RANGAISTUKSIA RAKKAUDESTA MORAALIIN (Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus)

     Tähän saakka itänaapurista pelkkää Leo Tolstoita lukeneena olen tehnyt suuren virheen niputtaessani kaikki venäläiset suurnimet yhteen ja samaan kasaan. Ainakin paljon pelätty Fjodor Dostojevski pitää nimittäin kerronnassaan melkoista vauhtia tolstoilaiseen maanmieheensä verrattuna. Dostojevskin kiistoitta tunnetuin teos Rikos ja rangaistus on sellainen sekoitus kieroilua, väkivaltaa, romantiikkaa ja psykologista sodankäyntiä ennen kaikkea omaa itseä vastaan, että tolstoilaisesti edes jollain lailla rauhallista, idyllistä ja viipyilevää kerrontaa odottanut lukija pudotetaan kyllä onnistuneesti maanpinnalle. Pudotus tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun rutiköyhä entinen opiskelijamies Rodion Romanovitš Raskolnikov, tuttavallisemmin Rodja, satasivuisen harhailulla kyllästetyn monologinsa päätteeksi käy ovelasti punomansa juonen varjolla lyömässä kirveellä vanhan koronkiskurieukko Aljona Ivanovnan kallon halki. Ensimmäinen ongelma seuraa eukon sisaren Lizavetan saapuessa kotiin, mutta Raskolnikov ei turhia aikaile, vaan siskokin pääsee hengestään. Ryöstösaaliineen jo melkein kiinni jäävä murhamies pääsee sattumien kaupalla onnistuneesti pakoon, hautaa saaliinsa sekä sairastuu. Kuumehoureistaan välillä heräten Raskolnikov tuhoaa milloin housunpunttejaan ja milloin mahdollisesti verisiä sukkiaan. Lukijaa alkaa hieman pelottaa, sillä mieshän tuntuu olevan täysin järjiltään.

     Apuun rientää onneksi opiskelijaystävä Dmitri Prokofjitš Razumihin, joka kaikesta päätellen on oikein korkeamoraalinen, ystävällinen ja hyväntahtoinen mies. Avun voisi tosin laittaa myös lainausmerkkeihin, sillä ensihetkistä lähtien Raskolnikovin sairasvuoteen äärellä ratkotaan kuumeisesti lähistöllä tapahtunutta koronkiskurieukon murhaa. Raskolnikov käyttäytyy vähintään epäilyttävästi herjatessaan ratkojia ja vihjaillessaan itsekin kykenevänsä moiseen tekoon. Nopeasti mies saakin epäilijöiden joukon kintereilleen.

     Pian asetelma muuttuu, kun Raskolnikoville rakkaat sukulaiset, äiti Pulheria Aleksandrovna ja pikkusisar Avdotja Romanovna, läheisilleen Dunja, saapuvat Pietariin. Jälleen lähes normaalilta vaikuttava Raskolnikov ei tule toimeen sisarensa järkisyistä valitun sulhasen Pjotr Petrovitš Lužinin kanssa, sillä hän tuntuu heti näkevän sulhon läpi tämän suurennellessa osuuttaan Dunjan ahdistelija-Svidrigailovilta pelastamisessa. Dunja onkin selkeästi sen sorttinen vahva nainen, ettei tarvitse vierelleen miestä ilman jotakin syvempää tarkoitusta, vaikka onkin valmis ikään kuin uhrautumaan perheensä eteen.

     Raskolnikovin kamppailu oman päänsä sisällä on huikeaa seurattavaa, eikä Rikosta ja rangaistusta lukiessa ole vaikea ymmärtää, miksi Dostojevskia tituleerataan psykologisen romaanin uranuurtajaksi. Raskolnikov on ensisilmäyksellä köyhyydestään huolimatta lempeä ja hyväntahtoinen naapurinpoika, joka antaa tarvittaessa viimeiset kopeekkansa kadulta löytämälleen tytölle tai vaikkapa myöhemmin pubissa tapaamansa Marmeladovin keuhkotautiselle leskelle Katerina Ivanovnalle. Hän todella välittää lähisukunsa naisista ja tahtoo oikeutta kaikissa asioissa. Kuitenkin sama mies käy viemässä hengen kahdelta ainakin päällisin puolin viattomalta, itseään iäkkäämmältä naisihmiseltä ja vieläpä kätkee ryöstösaaliinsa saman tien edes vilkaisematta saamaansa rahakukkaroon. Myöhemmin selviää, ettei alun perin rahapulaiselta vaikuttanut Raskolnikov olekaan tehnyt veritöitä toimeentulonsa turvaamiseksi, vaan osoittaakseen itselleen, että kuuluu moraalisesti jonkinlaiseen valioyksilöiden joukkoon - toisin sanoen kykenee tappamaan. Mies vaikuttaa todellakin äkkiä ajatellen olevan pelottavasti totaalisen järjiltään, mutta silti hänessä on loppuun asti jotakin erittäin sympaattista. Siinä tapauksessa, etten toiveeni mukaan ole ainoa, joka romaania näin tulkitsee, on vain sanottava, että tämän psykologisen myllerryksen aikaansaannin Raskolnikovin lisäksi lukijan päässä Dostojevski varsin isolla o-kirjaimella ilmaistuna todella osaa.

