On vuosi 1944 Katajanokan vankilassa, johon on suljettu muun muassa maanpetoksellisesta toiminnasta syytettyjä yhteiskunta-aktiiveja, kun näyttelijä Tiina Weckströmin suulla puhuva Hella Wuolijoki toteaa vierailulle saapuneelle tyttärelleen Vappu Tuomiojalle: ”Minulla ei koskaan ole ollut vahvaa miestä.” Kyseessä saattaa tietenkin olla vain Hellan nimeä kantavan elokuvan käsikirjoittajan tai sen ohjanneen hänen lankonsa lapsenlapsen näkemys asiasta, mutta kirjailijan Hollywood-tasollekin päätyneen Niskavuoren tarina -näytelmäsarjan tunteva kallistuu nopeasti sille kannalle, että sanat on todellakin lausunut rouva Wuolijoki ihan itse. Kun nimittäin kirjailijat tunnetusti paperille raapustaen kostavat kohtaamiaan vääryyksiä henkilöhahmoilleen, ei ole suuri ihmetyksen aihe, ettei vahvaa miestä saa missään vaiheessa sen paremmin Niskavuoren vanhaemäntä Vilhelmiina tai hänen miniänsä Loviisa kuin Heta, Martta tai Ilonakaan.
Niskavuoren miehiä sen sijaan on kyllä siunattu vahvoilla naisilla. Kun lähtökohtana on se kylilläkin tiedossa oleva asia, että Niskavuoren tilaa pidetään pystyssä naimalla jokainen uusi emäntä rikkaasta perheestä, on tämä naisten asema tietysti sinällään ymmärrettävä. Wuolijoki ei ole kuitenkaan jättänyt asiaa tähän, vaan on luonut monessa sukupolvessa kavalkadin melkoisia matruunoita, joilta löytyy kyllä keino hoitaa asia kuin asia. Ymmärrettävästi jonkun on pakkokin, kun miehiä vetävät lähinnä viina ja vieraat naiset - sukupolvesta toiseen.
Viisiosaisen näytelmäsarjan avaaja Niskavuoren nuori emäntä esittelee vähän aikaa sitten Niskavuoren tilaan naidun Loviisan, jonka aviomies, Niskavuoren isäntä Juhani, on juuri tullut valituksi valtiopäivämieheksi. Perheen sisällä kuitenkin rakoilee, sillä Loviisa saa vahingossa selville miehensä lapsenkin aikaansaaneen suhteen piikatyttö Malviinaan. Tämä kokemus tekee herkän oloisesta Loviisasta loppuelämäkseen kovan ja kyynisen, vahvan naisen, joka tulevaisuudessa tulee pitämään miniänsäkin aisoissa. ”Jos Juhani Niskavuori ei tule kotiin nyt ja jos hän ei enää ikinä tulisi kotiin, niin ei mikään saa muuttua tässä talossa. Kyllä täällä eletään myöskin ilman häntä. Talon seinät ovat pystyssä ja vilja kasvaa vainioilla ja täällä on hänen sukunsa ja kasvavat hänen ja minun lapseni. Vaikka hän on lähtenyt, me emme lähde”, Loviisa tiivistää ajatuksen, joka tulee kantamaan Niskavuoren naisia koko hänen elinaikansa. ”Luuletteko, että kylässä nuppineulakaan putoaa ilman, että Niskavuoren emännät sen tietävät?” kuvaa myös varsin hyvin sitä monopoliasemaa, joka Niskavuoren tilalla naisineen on muun kylän silmissä – kiitos Loviisan. Vaikka tuleva vanhaemäntä jää myöhemmissä näytelmissä tapahtumien kannalta sivuhenkilöksi, hänestä muodostuu vähitellen synonyymi käsitteelle Niskavuori. Loviisa on se, jolla on aina ratkaisu kaikkeen, ja jälkipolvien kohtalo jää hänen viimeisillä sivuilla tapahtuvan kuolemansa jälkeen lukijalle huolestuttavan epävarmaksi, vaikka merkit paremmista ajoista onkin annettu.
Ensimmäisessä näytelmässä uuden kälynsä Loviisan kanssa jatkuvasti törmäyskurssilla oleva Niskavuoren pirullinen ja topakka Heta lienee ollut onnellinen saadessaan ikioman näytelmän. Niskavuoren Heta avaa nimihenkilönsä käytöstä ainakin sen verran, että hän on tullut naineeksi renkipojan, jottei jäisi kiinni lapsestaan toisen talon isännälle. Eivätpä ihan puhtaita pulmusia ole siis nämä Niskavuoren neitosetkaan. Hetaan ei kuitenkaan keskitytä pidempään, kun itse elämä pyörii Niskavuoren suurella tilalla, jonka isännöinnin yksi Loviisan neljästä pojasta, Aarne, on ottanut tehtäväkseen. Wuolijoki aloitti kirjoitusoperaationsa salanimellä alun perin juuri Niskavuoren naisista, joka nousee tarinallisesti ja henkilökavalkadillisesti sellaiseen loistoon, että lukija on tuupertua eikä pimeässä elokuvakatsomossakaan voi kyseenalaistaa niitä aplodeja, jotka näytelmä ensi-illassaan Juha Wuolijoen luomuksessa saa.
Aarnekin on heikkoluontoinen ja isäänsä tullut, ja hänellä onkin salainen suhde kylän uuden opettajattaren Ilona Ahlgrenin kanssa. Kun Aarnen vaimo Martta saa tästä tietää ja on repiä miehensä kappaleiksi, toteaa Loviisa vain, ettei minkään saa antaa muuttua ja vaimon tehtävä on jokaisessa tilanteessa hillitä itsensä. Tarinassa, joka jatkuu Niskavuoren leipään, Martta päättää kuitenkin naida tohtorin ja lopulta välillä jo Helsinkiin karannut Aarne palaa Ilonan kanssa Niskavuorelle, kun tämä vaimo numero kaksikin on ymmärtänyt, että naisen pitää tehdä, mitä naisen pitää tehdä, ja luopunut omista unelmistaan miehensä eteen.
Sekä kronologisesti että kirjoitusjärjestyksessä viimeisessä Entäs nyt, Niskavuori? -näytelmässä on selvästi erotettavissa Wuolijoen aikoinaan mainitsema surutyö. ”Muutaman päivän päästä tulen sanomaan hyvästit niskavuorelaisilleni näyttämöllä. Yli kaksikymmentä vuotta olen seurustellut heidän kanssaan. Minullehan he kaikki ovat olleet eläviä ihmisiä, joitten kuvaukseen on yhtynyt pitkien vuosien elämänkokemus keskitettynä erään vanhan naisen ja erään talon ympärille”, kirjailija toteaa vuoden 1953 kolmannessa Teatteri-lehden numerossa. Siihen nähden, tai ehkä sen vuoksi, että sanat ovat Wuolijoen omia, ne osuvat harvinaisen hyvin kohdilleen. Sodassa Loviisalta kuolee poika ja pojanpoika ja Ilonalta mies, mutta uutterasti nämä lähes kaksin Niskavuorelle jääneet naiset jatkavat ja jatkavat työtään - naisen pitää tehdä, mitä naisen pitää tehdä.
Hella Wuolijoki on jättänyt itsestään jälkipolville niin ristiriitaisen kuvan, että minua henkilökohtaisesti on ärsyttänyt jo kauan. Rohkean feministin lisäksi nainen tunnetaan kiihkeänä kommunistina, mutta Niskavuori kaikessa ihanteellisuudessaan on alueellisestikin melko suuri itsenäinen tila, jonka kohtalon joutuessa vaakakupille Loviisa toteaa surullisena, että ellei jotain nopeasti tehdä, pian täällä raivaa peltoja ainoastaan pienviljelijä Paavo Niskavuori. Toisaalta kuvioihin sarjan loppupuolella ilmestyvä Niskavuoren uusi pehtori, Malviinan poika Juhani Multia, on kommunisti aivan ministerin asemaa myöten ja siksi niskavuorelaisten mielestä huiman arvostettava maansa parasta ajatteleva mies.
Kommunistinakin Hella Wuolijoki kuitenkin viimeiseen asti vakuutti, ettei ole veljeillyt venäläisten kanssa. Pimeässä elokuvateatterissa kaikuvat vankilassa jälleen asioita pohtivan elinkautiseen tuomitun Hellan sanat: ”Ennemmin kuolen hyödyttömänä kaluna, mutta vakoojana minä en kuole.” Niskavuoren Loviisa puolestaan järjestää viimeisenä työnään jumaloimansa talon asiat ja toteaa sitten: ”Väsyttää… mutta täytyy jaksaa. Väsyttää niin kovasti ja nukuttaa.”
Minä räpyttelen silmiäni valojen syttyessä elokuvateatteriin enkä enää tiedä varmasti, kuka kukin on ja mikä ajatus kuuluu kellekin heikon miehen piinaamalle vahvalle vanhalle naiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti