Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

TARPEEKSI TÄYDELLISET (Eve Hietamies: Hammaskeiju)

Huhtikuussa on tuntunut siltä, kuin olisi kohdannut vanhat hyvät ystävät vuosien jälkeen. Jokainen tunnistanee sen riemastuttavan tunteen, jossa juttu jatkuu kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Kaikki osapuolet ovat kasvaneet – lapset kehitysvaiheesta toiseen ja aikuiset enemmän vyötäröltä, vähemmän henkisesti – mutta edelleen täysin tunnistettavissa.
     Kun itse on tässä kuussa sekä nimennyt esikoisensa että päättänyt parin viikon varoitusajalla vaihtaa asuinkaupunkia useamman sata kilometriä, tuovat tällaiset kohtaamiset mukavasti turvaa. Puhun tietenkin Pasasen Antista ja pikku-Paavosta, joka on tosin mennyt jo kouluun (ainakin niinä päivinä, kun on muistanut, mitä isin ympäriinsä jättämät herätyskellot tarkoittavat). Ikävä on ollut, joten tervehdin Eve Hietamiehen uutukaista Hammaskeijua (Otava 2017) vähintään yhtä suurella ilolla kuin tietoa Pasasen miesten laajentamisesta leffabisnekseen.
     Meillä kotona eletään ympyrää sulkien vasta Yösyöttö-vaihetta, mutta Antti kohtaa sydämellisen neropattikoheltaja Paavon ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa ihan uusia haasteita. "Äkkiä elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä. – – Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta aikaisemmin. Vuosia oltiin isin kanssa kävelty käsi kädessä, ja äkkiä pitikin hoitaa samat hommat yksin ja lukea aikuisten kasvoista, että aikooko tuo tyyppi pysäyttää autonsa vai ajaa päälle. Mitä ne oikein odottivat?" (94–95)
     No, toiset niistä odottivat lasten olevan lyhyitä aikuisia. Aloitin urani milleniaaliekaluokkalaisena jo syksyllä 2000, mutten ole vieläkään unohtanut, miten hurjalta tuntui odottaa yhdentoista aamuina kouluun lähtöä yksin tyhjässä kodissa. Oli riski myöhästyä koulusta, riski jäädä yksin koko päiväksi. Paavon strategia huudella parvekkeelta apua tuntuukin varsin ymmärrettävältä. Hammaskeijun hienoimpia ominaisuuksia on se, miten rehellisesti ja monipuolisesti Hietamies tavoittaa Paavon mielenmaiseman kaikkine rikkauksineen ja hersyvine oivalluksineen.
     Toinen hienous on Antti Pasasen inhimillinen, huumorintajuinen ja arkitragikoominen hahmo, joka todella tuntuu jo vähän omalta kaverilta. Antin arvo kaikkia vaahtosammuttimien vanhempia vertaistukevana sankarihahmona on varmasti suurempi kuin (Hieta)mies itse aavistaa. Tunteet ovat pitkälti universaaleja: lapsi tuottaa harmaita hiuksia, silmäpusseja ja turhautunutta raivoa, mutta myös suurinta onnea, rakkautta ja huolta. Kirjoitettuna ja puhuttuna se kuulostaa niin kliseiseltä, verevästi tunnettuna se on kaikkea muuta.
     Kaikin puolin täydellisten, lastensa yksityisyyden uhranneiden bränditietoisten somevanhempien aikakaudella ihan tavallinen vanhemmuus lohduttaa. Yhdeksän viikkoa vanhana äitinä olen itsekin jo havainnut tosiasiaksi sen, että kerran lapsen hankittuaan häneen kohdistuvista huolista ei pääse eroon koko loppuelämänsä aikana. Vastuu musertaa, vaikka meillä ei vielä hetkeen tehdä Duudson-juttuja välitunnilla tai kuljeta omin päin inhottavaan iltsuun.
     Kaikesta päätellen ihan kohta on kyllä niidenkin aika. Minua on viime viikkoina muistuteltu muun muassa siitä, kuinka pian poika menee rippikouluun tai jättää kakstahtibensalta haisevia vermeitään lojumaan ympäri eteistä (ei muuten jätä). Lapset ovat pieniä vain kerran, mutta siitä muistuttelu on suunnilleen yhtä turhauttavaa kuin lasketun ajan jälkeen esitetyt tiedustelut siitä, eikö mitään tosiaan ole vielä tapahtunut. Kaikkihan täällä parhaansa mukaan yrittävät tarttua hetkeen ja tankata liikutus kurkussa vauvan jokaista hymyä, vaikka ohimoilla polttelisi vuorokausien univelka ja ajatus pesukoneeseen melkein unohtuneista pyykeistä.
     Antin muistelu seitsemän vuoden taakse tuntuu niin tutulta: "Pakkanen puri poskia, parkkipaikka oli hiljainen. Nallekarhu tuhisi rintaani vasten umpiunessa. Äkkiä ajattelin, että pysäytä tämä hetki. Anna tämän vielä kestää. Pysähdyin keltaisen katulampun valoon ja halusin jäädä siihen hetkeen, koska sydän paisui rinnassa. Pidin lujasti kiinni vauvasta, joka painoi vielä tuskin mitään. Joka oli vielä niin pieni, ettei pystynyt puolustamaan itseään, pärjäämään tässä maailmassa. Jota minun oli puolustettava, jonka puolesta minun oli pärjättävä tässä maailmassa." (362)
     Puolustuskyvyttömyyden, avuttomuuden ja haavoittuvuuden aura tarttuu hämmästyttävän tehokkaasti vastasyntyneestä lapsesta vastasyntyneisiin vanhempiin. Kuinka sitä ennen pärjättiin edes omasta puolesta? Ja ennen kaikkea: kuinka sitä edelleen suurimmaksi osaksi pärjätään myös sen puolustuskyvyttömän nallekarhun puolesta niin, että se vähän säheltäessäänkin osaa kiittää, katsoa silmiin ja auttaa kaveria?
     Tilastot ovat silmäpusseja keränneen murehtijan puolella, vaikka keskeytyksetön suihkussa käyminen alettaisiinkin laskea vapaa-ajaksi eikä pyykinpesu Antin sanoin onnistuisi enää vuosiin ilman dramatiikkaa. Siksi tämäkin postaus päättyy tähän ja siirryn onnellisena parvekkeelle kuorimaan omaa nallekarhuani turkistaan. Jokin juttu siinä selvästi on, että kaikista lapsista on sitkeästi puettava eläimiä.