Maailmankuulu pääkallokohtaus oli selkein odotukseni ennen William Shakespearen kuolematonta Hamletia. Se paljastui varsin pian myös tärkeimmäksi odotukseksi, joka näytelmästä lopulta puuttui. Luin tragedian ensi kertaa puolessatoista tunnissa hiljaisen työpäivän aikana - tai tarkemmin sanottuna päivä olisi ollut hiljainen ilman Hamletia, sillä nauroin ääneen useammassakin kohdassa. Kuinka väärinymmärretty ressukka tuo isänsä menettänyt Tanskan prinssi onkaan, ja kuinka hänen musta huumorinsa silti kukkii genressään läpi tarinan aikakaudesta huolimatta jopa kirkkaammin kuin tohtori Housen. Tästä vain yksi esimerkki on prinssin ja ministerin välinen sananvaihto ensimmäisen järjestämän dramaattisen teatteri-illan jälkeen: ”Hamlet: ’Tulen siis heti, kun ennätän.’ Polonius: ’Vien terveisenne. Siis ’heti, kun ennätän’.’ Hamlet: ’Hyvä. Sujuu kuin papukaijalta.’”
Traaginen sankari on menettänyt isänsä, Tanskan kuninkaan, ja saa pian tämän haamulta selville, että kuoleman on lavastanut onnettomuudeksi hänen setänsä, joka on myös ottanut Hamletin äidin, leskikuningattaren, vaimokseen. Hamlet punoo ovelan juonen paljastaakseen setänsä teon. Siinä sivussa hän tulee esiintyneeksi täytenä mielipuolena, mutta ainakin minulla riittää ymmärrystä nuorukaisen teoille ja uskoa siihen, että koko käytös on alusta loppuun pelkkää teatteria.
Hamlet seikkailee milloin hautausmaalla ja milloin ympäri sukunsa linnaa, ja tarinan loppu on kaikessa traagisuudessaankin ihastuttavan dramaattinen. Vaatii Shakespeareltakin tiettyä kylmäverisyyttä kyetä tappamaan kaikki roolihahmonsa vuorotellen viimeisten sivujen aikana. Hamletin rakastetun Ofelian hukuttautuminen on vasta alkusoittoa, kun tämän veli Laertes haastaa hänen isänsä vahingossa tappaneen Hamletin kaksintaisteluun, jossa myrkytettyyn miekkaan ja samanmoiseen viiniin kuolevat peräjälkeen vielä kuningatar, kuningas, Laertes ja Hamlet itse. Juuri ennen esiripun sulkeutumista näyttämölle astelee sotaretkellä oleva Norjan prinssi - tästä Tanskan kuningasperheestä kun ei enää liene ketään jäljellä hallitsijaksi.
Shakespeare kirjoitti Hamletin 1600-luvulla, mutta juonikuviot vetävät, voisiko hieman kierosti sanoa raikkaudessaan, helposti vertoja nykypäivän saippuaoopperoille. En toki varsinaisesti kannata kyseisen dramatiikkaluokan ongelmanratkaisukeinoja murhineen ja juonitteluineen, mutta vanhassa kirjallisuudessa ne ovat kenties juuri se jokin. Kunnollinen rakkaustarina vain valitettavasti puuttuu, ja onkin surullista, ettei Hamlet ainakaan vuoden 1981 suomennoksessa saa Ofeliaansa oikeastaan hetkeksikään. Toinen yleinen uskomus näytelmään tutustumatta kun näyttää liittyvän tämän parin palavaan rakkauteen.
Hamletilla on myös ikätovereilleen niin tyypillinen loppusanoma, joka hänen parhaan ystävänsä Horation suulla tiivistetään näytelmän viimeisiin säkeisiin: ”Neuvosto koolle heti, koska mielet on kiihdyksissä, ettei uudet juonet suista meitä uuteen sekasortoon.” Toisin sanoen ei toistella isiemme virheitä - rauhanomainen demokratia on päivän sana. Kaiken kaikkiaan Shakespeare kerää Hamletillaan kunnioitusta entisestään ja osoittaa olevansa jotakin muuta kuin epätoivoisesti romantikko raapustelija, jollaisena viihdeteollisuus nykyään tuntuu häntä toisinaan pitävän. Mielenkiintoista olisi käsikirjoituksen jälkeen myös nähdä tragedian nykydramatisointi.
Pääkallot jäävät viidennessä näytöksessä hautausmaalle haudankaivajien uurtamien hautojen äärelle, mutta legendaarista kohtausta tai ei, kerää Tanskan prinssi minulta sympatiapisteet, Shakespeare aikalaisekseen melkoisen arvostuksen ja suomentaja Manner kiitosta luettavalla ja helposti ymmärrettävällä mutta ilahduttavasti runomittaisella käännöksellään. Kaikkien tuntemaa klassikkolausahdustakaan näytelmässä ei sellaisenaan kuulla, mutta onhan se muunneltunakin silti edelleen melkoisen ajankohtainen juttu. Ollako vai eikö olla - siinähän se vasta pulma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti