Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

tiistai 18. tammikuuta 2011

ONNEN HINTA? (Leo Tolstoi: Anna Karénina)

     Leo Tolstoi on ilmiö. Suurmies, jota lopulta ahdisti jopa hänen oma perheensä, on kirjoittanut laajassa tuotannossaan kaksi kriitikoiden nykyään maailmankirjallisuuden huipputeoksiksi ylistämää romaania. Näistä kronologisesti ensimmäinen, tuo suuri yhteiskuntafilosofinen Sota ja rauha (1866) on kaikella ansaitsemallaan kunnioituksellakin mielestäni kenties jossain määrin yliarvostettu. Pikkusisko Anna Karénina (1877) puolestaan on täydellisesti maineensa mittainen.
     Ensisilmäyksellä Anna Arkadjevna Karénina on vahva nainen ja ennen kaikkea kaunis. Mustat kiharat kehystävät sieviä kasvoja, ja miesten päät kääntyvät, mutta Anna on muutakin kuin ulkonäkönsä: hän vaikuttaa kaikin puolin älykkäältä ja on tarinan alussa onnellisesti - sekä ennen kaikkea järkevästi - naimisissa ja kahdeksanvuotiaan Serjožan äiti. Kaikki muuttuu, kun Anna - onnekseen tai huonoksi onnekseen, se jää lukijan ratkaistavaksi - lähtee Moskovaan ratkomaan iloluontoisen veljensä Stepan Arkadjevitš Oblonskin ja tämän vaimon Darja Aleksandrovnan eli Dollyn aviokriisiä ja tapaa juna-asemalla nuoren ja komean kreivi Aleksei Kirillovitš Vronskin. Ihanan kaunokirjallisesti kyseessä on molemminpuolisesti rakkaus ensisilmäyksellä. Ihanuutta tosin karistaa huomattavasti se, että Anna on naimisissa Pietarin seurapiireissä hyvin merkittävän Aleksei Aleksandrovitš Karéninin kanssa ja Vronskistakin odotetaan kosijaa Dollyn pikkusisarelle Kitty Shtsherbatskajalle. Jälkimmäistä toivoisi omakseen myös Oblonskin hyvä ystävä, kirjallisuudentutkijoidenkin mukaan lähimpänä Tolstoin omakuvaa oleva suloinen, työtä pelkäämätön metsäfilosofinuorukainen Konstantin Dmitriš Levin, jonka sydämen Kitty onnistuu Vronskiin rakastumalla särkemään vähintään yhtä pahasti kuin Vronski Kittyn oman sydämen.
     Todelliselle rakkaudelle ei ihminen voi mitään - sen huomaavat harvinaisen pian Anna ja Vronski, joiden on mahdotonta olla erossa toisistaan. Tämä tulella leikkiminen sytyttää kuitenkin varsin nopeasti Annan mustat kiharat palamaan, sillä hän havaitsee olevansa raskaana ja miltei sairastuu miettiessään, mitä pitäisi tehdä. Vronski kannustaa kertomaan Karéninille, joka vain itseään ajatellen käytännössä pakottaa Annan pitämään kulissit pystyssä. Vronski ampuu itseään epätoivoissaan, ja Anna miltei kuolee synnyttäessään tytärtään. Elämä on pahemmanlaatuisesti sekaisin.
     Siinä, missä Annan ja Vronskin onni on kaikessa onnellisuudessaankin jatkuvasti hieman epävireisen onnetonta, löytyy romaanista onneksi yksi liikuttavan suloinen, rakastettava, kaiken kestävä ja ennen kaikkea oikeutettu rakkaustarina. Saksan kylpyläkaupungeissa parantunut Kitty ymmärtää rakastavansa Leviniä, ja pari pääsee vihdoin naimisiin. Levinien vaatimaton elämä maatilalla ilman turhaa palvelusväkeä on niin lämpöisen yksinkertaista, ettei lukija voi kuin huokailla. Pelkästään Konstantin itse on hahmoista ylivoimainen suosikkini, sillä hän jaksaa aina ajaa talonpoikiensa asiaa, tehdä töitä näiden kanssa ja tuntea silti huonoa omaatuntoa. Levinin omat ajatukset eivät myöskään meinaa jättää häntä rauhaan elämän tarkoitusta ja jonkinlaista uskontoa etsiessä. Erityisen ilahduttavaa on se, että kaiken takana on kuitenkin nainen: Kittyn rakkauden avulla Levin lopulta selättää vaikeuden kuin vaikeuden.
     Vronskin ja tyttärensä kanssa karannutta dramaattista Annaa käy toisaalta vähän sääliksi - hänelle tekisi mieli lähettää aikamatkalippu tälle jossain määrin vinksahtaneelle 2000-luvulle, jolla on jo miltei epänormaalia pitää saman kumppanin kanssa yhtä koko elämänsä. Täällä on normatiivisesti normaalia ja täysin sallittua mennä heti uudelleen naimisiin vaikka samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, ja Anna ei traagisin seurauksin saa edes avioeroa voidakseen elää sellaista elämää kuin itse haluaa. Kun Annan elämän ainoa todella muita suurempi rakkaus, Serjoža, isänsä toimesta vielä viedään totaalisesti äidiltään, ei mikään ole ennallaan tai palaa alkuromaanin kevyen leppoisaan tunnelmaan, vaan Anna alkaa hautoa synkkiä ajatuksia ja tuntuu kuin sairastuvan psyykkisesti.
     Kaunotar ei ole enää kaunis, seurapiiriladyä hyljeksii joka ikinen seurapiiri ja ennen niin valloittavan aidosta naisesta on tullut kyyninen ja katkeroitunut. Anna on aivan varma, että Vronski pettää häntä muiden naisten kanssa eikä ole enää rakastunut häneen, muttei ymmärrä, että väsyttää itse miestä syytöksillään ajaen tätä luotaan. Kun Vronski lopulta lähtee vain tervehtimään äitiään, tulkitsee Anna tämän lopullisena merkkinä ja suuntaa sekavana asemalaiturille ajatellen, että vain kuolema tuo asiaan ratkaisun ja saa Vronskin rakastumaan häneen uudelleen. Sattumalta Anna vielä kuulee erään vieraan naisen lausumat ratkaisevat sanat: ”Sitä vartenhan ihmiselle on annettu järki, että hän voisi vapauttaa itsensä siitä, mikä häntä vaivaa.” Hetken mielijohteesta, tai pidemmän ajatusprosessin tuloksena - kuka siitäkään lopulta ottaa selvän, hän päätyy heittäytymään junan alle. Seurauksetkin ovat kolkot: pikku-Anna muuttaa laillisen isänsä Karéninin luokse ja totaalisen murtunut mutta itsemurhalta säästynyt Vronski lähtee sotimaan Serbiaan.
     Onnellisuutta hakeva kotiromantikkokin saa kuitenkin ilokseen jotain miellyttävää irti loppuratkaisusta, sillä jo aikuinen Levin löytää monien uuvuttavien ajatusprosessien jälkeen lopulta rauhan itsensä ja jumalansa kanssa. Mies tajuaa olevansa onnellinen vierellään onnellinen vaimonsa ja pieni poikansa. Ei tarvita suuria palatseja, valtavia kutsuja, kymmenpäistä palvelusjoukkoa tai seitsemän ruokalajin illallista päivittäin, kunhan vierellä on perhe ja elämässä silloin tällöin mahdollisuus päästä lintumetsälle.
     Menemällä äärimmäisyyksiin minä uskaltaisin jopa väittää Tolstoita jossain määrin aikakautensa feministiksi, mikä on harvinaisen iso juttu, kun muistaa esimerkiksi kirjailijan oman sukupuolen ja tämän miestään kuusitoista vuotta nuoremman vaimon. Jo ensimmäisellä puoliskolla käydään seurapiirimiesten kesken illanistujaisissa keskustelu, jossa Pestsov toteaa ensin seuraavaa: ”Nainen on vailla oikeuksia, koska hän on vailla tarpeellista sivistystä, ja sivistyksen puute johtuu taas oikeuksien puutteesta. Ei pidä unohtaa, että naisen orjuutus on niin suuri ja vanha, ettemme me usein tahdo käsittää sitä rotkoa, mikä erottaa heidät meistä.” Pohdintaa seuraa Karéninin yhteenveto: ”Kysymys on vain siitä, kykenevätkö he niihin toimiin.” Lopullisen ratkaisun asiaan antaa naulan kantaan osuva, yllättäen kaikista naisistaan nauttivan Oblonskin suusta kuultava lausahdus: ”Luultavasti kykenevät hyvinkin.” Kuten edellä jo todetaan, on Anna teoksen nimenkin mukaan kiistoitta tarinan päähenkilö, sillä vaikka välillä esitetään pitkiäkin jaksoja mainitsematta hänestä sanaakaan, on Karénina ajatuksineen aina jollain lailla pinnalla tai vähintään pinnan alla.
     Mielestäni koko romaanin kiinnostavin teema ja kantavin ajatus on kuitenkin se, joka suoraan esitellään salavihkaa vain kerran, ja silloinkin kansilehdellä. Nimien alle on nimittäin painettu tiiviydessään varsin dramaattiset sanat: ”Minun on kosto, ja minä tahdon kostaa.” Kuka lopulta kostaa ja kenelle? Karénin Annan syrjähypyn viemällä häneltä Serjožan? Anna Karéninin ehdottomuuden karkaamalla Vronskin kanssa? Vronski Annan kyynisyyden satuttamalla häntä välinpitämättömyydellään? Vai jopa Levinin hartaudella etsimä jonkinlainen jumala ihmisten kaikki väärät mieliteot? Henkilökohtaisesti en taida uskoa edellisistä yhteenkään.
     Ihmiset määrittävät aina yhteiskunnan, jossa elävät, ja tämä kulissiavioliittojen ja ”meillä on kaikki niin hyvin” -hymyjen kyllästämä, valheessa elävä yläluokka alkaa romaanin puolivälissä tulla jo ulos silmistä, korvista ja korkeista kattoikkunoista. On totta, että meidän vuosituhannellamme on päästetty avioerot sun muut Tolstoin aikana anteeksiantamattoman vakavat ongelmat liian helpolle piittaamattomuuden vyöhykkeelle, mutta kultainen keskitie kenties voisi olla ihan paikallaan. Tuon juonittelevan muka-kohteliaan aateliston elämää tuhatsivuisen teoksen verran seurattuaan alkaa oikeastaan tuntea, että ymmärrystä voisi sittenkin riittää sille eräälle erakoksi vetäytyneelle, toisaalta jossain (tarpeellisissa) määrin tärähtäneeltä vaikuttaneelle rauhan puolestapuhujalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti