin suli. Kuunnelkaa: "Tuskallista
olisi syntyä aina uudelleen ja uudelleen, eikä yhdestäkään
elämästä pääsisi helpolla."
("Pääsiäisyö", 53) "Kukaan ei vastaa
vahingoista, joita ihmiset toisilleen aiheuttavat."
("Bisnesenkeli", 156) "Sen jälkeen pilvi
saa viedä minut mukanaan."
("Kimalaisen hunajaa", 203)
Oikeastaan keväisessä
sulamisessani ei ole mitään ihmeellistä. Silloin ei taida olla
kyse loppunousuista, kun koko tarina on hienonhienoa kipuamista aina
vain ylöspäin. Mitä sähkö on? kuvaa
ehkä eniten ihmisiä, jotka suhtautuvat "väärin"
erinäisiin asioihin, kuten toisiin ihmisiin ja sähköön.
"Bisnesenkelin" mies puhuu naisista ja koko elämästä
kuin rahasta. Voimakkaan kasvun vaihe alkaa myöhemmin, eikä
saturaatiopistettäkään voida välttää. Suhtautuminen on kylmää,
mutta loppujen lopuksi kaikessa epäinhimillisyydessään jotenkin
inhimillistä – raha pyörittää maailmaa ja ihminen
ihmissuhteitaan.
"Bisnesenkeli" on yksi,
muttei suinkaan ainoa, kielellinen taideteos kokoelmassa. Monet
novellit vetoavat verbaaliseen runotyttöön juuri viimeisen päälle
täsmällisellä, yhden aihepiirin ympärille rakennetulla
kielellisellä kerronnallaan. Mestarillinen "Mitä sähkö on?"
on aivan omaa luokkaansa. Siinäkin sähkö on fysiikan lakien
synnyttämää voimaa, joka voi vaikuttaa ihan mihin tahansa.
Sähköisku sekä pysäyttää että käynnistää ihmissydämen.
Sähköverkko sekä mahdollistaa että lamaannuttaa modernin
yhteiskunnan olemassaolon. Se on tosiasia, jolta olisi ihan
mahdottoman mukavaa yksinkertaisesti sulkea silmänsä.
"Nämä ihmiset kuolevat, jos ne viedään metsään. Nämä
ihmiset ovat hukassa, jos niiltä katkaistaan sähkö. Harvalla on
asunnossaan tulisijoja. He heräävät aamulla, on pimeää.
Kylpyhuoneeseen ei tule valoa. Jääkaappi on pimeä ja lämmin,
pakasteet alkavat sulaa. Teetä tai kahvia ei voi keittää.
Hiustenkuivain ei surise, hiukset jäävät kähertämättä, parta
ajamatta. Lehti lukematta. Lehteä ei ole, se on jäänyt painamatta.
Työpaikalla kuhkitaan tilapäisvalaistuksessa, koneet eivät toimi.
Koulutyötä ei voi tehdä. Kaupat ja pankit on suljettu. Illalla
tulee nälkä. Pimeydessä ikkunoita helähtää rikki, viemäreistä
valuu musta lieju aavekaupungin kaduille, ihmisen toinen ja
perimmäinen luonto. Vain siellä, missä kuolema on lähellä,
saadaan omista virtalähteistä sähköä."
(173)
Kuva on dystopistinen ja samalla
pelottavan realistinen. Minä olen partiolainen. Olen tottunut
elämään metsässä ilman sähköä ja vettä, joskin
valmistellusti. Meillä kotona maalla on takka ja vaatehuoneen hyllyllä trangia. Taskulamppuja aina käden ulottuvilla ja
ohjeiden mukainen kotivara. Silti pelkään harvaa arkista asiaa yhtä
paljon kuin sähkökatkoja.
Ei ole kyse siitä, etten selviäisi
paria tuntia tai vaikka paria päivää ilman sähköä – eiväthän
ne katkokset ainakaan toistaiseksi täällä lounaissuomalaisessa
taajamassa yleensä kestä kauemmin. Kyse on siitä lamauttavasta
epätietoisuudesta, ettei häiriön alkaessa voi koskaan tietää
varmaksi, alkaako virta kulkea kahden minuutin, kahden tunnin vai
kahden viikon kuluttua. Tai alkaako se kulkea enää koskaan.
Kehittelen usein painajaiskuvia maapallosta viidenkymmenen vuoden
kuluttua, vaikkei siitä ole mitään hyötyä ja vaikka
perusluonteenlaadultani olen optimisti.
Toisaalta luotan siihen, että
yhteiskunta pitää huolen omistaan ja uljaat sähkömiehet edelleen
raivaavat puita linjoilta vaikka kesken joulunpyhien vieton. Kriisien
aikana suomalaiset elävät paljon muita aikoja yhteisöllisemmin,
mikä tosin ei ole riittävä syy odottaa niiden ilmaantumista. Turha
murehtiminen ajaa ahdinkoon, mutta on silti käsittämättömän
helppoa.
Havaintoja ei voi olla koskaan
liikaa, joten tässä vielä kaksi. 1) Juha Seppälä olisi saanut
novellillaan esseekokeesta ne täydet 60 pistettä, joita itse en
saavuttanut. 2) Ensi kevääksi kirjoitan yhden päivityksen
varastoon, koska opiskelija näyttää koulutusasteesta riippumatta
tipahtavan muusta maailmasta maalis–huhtikuussa. Sen voi havaita
esseearkistostani valitettavasti myös tänä vuonna.