     Pelottavaa on myös se, että Raskolnikov monologiensa perusteella vaikuttaa paikoin melko maanisdepressiiviseltä. Yrittäessään saada panttejaan takaisin ja onnistuessaan edesauttamaan Dunjan ja Lužinin kihlauksen purkamista mies on toisinaan jopa hilpeällä päällä, kuten antaa julistuksessaan ymmärtää: ”Pois harhakuvitelmat, pois turha pelko, pois aaveet…! Minä elän! - - Minun elämäni ei kuollut vielä sen vanhan eukon mukana!” Myöhemmin, Marmeladovin hautajaisten jälkeen, Raskolnikov tutustuu tämän olosuhteiden pakosta prostituoituneeseen tyttäreen Sofia Semjonovnaan eli Sonjaan ja tulee myös tunnustaneeksi tälle sotkeneensa kätensä koronkiskurieukon ja Sonjan ystävän Lizavetan vereen. Sonjan kauhistuessa hän järkeilee osansa kuitenkin kaikessa karmaisevuudessaankin jollain lailla viehättävällä tavalla. ”Tuskin minä sitä vanhaa eukkoa tapoin? Itsenihän minä tapoin, enkä eukkoa! Noin vain tuhosin itseni siinä yhdellä iskulla, iäksi…!” Raskolnikov toteaa ja osuu niin lähelle totuutta, että kylmät väreet kulkevat pitkin lukijan selkäpiitä. On aivan selvää, että ellei tuollaisen verityön tekijä ole täysin kylmäverinen murhaaja, on myös hänen oma loppuelämänsä aivan kiistoitta pilalla. Mutta saisiko noin raa’alla tavalla toiminutta murhamiestä kohtaan muka tuntea sympatiaa? Leimautuuko siinä itsekin hulluksi?

     Kaiken kaikkiaan en voi mitenkään väittää Rikosta ja rangaistusta helpoksi luettavaksi. Olli Kuukasjärven tuore suomennos on toki erinomaisen selkeää kieltä, mutta minulta taitaa edelleen auttamattomasti puuttua jonkinlainen välinpitämättömän lukemisen taito. Vaikka seitsemänsadan sivun aikana ajatus välillä lähtikin harhailemaan, se kiusallisen usein harhaili nimenomaan Pietarin hämyisillä kaduilla ja niillä liikkuvan Raskolnikovin sairaissa ja toisaalta häkellyttävän terveissä ajatuksissa. Olen kuullut ihmisten kuvitelleen itsensäkin lukiessaan murhaajaksi, mutta minulle oli riittävän ahdistavaa jo se, että todella olin lähes jatkuvasti tuon ryysyissä kulkevan entisen opiskelijan puolella.

     Rikoksen ja rangaistuksen yksi vahvuus ovat myös sen monet tavallaan sivuroolissa olevat juonenkäänteet, joilla kuitenkin on selkeästi tärkeä asema, jollei tarinan kulussa, niin ainakin teoksen yleisessä filosofiassa. Asunnostaan miehensä hautajaisten jälkeen häädetty Katerina Ivanovna pistää pienet lapsensa kerjäämään kadulla ranskaksi laulaen, kunnes jokseenkin epäilyttävä Arkadi Ivanovitš Svidrigailov maksaa naisen kuoltua lapsille paikat hyvässä orpokodissa. Svidrigailov kallistuu vaa’assa varsin pian kuitenkin mustemmalle puolelle, sillä hän houkuttelee Dunjan asuntoonsa Sonjan naapuriin vetoamalla Raskolnikovin salaisuuteen, jonka hän on kuullut seinän läpi. Loppujen lopuksi Svidrigailovia odotetusti kiinnostaa huomattavasti enemmän itse tyttö, mutta romaanin luultavasti veret seisauttavin käänne tapahtuu juuri tuossa kohtaamisessa Dunjan vetäessä ilman pienintäkään pohjustusta revolverin esiin. Tyttö tietää, että Svidrigailov on myrkyttänyt entisen puolisonsa Marfa Petrovnan ja siten perinyt tämän omaisuuden. Dunja ei ammu, mutta Svidrigailov tuntuu sekoavan pahemmin kuin itse Raskolnikov, ja jälkimmäisellekin mahdollisena välkkynyt kohtalo lankeaa hienomman herran osaksi: hän menee ja ampuu itsensä tuolla samaisella revolverilla.

     Jokin tärkeä moraalinen kannanotto kätkeytyy ilman muuta siihenkin, että Raskolnikov Sonjan myötävaikutuksesta lopulta itsemurhan sijaan marssii poliisiasemalle ja tunnustaa rikoksensa kylmän rauhallisesti sille samaiselle poliisimiehelle, joka useamman kerran on häntä epäilyjensä vuoksi jo kuulustellutkin - ja oikeastaan tiennyt kaiken jo pidemmän aikaa. Tunnustus on kuitenkin selvästi merkittävä, ja jokin varma varmistus saadaan Raskolnikovin mielen järkkymisestäkin hänen saadessaan tuomiokseen lievennysten jälkeen vain kahdeksan vuotta pakkotyötä Siperiassa. Sonja lähtee luonnollisesti mukaan, jo kauan Dunjaa katsellut Razumihin saa tämän lopulta vaimokseen, ja odotetusti Sonjasta ja Raskolnikovistakin tulee onnellinen pari. Niin paljon kuin olenkin romanttisten rakkaustarinoiden ystävä, on tämä loppuratkaisu kaikessa kliseisyydessään jotenkin liian siirappinen: eihän murhamiehen kuulu saada elää elämäänsä onnellisena loppuun asti, minkä suuntaan kertoja kyllä jälkinäytöksen viimeisissä kappaleissa aivan selkeästi vihjailee.

     Tämän ajatusmylläkän jäädessä päällimmäiseksi päähäni pitää kai tarkemmin ajatellen tunnustaa Dostojevskin lähinnä onnistuneen - jälleen kerran. Häkellyttävien ajatusteni johdosta en ihan vielä lisää naapurimaan suurmiestä suosikkikirjailijoihini, mutta kyseessä olevalle teokselle annan kyllä varauksetta kaiken sen ansaitseman arvon. Ja se arvo on kieltämättä melkoisen korkea.